Politiikan tutkimusta tarvitaan ilmastonmuutoksen ratkaisemisessa.

Valmistuin Tampereen yliopistosta syksyllä 2009 keskelle maailmantaloutta runnellutta finanssikriisiä. Vastavalmistuneen mielessä pyöri monia asioita omaan tulevaisuuteen liittyen, mutta ajatus siitä mitä halusin tehdä työelämässä, oli varsin kirkas. En ollut opintojeni aikana erityisesti syventynyt ympäristöpolitiikkaan, mutta muutaman mutkan kautta päädyin tekemään graduni ilmastonmuutoksesta. En osannut vielä silloin arvata, että pääsisin itse näkemään varsin läheltä kotimaisen, EU-tason kuin kansainvälisten ilmastoneuvotteluiden neuvotteluita ja toimeenpanoa.

Syksy 2009 oli mielenkiintoista aikaa muutenkin ilmastopolitiikan kannalta, koska loppuvuodesta järjestettiin Kööpenhaminan nyt jo surullisen kuuluisa ilmastokokous. Ilmasto oli suuren yleisön silmissä vielä kohtuullisen etäinen aihe, vaikka jo 10 vuotta sitten tiedettiin itse asiassa varsin hyvin, mitkä tulisivat olemaan toimimattomuuden ja toisaalta päästövähennystoimien mahdolliset yhteiskunnalliset ja taloudelliset seuraukset. 

Minut aihe kaappasi mukanaan sen moniulotteisuuden vuoksi ja uppouduin runsaaseen lähdemateriaaliin niin ilmastotieteen, politiikan tutkimuksen kuin kansantalouden näkökulmista. Pääaineeni valtio-opin ja pitkän sivuaineen kansainvälisen politiikan näkökulmista on ollut erittäin paljon hyötyä ilmastokysymysten parissa työskennellessä.

Kirjoitan tätä tekstiä syksyllä 2019. Kymmenessä vuodessa ilmastopolitiikassa on tapahtunut todella paljon ja valitettavasti samalla todella vähän. Oma työura on vienyt ministeriöiden kautta yksityiselle sektorille. Paljon on tapahtunut kansainvälisessä ilmastopolitiikassa. 

Epäonnistuneen Kööpenhaminan kokouksen jälkeen vihdoin vuonna 2015 solmittiin Pariisin sopimus ja viime vuonna sen toimeenpanoa ohjaava sääntökirja. Pitkien neuvotteluiden jälkeen tavoitteet ja säännöt ilmastopolitiikalle ovat olemassa. Nyt on enää kyse sopimuksen toimeenpanosta ja kunnianhimon nostosta vastaamaan sovittuja tavoitteita.  

Paljon on tapahtunut myös yrityksissä, kaupungeissa, mediassa sekä kansalaisten toiminnassa ja asenteissa. Ilmastosta keskustellaan ja kirjoitetaan enemmän ja monipuolisemmin kuin koskaan. Päästövähennysten eteen myös tehdään paljon ja esimerkiksi energiateknologian kehitys on ollut todella nopeaa. Edelläkävijäyritykset toteuttavat muutosta omalla toiminnallaan, kansalaiset eri puolilla maailmaa marssivat ilmaston puolesta ja aiheesta on tullut myös vaaleissa aivan keskeinen poliittinen kysymys. Tämä näkyi erityisen hyvin sekä Suomessa eduskuntavaaleissa kuin myös europarlamenttivaaleissa. Sattumoisin sekä Antti Rinteen hallitusohjelma että Ursula von der Leyenin komission ohjelma nostavat ilmaston kärkiteemaksi tuleville vuosille.

Vähän on kuitenkin tapahtunut itse tavoitteessa eli globaalien päästöjen kääntämisessä laskuun. Jo muutaman vuoden näytti siltä, että päästöjen kasvu on pysähtynyt ja eivätkä ne enää seuranneet talouskasvua. Iloa kesti kuitenkin vain pari vuotta ja viime vuonna ilmasto lämpeni jälleen huolestuttavaa tahtia. Monista syistä johtuen päästöjen kasvu ei ole lähtenyt lasku-uralle kaikesta positiivisesta yhteiskunnallisesta muutoksesta huolimatta.

Tilanne ei ole kuitenkaan niin toivoton uutisten perusteella voisi uskoa. Aikaikkuna päästöjen nopeaan vähentämiseen on kaventumassa, mutta ei ole vielä sulkeutunut. Yhteiskunnallinen muutospaine on kasvanut kriittiseen pisteeseen ja pinnan alla muutos etenee kovaa tahtia. Yksi eniten itsessäni optimismia synnyttävä muutostekijä on ilmastokeskustelun siirtyminen talouden kovimpaan ytimeen.

Erityisesti taloustieteilijät, valtiovarainministeriöt, keskuspankit ja sijoittajat ovat viimeisen parin vuoden aikana nostaneet toden teolla ilmastonmuutoksen synnyttämien taloudelliset riskit julkiseen keskusteluun. Syy tähän on myös melko yksinkertainen. Ilmastonmuutokseen liittyvien taloudellisten riskien ymmärtäminen nähdään yhtenä tärkeimmistä ja kiireisimmistä tehtävistä koko maailmantalouden ja sen toiminnan mahdollistavan rahoitusjärjestelmän vakauden kannalta. Ja rahavirtojen uudelleenohjaaminen on yksi aivan keskeinen avain ilmasto-ongelman ratkaisemiseksi.

Ilmastonmuutos muodostaa riskin maailmantaloudelle kahdella tavalla. Ensinnäkin jatkuva lämpeneminen aiheuttaa hyvin konkreettisesti tuhoja ja vahinkoja, jotka aiheuttavat taloudellisia tappioita ja heikentävät tulevaisuuden tuotto-odotuksia. Toinen ja ehkä merkittävin on ilmastonmuutoksen aiheuttama siirtymäriski, joka liittyy siihen, miten ja kuinka nopeasti maailmantalous ja investointivirrat käännetään ilmastotieteen edellyttämälle vähennyspolulle.

Ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen tarkoittaa, että merkittävä osa maapallon fossiilivarannoista pitää jättää hyödyntämättä ja tämä puolestaan tarkoittaa huomattavaa taloudellisen varallisuuden uudelleenarvottamista. Samalla se herättää kysymyksen siitä, miten fossiilisten polttoaineiden tuottamisesta riippuvaiset yritykset ja valtiot, kuten Venäjä tai Saudi-Arabia, pystyvät sopeutumaan muutokseen.

Maailmantalouden kannalta tärkeä kysymys on millä aikataululla siirtymä vähähiiliseen talouteen tapahtuu ja mitkä rahoitusjärjestelmän osat ovat vaarassa tämän muutoksen keskellä. Englannin keskuspankin pääjohtaja Mark Carney on puhunut ”horisontin tragediasta”, joka tarkoittaa sitä, että pitkän aikavälin riskit eivät näy sijoitusten nykyhinnoissa. Mitä pidemmälle sijoitusten tuotto-odotukset lasketaan, sitä suurempi on riski sille, että ne ovat pielessä.

Sijoitusmaailman muutosta voi olla vaikea uskoa, jos seuraa tiettyjen maiden poliitikkojen, kuten Yhdysvaltain Donald Trumpin tai Brasilian Jair Bolsonaron kannanottoja ja toimintaa. Esimerkiksi Trumpin hallinnon pyrkimys on ollut vähätellä ja heikentää keskustelua ilmastonmuutoksen riskeistä ja rampauttaa Obaman ilmastopolitiikan saavutuksia. Edes maailman suurin talousmahti ei voi kuitenkaan paeta niitä fyysisiä ja taloudellisia tekijöitä, joita ilmastonmuutokseen liittyy.

Trumpin hallinnon toimet asettuvat mielenkiintoiseen kontrastiin, kun katsoo miten sijoittajat ajattelevat tilanteen vaikuttavan niihin. Maailman suurin varainhoitaja Blackrock totesi raportissaan viime vuonna, että poliitikkojen henkilökohtaiset näkemykset ilmastonmuutoksesta ovat merkityksettömiä. Konsensus on, että muutos on vääjäämätön ja tästä syystä yksittäisten toimijoiden ajattelulla ei ole enää merkitystä.

Hyvä esimerkki tästä on ollut amerikkalaisten energiayhtiöiden vaimea reaktio Trumpin lupauksiin tuoda kivihiili takaisin energiapalettiin. Suurin osa yhtiöistä on todennut, että presidentin päätöksillä ei ole vaikutusta heidän pitkän aikavälin investointisuunnitelmiinsa, koska näkemys riskeistä ja mahdollisuuksista on muuttunut pysyvästi.

Minulta kysytään usein, olenko ilmastonmuutoksen suhteen optimisti vai pessimisti. Viime aikoina olen vastannut tähän kysymykseen, että en ole kumpaakaan. Mutta olen päättäväinen. Meillä on olemassa kaikki tieto, teknologia, välineet ja ymmärrys ilmasto-ongelman ratkaisemiseksi. Nyt on enää kyse siitä, onnistutaanko vaadittu muutos toteuttamaan yhteiskunnallisesti ja nykyisten päätöksentekojärjestelmämme puitteissa hallitulla tavalla. Olen myös vakuuttunut, että politiikan tutkimusta ja meitä poliitikan tutkijoita tarvitaan tässä työssä ehkä enemmän kuin koskaan.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Tampereen yliopiston poliitikan tutkimuksen opiskelijoiden ainejärjestön 4/2019 numerossa. 

Millainen Suomen 2030 ilmasto -ja energiapoliitiikka pitäisi olla?

Sipilän hallitus julkaisi viime syksynä suunnitelman  vuoteen 2030 asti vaadittavien päästövähennysten toteuttamisesta (2016 energia -ja ilmastostrategia). Suunnitelmaa on täydennetty ja tarkennettu syksyn aikana ilmastolain edellyttämällä keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelmalla (KAISU). 

Hallituksen linjauksia on käsitelty viime kuukausina runsaasti tiedotusvälineissä. Olen itse käynyt kymmeniä keskusteluja aiheesta ja yleensä tehtyjen valintojen riskien ja kustannusten esiin nostamisen jälkeen minulta kysytään: "Kuulostaa perustellulta, mutta mikä olisi sinun vaihtoehtosi?” Yritän vastata tässä blogikirjoituksessa esitettyyn kysymykseen. 

Alla kehitysehdotukseni tiivistetysti, niille jotka eivät jaksa tai ehdi lukea koko kirjoitusta.

1. Päästötavoitteita pitäisi arvioida niiden nettovähennysten näkökulmasta (ei EU-lainsäädännön kolmessa pilarissa) ja siksi päästöjen ja nielujen välinen nollasummapeli pitäisi muuttaa tavoitteeksi vähentää päästöjä ja kasvattaa nieluja. Tämä edellyttää hiilinielujen väliaikaisen pienenemisen täysimääräistä huomioimista laskentasäännöissä ja ohjauskeinoja, joilla maankäytön (sekä metsä -että maataloudessa) hiilinieluja voidaan kasvattaa. 

2. Nyt valituilla toimilla hallitus lisää tietoisesti biomassan lisääntyvään käyttöön liittyvää sääntely -ja kustannusriskiä painottamalla biopolttoaineiden osuuden kasvattamista liikenteessä, lämmityksessä ja työkoneiden käytössä. Yhteensä biopolttoaineilla on suunniteltu saavutettavan 2,1 Mt eli 39 % kaikista ei-päästökauppasektorin vuoteen 2030 ulottuvista päästövähennyksistä. Valitsemalla kustannustehokkaammat toimet (kohta 3) Suomi voi itse jo nyt vaikuttaa edellä kuvattujen riskien todennäköisyyteen, tasapainottaa eri sektoreille kohdistuvaa kustannusrasitusta ja ohjata kokonaisuutena yhteiskuntaa kohti pitkän aikavälin hiilinegatiivisuutta. 

3. Hallituksen päästövähennystoimien kustannus on arvioitu tehdyissä vaikutusarvioissa 900 M eur suuruiseksi – sama lopputulos saataisiin lähes viisi kertaa halvemmalla (170 M eur) nostamalla öljylämmityksen ja maatalouden päästötavoitteita. Ohjauskeinoina tulisi käyttää ensisijaisesti hiilen hinnoittelua eri muodoissaan (esim. verotus, päästökauppa) eikä ohjaamalla tukia yksittäisiin teknologisiin ratkaisuihin. Erityisesti öljylämmityksen osalta tämä voisi olla tehokasta, kuten Ruotsin esimerkki osoittaa. Maatalouden päästövähennyksiä voitaisiin toteuttaa tukia vähentämällä päästöjä eniten tuottavista tuotantomuodoista ja uudelleen kohdentamalla niitä hiilensidontaan kannustaviin käytäntöihin.

Hallituksen päästövähennystoimet, niiden tuottama vähennys ja biopolttoaineiden osuus 

(*huom. rakennusten erillislämmityksessä ja työkoneissa ei ole eroteltu bio-osuuden ja muiden toimien osuutta)

***

Niille, joilla on aikaa lukea koko kirjoitus: avaan aluksi omat näkemykseni ilmasto -ja energiapolitiikan tekemisen periaatteista, koska politiikassa on kyse valinnoista.

1. Päästövähennyksillä on kiire ja nyt tehtävät valinnat heijastuvat pitkän aikavälin kehitykseen – Suomen pitää saavuttaa hiilineutraalius ja sen jälkeen negatiiviset päästöt Pariisin sopimuksen tavoitteen saavuttamiseksi. Päästöjen ja nielujen erillinen tarkastelu EU:n lainsäädännön kautta ei riitä, vaan kumpaakin tarvitaan yhtäaikaisesti. Päästöjen vähentäminen tarkoittaa ilmakehään päätyvien kasvihuonekaasujen nettomääräistä vähennystä, ei sitä miten EU:n ilmasto -ja energiapolitiikkkaa on jaoteltu poliittisesti (päästökauppa, ei-päästökauppasektori, maankäyttö ja metsät). Erityisesti biomassan hyödyntämisellä on sektorit ylittäviä vaikutuksia, jotka pitää huomioida täysimääräisesti toimien vaikuttavuutta arvioitaessa. Vuoteen 2030 ulottuvalla aikavälillä pitäisi huomioida myös selkeämmin polkuriippuvuuden riski sekä kunnianhimon että keinojen suhteen. Monilla sektoreilla nyt tehtävät valinnat heijastuvat vuoteen 2050 asti. Energiantuotannossa, rakennuksissa ja liikenteessä tehtävät investoinnit ja kalusto on pitkälti vielä käytössä silloin. Lyhyen aikavälin ratkaisut voivat osoittautua kalliiksi ja tai vaikeasti peruttaviksi. 

2. Päästöjen vähentäminen tulisi olla ensimmäinen (ja ainoa) tavoite  - mitä enemmän asetamme rinnakkaisia ja jopa ristiriitaisia tavoitteita, sitä enemmän itse tavoite eli päästöjen vähentäminen jää taka-alalle. Tämä koskee erityisesti tiettyjen teknologisten ratkaisujen suosimista (uusiutuvat, energiatehokkuus jne.) ja ilmastopoliitikan kautta haettavia kasvu/vienti/työllisyyspyrkimyksiä. EU-tasolla näistä ollaan yritetty päästä 2030-tavoitteissa irti ja Suomen ei kannata kansallisesti rakentaa päällekkäisyyttä. Energia -ja ilmastostrategiassa on päästövähennyksille rinnakkaisia tavoitteita, kuten uusiutuvien osuus, omavaraisuus, hiilen käytöstä luopuminen, tuontiöljyn puolittaminen ja liikenteen uusiutuvien polttoaineiden osuuden kasvattaminen. Näin moni rinnakkainen tavoite syö tehtävien päätösten yksinkertaisuutta ja johdonmukaisuutta sekä lisää  riskiä osaoptimoinnille ja lisääntyville kustannuksille. 

3. Päästöjä pitäisi vähentää siellä missä se on kustannustehokkainta. Pitkällä aikavälillä Suomen pitää olla hiilinegativiinen ja kaikkien sektoreiden pitää päästä päästöissä mahdollisimman lähelle nollaa. Tämä tarkoittaa, että toimet tulevat ennemmin tai myöhemmin koskemaan kaikkia liikenteestä ja maatalouteen. Hiilinegatiivinen Suomi tulee näyttämään huomattavasti erilaiselta ja meidän olisi rehellistä myöntää, että prosessissa tulee olemaan yksittäisiä voittajia ja häviäjiä. Valtion tehtävänä on olla pro market ja ajatella koko yhteiskunnan etua, ei pro business ja keskittyä yksittäisten yritysten tai toimialojen tukemiseen, jos on selvää että niiden liiketoiminta ei kykene siirtymään kohti nollapäästöisyyttä. Paras tapa tähän pro market ajatteluun olisi asettaa päästöjen negatiivisille ulkoisvaikutuksille hiilen hinta joko päästökaupan tai verotuksen kautta.

Näistä periaatteista johtamalla voimme sitten lähteä tutkimaan hallituksen 2030-energia ja ilmastostrategiaa. Mitä nyt tehdään? Toteutuvatko edellä mainitut kolme periaatetta? Jos ei, niin mitä pitäisi tehdä? Katsotaan ensin lukujen valossa mikä Suomen tavoite on ja millä keinoilla siihen aiotaan päästä.

Ongelma nro 1: päästöt eivät nettomääräisesti vähene vuoteen 2030 mennessä lisääntyvien hakkuiden takia

Täyttääkseen EU-velvoitteen Suomen pitää vähentää päästöjä n. 6 miljoonaa tonnia nykykehitykseen verrattuna. Keskeinen toimi on liikenteessä saavutettavat päästösäästöt, jotka tuottavat yli puolet kokonaistavoitteesta. Hallituksen tavoite nojaa pitkälti fossiilisten polttoaineiden korvaamiseen biomassan energiakäytöllä. Biopolttoaineita suunnitellaan käytettäväksi sekä liikenteessä että asuntojen lämmityksessä. Biomassan hyödyntäminen on vuoden 2030 aikajänteellä nollasummapeliä. Lisääntyvät hakkuut vähentävät hiilen sidontaa ja tästä syystä Suomen nettopäästöt eivät vähene käytännössä lainkaan (v. 2014 38 Mt - v.2030 36-39 Mt)

Lähde: taustaraportti kansalliselle energia -ja ilmastostrategialle vuoteen 2030 (2017)

Ongelma nro 2: päästövähennykset ovat kalliita ja painottuvat muutamiin toimiin lisäten niihin liittyviä riskejä

Japanin riskialtis energiapolitiikka.

Copyright: Daniel Bachler

• Japani on yksi maailman suurimpia talouksia ja erittäin riippuvainen tuontienergiasta 
• Ydinenergia on ollut vuosikymmeniä Japanin energiapolitiikan kulmakivi, mutta Fukushiman onnettomuus vuonna 2011 muutti tilannetta dramaattisesti 
• Onnettomuuden jälkimainingeissa Japani yrittää muuttaa energiajärjestelmäänsä kahdella tavalla: panostamalla kivihiileen ja vetytalouteen. Kummatkin tavoitteet kasvattavat Japanin päästöjä ja energian tuontiriippuvuutta.
• Valittu tie sisältää huomattavia taloudellisia ja poliittisia riskejä. Mittavat energiainvestoinnit voivat osoittautua talouden ja teollisuuden kannalta erittäin ongelmallisiksi jo lähivuosina

______________________________________________________________________________

Japanin energiapolitiikka ennen ja jälkeen Fukushiman

Japani on maailman kolmanneksi suurin talous. Maa on tunnettu omaleimaisesta kulttuurista ja toisaalta huipputeknologiasta sekä teollisuudesta. Energian suhteen Japani on poikkeuksellisen riippuvainen tuonnista (85 %). Japanilaiset käyttävät maailman kolmanneksi eniten öljyä, heti USA:n ja Kiinan jälkeen. Kokonaisuutena maa on maailman toiseksi suurin fossiilisten polttoaineiden tuoja. Korkean elintason ja teollisuustuotannon suurmaana Japani on myös yksi maailman suurimpia saastuttajia (6.sijalla, ennen Brasiliaa ja Saksaa).

Japanin mitättömät omat energiavarat ovat tarkoittaneet sitä, että jo teollistumisen alkuvaiheessa ydinvoimalla nähtiin olevan keskeinen rooli energiantuotannossa. Maan ensimmäinen ydinvoimala käynnistyi 1960-luvulla ja 70-luvun öljykriisistä lähtien ydinvoimalla tuotettu sähkö on ollut energiapolitiikan kulmakivi ja strateginen prioriteetti. Vuosikymmeniä strategia palveli yhteiskunnan ja teollisuuden tarpeita. Maan yli 50 ydinvoimalaa jauhoivat päästöttömästi 30 % maan sähköstä ja osuuden oli tarkoitus kasvaa lähelle 40 % lähivuosina.

Ydinvoimalla suunniteltiin olevan myös keskeinen rooli Japanin ilmastotavoitteiden saavuttamisessa. Pitkällä aikavälillä ydinvoiman oli tarkoitus tuottaa yli puolet Japanin päästövähennyksistä ja samalla toimia merkittävimpänä energialähteenä tällä vuosisadalla. Tämä kaikki muuttui 2011, kun Sendain maanjäristys ja sitä seurannut tsunami tuhosi Fukushimassa useita voimaloita. Onnettomuutta seurannut yhteiskunnallinen hätätila  pysäytti kaikki toiminnassa olevat ydinvoimalat. Japanin ydinvoimasuunnitelmat ja energiapolitiikan kulmakivi lensivät kerralla romukoppaan. Neljä vuotta myöhemmin vain yksi voimala on käynnistetty uudelleen. Ydinvoiman alasajon takia sähkön hinta on noussut jopa 30 % ja energiatuonti on kasvanut yli 270 miljardilla dollarilla. Lisääntyvät energiakustannukset ovat iso kansantaloudellinen ongelma, joka lisää sekä kotitalouksien että teollisuuden kustannuksia.

Kivihiilen käytön lisääminen kotimaassa ja ulkomailla 

Japanin energia -ja ilmastopolitiikan kannalta Fukushima oli todellinen täystyrmäys. Onnettomuuden jättämää tuotantovajetta on korvattu yhä enemmän fossiilisilla polttoaineilla, erityisesti kivihiilellä. Japanissa on tällä hetkellä rakenteilla yli 40 kivihiilivoimalaa. Kivihiilen lisääminen uhkaa lukita maan täysin väärään suuntaan osoittavalle päästöpolulle. Japani on ainoa G7-maa, joka lisää merkittävästi tuotantoa samalla, kun muut pyrkivät siitä eroon.

Kivihiilen lisääminen ei ole ainoastaan kotimaisen energiapolitiikan tavoite. Japanin hallitus on kääntänyt katseensa kehitysmaihin, joihin se toivoo myyvänsä japanilaisella teknologialla varustettuja hiilivoimaloita. Markkinoiden kasvattaminen ei rajoitu pelkkään myyntiin, vaan se on saanut aggressiviisempia muotoja. Japanista on tullut viime vuosina maailman suurin ja aktiivisin kivihiilituotannon rahoittaja.

Vuosien 2007-2014 välisenä aikana nousevan auringon maa rahoitti yli 20 miljardilla dollarilla kivihiilen tuotannon lisäämiseen tähtääviä hankkeita muissa maissa. Luku vastaa yli neljännestä kaikesta kivihiilen käytön lisäämiseen osoitetusta rahasta maapallolla. Rahoitusta on ohjattu sekä voimaloihin että kivihiililouhoksiin. Japani käyttää hyväkseen erilaisia keinoja tehdäkseen kivihiilestä mahdollisimman houkuttelevaa. Yksi niistä on halpa vientiluototus Japan Bank For International Cooperationin kautta.

Japanin valitsema polku on erittäin ongelmallinen ilmastopolitiikan kannalta. Lisäksi kivihiilen käytön lisäämisen kotimaassa ja ulkomailla voi osoittautua kohtalokkaaksi taloudelliseksi virheeksi. Kivihiilen tilanne globaaleilla markkinoilla käy yhä hankalammaksi. Mitä käy japanilaisille hankkeille, jos tuotto-odotukset muuttuvat radikaalisti ilmastopolitiikan takia? Monet japanilaiset ovat oikeutetusti huolissaan myös maan kansainvälisestä maineesta ja vientiteollisuuden brändistä.

Vetytalous ratkaisuna energiapolitiikan haasteisiin?

Kivihiilen lisäksi Japanin energiapolitiikassa toisen kivijalan muodostaa vetytalous. Maa suunnittelee tulevaisuudessa korvaavansa fossiiliset polttoaineet vedyllä. Vety on houkutteleva, koska sitä on lähes rajattomasti (sitoutuneena veteen) ja poltettaessa siitä ei synny lainkaan päästöjä, ainoastaan vettä. Kuulostaa äkkiseltään liian hyvältä ollakseen totta.

Vetytalouden suurin haaste on kuitenkin se mistä vety saadaan? Vetyä on paljon, mutta se ei ole energialähde vaan ainoastaan energiankantaja. Jotta vetyä voidaan käyttää energiaksi, pitää se ensin tuottaa. Ja tämä prosessi vaatii energiaa. Tällä hetkellä käytännössä kaikki mailmassa tuotettu vety valmistetaan fossiilisilla polttoaineilla.

Vetyyn liittyvät haasteet eivät ole kuitenkaan lannistaneet japanilaisia. Osana 2020 pidettäviä olympialaisia Japani aikoo investoida hurjia summia luodakseen vetytalouden edellyttämän infrastuktuurin ja esitelläkseen maailmalle tätä ratkaisuna ilmastonmuutokseen ja energiatarpeiden tyydyttämiseen. Pelkästään vetytankkausasemien lisäämisen on arvioitu maksavan Japanin valtiolle yli 300 miljardia jeniä. Kunnianhimoisista suunnitelmista ollaan jo nyt pahasti jäljessä. Kritiikki vetytalouden investointien järkevyyttä kohtaan kasvaa jatkuvasti.

Vety vs. sähkö liikenteessä

Suurimman vetypanostuksen Japani on tekemässä autoteollisuudessa. Japani on yksi maailman kolmesta suurimmasta autoja valmistavasta maasta. Japani on onnistunut tähän asti valmistamaan laadukkaita ja teknisesti edistyneitä autoja maailman markkinoille. Autoteollisuus on kuitenkin historiallisessa murrospisteessä. Öljyä käyttävien polttomoottoriautojen tilalle etsitään kuumeisesti vähähiilisiä ja saastuttamattomia ratkaisuja. Volkswagenista käynnistynyt dieselskandaali tulee todennäköisesti kiihdyttämään tätä muutosta.

Maailman suurimmat autovalmistajat ovat panostamassa sähköautoihin. Japanilaiset puolestaan investoivat vedyllä käyviin polttokennoautoihin osana vetytalouden konseptia. Tämän kehityksen etunenässä on Japanin suurin autonvalmistaja Toyota ja pian myyntiin tuleva Mirai ("tulevaisuus")-automalli. Monet kuitenkin arvioivat, että vetyautojen tulevaisuus ei ole ruusuinen. Vetyautot ovat suorituskyvyltään ja hyötysuhteeltaan paljon sähköautoja heikompia. Vetyteknologia on teknisesti monimutkaisempaa. Vedyn tuotanto, kuljetus ja varastointi on teknisesti haastavaa ja kallista. Ja kuten edellä mainittiin, on vetytalouden vaatima infrastruktuuri on rakennettava käytännössä nollista.

Onko vetytalous taloudellisesti kannattavaa ja ilmastoystävällistä?

Japanin nykyinen hallitus rakentaa vetytaloutta massiivisilla julkisilla investoinneilla tähtäimenään vuoden 2020 olympialaiset. Vetytalouden taloudellinen järkevyys ja ilmastovaikutukset on kuitenkin kyseenalaistettu monelta kantilta. Suurin ongelma on vedyn tuottaminen samaan aikaan taloudellisesti ja ympäristöystävällisesti. Koska Japanilla on hyvin vähän energialähteitä omasta takaa, joudutaan vedyn tuottamiseen vaadittava energia tekemään tuontipolttoaineilla.

Suunnitelmissa on kivihiilen laivaaminen Australiasta tai vesivoiman käyttäminen Kanadassa tai Venäjällä. Joka tapauksessa joko kivihiili tai tuotettu vety pitäisi kuljettaa muualta maailmasta Japaniin. Tämä tulisi olemaan erittäin kallista ja monimutkaista. Ja mitä enemmän prosessiin kuluu energiaa, sitä pienemmät ovat ilmastohyödyt. Varsinkin siinä tapauksessa, jos vety tuotetaan fossiilisilla polttoaineilla. On vaikea nähdä, miten Japani saisi tämän yhtälön toimimaan samaan aikaan taloudellisesti ja ympäristöystävällisesti.

Vetytalouden -ja autojen yleistymisen tiellä on monia erittäin suuria ja konkreettisia esteitä. Toistaiseksi Japani on puskemassa eteenpäin yhtä suurella varmuudella kuin 70-luvulta alkanutta ydinvoimapolitiikkaa. Fukushiman jälkeen olisi luullut, että Japanissa tiedostettaisiin riskit strategiassa, jossa kaikki munat laitetaan samaan koriin. Voi nimittäin olla, että muu maailma menee eri suuntaan kuin Japanin valitsema kivihiilen ja vedyn tie.

Miten energiavallankumous rahoitetaan?

Miten pitää valot päällä tuhoamatta planeettaa?

1900-luvun huima yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys saavutettiin pitkälti fossiilisten polttoaineiden – öljyn, kivihiilen ja maakaasun – ansiosta. Talouskasvu on ollut mahdollista, koska ihmiskunta on voinut hyödyntää halpaa ja helposti saatavilla olevaa energiaa. Olemme nyt pisteessä, jossa tämän toimintamallin haitat ovat kasvaneet hyötyjä suuremmiksi ja tarvitaan radikaali suunnanmuutos nykyisistä tavoista tuottaa ja kuluttaa energiaa.

Haaste ei ole pieni eikä se ole helppo. Globaali energiankulutus kasvaa edelleen hurjalla vauhdilla. Viimeisen 25 vuoden aikana maailmantalouden koko on kaksinkertaistunut ja energiankulutus on lisääntynyt vastaavasti puolella. Suurin osa energiankulutuksen kasvusta on tapahtunut kehitysmaissa, erityisesti Kiinassa, jossa satoja miljoonia ihmisiä nousee köyhyydestä kohti länsimaista elintasoa.

Energiaa siis tarvitaan, mutta fossiilisia polttoaineita ei voida käyttää edes nykytahdilla kahdesta hyvin yksinkertaisesta syystä.  Ensinnäkin öljy, maakaasu ja kivihiilivarannot loppuvat joka tapauksessa. Toisekseen tiedämme melko tarkasti, että ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi suurinta osaa jo tiedossa olevista varannoista ei voida käyttää. Haaste on valtava, mutta meillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Ihmiskunnan täytyy löytää kestävämpiä tapoja tuottaa energiaa.

Energiamarkkinoilla on tällä hetkellä hyvin paljon epävarmuutta ja liikehdintää. Investoijan näkökulmasta tilanne on kimurantti. Öljyn hinta on sahannut viime vuosina 45–145 dollarin välillä. 2000-luvulla öljy –ja kaasuteollisuuden pääomakustannukset kasvoivat 250 miljardista yli 700 miljardiin. Valtavilla lisäinvestoinneilla raakaöljyn tuotantoa saatiin lisättyä vain 11 %, käytännössä Pohjois-Amerikan epäkonventionaalisten (liuskekaasu -ja öljy, Kanadan öjyhiekat) esiintymien takia. Perinteisten öljyesiintymien tuotanto saavutti huipun jo kymmenen vuotta sitten. Tulevaisuudessa panos-tuotossuhde heikkenee yhä enemmän.

Investointi -ja kannattavuushaasteet koskevat öljyn lisäksi koko fossiiliteollisuutta. Euroopan viisi suurinta energiayhtiötä ovat menettäneet lähes 100 miljardia (37 %) markkkina-arvostaan 2008-2013 välisenä aikana. Yhdysvalloissa kivihiiliyhtiöitä menee konkurssiin kovalla tahdilla ja Kiinassa on turvauduttu massiivisiin irtisanomisiin kannattavuuden takaamiseksi.

Markkinoiden epävarmuus ja suuret heilahtelut kertovat selkeästi, että muutosvaihe fossiilisen ja vähähiilisen energiajärjestelmän välillä on alkanut. Kansainvälisen energiajärjestö IEA:n mukaan  investointipäätöksiä ohjaavat yhä vahvemmin erilaiset julkisen vallan tekemät interventiot, joilla energiamarkkinoita yritetään ohjata uusille urille. EU:ssa tämä näkyy päällekkäisinä toimina päästökaupan, uusiutuvan energian ja energiatehokkuuden lisäämisen suhteen. Markkinaehtoiset investoinnit vähenevät samalla, kun valtioiden ohjaus lisääntyy. Toiminnan seurauksena hinnat heittelevät voimakkaasti ja yritysten on vaikea arvioida mihin tuotantomuotoihin rahat kannattaisi laittaa kiinni tuoton synnyttämiseksi. 

Muutosprosessi on kuitenkin laitettu käyntiin ja nyt pitää miettiä miten sitä voitaisiin parhaalla tavalla edistää. Suomeksi sanottuna kysymys kuuluu mistä löydetään rahat energiavallankumoukseen? Katsotaan asiaa ensin nykyisten investointivirtojen näkökulmasta. IEA:n mukaan maailmassa investoidaan joka vuosi 1600 miljardia dollaria energiainfrastruktuuriin. Tästä summasta 1120 miljardia (70 %) ohjautuu fossiilisten polttoaineiden hyödyntämiseen. Kun lukua paloitellaan vielä osiin huomataan, että  yli puolet näistä rahoista menee siihen, että nykyiset tuotantotasot pysyvät samana. 560 miljardia dollaria vuodessa järjestelmään, josta pitäisi pyrkiä pikaisesti eroon. 

IEA arvioi edelleen, että seuraavan 20 vuoden aikana energia-alan investoinnit tulevat olemaan 48 000 miljardia dollaria, eli noin 2400 miljardia vuosittain. Nykyisten investointien uudelleensuuntaamisessa piilee energiavallankumouksen suuri mahdollisuus. Entä jos rahat käytettäisiin siihen, että joka tapauksessa tehtävät investoinnit suunnattaisiin vähähiilisiin vaihtoehtoihin?  Jos investoinnit suunnitellaan jo nyt kaukonäköisesti ja viisaasti voidaan niillä synnyttää tehokkaampi, vähäpäästöisempi ja älykkäämpi tulevaisuuden energiajärjestelmä ilman lisäkustannuksia. Kyse on valinnasta kahden tulevaisuuspolun välillä.

Miten tuo valtava rahamäärä saataisiin sitten ohjattua vähähiilisiin tuotantomuotoihin? Ohessa neljä keskeistä tekijää, jotka auttaisivat investointivirtojen suuntaamisessa. 

1. Vähähiiliseen maailmaan sitoutuminen globaalisti - kunnianhimoinen ilmastosopimus Pariisista

Yhteinen ja keskeisin energia-alan päätöksentekoon vaikuttava asia on investointien elinkaaren aikainen tuotto-odotus. Ilmastopolitiikassa tapahtuu tällä hetkellä valtavasti. 150 maailman maata – 90 % globaaleista päästöistä – on sitoutunut päästövähennyksiin. Sekä teollisuus – että kehitysmaat näkevät ilmastonmuutoksen hillinnän liiketaloudelliset mahdollisuudet. Suuryritykset näkevät uusiutuvan energian lisäämisessä kilpailuedun. Maailman suurimmat sähköyhtiöt vaativat poliitikoilta selkeitä päätöksiä investointien ohjaamiseksi.  

Energia-alan näkökulmasta investointisignaali on kuitenkin vielä liian vaimea. Joulukuussa Pariisissa neuvoteltava globaali ilmastosopimus voi muuttaa tilanteen. Kunnianhimoinen ja kattava sopimus sekä selkeät toimenpiteet maapallon lämpenemisen rajoittamiseksi viestittävät vahvasti mihin tuotantomuotoihin seuraavina vuosina kannattaa rahansa laittaa. Tuotto-odotusten kannalta on keskeistä tietää miltä maailma näyttää vuonna 2050.

2. Reilu pelikenttä fossiilisten ja vähähiilisten vaihtoehtojen välille - hinnat kuntoon

Julkisuudessa käydään paljon keskustelua vähähiilisten ratkaisujen tukemisen järkevyydestä ja kustannuksista. Suurin ongelma on kuitenkin se, että fossiiliset polttoaineet nauttivat tällä hetkellä kahdenlaisia etuoikeuksia suhteessa vähähiilisiin ratkaisuihin. Maat tukevat suoraan fossiilisten polttoaineiden tuottamista (yli 500 miljardia per vuosi) ja samalla päästöistä aiheutuvat ulkoisvaikutukset maksaa yhteiskunta (yli 5300 miljardia per vuosi). Niin kauan kuin fossiiliset polttoaineet nauttivat näistä etuoikeuksista, ei vaihtoehtoisilla tuotantomuodoilla ole mahdollisuuksia pärjätä investointikilpailussa. 

Hintojen ja markkinatilanteen tasaamiseksi maiden tulee poistaa vääristävät tuet ja varmistaa, että saastuttajat maksavat myymiensä tuotteiden ulkoisvaikutuksista esimerkiksi hiiliveron avulla. Matala öljyn hinta ja vaikea taloustilanne on jo saanut monet maat pienentämään fossiilisille maksettavia tukiaisia. Poliittisten päättäjien pitää määrätietoisesti käyttää julkista valtaa vääristyneen hintasignaalin tasapainottamiseksi.

3. Uudet rahoitusmallit tukemaan investointeja vähähiilisiin ratkaisuihin

IEA:n mukaan energiainvestointien pitää kasvaa merkittävästi, jotta globaali energiajärjestelmä pystyy muuttumaan vähähiiliseksi ja ihmiskunta välttämään ilmaston lämpenemisen pahimmat seuraukset. Fossiilinen energiantuotanto on ollut perinteisesti hyvin pääomaintensiivistä ja keskittynyttä. Tämä tilanne muuttuu, kun maailma siirtyy kohti hajautetumpaa ja pienimuotoisempaa energian tuotantoa (esim. tuuli -ja aurinkoenergia) 

Muutos edellyttää rahoitusmarkkinoilla toimia, jolla hankkeita voidaan kerätä yhteen ja rahoitusta järjestää uusilla tavoilla. Kotitalouksien kohdalla erilaiset innovatiiviset palvelumallit (esim. aurinkoenergian tai energiatehokkuuden leasing-palvelut) mahdollistavat siirtymisen energiakuluista investointeihin. 

IEA:n mukaan yksi keskeinen toimija energiavallankumouksen rahoittamisessa voisi olla institutionaaliset sijoittajat (esim. investointi -ja eläkerahastot sekä valtiolliset rahastot), koska niiden toimintaa ohjaa usein pidempi sijoitushorisontti ja tarve hakea tasaista tuottoa. Rahoitusmarkkinoilla tarvitaan joka tapauksessa uudenlaisia toimintamalleja, jotta rahoitus saadaan virtaamaan isommalla vaihteella vähähiilisiin ratkaisuihin.

4. Kohti parempaa päätöksentekoa - kestävien investointimallien kehittäminen

Yksi suurimmista esteistä vähähiilisten investointien suhteen on lyhyen aikavälin korostuminen  sekä ulkoisvaikutusten alihinnoittelu. Tuotto syntyy lähivuosina, haittojen kustannukset vasta vuosisadan kuluessa. 

Tilanteen korjaamiseksi investoijien päätöksentekoon pitää sisällyttää kriteerit, jotka antavat todellisuutta paremmin kuvaavan arvion tuotosta ja riskeistä pitkällä aikavälillä. (Kuolleella planeetalla ei makseta eläkkeitä tai osinkoja.) Investointien suunnitteluvaiheeseen tulee asettaa avainindikaattorit ja -kriteerit myös ympäristötavoitteille. 

Maailmalla on nähtävissä lukuisia aloitteita, jotka pyrkivät kvantifioimaan paremmin ympäristötekijöitä osaksi päätöksentekoa. Näitä ovat mm. vaatimukset institutionaalisia sijoittajia kohtaan (ns. divestment-liike, hiilijalanjäljen laskeminen jne.), lukuisat vapaaehtoiset aloitteet ympäristövaikutusten mittaamiseksi (mm. Principles for Responsible Investment, Global Reporting Initiative ja Montreal Pledge), ulkoinen paine sidosryhmiltä (mm. kansalaisjärjestöt) sekä kuluttajien ja omistajien vaatimukset yritysten eettisyydestä ja ilmastotoimista. Yhdessä nämä vaatimukset kampeavat sijoittajien päätöksentekoa suuntaan, joka mahdollistaa lyhyen aikavälin tuoton ja pitkän aikavälin riskien tasapainottamisen.

*******

Onko radikaali suunnanmuutos mahdollinen? New Climate Economy-raportin mukaan ihmiskunnalla on kaikki tekniset ja taloudelliset edellytykset ratkaista ilmasto-ongelma ja siirtyä kestävään matalahiiliseen talouteen. Suurin haaste tällä tiellä tulee eittämättä olemaan energiajärjestelmän muuttaminen nykyisestä  kestämättömästä ja saastuttavasta kohti puhdasta ja kestävää järjestelmää.

IEA:n lukujen valossa voidaan todeta, että rahaa ja mahdollisuuksia puhtaisiin investointeihin on olemassa. Tämä edellyttää kuitenkin määrätietoisia poliittisia päätöksiä toimintaympäristön ja toimijoiden käyttäytymisen muuttamiseksi. Edellä esitetyistä neljästä kohdasta on hyvä aloittaa.

Kirjoitus perustuu seuraaviin lähteisiin:

1. IEA World Energy Investment Outlook (2014)

2. World Economic Forum "Accelerating the Transition towards Sustainable Investing" (2011)

3. Sitra / Janne Peljo "Hiiliriski-muhiiko markkinoilla hiilikupla"- kooste (2015)

4. New Climate Economy - raportit

Ilmasto lämpenee - mitä sanovat markkinat?

Taloustieteessä markkinoilla tarkoitetaan lyhyesti järjestelyä, jossa ostajat ja myyjät kohtaavat toisensa vaihtaakseen hyödykkeitä. Yksi merkittävä markkinoiden tuotos on hinnanmuodostusmekanismi. Mikäli olosuhteet ovat suotuisat - taloustieteessä puhutaan täydellisestä kilpailusta - hyödykkeiden hinta muodostuu juuri sellaiseksi kuin pitääkin.

Talousuutisoinnissa markkinoista puhutaan nykyään lähes poikkeuksetta omana subjektinaan ("markkinat eivät luota Kreikkaan", "markkinat pettyivät Nokian tulokseen"). Mitään markkinasubjektia ei ole olemassa, sillä markkinan muodostavat toimijat, eli kaikki ne ihmiset, jotka sen sisällä toimivat. Hintasignaaleista tehdään lisäksi hätäisiä johtopäätöksiä yhdistämällä ne johonkin samaan aikaan tapahtuvaan ja mutu-pohjalta selitykseksi käyvään tekijään. Tärkeintä on löytää loogisenoloinen selittäjä, joka sitten voidaan pukea tyylikkään "analyysin" muotoon. Jokainen tilastotieteen peruskurssin käynyt tietää, että kahden ilmiön yhtäaikainen esiintyminen on eri asia kuin niiden välinen syy-seuraussuhde. Korrelaatio ei tarkoita kausaliteettia.

Finanssikriisi on herätellyt laajan yleisön miettimään markkinoiden ja täydellisen kilpailun ideaalin autuutta. Kriitikoiden mielestä markkinat tarvitsevat sääntelyä, ja finanssikriisi osoittaa sen. Sääntelyn vastustajien mielestä finanssikriisi on nimenomaan osoitus sääntelyn aiheuttamista vääristymistä. Täydellinen kilpailu ei voi toteutua niin kauan kuin julkinen valta häiritsee markkinamekanismeja. Kiista on sovittamaton, ei vähiten siksi, että kumpikin ääripää on mahdotonta toteuttaa. Täydellinen sääntely ei olisi markkinataloutta vaan sosialismia, toisaalta markkinatalous ei yksinkertaisesti voi olla olemassa ilman jonkinasteista alkeellista sääntelyä (esim. yksityisomaisuus edellyttää sen määrittelemistä ja vahvistamista). Ideologisia kiistoja ei voida ratkaista lopullisesti, sillä niissä on kyse arvoista ja tärkeinä pidetyistä asioista. Millaisena näemme itsemme, mitä haluamme saavuttaa, mitkä asiat ovat tavoittelemisen arvoisia?

Vaikka arvot eivät olekaan tieteellisesti muunnettavissa lopullisiksi totuuksiksi, voimme kuitenkin tarkastella niistä syntyviä seurauksia ja sitä kautta välillisesti argumentoida niihin liittyviä hyötyjä ja haittoja. Otetaanpa esimerkiksi vaikka ilmastonmuutos. Voimme tieteellisin menetelmin havainnoida, että ihmisen toiminta kiihdyttää ilmastonmuutosta tavalla, joka on haitallista kaikille eliölajeille (myös meille ihmisille). Tiedemaailman lisäksi ongelma on tunnustettu 194 valtion toimesta vuonna 1992 solmitussa ilmastosopimuksessa. Kaikki nämä maat ovat tunnustaneet ongelman ja tarpeen löytää sille ratkaisu. Viime vuosien aikana yhteiseksi tavoitteeksi on asetettu maapallon lämpenemisen pysäyttäminen kahteen Celsius-asteeseen. Tämä tavoite asettaa tietyt rajat sille, kuinka paljon fossiilisia polttoaineita voidaan polttaa nykyhetken ja vuoden 2050 välillä. Maapallon tämänhetkisten öljy, kivihiili -ja maakaasuvarantojen koko on yli kaksi kertaa enemmän kuin arvioitu ihmiskunnan kollektiivinen sallittu päästömäärä. Toisin sanoen meillä on melkoisen selkeä ristiriita kahden tavoitteen välillä: a) pysäyttää ilmastonmuutos kahteen asteeseen b) perustaa yhteiskuntien toiminta fossiilisiin polttoaineisiin.

Tästä päästäänkin kirjoituksen alkuperäiseen aiheeseen eli markkinoihin. Onko markkinoista ratkaisemaan ilmaston ja fossiilisten polttoaineiden välinen ongelma? Heijastuuko markkinoilla ja hintamekanismissa edellä mainittu ristiriita? Voimmeko luottaa markkinoiden kykyyn hinnoitella hiilidioksidia? Maailman kymmenestä suurimmasta yrityksestä kuusi perustaa liiketoimintansa fossiilisten polttoaineiden tuottamiseen ja myymiseen. Shellin, Exxonin, BP:n, China National Petroleumin ja kumppaneiden liiketoiminta, markkina-arvo ja menestys perustuvat oletukselle siitä, että jatkamme niiden tuotteiden käyttämistä vielä pitkään. Viimeiset neljä vuotta maailma on puhunut pankkeihin liittyvistä piilotetuista riskeistä, mutta sen paremmin markkinat kuin taloustieteilijätkään eivät näytä olevan huolissaan hiileen perustuvien yritysten taseisiin piilotetuista ongelmista. Kreikkalainen tilinpito on yleinen ivan kohde, Shellin tai Exxonin puolestaan ei. Voisi kuitenkin väittää, että jälkimmäisten laskenta perustuu vähintään yhtä suurelle lyhytnäköisyydelle ja itsepetokselle.

Ilmastonmuutokseen liittyvä riski ei näy sen paremmin markkinoilla kuin hinnoissakaan. Toisin sanoen, mikäli haluamme pysäyttää ilmastonmuutoksen kahteen asteeseen, emme voi jatkaa sen tiedon pohjalta, mitä markkinat meille kertovat. Voimme kiistellä kuntajaosta, kehitysavusta tai perustulosta, mutta luonnontieteellisille faktoille emme voi mitään. Ilmasto-ongelman ratkaiseminen edellyttää markkinoiden perusoletusten ja paradigmojen muuttamista perustavanlaatuisella tavalla.

Pää pensaassa, kaikki hyvin?

Yhdysvalloista alkaneen finanssikriisin etenemistä on taivasteltu päivittäin jo kohta kolme vuotta. Valtiot pumppaavat rahaa järjestelmään. Käyrät nousevat, käyrät laskevat. Välillä täysin päinvastaisten ilmiöiden selittämiseksi voidaan kirkkain silmin tarjota yhtä ja samaa selitystä ilman, että kukaan vaivautuisi miettimään logiikan vaatimuksia. Kuvitteellisen markkinasubjektin luottamuksen hankkiminen tuntuu melko mahdottomalta ja turhautuminen näkyy poliittisten johtajien kasvoilla. Ensin ongelmana on toimimattomuus, sitten liian vähäiset toimenpiteet, sitten taas toimimattomuus, sitten poliittisen johtajuuden puute tai väärät johtajat, sen jälkeen taas toimenpiteet tai niiden riittämättömyys. EU muistuttaa tällä hetkellä koiraa, joka jahtaa päättömästi autoja.

Järkevät ja harkitut puheenvuorot ovat olleet harvassa. Aalto yliopiston kansantaloustieteen professori Pertti Haaparanta totesi viime viikolla, että markkinoiden vakuuttamista näytetään puolustettavan sillä, että markkinat ovat oikeassa. Hänen mielestään koko kysymys uskottavuudesta tulisi kuitenkin kääntää toisinpäin: ovatko markkinat oikeassa? Voidaanko tällaiseen logiikkaan vetoavia argumentteja pitää uskottavina? Jos todella halutaan uskoa siihen, että markkinat ovat aina oikeassa ja poliitikot (lähes) aina väärässä, niin miksi ei anneta markkinoiden valita päättäjiämme? Viimeistään tässä vaiheessa monelle rationaaliselle ihmiselle tulee vastareaktio: eihän se näin voi olla, kyllä kansanvalta on meille eurooppalaisille tärkeä asia. Ei talous voi sanella kaikkea, yhteiskunnassa on muitakin arvoja! Haaparannan kysymys osoittaa kuitenkin pistävästi sen, että talouden ja politiikan raja on jatkuvaa vallankäytön taistelutannerta. Se mikä on politiikkaa, ei ole taloutta ja toisin päin. Kumpaa meidän sitten kannattaisi ajaa? Enemmän taloutta ja vähemmän politiikkaa vai toisinpäin?

Euroopan velkakriisistä on vaikea saada mitään selkoa. Valtiojohtajat tuntuvat olevan yhtä pihalla kuin kaikki muutkin. Näennäiset selitykset ahneudesta, moraalikadosta ja riittämättömästä sääntelystä on kuultu. Olisiko aika suunnata katseet järjestelmään, joka tuottaa näitä ongelmia? Tähän tehtävään on tarttunut korealaissyntyinen Ha-Joon Chang, joka on taloustieteen professori Cambridgessa. Kirjassaan "23 Things They Don't Tell You About Capitalism" Chang kritisoi kapitalismia tavalla, joka saisi Nalle Wahlroosin tukehtumaan seminaarikahveihinsa.

Väite 1: vapaata markkinataloutta ei ole olemassa.

Markkinoilla on aina sääntöjä ja rajoitteita. "Vapaan" markkinatalouden puolesta argumentoivat oikeistolaiset ovat aivan yhtä poliittisesti motivoituneita kuin poliittisella vasemmalla olevat kollegansa.

"We see a regulation when we don't endorse the moral values behind it. The nineteenth-century high-tariff restriction on free trade by the US federal government outraged slave-owners, who at the same time saw nothing wrong with trading people in a free market. [...] Recognizing that the boundaries of the market are ambiguous and cannot be determined in an objective way lets us realize that economics is not a science like physics or chemistry, but a political exercise. [...] Thus seen, opposing a new regulation is saying that the status quo, however unjust from some people's point of view, should not be changed. Saying that existing regulation should be abolished is saying that the domain of the market should be expanded, which means that those who have money should be given more power in that area, as the market is run on one-dollar-one-vote principle."

Markkinat näyttävät vapailta ainoastaan koska me ihmiset hyväksymme sille asetetut rajoitteet niin itsestään selvinä, että niistä tulee näkymättömiä. Poliittisten päätösten kautta ihmiset ovat päättäneet siirtää markkinoiden ulottumattomiin niinkin erilaisia asioita kuin ihmiset kauppatavarana, viranomaistehtävät ja muut julkisen sektorin työpaikat, vaaleissa annetut äänet, opiskelupaikat ja lääkkeet. Niitäkin asioita, joita syntyy markkinoiden toiminnasta, on säännelty ja rajoitettu yhteiskunnallisen hyvän nimissä (elintarvikkeet, sähkölaitteet, ajoneuvot jne.). Sääntely on itse asiassa hyvä, tervetullut ja välttämätön osa toimivaa ja tuottavaa markkinataloutta. Chang toteaa:

 [...] So when free market economists say that a certain regulation should not be introduced because it would restrict "freedom" of a certain market, they are merely expressing a political opinion that they reject the rights that are to be defended by the proposed law. Their ideological cloak is to pretend that their politics is not really political, but rather an objective economic truth, while other people's politics is political."

Väite 2: Rahoitusmarkkinoiden täytyy tulla vähemmän, ei enemmän tehokkaaksi

1980-luvulta lähtien Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa aloitettiin järjestelmällinen rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkaminen - tai kuten markkinataloususkovaiset sanovat - vapauttaminen. Eräänlaisena huonona enteenä tulevaisuudesta Yhdysvalloissa kumottiin 90-luvun lopulla vuonna 1933 säädetty Glass-Steagall Act, joka oli Suuren laman jälkimainingeissa erottanut investointipankit ja kaupalliset rahoituslaitokset toisistaan. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Monet maat, kuten Islanti, Irlanti ja Latvia seurasivat perässä. Sama hullunmylly tarttui myös yrityksiin. Amerikkalaisen teollisuuden symbolit General Electric, GM ja Ford, kasvattivat jatkuvasti sijoitustoimintaa sen sijaan, että ne olisivat keskittyneet yrityksen valmistamien tuotteiden myynnin ja kannattavuuden parantamiseen. Vuonna 2004 80 % GM:n voitoista tuli sen sijoitusyhtiöstä GMAC:sta, Fordin 2001-2003 vuoden voitot perustuivat pelkästään Ford Financen tuottoihin. Yritykset, joiden päätehtävä oli valmistaa ja myydä autoja, olivat muuttuneet sijoituskeinottelijoiksi. Samalla logiikalla amerikkalaiset kodit muutettiin asunnoista sijoituskohteiksi ja edelleen monimutkaisiksi johdannaispaketeiksi.  Jälkeenpäin on tietysti helppo sanoa, että kaikki tämä kuulostaa täydellisen finanssimyrskyn synnyttämiseltä. Thomas Jefferson on ironisesti todennut, että pankit ovat paljon vaarallisempaa kuin armeijat. Rahoitusmarkkinoiden kehitys on ollut välttämätöntä kapitalismille, mutta se ei tarkoita, että kaikki kehitys olisi automaattisesti positiivista ja hyvää.

Chang toteaa:

”However, the very liquidity of financial assets makes them potentially negative for the rest of the economy. Building a factory takes at least months, if not years, while accumulating the technological and organizational know-how needed to build a world-class company takes decades. In contrast, financial assets can be moved around and rearranged in minutes, if not seconds. This enormous gap has created huge problems, because finance capital is ´impatient´and seeks short term gains. In the short run, this creates economic instability, as liquid capital sloshes around the world at very short notice and in ´irrational´ ways, as we have recently seen. More importantly, in the long run, it leads to weak productivity growth, because long-term investments are cut down to satisfy impatient capital.

Euroopan velkakriisissä pääoman irrationaali käytös näkyy varsin ilmeisesti. Euroopan poliitikkojen pitää viikonloppuisin sopia lisätoimista ja muodostaa uusia hallituksia, jotta maanantaina markkinoiden avautuessa tilanne olisi selkiytynyt. Mekanismeja ja välineitä luodaan, sopimuksia ja paketteja tehdään, toimenpiteitä ja säästösuunnitelmia taiotaan. Silti markkinat eivät rauhoitu. Onko mitään järkeä kiireellä sählätä kasaan paketteja ja suunnitelmia, joita ei ehditä edes kunnolla valmistelemaan kansallisesti? Kenen etu on huolimattomasti kirjatut päätökset ja hätiköity toimeenpano? Ei ihme, että James Tobin ehdotti aikanaan valtioiden välistä transaktioveroa, joka heittäisi hieman hiekkaa liian tehokkaasti toimivien kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden rattaisiin.

Nassim Nicholas Talebin mielestä kapitalismi ei ole ollut menestyksekäs, koska sitä ohjaa smithiläinen ”näkymätön käsi” vaan, koska järjestelmänä se mahdollistaa erittäin aggressiivisen yritys-erehdysmekanismin, jossa yleensä hyvät ideat menestyvät paremmin kuin huonot. Yleensä siksi, että nykyinen finanssikriisi on osoitus siitä, että liian hyvin joidenkin kannalta toimiva järjestely voi tarkoittaa yhteiskunnallisesti huonoa järjestelyä. Tämä on juuri yksi niistä syistä miksi markkinatalous tarvitsee vahvaa ja järjestelmällistä poliittista ohjausta. Maailma on erittäin monimutkainen, ja se muuttuu koko ajan monimutkaisemmaksi johtuen omasta toiminnastamme. Kuitenkin kykymme käsitellä ja hahmottaa tilanteita pysyy erittäin rajallisena, monissa tapauksissa se jopa heikkenee (kuinka moni taloustieteilijä ennusti finanssikriisin syntymisen, tai osaa esittää nyt suunnitelman sen korjaamiseksi?). Tästä syystä on kaikkien etu, että rajoitamme vapaaehtoisesti valinnanvapautta ja vähennämme taloudellisen vaihdannan monimutkaisuutta hallittavampaan muotoon. Changin mukaan valtiollinen sääntely toimii, etenkin rahoitusmarkkinoiden monimutkaisessa arvopaperiviidakossa, koska sääntely pienentää mahdollisuuksia sille, että asiat menevät totaalisesti päin seiniä.

”If we are to avoid similar financial crises in the future, we need to restrict severely the freedom of action in the financial market. Financial instruments need to be banned unless we fully understand their workings and their effects on the rest of the financial sector and, moreover, the rest of the economy. This will mean banning many of the comples financial derivatives whose workings and impacts have been shown to be beyond the comprehension of even supposed experts. You may think I am too extreme. However this is what we do all the time with other products – drugs, cars, electrical products and so on. […] Unless we deliberately restrict our choices by creating restrictive rules, thereby simplifying the environment that we have to deal with, our bounded rationality cannot cope with the complexity of the world. It is not because the government necessarily knows better that we need regulations. It is in the humble recognition of our limited mental capability that we do.”

Chang ei suinkaan ole ensimmäinen kapitalismia kritisoiva taloustieteilijä. Hänen tavassaan käsitellä kapitalismia ja sen vääristymiä on kuitenkin jotain poikkeuksellisen inspiroivaa ja raikasta. Taloustieteilijänä Chang tietää mistä puhuu. Hän pystyy myös sulkemaan kaiken epäoleellisen kohinan ja mystiikan markkinatalouden ympäriltä ja valaisemaan selkeästi ne ääriviivat joita niin monet ”talouden asiantuntijat” hälventävät ja epäpolitisoivat oman uskottavuutensa ja auktoriteettinsa pönkittämiseksi. Suurin ongelma nykyaikaisessa globaalissa markkinataloudessa on, että se on mystifioitu joksikin niin monimutkaiseksi, että ainoastaan asiaan syvästi perehtyneet ekonomistit voivat sen todellista luonnetta ja mekanismeja ymmärtää. Tämähän ei pidä alkuunkaan paikkaansa, ja 2008 puhjennut finanssikriisi kaikkine ikävine seurauksineen on edelleenkin päivittäinen muistutus asiasta.

1980-luvulla alkanut talouden uusliberalisointi, valtionyritysten yksityistäminen, sääntelyn purkaminen, kansainvälisen kaupan ja rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen sekä verotuksen ja sosiaalietuuksien karsiminen ovat olleet nykyisen tiedon valossa melko onneton valintojen polku. Uusliberalismin ”totuudet” perustuvat laiskoille ideologisille olettamuksille ja itsetarkoituksellisille argumenteille. Voidaksemme kritisoida nykymenoa ei meidän tarvitse olla talouden asiantuntijoita. Chang peräänkuuluttaa aktiivista taloudellista kansalaisuutta, joka perustuu muutamien yksinkertaisten perusväittämien ja –ajatusten tuntemiseen. Tämän jälkeen voimme ryhtyä kyseenalaistamaan meille esitettyjä totuuksia ja vaatimaan muutosta.

”Given this, we need to ask whether the decisions the the rich and the powerful take are based on sound reasoning and robust evidence. […] Without our active economic citizenship, we will always be the victims of people who have greater ability to make decisions, who tell us that things happen because they have to and therefore that there is nothing we can do to alter them, however unpleasant and unjust they may appear.” […] Most of the issues I discuss in the book do not have simple answers. Indeed, in many cases, my main point is that there is no simple answer, unlike what free-market economists want you to believe.”

On aika tehdä taloudesta taas politiikkaa, eikä antaa talouden jyrätä politiikan ja kansalaisten yli. Uskon, että tämän kirjan lukemisen jälkeen lukija on valmis kohtaamaan liituraitaisen ekonomistin tai itsensä Nalle Wahlroosin ja argumentoimaan suohon vapaan markkinatalouden ideologian sumentamat miehet ja naiset toinen käsi selän taakse sidottuna.

Lähteet:

Pertti Haaparannan haastattelu Taloussanomissa (18.11.2011)

http://www.taloussanomat.fi/talouskriisi/2011/11/18/professori-markkinat-ovat-vaarassa---stubbilta-rimanalitus/201117179/294

Chang, Ha-Joon (2010). 23 Thing They Don´t Tell You About Capitalism. Penguin Books.

Luota asiantuntijoihin.

Tuttu näky iltauutisissa: univormuun pukeutunut upseeri analysoi päivällä tapahtunutta pommi-iskua kaupungissa X, sen vaikutusta terrorisminvastaiseen taisteluun, Lähi-idän tilanteeseen ja länsimaiden turvallisuuspolitiikkaan. Heti perään liituraitapukuinen ekonomisti selittää markkinoiden reaktiota velkakriisin uusimpiin käänteisiin ja talouskehitykseen. Ilta toisensa perään puhuvat päät analysoivat uutisia ja poliittisten päätöksentekijöiden toimintaa tarjoten samalla oman ennustuksensa siitä, mitä seurauksia tällä kaikella on meille yhteiskunnan muille jäsenille.

Maailma tuntuu muuttuvan päivä päivältä yhä monimutkaisemmaksi paikaksi. Valtioiden rajat menettävät merkitystään, kansantaloudet kietoutuvat kohtalokkaalla tavalla toisiinsa ja ympäristöongelmien ratkaiseminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Ihmiskunnan tieteellinen, teknologinen ja taloudellinen kyvykkyys kasvaa eksponentiaalisesti, mutta kyky nähdä tulevaisuuden savuverhon läpi pysyy auttamattoman huonona. Tämä ei kuitenkaan estä asiantuntijoita laukomasta analyyseja ja ennusteita pitkälle tulevaisuuteen. Talk is cheap, kuten Amerikassa sanotaan. Koska viimeksi olet kuullut asiantuntijan sanovan, että hän ei osaa sanoa mitä vaikutuksia tapahtumalla X tulee olemaan? Maailma kun on yksinkertaisesti liian kaoottinen ja monimutkainen, ja olisi melko hyödytöntä tai jopa haitallista lähteä ennustamaan kehityksen suuntaa hätiköidysti?

Onneksi en ole ainoa, jota asiantuntijoina esiintyvien ihmisten ylimieliseltä vaikuttava itsevarmuus on jäänyt vaivaamaan. Amerikkalainen psykologi Philip E. Tetlock seurasi hämmentyneenä, kuinka Yhdysvalloissa poliittiset kommentaattorit vasemmalla ja oikealla yrittivät selittää ja järkeillä tekemiään vääriä ennustuksia Mihail Gorbatsovista ja Neuvostoliiton lopullisesta hajoamisesta. Häntä vaivasi erityisesti poliittisia päätöksiä kommentoivien asiantuntijoiden ylimielisyys ja yksinkertaistukset. Tetlockista tuntui, että yksikään asiantuntija ei halunnut myöntää tekemiään virheitä eikä sitä kautta oppimaan mitään. Tärkeintä oli oman ideologian puolustaminen ja kasvojen pelastaminen, ei totuuteen pyrkiminen.

Tetlock käynnisti 20-vuotisen tutkimusprojektin, jonka tavoitteena oli selvittää kuinka hyvin asiantuntijoiden ennustukset oikeasti toteutuivat. Olivatko asiantuntijat oikeasti niin kyvykkäitä, kuin heidän hienot tittelinsä ja huolitellut ulkonäkönsä antoivat ymmärtää? Pystyisikö kuka tahansa samaan ennustustarkkuuteen? Tutkimushankkeeseen osallistui lähes 300 asiantuntijaa eri aloilta ympäri maailman. Heidän tehtävänään oli tehdä ennustuksia (yhteensä 28 000 kpl) erilaisten poliittisten tapahtumien todennäköisyyksistä. Lopputulokset olivat melko järisyttäviä.  Suuressa osassa ennustuksia asiantuntijat eivät pärjänneet sattumaa paremmin. Toisin sanoen sama tarkkuus olisi saavutettu kolikkoa heittämällä tai arpaa vetämällä. Osassa tapauksia paremman tuloksen antoivat tietokonealgoritmit, joiden analyysi perustui tapahtumien historiallisen toistuvuuteen. Kaiken kaikkiaan tutkimushanke osoitti, että asiantuntijoiden itse arvioimien kykyjen ja todellisten tulosten välillä oli valtava kuilu. Liiallinen itsevarmuus oman maailmankuvan oikeellisuuteen aiheutti kohtalokkaita vääristymiä asiantuntijan tekemiin ennustuksiin. 

Pitäisikö EU:n tehdä kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa, vaikka USA ja monet muut maat ovat siihen tällä hetkellä haluttomia? Pitäisikö euromaiden tukea Kreikkaa? Pitäisikö valtioiden elvyttää vai harjoittaa budjettikuria? Pitäisikö suojella ympäristöä, pyrkiä talouskasvuun vai jotain siltä väliltä? Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä vaikeista poliittisista päätöksistä, joita poliittiset johtajat kohtaavat päivittäin.

Tetlockin tutkimushankkeen tulokset ovat kuin märkä rätti vasten tietoa, byrokratisoitumista, erikoistumista ja asiantuntijuutta korostavan nykymaailman kasvoille. Meillä on vahva halu ja taipumus uskoa, että elämme ymmärrettävässä, hallittavassa ja ennustettavassa maailmassa, joka toimii kausaliteettiin pohjautuen. Ehkä meidän pitäisi suhtautua paljon kriittisemmin asiantuntijoihin, jotka sanovat, että Irakiin hyökkääminen on välttämätöntä, kehitysapu tehotonta, pankit on pakko pelastaa tai ilmastonmuutoksen torjuminen liian kallista?

"[...] although we often talk ourselves into believing we live in a predictable world, we delude ourselves: history is ultimately one damned thing after another, a random walk with upward and downward blips but devoid of thematic continuity. Politics is no more predictable than other games of chance. On any given spin of the roulette wheel of history, crackpots will claim vindication for superstitious schemes that posit patterns in randomness. But these schemes will fail in cross-validation. What works today will disappoint tomorrow. Here is a doctrine that runs against the grain of human nature, our shared need to believe that we live in a comprehensible world that we can master if we apply ourselves. Undiluted radical skepticism requires us to believe, really believe, that when the time comes to choose among controversial policy option -- to support Chinese entry into the World Trade Organization or to bomb Baghdad or Belgrade or to build a ballistic missile defense -- we could do as well by tossing coins as by consulting experts."

Tetlockin tuloksista löytyy myös muita mielenkiintoisia havaintoja. Toiset asiantuntijat nimittäin näyttivät pärjäävän järjestelmällisesti paremmin kuin toiset. Asiantuntijoiden osumatarkkuutta ei määrittänyt poliittinen suuntautuminen, koulutusala, kokemus tai mikään muukaan henkilökohtainen ominaisuus, vaan pikemminkin se miten he suhtautuivat tietoon ja ympäröivään maailmaan. Isaiah Berlinin 1953 julkaistua esseetä mukaillen Tetlock jakaa asiantuntijat siileihin ja kettuihin. Siilit tarkastelevat maailmaa yhden suuren selitysmallin kautta. Ketut puolestaan ovat henkilöitä, jotka 1) eivät tarkastele tapahtumia ideologisesti tai kaiken selittävän teorian kautta 2) suhtautuvat kriittisesti ja nöyrästi todellisuuden monimutkaisuuteen ja tekemiinsä ennustuksiin ja 3) ovat valmiita muokkaamaan ajatusmaailmaansa sitä mukaa, kun tapahtumat antavat siihen aihetta. Ketut pärjäsivät siilejä paremmin sekä lyhyen että pitkän aikavälin ennustuksissa. Siilit olivat usein omaksumansa maailmankatsomuksen ja suurten teorioidensa vankeja. He pakottivat tapahtumat oman ajatuslaatikkonsa sisälle. Ainoa missä siilit onnistuivat kettuja paremmin, oli suuren mittaluokan poliittisten tapahtumien - kuten Neuvostoliiton hajoamisen - ennakoiminen. Tämä onnistuminen oli kuitenkin kokonaisuuden kannalta merkityksetön, sillä yhtä oikeaa ennustusta kohden he olivat lukuisia kertoja pahasti väärässä.

Tetlock jatkaa:

"For, in key respects, political judgment is especially problematic. The root of the problem is not just the variety of viewpoints. It is the difficulty that advocates have pinning each other down in debate. When partisans disagree over free trade or arms control or foreign aid, the disagreements hinge on more than easily ascertained claims about trade deficits or missile counts or leaky transfer buckets. The disputes also hinge on hard-to-refute counterfactual claims about what would have happened if we had taken different policy paths and on impossible-to-refute moral claims about the types of people we should aspire to be--all claims that partisans can use to fortify their positions against falsification. Without retreating into full-blown relativism, we need to recognize that political belief systems are at continual risk of evolving into self-perpetuating worldviews, with their own self-serving criteria for judging judgment and keeping score, their own stocks of favorite historical analogies, and their own pantheons of heroes and villains. "

Monissa läntisissä demokratioissa käytävästä keskustelusta puuttuvat aidon dialogin elementit. Ensimmäisenä unohtuu vanha viisaus: pyri ensin ymmärtämään, sitten tulemaan ymmärretyksi. Kerta toisensa jälkeen ideologisten silmälasien läpi toisiaan tuijottavat osapuolet käyttävät yksipuolisesti tulkittua tietoa ja asiantuntijuutta oman agendansa läpirunnomiseen. Republikaanit hakevat vahvistusta Fox Newsistä, demokraatit New York Timesistä. Ilmastoskeptikot ja maahanmuuttokriitikot muodostavat omia foorumeita ja tiedotuskanavia, joissa oman mielipiteen pönkittämiselle löytyy tukea. Uhriksi joutuu harkinta, argumentointi, vaihtoehtojen pohdinta. Kansallismieliset oikeistopopulistit vastaan monikulttuurisuuden puolustajat, Nato-eliitti vastaan epäilevä kansan enemmistö, ympäristönsuojelijat vastaan taloususkovaiset, Israel-lobbaajat vastaan Palestiinan puolustajat. Kumpikin osapuoli vetäytyy oman ideologisen maailmankuvansa taakse, ja jokainen tiedonmuru ja uutinen tulkitaan uutena todisteena siitä, miksi vastapuoli on väärässä. Pääoma -tai rikkaiden verotusta ei voi nostaa, terveydenhuollosta ja koulutuksesta täytyy leikata, pankit on pelastettava, ympäristönsuojelu on liian kallista. Pitäisikö jatkossa näitä itsevarmasti esitettyjä ennustuksia kyseenalaistaa hanakammin? Murtuisiko asiantuntijan fasadi muutamalla yksinkertaisella kysymyksellä? Miten niin on mahdotonta tai liian kallista? Oletko aivan varma, että niin tulee tapahtumaan?

Tetlock toteaa: "this patterning of individual differences sheds light on a fundamental trade-off in all historical reasoning: the tension between defending our worldviews and adapting those views to dissonant evidence. [...] A balanced assessment here requires confronting a dilemma: if we only accept evidence that confirms our worldview, we will become prisoners of our preconceptions, but if we subject all evidence, agreeable or disagreeable, to the same scrutiny, we will be overwhelmed. As with reputational bets, the question becomes how much special treatment of favorite hypotheses is too much. And, as with reputational bets, the bigger the double standard, the greater are the grounds for concern.

Asiantuntijailmiötä vahvistaa myös osaltaan tiedotusvälineet. Ne suosivat itsevarmoja, sanavalmiita, yksinkertaistavia ja järkkymättömiä kannanottoja esittäviä tahoja. Kolmeen pääpointtiin viestin kiteyttävä markkina-analyytikko on helpompi ja mielenkiintoisempi haastateltava kuin tutkija, joka aloittaa puheenvuoronsa mainitsemalla asiaan liittyvistä epävarmuuksista. Tetlock ehdottaa kuitenkin, että oman ja yhteiskuntiemme hyvinvoinnin vuoksi meidän pitäisi alkaa järjestelmällisen kriittisesti arvioimaan asiantuntijoiden esittämiä väitteitä. Seuraukset voisivat olla häkellyttäviä.

Lähdin etsimään vastaavia tutkimuksia itseäni kiinnostavasta aiheesta eli ympäristöpolitiikasta. Ympäristöongelmiin puuttuminen pysähtyy lähes poikkeuksetta argumentteihin niiden valtavista kustannuksista. Päästöjen vähentäminen lisää teollisuuden kustannuksia, vääristää kilpailua, haittaa investointeja sekä aiheuttaa pääoman ja tuotannon pakenemista. Virsi on vanha tuttu, ja sitä saa kuulla lähes päivittäin uutisissa. Ketä sitten pitäisi uskoa? Suurin osa nostaa kätensä ilmaan ja valitsee puolensa ideologisesti.

On kuitenkin häkellyttävää huomata, kuinka vähän näiden väitteiden toteutumista jälkikäteen arvioidaan. Ovatko yritysmaailman pelot toteutuneet? Amerikkalaiset Eban Goodstein ja Hart Hodges lähtivät tutkimaan miten eri ympäristönsuojelutoimenpiteiden kustannukset vertautuivat ennen päätöstä esitettyjen väitteiden ja toteutuneiden kustannusten välillä. He tutkivat 12 tapausta Yhdysvalloissa, jossa teollisuus oli tiukasti vastustanut ympäristönsuojelua kustannussyistä. Tapaukset vaihtelivat asbestista CFC-kaasuihin, puuvillapölystä rikkipäästöihin. Tulokset olivat yhtä häkellyttäviä kuin Tetlockin hankkeessa. Yhtä tapausta lukuun ottamatta kustannukset yliarvioitiin etukäteen yli kaksinkertaiseksi lopullisista toteutuneista kustannuksista. Erikoisinta oli se, että yliarviointeihin sortuivat sekä teollisuus, riippumattomat tutkimuslaitokset että julkisen hallinnon toimijat.

Tutkijoiden mukaan syy ongelmaan on yksinkertainen. Kustannusarvioita lasketaan staattisesti olettaen, että saasteiden rajoittaminen tapahtuu olemassa olevan tuotantoprosessin puitteissa. Tämä tarkoittaa automaattisesti kulujen merkittävää kasvamista. Arvioinneissa kuitenkin jätetään huomioimatta yksi taloudellisen toiminnan peruskulmakivistä eli innovaatiot. Mielenkiintoista on, että innovaatioiden kannustaminen julkisen vallan tekemän sääntelyn kautta on itse asiassa toimiva malli muutoksille. Tätä harva yritysjohtaja haluaa myöntää. Lainsäädäntö ja rajoitukset kun nähdään vapaiden markkinoiden toimintaa vääristäväksi. Käytännössä sääntely kuitenkin pakottaa toimijat löytämään innovatiivisia teknologioita ja prosesseja ongelman ratkaisemiseksi. Sääntely ei vie rahaa tuottoisilta investoinneilta, vaan pikemminkin nopeuttaa innovaatioprosessia. Ratkaisut poistavat määritetyn ongelman ja lisäävät samalla teollisuuden tuottavuutta. Teollisuus puolustaa nykytilaa kynsin ja hampain eikä halua nähdä muutoksen luomaa mahdollisuutta. Poliittisena vaikutuskeinona se myös dramatisoi sääntelyn jyrkkyyttä ja negatiivisia vaikutuksia. Todellisuudessa valtiot antavat teollisuudelle usein joustoja, tukea ja poikkeuksia, jotka helpottavat sopeutumista uuteen tilanteeseen.

Ilmastopolitiikkaan liittyvänä mielenkiintoisena yksityiskohtana Goodstein ja Hodges käsittelevät myös alun perin Yhdysvalloissa kehitettyä ARP (Acid Rain Program) päästökauppajärjestelmää, jonka tarkoituksena oli vähentää happosateita aiheuttavia rikkidioksidipäästöjä. Ennen järjestelmän käyttöönottoa teollisuus arvioi, että hinta rikkipäästöjen vähentämiselle olisi ainakin 1500 USD / tonni. Yhdysvaltain ympäristövirasto EPA arvioi vastaavasti sääntelyn hinnaksi 750 USD / tonni. Vuonna 1997 (kaksi vuotta päästökaupan käynnistymisen jälkeen) päästöoikeuden hinta oli n. 100 USD / tonni. Osa matalasta hinnasta selittyy ylisuurista kiintiöistä, mutta Goodstein ja Hodges toteavat, että päästöjen vähentämisen todelliset kustannukset yliarvioitiin silti 2-8-kertaisesti.

Päästökauppamalli on käytössä nykyään myös EU:ssa ja Uudessa-Seelannissa, tällä kertaa sen tarkoituksena on rajoittaa ilmastonmuutosta kiihdyttävien kasvihuonekaasujen päästöjä. Pian myös Australia ja todennäköisesti Kiina aikovat ottaa järjestelmän käyttöön. Järjestelmän alkuperäisessä kodissa, Yhdysvalloissa on puolestaan hyvin vihamielinen ilmapiiri ilmastopolitiikalle. Jälleen kerran teollisuus uhkailee, että talouskasvu ja työpaikat kärsivät sääntelyn alla. Onko kansakunnan kollektiivinen muisti todella näin lyhyt? Vai kuuntelevatko poliitikot niitä samoja asiantuntijoita, jotka aikanaan ennustivat, kuinka ARP-ohjelma tulee kuristamaan teollisuuden hengiltä?

Goodstein ja Hodges toteavat:

"In the global warming debate, as when past environmental regulations have been proposed, there are the three compliance cost scenarios: apocalyptic (industry), doable but costly (academic and government), and profitable (a few visionaries). Our guess, based on the record of previous academic and government cost forecasts, is somewhere between doable and profitable."

Tarvitsemme vähemmän ylimielisiä, mutta huonosti todennettavia ennustuksia ja enemmän harkintaa, pohdiskelua ja epävarmuuden hyväksymistä. Suuri osa tekemistämme poliittisista päätöksistä ovat vaikeita ja seurauksiltaan epävarmoja. On oireellista, että politiikan maailmassa oman ideologian puolustaminen ja kasvojen menettämisen pelko on tärkeämpää kuin totuus.  Maailma tarvitsee enemmän epäileviä kettuja, ja vähemmän itsevarmoja siilejä.

Lähteet:

Tetlock, Philip E. (2005), Expert Political Judgment. How Good Is It? How Can We Know?. Princeton University Press.

Goodstein, Eban -  Hart Hodges (1997), "Behind The Numbers: Polluted Data", The American Prospect. November 1, 1997.

Saatavissa osoitteesta:

http://prospect.org/cs/articles?articleId=4757