Ennakoimattomia seurauksia.

"For every complex problem there is an answer that is clear, simple, and wrong." - Henry Louis Mencken

SS Eastland kaatuneena Chicagon satamassa 24.7.1915

RMS Titanicin uppoamisesta tuli tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Neitsytmatkallaan jäävuoreen törmänneen matkustajalaivan onnettomuudessa kuoli noin 1500 ihmistä. Uppoamattomaksi laivaksikin tituleerattu alus oli aikansa suurin, nopein, kaunein ja mahtavin, insinöörien märkä päiväuni ja ennenkuulumattoman ylellisyyden ja luksuksen ruumiillistuma. Sokea usko teknologiaan ja edistykseen sekä toisaalta tiedossa olevien riskien vähättely aiheuttivat onnettomuuden, jonka traagisuus ei ole 100 vuodessa hälventynyt mihinkään, oikeastaan päinvastoin. "Mikä on oman aikamme Titanic? Onko se ilmastonmuutos, väestönkasvu vai talouskriisi?" Tämä kysymys tuntuu nousevan esille, joka kerta kun laivasta puhutaan. Onnettomuudesta ja siihen johtaneista syistä ei ole kovin vaikea kaivaa symboliikkaa ihmisen ja luonnon törmäyksestä, sokeasta teknologiauskosta, ylimielisyydestä, ahneudesta tai järjettömästä riskinotosta ja piittaamattomuudesta erilaisia varoitusmerkkejä kohtaan. Titanicin myötä mureni osaltaan teollisen vallankumouksen ja sen mukanaan tuoman teknologisen edistyksen illuusio siitä, että ihminen oli nokkela, erehtymätön ja luonnonvoimista lopullisen niskalenkin ottanut laji. Paras ja uusin teknologia tai insinööriosaaminen ei pelastanut laivaa sen surulliselta kohtalolta. Joidenkin arvioiden mukaan ylimielisyys varoittavia signaaleja kohtaan itse asiassa loi puitteet täydelliselle katastrofille. Titanic oli tragedia, mutta kirjoitukseni tarkoituksena ei ole kuitenkaan ruotia tätä tapahtumaa, vaan erästä toista ja vähemmälle huomiolle jäänyttä laivaonnettomuutta, joka tapahtui muutama vuosi Titanicin epäonnekkaan neitsytmatkan jälkeen.

SS Eastland oli sisävesialus, joka liikennöi Pohjois-Amerikan Suurten järvien alueella. Eastlandin ongelmana oli ollut sen rakentamisesta asti epävakaus. Alus oli toimintansa aikana ollut useamman kerran läheltä piti-tilanteessa, jossa laivan hallitsematon kallistuminen oli aiheuttaa onnettomuuden. Yhtenä Titanicin suuren uhrimäärän taustalla olevana tekijänä oli ollut liian vähäinen pelastusveneiden määrä. Onnettomuuden jälkeen kaikkiin laivoihin - Eastland mukaan lukien - asennettiin merkittävästi lisää pelastusveneitä. Pelastusveneiden aiheuttaman lisäpainon takia laivan puukantta jouduttiin vahvistamaan betonilla, joka vain pahensi epävakausongelmaa. Heinäkuun 24. päivänä vuonna 1915 matkustajia täynnä oleva SS Eastland keikahti vasemmalla kyljelleen Chicagon satamassa. Satama-allas oli kuusi metriä syvä ja laiva itse oli vain kuuden metrin päässä laiturista. Laivan sisällä olleista ihmisistä 844 hukkui tai kuoli hypotermiaan, ennen kuin laivan taivasta kohti osoittava kylki saatiin polttoleikattua auki.

Höyrylaiva Eastland ei ole saanut historiankirjoituksessa samanlaista kulttiasemaa kuin Titanic. Pienempi uhrimäärä saattaa olla osaltaan tätä selittävä tekijä, mutta henkilökohtaisesti epäilen, että syy on paljon raadollisempi. Tapahtuma on kaikin puolin liian epämiellyttävä muisteltavaksi. Eastlandin kohtalosta puuttuvat suuren draaman ja mahtipontisen historiankirjoituksen elementit: sankarit, traagiset ihmiskohtalot, loppuun asti soittava orkesteri, Leonardo DiCaprio ja Kate Winslet sanomassa hyvästejä toisilleen hyytävässä vedessä. Kuusi metriä syvään satama-altaaseen pakokauhun vallassa hukkuvien ihmisten kohtaloissa ei ole Hollywoodin edellyttämä draaman kaarta ja jaloa kohtalokkuutta. Eastlandin kellahtaminen oli lyhyt, kaoottinen, ja sanalla sanoen nolo tragedia, joka vain osoitti kuinka hölmöjä ja avuttomia me ihmiset voimme pahimmillaan olla.  Keskittymällä yksittäiseen ongelmaan onnistuttiin luomaan edellytykset totaaliselle katastrofille, jonka syyksi ei voitu laittaa luonnonvoimia tai täysin ennustamatonta ja epäonnekasta tapahtumasarjaa.

 Juuri tästä syystä Eastlandin tarinassa on mielestäni paljon enemmän opittavaa kuin Titanicissa. Valikoiva ja kaunisteluun taipuvainen voittajien historia usein unohtaa ihmiskunnan nolot, rumat ja säälittävät hetket.  Eastlandin kohtalo kuvaa kuitenkin osuvasti lyhytnäköisyyttä ja kyvyttömyyttä ymmärtää toimintamme pitkän aikavälin seurauksia edes alkeellisella tavalla. Suuri osa kohtaamistamme ongelmistamme on itsemme aiheuttamia. Emme kykene tai halua hyväksyä niiden äärimmäisen monimutkaista luonnetta, vaan pyrimme luomaan nopeita ja yksinkertaisia ratkaisuja tilanteisiin, jotka eivät sellaisia ole. Vähennämme riskejä yhdessä paikassa, ja samalla teemme itsestämme haavoittuvaisempia toisaalla. Olemme äärimmäisen hyviä ratkaisemaan jo kerran tapahtuneita katastrofeja, mutta äärimmäisen huonoja ymmärtämään niitä, jotka ovat kulman takana. Ehkä emme myöskään halua ajatella, kuinka kiikkerän laivan olemme omasta yhteiskunnastamme itse asiassa rakentaneet.  

"Älkäämme sentään liiaksi mairitelko itseämme niillä voitoilla, jotka ihmisinä olemme saaneet luonnosta. Tämä kostaa meille jokaisen sellaisen voiton. Jokainen voitto tuo tosin alkuvaiheessa mukanaan seurauksia, joita olemme toivoneet, mutta toisessa ja kolmannessa vaiheessa sen vaikutukset ovat kokonaan toisenlaisia, odottamattomia, jotka hyvin usein tekevät tyhjäksi aikaisemmat tulokset." - Friedrich Engels

Nicholas Nassim Taleb on kirjoittanut paljon epävarmuudesta ja huonosta kyvystämme sietää sitä. Pakotamme maailman laatikon sisäiseen malliin, jossa riskit ovat normaalijakauman mukaisia ymmärrettäviä ja hallittavia ilmiöitä. Kuitenkin ns. outlierit - tilastollisesti vieraat ilmiöt - ovat niitä, joista meidän tulisi olla kiinnostuneita, mikäli haluamme ymmärtää miten maailma oikeasti toimii.

"The inability to predict outliers implies the inability to predict the course of history, given the share of these events in the dynamics of events. But we act as though we are able to predict historical events, or, even worse, as if we are able to change the course of history. We produce thirty-year projections of social security deficits and oil prices without realizing that we cannot even predict these for next summer - our cumulative prediction errors for political and economic events are so monstrous that every time I look at the empirical record I have to pinch myself to verify I am not dreaming. What is surprising is not the magnitude of our forecast errors, but our absence of awereness of it. This is all the more worrisome when we engage in deadly conflicts: wars are fundamentally unpredictable (and we do not know it). Owing to this misunderstanding of the causal chains between policy and actions, we can easily trigger Black Swans thanks to aggressive ignorance - like a child playing with a chemistry kit."

Talebin mukaan voimme tutkia maailmaa kahden erilaisen lähestymistavan kautta. Voimme joko keskittyä normaaleihin tilanteisiin ja sivuuttaa äärimmäisyydet pois tai ajatella, että ymmärtääksemme maailmaa meidän täytyy nimenomaan ottaa huomioon ns. mustat joutsenet, koska niihin sisältyy merkittäviä, dramaattisia ja kumuloituvia vaikutuksia. Onko hyötyä tutkia rikollisia ja murhaajia päivinä jolloin he eivät tee rikoksia, vaan käyttäytyvät normaalisti? Onko järkevää lähestyä lääketiedettä tutkimalla terveitä ihmisiä, eikä epidemioita ja hurjia tauteja? Onko hyödyllistä tutkia laivaonnettomuutta pelastusveneiden riittävyyden kautta? Normaali on usein epärelevanttia päätöksenteon kannalta, kuitenkin näin suhtaudumme suurimpaan osaan yhteiskunnallisia ilmiöitä.

Lähes kaikki yhteiskunnallisesti merkittävät ilmiöt ovat harvinaisia, mutta tapahtuessaan suuria shokkeja ja hyppäyksiä, joilla on pitkäaikaisia vaikutuksia. Kuitenkin keskitymme yleensä tutkimaan nimenomaan normaalijakaumalle asettuvia tapahtumia. Tällä tavalla teemme yhteiskunnat erittäin haavoittuvaisiksi, koska kuvittelemme, että hallitsemme ilmiöihin liittyvät riskit. Finanssimaailmasta alkanut talouskriisi on jo puhki kulunut esimerkki tästä itse aiheutetusta haavoittuvuudesta. Se on kuitenkin äärimmäisen relevantti, koska tuntuu, että (tästäkään) kriisistä ei oikeasti ole opittu mitään. Seuraava kriisin siemen ei varmasti tule olemaan asuntomarkkinoiden johdannaisissa, mutta keskittymällä ainoastaan siihen unohdamme tilkitä jonkun kulman, jossa uusi kriisi pääsee rauhassa itämään.

Ihmiskunta on luonut maailmasta tieteen, teknologian ja talouden avulla monimutkaisen paikan. Meitä ei ole yksinkertaisesti rakennettu intuitiivisesti ymmärtämään näin monimutkaista todellisuutta. Huolimatta edistyksestä ja tieteellisestä kehittymisestä tulevaisuutta tulee olemaan entistä vaikeampaa ennustaa, koska ihmismieli ja yhteiskuntatieteet pyrkivät rakentamaan ideaalia siitä, että maailma ympärillämme on järjestelmällinen, selkeä, ennustettava. Historian tulkitseminen aiheuttaa ymmärtämyksen illuusion, jossa aikakaudet ja tapahtumat seuraavat nätisti toisiaan. Tätä pahentaa retrospektiivinen tarkastelu, joka pyrkii "selittämään" asioita, sen jälkeen kun ne ovat tapahtuneet ja dokumentoitu (vaikka kukaan ei osannut etukäteen ennustaa itse tapahtumaa). Historiasta tulee selkeää ja organisoitua vasta historiankirjojen sivuilla. Myös käytettävissä olevan informaation merkitystä yliarvioidaan. Tätä ilmiötä vahvistaa taipumus uskoa auktoriteetteja ja oppineita ihmisiä, jotka luovat käsitekategorioita maailmasta. Maailma on kuitenkin perusluonteeltaan kaoottinen. Ainoastaan hyväksymällä tämä tosiasia, voimme päästä jollain tavalla eteenpäin ja ehkä onnistua välttämään ainakin osa lajimme kohtaamista Titaniceista ja niistä aiheutuvista Eastlandeista.

Kirjoituksessa mainitut lähteet:

Engels, Friedrich (1844), The Condition of the Working Class in England in 1844.

Taleb, Nassim Nicholas (2008), Black Swan: The Impact of The Highly Improbable. Penguin Books New York.

Tupajumien ja torakoiden tärkeydestä.

Edward O. Wilson

"Onko nyt viimeinen puu jätettävä pystyyn mätänemään niin, että kaikki metsämme rämettyvät läpipääsemättömiksi ryteiköiksi, joita kauniisti kutsutaan luonnontilaisiksi aarniometsiksi. Ja kaikki tämä vain sen takia, että jokainen tupajumi ja torakka saisi viettää monimuotoista ja onnellista elämää" - Sauli Niinistö kritisoi kokoomuksen puoluevaltuuston kokouksessa vuonna 1997 Natura 2000-ohjelman valmistelua Suomessa.

Biodiversiteetti eli luonnon monimuotoisuus tarkoittaa laajasti koko maapallon elollisen luonnon monipuolisuutta. Tarkemmin sanottuna monipuolisuus ilmenee kolmella eri tasolla: yhden lajin geneettisenä, lajien välisenä ja kokonaisten ekosysteemien runsautena. Maailmassa arvioidaan olevan toista miljoonaa lajia omamme lisäksi. Monimuotoisuus on siis melkoista tällä maan, veden ja ilman täyttämällä planeetalla. Sitä mukaa, kun ihminen on saattanut toisia lajeja sukupuuton partaalle - joko metsästämällä tai tuhoamalla niiden elinympäristöt - on herännyt myös pohdinta luonnon monimuotoisuuden vähenemisen seurauksista. Mitä merkitystä kaiken maailman torakoilla ja ötököillä on?

Amerikkalainen biologi Edward O.Wilson toteaa 1992 julkaistussa kirjassaan Diversity of Life, että biodiversiteetti on ehkä arvokkain, mutta ihmisen vähiten arvostama resurssi. Toisin kuin monet muut ympäristöongelmat, sitä on vaikea havaita ja mitata. Tunnemme vain murto-osan maapallon lajeista, emmekä välttämättä aina tiedä jos jokin niistä häviää oman toimintamme seurauksena. Biodiversiteetin hautausmaa on täynnä nimettömiä kiviä, ja usein koko kiveä ei edes ole olemassa. Toinen syy ymmärtämättömyydelle on se, että luonnon monimuotoisuudessa on kyse valtavan suuresta ja monimutkaisesta vuorovaikutusten verkostosta ja olemme vasta viime vuosina oppineet käsitteellistämään sitä. Ekosysteemipalvelun käsite nousi laajempaan tietoisuuteen 15 vuotta sitten ja siitä tuli valtavirtaa vuonna 2005 tehdyn Millenium Ecosystem Assessmentin kautta. MEA oli yli tuhannen biologin valtava ponnistus, jonka avulla yritettiin piirtää kokonaisvaltainen kuva maapallon ekosysteemien toiminnasta ja merkityksestä. Ekosysteemipalveluilla tarkoitetaan elämää ylläpitäviä ja ihmisen hyvinvoinnin mahdollistavia luonnon tarjoamia palveluita, jotka jaetaan kolmeen eri ulottuvuuteen: tuotanto, -säätely ja kulttuuripalveluihin. Näiden palveluiden ansiosta meillä on mahdollisuus saada luonnosta ruokaa, kuituja, vettä, säädellyt ilmasto-olosuhteet, hyvän ilmanlaadun, kasvien pölytyksen, tuottavan maaperän ja kaiken hyvän lisäksi monia ei-materiaalia esteettisiä ja kulttuurisia palveluita. Lyhyesti sanottuna kaiken sen, mikä mahdollistaa olemassaolomme ja hyvinvointimme. Diversity of Life-kirjaa lukiessa tulee mieleen, että luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen luulisi olevan kaikkien vähänkin järjissään olevien ihmisten ykköstavoite. Mutta niin kuin monet muutkin asiat ihmiskunnan historiassa ovat osoittaneet, järjellinen ajattelu ja sen pohjalta toimiminen ei useinkaan ole lajimme suurimpia vahvuuksia.  

Wilson toteaa omaan kokemukseensa perustuen, että biodiversiteetin vähenemisen merkitystä kyseenalaistetaan yleensä kolmessa eri vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa vedotaan historiaan. Lajeja nyt on aina tullut ja mennyt, eikö luonnossa vallitse viidakon lait ja vahvimmat lisääntyvät muiden kustannuksella? Maapallon historiassa eläneistä lajeista 98 % on arvioiden mukaan kuollut aikojen saatossa. Tämä on totta, mutta vain osa totuudesta. Maapallolla on nykytiedon valossa ollut viisi suurta sukupuuttoaaltoa, viimeisin niistä 65 miljoonaa vuotta sitten, jolloin dinosaurusten aika päättyi. Jokainen aalto on aiheuttanut suuren loven biodiversiteettiin, mutta kokonaisuutena monimuotoisuus on ollut kasvavaa. Eikö ihmisen aiheuttamaa kuudetta aaltoa voisi ajatella vain yhtenä lovena maapallon historiassa? Wilsonin mukaan ei. Keskimäärin jokaisen loven paikkaamiseen on mennyt luonnolta 10 miljoonaa vuotta, joka on meidän kvartaalimaailmassa käsittämättömän pitkä aika. Lajimme tuhokyky on niin suuri, että pystyisimme nykymenolla muutamassa vuosikymmenessä tuhoamaan luonnon tekemän miljardien vuosien kehitystyön. Suurehkona, ravintoketjun huipulla olevana nisäkkäänä muiden lajien kärsimys on ennen pitkää omaa kärsimystämme. Toisessa kieltäytymisen vaiheessa kysytään, että mihin oikein tarvitsemme niin paljon lajeja? Etenkin, kun suuri osa on elämämme kannalta täysin merkityksettömiä ötököitä, sieniä ja muita iljettäviä organismeja? Wilson muistuttaa, että 100 vuotta sitten ennen nykyisen luonnonsuojeluajattelun leviämistä, ihmiset suhtautuivat samalla välinpitämättömyydellä lintuihin ja nisäkkäisiin. Tutkimusten valossa juuri ruohonjuuritason madot ja ötökät ovat äärettömän tärkeitä ekosysteemien tuottavuuden ja hyvinvoinnin kannalta. Suurempi monimuotoisuus korreloi korkeana tuottavuutena ja kykynä sietää ympäristön heikkenemisestä johtuvia ongelmia. Kolmannessa vaiheessa ihmiset voivat olla halukkaita suojelemaan lajeja, mutta kysyvät eikö tätä voisi tehdä laittamalla muutamia yksilöitä ja lajeja eläintarhoihin ja kasvitieteellisiin puutarhoihin?  Tämä ajattelu heijastelee kyvyttömyyttä ymmärtää, kuinka monimutkainen vuorovaikutusten verkko biodiversiteetti on. Yksittäisten lajien suojelu ei auta, jos samaan aikaan niiden olemassaolon mahdollistava ympäristö ja muu lajisto tuhoutuu. Eläintarhan häkissä suojeltu jääkarhu saattaa olla yleisövetonaula, mutta luonnonsuojelun kannalta melko mitätön toimenpide. Ekosysteemipalvelut ovat osiensa summa, ja niiden toiminta edellyttää monimuotoisuutta kaikilla tasoilla. Ihmisten tulisi ymmärtää, että ilman monimuotoisuutta ei oman lajimmekaan edellytykset ole kovin ruusuiset. Ja tästä syystä tulisi olla huolissaan kaikista elollisen luonnon hyvinvointiin ja monimuotoisuuteen liittyvistä ongelmista.

Wilson toteaa, että loppuen lopuksi paraskaan ulkoinen selitys ei ole riittävä, vaan lajina meidän tulisi katsoa itseämme peiliin.

"The clinching argument for the protection of species, however, may in the end be moral. Homo sapiens is a brilliant and proud citizen of the biosphere, but Earth is where we originated and will stay. Who are we to destroy the planet's Creation? Each species around us is a masterpiece of evolution, exquisitely adapted to its environment. Species existing today are thousands to millions of years old. Their genes, having been tested by adversity over countless generations, engineer a staggeringly complex mix of biochemical devices that promote the survival and reproduction of the organisms carrying them.[...] It is a failing of our species that we ignore and even despise the creatures whose lives sustain our own." (lihavointi kirjoittajan)

Ilmasto lämpenee - mitä sanovat markkinat?

Taloustieteessä markkinoilla tarkoitetaan lyhyesti järjestelyä, jossa ostajat ja myyjät kohtaavat toisensa vaihtaakseen hyödykkeitä. Yksi merkittävä markkinoiden tuotos on hinnanmuodostusmekanismi. Mikäli olosuhteet ovat suotuisat - taloustieteessä puhutaan täydellisestä kilpailusta - hyödykkeiden hinta muodostuu juuri sellaiseksi kuin pitääkin.

Talousuutisoinnissa markkinoista puhutaan nykyään lähes poikkeuksetta omana subjektinaan ("markkinat eivät luota Kreikkaan", "markkinat pettyivät Nokian tulokseen"). Mitään markkinasubjektia ei ole olemassa, sillä markkinan muodostavat toimijat, eli kaikki ne ihmiset, jotka sen sisällä toimivat. Hintasignaaleista tehdään lisäksi hätäisiä johtopäätöksiä yhdistämällä ne johonkin samaan aikaan tapahtuvaan ja mutu-pohjalta selitykseksi käyvään tekijään. Tärkeintä on löytää loogisenoloinen selittäjä, joka sitten voidaan pukea tyylikkään "analyysin" muotoon. Jokainen tilastotieteen peruskurssin käynyt tietää, että kahden ilmiön yhtäaikainen esiintyminen on eri asia kuin niiden välinen syy-seuraussuhde. Korrelaatio ei tarkoita kausaliteettia.

Finanssikriisi on herätellyt laajan yleisön miettimään markkinoiden ja täydellisen kilpailun ideaalin autuutta. Kriitikoiden mielestä markkinat tarvitsevat sääntelyä, ja finanssikriisi osoittaa sen. Sääntelyn vastustajien mielestä finanssikriisi on nimenomaan osoitus sääntelyn aiheuttamista vääristymistä. Täydellinen kilpailu ei voi toteutua niin kauan kuin julkinen valta häiritsee markkinamekanismeja. Kiista on sovittamaton, ei vähiten siksi, että kumpikin ääripää on mahdotonta toteuttaa. Täydellinen sääntely ei olisi markkinataloutta vaan sosialismia, toisaalta markkinatalous ei yksinkertaisesti voi olla olemassa ilman jonkinasteista alkeellista sääntelyä (esim. yksityisomaisuus edellyttää sen määrittelemistä ja vahvistamista). Ideologisia kiistoja ei voida ratkaista lopullisesti, sillä niissä on kyse arvoista ja tärkeinä pidetyistä asioista. Millaisena näemme itsemme, mitä haluamme saavuttaa, mitkä asiat ovat tavoittelemisen arvoisia?

Vaikka arvot eivät olekaan tieteellisesti muunnettavissa lopullisiksi totuuksiksi, voimme kuitenkin tarkastella niistä syntyviä seurauksia ja sitä kautta välillisesti argumentoida niihin liittyviä hyötyjä ja haittoja. Otetaanpa esimerkiksi vaikka ilmastonmuutos. Voimme tieteellisin menetelmin havainnoida, että ihmisen toiminta kiihdyttää ilmastonmuutosta tavalla, joka on haitallista kaikille eliölajeille (myös meille ihmisille). Tiedemaailman lisäksi ongelma on tunnustettu 194 valtion toimesta vuonna 1992 solmitussa ilmastosopimuksessa. Kaikki nämä maat ovat tunnustaneet ongelman ja tarpeen löytää sille ratkaisu. Viime vuosien aikana yhteiseksi tavoitteeksi on asetettu maapallon lämpenemisen pysäyttäminen kahteen Celsius-asteeseen. Tämä tavoite asettaa tietyt rajat sille, kuinka paljon fossiilisia polttoaineita voidaan polttaa nykyhetken ja vuoden 2050 välillä. Maapallon tämänhetkisten öljy, kivihiili -ja maakaasuvarantojen koko on yli kaksi kertaa enemmän kuin arvioitu ihmiskunnan kollektiivinen sallittu päästömäärä. Toisin sanoen meillä on melkoisen selkeä ristiriita kahden tavoitteen välillä: a) pysäyttää ilmastonmuutos kahteen asteeseen b) perustaa yhteiskuntien toiminta fossiilisiin polttoaineisiin.

Tästä päästäänkin kirjoituksen alkuperäiseen aiheeseen eli markkinoihin. Onko markkinoista ratkaisemaan ilmaston ja fossiilisten polttoaineiden välinen ongelma? Heijastuuko markkinoilla ja hintamekanismissa edellä mainittu ristiriita? Voimmeko luottaa markkinoiden kykyyn hinnoitella hiilidioksidia? Maailman kymmenestä suurimmasta yrityksestä kuusi perustaa liiketoimintansa fossiilisten polttoaineiden tuottamiseen ja myymiseen. Shellin, Exxonin, BP:n, China National Petroleumin ja kumppaneiden liiketoiminta, markkina-arvo ja menestys perustuvat oletukselle siitä, että jatkamme niiden tuotteiden käyttämistä vielä pitkään. Viimeiset neljä vuotta maailma on puhunut pankkeihin liittyvistä piilotetuista riskeistä, mutta sen paremmin markkinat kuin taloustieteilijätkään eivät näytä olevan huolissaan hiileen perustuvien yritysten taseisiin piilotetuista ongelmista. Kreikkalainen tilinpito on yleinen ivan kohde, Shellin tai Exxonin puolestaan ei. Voisi kuitenkin väittää, että jälkimmäisten laskenta perustuu vähintään yhtä suurelle lyhytnäköisyydelle ja itsepetokselle.

Ilmastonmuutokseen liittyvä riski ei näy sen paremmin markkinoilla kuin hinnoissakaan. Toisin sanoen, mikäli haluamme pysäyttää ilmastonmuutoksen kahteen asteeseen, emme voi jatkaa sen tiedon pohjalta, mitä markkinat meille kertovat. Voimme kiistellä kuntajaosta, kehitysavusta tai perustulosta, mutta luonnontieteellisille faktoille emme voi mitään. Ilmasto-ongelman ratkaiseminen edellyttää markkinoiden perusoletusten ja paradigmojen muuttamista perustavanlaatuisella tavalla.

Vastuuvapauslausekkeista.

Marraskuun lopussa republikaanien presidenttiehdokas Mitt Romney julkisti televisiomainoksen, joka alkoi seuraavilla sanoilla: "On October 16, 2008, Barack Obama visited New Hampshire. He promised he would fix the economy. He failed.” Mainos jatkuu kuvilla konkurssiin menneistä yrityksistä ja huutokaupatuista kodeista. Taustalla Barack Obama toteaa: "[...] if we keep talking about the economy, we're going to lose".

Lainaus oli otettu Obaman 2008 pitämästä vaalikampanjapuheesta. Sanat olivat Obaman, mutta lause oli irrotettu kontekstista. Lause meni kokonaisuudessaan näin: “Senator McCain’s campaign actually said, and I quote, if we keep talking about the economy, we’re going to lose.” (lihavointi kirjoittajan). Tiedotusvälineet olivat poikkeuksellisen valppaina, ja huomasivat heti lainauksen virheellisyyden ja harhaanjohtavuuden. Oikaisusta huolimatta, vahinko oli jo tapahtunut ja monille amerikkalaisille jäi mieleen ainoastaan Romneyn mainoksessa esitetty väite.

Yhdysvalloissa kampanjoinnin aikana käytettävät keinot ovat poikkeuksellisen aggressiivisia ja härskejä. Suomessa avoin poliittisen vastustajan mustamaalaaminen on harvinaista. Tosin meilläkin on siirrytty tiukasta asiakampanjoinnista yhä enemmän mielikuvia ja imagoa tuottavaan poliittiseen kampanjointiin. Tapaus Obama sai kuitenkin minut miettimään kontekstista irrotettujen sanojen ja tekstien tuhoisaa voimaa.

Olen kirjoittanut blogiini ajatuksiani erilaisista ympäristöasioista reilun vuoden ajan. Kävin läpi vanhoja kirjoituksiani ja huomasin, että kirjoituksissani olen kritisoinut ydinvoimaa, kapitalismia, öljy-yhtiöitä, taloustieteilijöitä, ympäristöalan yrityksiä, EU:n maatalouspolitiikkaa, ilmastoskeptikoita, kulutuskulttuuria, markkinauskovaisia, poliittisia asiantuntijoita ja jopa nimeltä muutamia HS-raadin asiantuntijajäseniä. Olen pyrkinyt mahdollisimman argumentoivaan ja asialliseen tyyliin, mutta kokenut myös samalla, että haluan tuoda mielipiteeni selkeästi (ja välillä kärkevästi) julki. En ole Obama, enkä edes alueellinen mielipidevaikuttaja, mutta rupesin miettimään mitä seurauksia voisi olla jos joku oikeasti hermostuisi teksteistäni tai ilkikurisuuttaan jopa lainaisi kirjoituksiani kontekstista irrotettuna.

Olen huomannut, että lähes kaikilla työn puolesta sähköpostia lähettävillä ihmisillä on nykyään viestin lopussa ns. vastuuvapauslauseke (legal disclaimer). Vastuuvapauslausekkeen on tarkoitus poistaa oikeudellinen vastuu kirjoitetun tekstin sisällöstä. Lyhyellä tekstinpätkällä voidaan sulkea oma juridinen vastuu tekstin sisällöstä tai siitä mahdollisesti aiheutuvista seurauksista. Melko kätevää nykyaikaisessa tiedonvälityksen viidakossa, jossa näennäisesti harmittomillakin lausahduksilla voi olla vakavia ja pitkäaikaisia seuraamuksia. Välittömästi mieleen tulee esimerkiksi tapaus ilmastotutkijoiden vuodetut sähköpostit (ns.Climategate) tai toissa viikolla uutisoidut tapaukset, joissa VTT:n tutkijoiden ydinvoima -ja turvetuotantokommentit olivat johtaneet hankaliin tilanteisiin työnantajan kanssa. Jälkimmäisessä tapauksessa jopa eduskunnan oikeusasiamies oli joutunut puuttumaan tutkijoiden sananvapautta loukkaavaan toimintaan.

Jäin miettimään tarvitsisiko bloginikin vastuusta vapauttavan maininnan? Kuluneen sanonnan mukaanhan se mikä nettiin kerran päätyy, tulee myös siellä aina pysymään. Entä jos joskus hamassa tulevaisuudessa haen työpaikkaa ja rekrytoija googlattuaan nimeni (toistaiseksi laitonta, mutta varmasti arkipäivää hakuprosesseissa) haluaa ruveta tekemään tiliä menneisyydessä kirjaamista ajatuksistani? Huomasin, että vastuuvapauslausekkeet ovat melko yleisiä myös blogimaailmassa. Erityisesti jonkun organisaation palveluksessa olevat ihmiset, mutta yksityishenkilöinä kirjoittavat, tuntuvat niitä suosivan. "Sivustolla esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta XX organisaation kantaa."

Yhdysvalloissa - tuossa oikeussalidraamojen ja kanteiden luvatussa maassa - vastuuvapauslausekkeet ovat olleet jo pitkään arkipäivää. Vanha vitsin kohde ovat esimerkiksi McDonaldsin kahvimukit, jossa lukee "Warning: contents maybe hot." Itsestään selvää, mutta ainakin juoman nauttijaa on varoitettu. Tarinan mukaan muutama ihminen ehti jo haastaa yhtiön oikeuteen kielensä polttamisesta, ennen kuin varoitus oli lisätty.

Mikä sitten olisi sopiva vastuuvapauslauseke enemmänkin julkista ajatusvihkoa muistuttavalle blogille, jonka mahdolliset haitalliset seuraukset ovat enemmän psyykkis-sosiaalisia kuin fyysisiä? Kaikista varmin olisi teksti, joka poistaa kaiken vastuun kaikista seurauksista.

"All data and information provided on this site is for informational purposes only. Aikainen kevät and its author makes no representations as to accuracy, completeness, currentness, suitability, or validity of any information on this site and will not be liable for any errors, omissions, or delays in this information or any losses, injuries, or damages arising from its display or use. All information is provided on an as-is basis."

Ehkä tämä on liian radikaalia. Muutamat blogia lukevat tutut tuskin haastaisivat minua oikeuteen. Ehkä jokin hieman kevyempi lauseke (jonka tulkitsemiseen ei tarvitse Hannes Snellmanin juristiarmeijaa) ajaisi saman asian?

"This is a personal weblog. The opinions expressed here represent my own and not those of my employer. In addition, my thoughts and opinions change from time to time…I consider this a necessary consequence of having an open mind. This weblog is intended to provide a semi-permanent point in time snapshot and manifestation of the various memes running around my brain, and as such any thoughts and opinions expressed within out-of-date posts may not the same, nor even similar, to those I may hold today."

Tämä olisi hyvä, mutta ehkä kuitenkin liian yksinkertainen.

"The information in this weblog is provided “AS IS” with no warranties, and confers no rights. This weblog does not represent the thoughts, intentions, plans or strategies of my employer. It is solely my opinion. Feel free to challenge me, disagree with me, or tell me I’m completely nuts in the comments section of each blog entry, but I reserve the right to delete any comment for any reason whatsoever (abusive, profane, rude, or anonymous comments) – so keep it polite, please."

Suosikkini taitaa olla kuitenkin Chris Lott - nimisen henkilön kirjoittama lauseke, joka juridisen puolen lisäksi on lähes runollinen ja tavoittaa paljon niitä ajatuksista, joita minulla usein kirjoituksia julkaistessani on.

"This is a blog. That fact means nothing. It is not a peer-reviewed journal, a final archive of my writing, a sponsored publication, or the product of gatekeeping and editing. That does mean something…it means that while the ideas and thoughts are often vital and the product of a long gestational period, the writing itself is not. It is essentially as it came from the keyboard: spontaneous, unproofed, unrevised, and corrected afterward only when necessary to address mistakes that grossly affect the intent. Where such changes have been made they are explicitly noted…It would be distinctly unwise – not to mention uncharitable – to play connect-the-dots with my physical life and work and my “life of the mind,” as scanty as either might be. My attitude at work, my reaction to ideas, your grade (good or bad), the length and tone of my discussion at the coffee pot, the intensity and duration of my lovemaking, the time it took for me to return your letter or email, and the quality and quantity of my response to you in any medium are probably not tied to anything you read here… at least not in a way that you will be able to confidently assume without sharing years of psychotherapy and the bills that come with it."

Lauseke päättyy hienoon toteamukseen: "I’m a human being and my blog reflects that humanity."

Haluan todeta, että blogissani esiintyvät kirjoitukset ovat hajanaisia ajatuksia erilaisista asioista, ne eivät välttämättä vastaa työnantajani tai minkään muunkaan edustamani organisaation näkemyksiä. Kirjoitukset ovat kunakin hetkenä tuotettuja ajatuksia, ja varaan oikeuden muuttaa mielipiteitäni koska tahansa. Kirjoitukset eivät välttämättä kuvaa laajemmin persoonaani, ajatusmaailmaani, arvopohjaani, poliittista suuntautumistani, kannattamaani jääkiekkojoukkuetta tai sitä tykkäänkö juoda kahvini maidolla vai ilman. Mikäli joku päivä joku tulee tekemään tiliä tähän blogiin kirjoittamistani asioista, tulen vetoamaan kaikkiin yllä esitettyihin vastuuvapauslausekkeisiin ja kiistämään kaiken vastuun niistä aiheutuvista seurauksista tai johtopäätöksistä.

Helsingissä 29.joulukuuta 2011

Matti Kahra

Yllä esitetyt lainaukset on otettu Blog Heraldin mainiosta kirjoituksesta, joka käsittelee vastuuvapauslausekkeita.

http://www.blogherald.com/2007/10/01/does-your-blog-need-a-disclaimer/

Pää pensaassa, kaikki hyvin?

Yhdysvalloista alkaneen finanssikriisin etenemistä on taivasteltu päivittäin jo kohta kolme vuotta. Valtiot pumppaavat rahaa järjestelmään. Käyrät nousevat, käyrät laskevat. Välillä täysin päinvastaisten ilmiöiden selittämiseksi voidaan kirkkain silmin tarjota yhtä ja samaa selitystä ilman, että kukaan vaivautuisi miettimään logiikan vaatimuksia. Kuvitteellisen markkinasubjektin luottamuksen hankkiminen tuntuu melko mahdottomalta ja turhautuminen näkyy poliittisten johtajien kasvoilla. Ensin ongelmana on toimimattomuus, sitten liian vähäiset toimenpiteet, sitten taas toimimattomuus, sitten poliittisen johtajuuden puute tai väärät johtajat, sen jälkeen taas toimenpiteet tai niiden riittämättömyys. EU muistuttaa tällä hetkellä koiraa, joka jahtaa päättömästi autoja.

Järkevät ja harkitut puheenvuorot ovat olleet harvassa. Aalto yliopiston kansantaloustieteen professori Pertti Haaparanta totesi viime viikolla, että markkinoiden vakuuttamista näytetään puolustettavan sillä, että markkinat ovat oikeassa. Hänen mielestään koko kysymys uskottavuudesta tulisi kuitenkin kääntää toisinpäin: ovatko markkinat oikeassa? Voidaanko tällaiseen logiikkaan vetoavia argumentteja pitää uskottavina? Jos todella halutaan uskoa siihen, että markkinat ovat aina oikeassa ja poliitikot (lähes) aina väärässä, niin miksi ei anneta markkinoiden valita päättäjiämme? Viimeistään tässä vaiheessa monelle rationaaliselle ihmiselle tulee vastareaktio: eihän se näin voi olla, kyllä kansanvalta on meille eurooppalaisille tärkeä asia. Ei talous voi sanella kaikkea, yhteiskunnassa on muitakin arvoja! Haaparannan kysymys osoittaa kuitenkin pistävästi sen, että talouden ja politiikan raja on jatkuvaa vallankäytön taistelutannerta. Se mikä on politiikkaa, ei ole taloutta ja toisin päin. Kumpaa meidän sitten kannattaisi ajaa? Enemmän taloutta ja vähemmän politiikkaa vai toisinpäin?

Euroopan velkakriisistä on vaikea saada mitään selkoa. Valtiojohtajat tuntuvat olevan yhtä pihalla kuin kaikki muutkin. Näennäiset selitykset ahneudesta, moraalikadosta ja riittämättömästä sääntelystä on kuultu. Olisiko aika suunnata katseet järjestelmään, joka tuottaa näitä ongelmia? Tähän tehtävään on tarttunut korealaissyntyinen Ha-Joon Chang, joka on taloustieteen professori Cambridgessa. Kirjassaan "23 Things They Don't Tell You About Capitalism" Chang kritisoi kapitalismia tavalla, joka saisi Nalle Wahlroosin tukehtumaan seminaarikahveihinsa.

Väite 1: vapaata markkinataloutta ei ole olemassa.

Markkinoilla on aina sääntöjä ja rajoitteita. "Vapaan" markkinatalouden puolesta argumentoivat oikeistolaiset ovat aivan yhtä poliittisesti motivoituneita kuin poliittisella vasemmalla olevat kollegansa.

"We see a regulation when we don't endorse the moral values behind it. The nineteenth-century high-tariff restriction on free trade by the US federal government outraged slave-owners, who at the same time saw nothing wrong with trading people in a free market. [...] Recognizing that the boundaries of the market are ambiguous and cannot be determined in an objective way lets us realize that economics is not a science like physics or chemistry, but a political exercise. [...] Thus seen, opposing a new regulation is saying that the status quo, however unjust from some people's point of view, should not be changed. Saying that existing regulation should be abolished is saying that the domain of the market should be expanded, which means that those who have money should be given more power in that area, as the market is run on one-dollar-one-vote principle."

Markkinat näyttävät vapailta ainoastaan koska me ihmiset hyväksymme sille asetetut rajoitteet niin itsestään selvinä, että niistä tulee näkymättömiä. Poliittisten päätösten kautta ihmiset ovat päättäneet siirtää markkinoiden ulottumattomiin niinkin erilaisia asioita kuin ihmiset kauppatavarana, viranomaistehtävät ja muut julkisen sektorin työpaikat, vaaleissa annetut äänet, opiskelupaikat ja lääkkeet. Niitäkin asioita, joita syntyy markkinoiden toiminnasta, on säännelty ja rajoitettu yhteiskunnallisen hyvän nimissä (elintarvikkeet, sähkölaitteet, ajoneuvot jne.). Sääntely on itse asiassa hyvä, tervetullut ja välttämätön osa toimivaa ja tuottavaa markkinataloutta. Chang toteaa:

 [...] So when free market economists say that a certain regulation should not be introduced because it would restrict "freedom" of a certain market, they are merely expressing a political opinion that they reject the rights that are to be defended by the proposed law. Their ideological cloak is to pretend that their politics is not really political, but rather an objective economic truth, while other people's politics is political."

Väite 2: Rahoitusmarkkinoiden täytyy tulla vähemmän, ei enemmän tehokkaaksi

1980-luvulta lähtien Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa aloitettiin järjestelmällinen rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkaminen - tai kuten markkinataloususkovaiset sanovat - vapauttaminen. Eräänlaisena huonona enteenä tulevaisuudesta Yhdysvalloissa kumottiin 90-luvun lopulla vuonna 1933 säädetty Glass-Steagall Act, joka oli Suuren laman jälkimainingeissa erottanut investointipankit ja kaupalliset rahoituslaitokset toisistaan. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Monet maat, kuten Islanti, Irlanti ja Latvia seurasivat perässä. Sama hullunmylly tarttui myös yrityksiin. Amerikkalaisen teollisuuden symbolit General Electric, GM ja Ford, kasvattivat jatkuvasti sijoitustoimintaa sen sijaan, että ne olisivat keskittyneet yrityksen valmistamien tuotteiden myynnin ja kannattavuuden parantamiseen. Vuonna 2004 80 % GM:n voitoista tuli sen sijoitusyhtiöstä GMAC:sta, Fordin 2001-2003 vuoden voitot perustuivat pelkästään Ford Financen tuottoihin. Yritykset, joiden päätehtävä oli valmistaa ja myydä autoja, olivat muuttuneet sijoituskeinottelijoiksi. Samalla logiikalla amerikkalaiset kodit muutettiin asunnoista sijoituskohteiksi ja edelleen monimutkaisiksi johdannaispaketeiksi.  Jälkeenpäin on tietysti helppo sanoa, että kaikki tämä kuulostaa täydellisen finanssimyrskyn synnyttämiseltä. Thomas Jefferson on ironisesti todennut, että pankit ovat paljon vaarallisempaa kuin armeijat. Rahoitusmarkkinoiden kehitys on ollut välttämätöntä kapitalismille, mutta se ei tarkoita, että kaikki kehitys olisi automaattisesti positiivista ja hyvää.

Chang toteaa:

”However, the very liquidity of financial assets makes them potentially negative for the rest of the economy. Building a factory takes at least months, if not years, while accumulating the technological and organizational know-how needed to build a world-class company takes decades. In contrast, financial assets can be moved around and rearranged in minutes, if not seconds. This enormous gap has created huge problems, because finance capital is ´impatient´and seeks short term gains. In the short run, this creates economic instability, as liquid capital sloshes around the world at very short notice and in ´irrational´ ways, as we have recently seen. More importantly, in the long run, it leads to weak productivity growth, because long-term investments are cut down to satisfy impatient capital.

Euroopan velkakriisissä pääoman irrationaali käytös näkyy varsin ilmeisesti. Euroopan poliitikkojen pitää viikonloppuisin sopia lisätoimista ja muodostaa uusia hallituksia, jotta maanantaina markkinoiden avautuessa tilanne olisi selkiytynyt. Mekanismeja ja välineitä luodaan, sopimuksia ja paketteja tehdään, toimenpiteitä ja säästösuunnitelmia taiotaan. Silti markkinat eivät rauhoitu. Onko mitään järkeä kiireellä sählätä kasaan paketteja ja suunnitelmia, joita ei ehditä edes kunnolla valmistelemaan kansallisesti? Kenen etu on huolimattomasti kirjatut päätökset ja hätiköity toimeenpano? Ei ihme, että James Tobin ehdotti aikanaan valtioiden välistä transaktioveroa, joka heittäisi hieman hiekkaa liian tehokkaasti toimivien kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden rattaisiin.

Nassim Nicholas Talebin mielestä kapitalismi ei ole ollut menestyksekäs, koska sitä ohjaa smithiläinen ”näkymätön käsi” vaan, koska järjestelmänä se mahdollistaa erittäin aggressiivisen yritys-erehdysmekanismin, jossa yleensä hyvät ideat menestyvät paremmin kuin huonot. Yleensä siksi, että nykyinen finanssikriisi on osoitus siitä, että liian hyvin joidenkin kannalta toimiva järjestely voi tarkoittaa yhteiskunnallisesti huonoa järjestelyä. Tämä on juuri yksi niistä syistä miksi markkinatalous tarvitsee vahvaa ja järjestelmällistä poliittista ohjausta. Maailma on erittäin monimutkainen, ja se muuttuu koko ajan monimutkaisemmaksi johtuen omasta toiminnastamme. Kuitenkin kykymme käsitellä ja hahmottaa tilanteita pysyy erittäin rajallisena, monissa tapauksissa se jopa heikkenee (kuinka moni taloustieteilijä ennusti finanssikriisin syntymisen, tai osaa esittää nyt suunnitelman sen korjaamiseksi?). Tästä syystä on kaikkien etu, että rajoitamme vapaaehtoisesti valinnanvapautta ja vähennämme taloudellisen vaihdannan monimutkaisuutta hallittavampaan muotoon. Changin mukaan valtiollinen sääntely toimii, etenkin rahoitusmarkkinoiden monimutkaisessa arvopaperiviidakossa, koska sääntely pienentää mahdollisuuksia sille, että asiat menevät totaalisesti päin seiniä.

”If we are to avoid similar financial crises in the future, we need to restrict severely the freedom of action in the financial market. Financial instruments need to be banned unless we fully understand their workings and their effects on the rest of the financial sector and, moreover, the rest of the economy. This will mean banning many of the comples financial derivatives whose workings and impacts have been shown to be beyond the comprehension of even supposed experts. You may think I am too extreme. However this is what we do all the time with other products – drugs, cars, electrical products and so on. […] Unless we deliberately restrict our choices by creating restrictive rules, thereby simplifying the environment that we have to deal with, our bounded rationality cannot cope with the complexity of the world. It is not because the government necessarily knows better that we need regulations. It is in the humble recognition of our limited mental capability that we do.”

Chang ei suinkaan ole ensimmäinen kapitalismia kritisoiva taloustieteilijä. Hänen tavassaan käsitellä kapitalismia ja sen vääristymiä on kuitenkin jotain poikkeuksellisen inspiroivaa ja raikasta. Taloustieteilijänä Chang tietää mistä puhuu. Hän pystyy myös sulkemaan kaiken epäoleellisen kohinan ja mystiikan markkinatalouden ympäriltä ja valaisemaan selkeästi ne ääriviivat joita niin monet ”talouden asiantuntijat” hälventävät ja epäpolitisoivat oman uskottavuutensa ja auktoriteettinsa pönkittämiseksi. Suurin ongelma nykyaikaisessa globaalissa markkinataloudessa on, että se on mystifioitu joksikin niin monimutkaiseksi, että ainoastaan asiaan syvästi perehtyneet ekonomistit voivat sen todellista luonnetta ja mekanismeja ymmärtää. Tämähän ei pidä alkuunkaan paikkaansa, ja 2008 puhjennut finanssikriisi kaikkine ikävine seurauksineen on edelleenkin päivittäinen muistutus asiasta.

1980-luvulla alkanut talouden uusliberalisointi, valtionyritysten yksityistäminen, sääntelyn purkaminen, kansainvälisen kaupan ja rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen sekä verotuksen ja sosiaalietuuksien karsiminen ovat olleet nykyisen tiedon valossa melko onneton valintojen polku. Uusliberalismin ”totuudet” perustuvat laiskoille ideologisille olettamuksille ja itsetarkoituksellisille argumenteille. Voidaksemme kritisoida nykymenoa ei meidän tarvitse olla talouden asiantuntijoita. Chang peräänkuuluttaa aktiivista taloudellista kansalaisuutta, joka perustuu muutamien yksinkertaisten perusväittämien ja –ajatusten tuntemiseen. Tämän jälkeen voimme ryhtyä kyseenalaistamaan meille esitettyjä totuuksia ja vaatimaan muutosta.

”Given this, we need to ask whether the decisions the the rich and the powerful take are based on sound reasoning and robust evidence. […] Without our active economic citizenship, we will always be the victims of people who have greater ability to make decisions, who tell us that things happen because they have to and therefore that there is nothing we can do to alter them, however unpleasant and unjust they may appear.” […] Most of the issues I discuss in the book do not have simple answers. Indeed, in many cases, my main point is that there is no simple answer, unlike what free-market economists want you to believe.”

On aika tehdä taloudesta taas politiikkaa, eikä antaa talouden jyrätä politiikan ja kansalaisten yli. Uskon, että tämän kirjan lukemisen jälkeen lukija on valmis kohtaamaan liituraitaisen ekonomistin tai itsensä Nalle Wahlroosin ja argumentoimaan suohon vapaan markkinatalouden ideologian sumentamat miehet ja naiset toinen käsi selän taakse sidottuna.

Lähteet:

Pertti Haaparannan haastattelu Taloussanomissa (18.11.2011)

http://www.taloussanomat.fi/talouskriisi/2011/11/18/professori-markkinat-ovat-vaarassa---stubbilta-rimanalitus/201117179/294

Chang, Ha-Joon (2010). 23 Thing They Don´t Tell You About Capitalism. Penguin Books.

Luota asiantuntijoihin.

Tuttu näky iltauutisissa: univormuun pukeutunut upseeri analysoi päivällä tapahtunutta pommi-iskua kaupungissa X, sen vaikutusta terrorisminvastaiseen taisteluun, Lähi-idän tilanteeseen ja länsimaiden turvallisuuspolitiikkaan. Heti perään liituraitapukuinen ekonomisti selittää markkinoiden reaktiota velkakriisin uusimpiin käänteisiin ja talouskehitykseen. Ilta toisensa perään puhuvat päät analysoivat uutisia ja poliittisten päätöksentekijöiden toimintaa tarjoten samalla oman ennustuksensa siitä, mitä seurauksia tällä kaikella on meille yhteiskunnan muille jäsenille.

Maailma tuntuu muuttuvan päivä päivältä yhä monimutkaisemmaksi paikaksi. Valtioiden rajat menettävät merkitystään, kansantaloudet kietoutuvat kohtalokkaalla tavalla toisiinsa ja ympäristöongelmien ratkaiseminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Ihmiskunnan tieteellinen, teknologinen ja taloudellinen kyvykkyys kasvaa eksponentiaalisesti, mutta kyky nähdä tulevaisuuden savuverhon läpi pysyy auttamattoman huonona. Tämä ei kuitenkaan estä asiantuntijoita laukomasta analyyseja ja ennusteita pitkälle tulevaisuuteen. Talk is cheap, kuten Amerikassa sanotaan. Koska viimeksi olet kuullut asiantuntijan sanovan, että hän ei osaa sanoa mitä vaikutuksia tapahtumalla X tulee olemaan? Maailma kun on yksinkertaisesti liian kaoottinen ja monimutkainen, ja olisi melko hyödytöntä tai jopa haitallista lähteä ennustamaan kehityksen suuntaa hätiköidysti?

Onneksi en ole ainoa, jota asiantuntijoina esiintyvien ihmisten ylimieliseltä vaikuttava itsevarmuus on jäänyt vaivaamaan. Amerikkalainen psykologi Philip E. Tetlock seurasi hämmentyneenä, kuinka Yhdysvalloissa poliittiset kommentaattorit vasemmalla ja oikealla yrittivät selittää ja järkeillä tekemiään vääriä ennustuksia Mihail Gorbatsovista ja Neuvostoliiton lopullisesta hajoamisesta. Häntä vaivasi erityisesti poliittisia päätöksiä kommentoivien asiantuntijoiden ylimielisyys ja yksinkertaistukset. Tetlockista tuntui, että yksikään asiantuntija ei halunnut myöntää tekemiään virheitä eikä sitä kautta oppimaan mitään. Tärkeintä oli oman ideologian puolustaminen ja kasvojen pelastaminen, ei totuuteen pyrkiminen.

Tetlock käynnisti 20-vuotisen tutkimusprojektin, jonka tavoitteena oli selvittää kuinka hyvin asiantuntijoiden ennustukset oikeasti toteutuivat. Olivatko asiantuntijat oikeasti niin kyvykkäitä, kuin heidän hienot tittelinsä ja huolitellut ulkonäkönsä antoivat ymmärtää? Pystyisikö kuka tahansa samaan ennustustarkkuuteen? Tutkimushankkeeseen osallistui lähes 300 asiantuntijaa eri aloilta ympäri maailman. Heidän tehtävänään oli tehdä ennustuksia (yhteensä 28 000 kpl) erilaisten poliittisten tapahtumien todennäköisyyksistä. Lopputulokset olivat melko järisyttäviä.  Suuressa osassa ennustuksia asiantuntijat eivät pärjänneet sattumaa paremmin. Toisin sanoen sama tarkkuus olisi saavutettu kolikkoa heittämällä tai arpaa vetämällä. Osassa tapauksia paremman tuloksen antoivat tietokonealgoritmit, joiden analyysi perustui tapahtumien historiallisen toistuvuuteen. Kaiken kaikkiaan tutkimushanke osoitti, että asiantuntijoiden itse arvioimien kykyjen ja todellisten tulosten välillä oli valtava kuilu. Liiallinen itsevarmuus oman maailmankuvan oikeellisuuteen aiheutti kohtalokkaita vääristymiä asiantuntijan tekemiin ennustuksiin. 

Pitäisikö EU:n tehdä kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa, vaikka USA ja monet muut maat ovat siihen tällä hetkellä haluttomia? Pitäisikö euromaiden tukea Kreikkaa? Pitäisikö valtioiden elvyttää vai harjoittaa budjettikuria? Pitäisikö suojella ympäristöä, pyrkiä talouskasvuun vai jotain siltä väliltä? Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä vaikeista poliittisista päätöksistä, joita poliittiset johtajat kohtaavat päivittäin.

Tetlockin tutkimushankkeen tulokset ovat kuin märkä rätti vasten tietoa, byrokratisoitumista, erikoistumista ja asiantuntijuutta korostavan nykymaailman kasvoille. Meillä on vahva halu ja taipumus uskoa, että elämme ymmärrettävässä, hallittavassa ja ennustettavassa maailmassa, joka toimii kausaliteettiin pohjautuen. Ehkä meidän pitäisi suhtautua paljon kriittisemmin asiantuntijoihin, jotka sanovat, että Irakiin hyökkääminen on välttämätöntä, kehitysapu tehotonta, pankit on pakko pelastaa tai ilmastonmuutoksen torjuminen liian kallista?

"[...] although we often talk ourselves into believing we live in a predictable world, we delude ourselves: history is ultimately one damned thing after another, a random walk with upward and downward blips but devoid of thematic continuity. Politics is no more predictable than other games of chance. On any given spin of the roulette wheel of history, crackpots will claim vindication for superstitious schemes that posit patterns in randomness. But these schemes will fail in cross-validation. What works today will disappoint tomorrow. Here is a doctrine that runs against the grain of human nature, our shared need to believe that we live in a comprehensible world that we can master if we apply ourselves. Undiluted radical skepticism requires us to believe, really believe, that when the time comes to choose among controversial policy option -- to support Chinese entry into the World Trade Organization or to bomb Baghdad or Belgrade or to build a ballistic missile defense -- we could do as well by tossing coins as by consulting experts."

Tetlockin tuloksista löytyy myös muita mielenkiintoisia havaintoja. Toiset asiantuntijat nimittäin näyttivät pärjäävän järjestelmällisesti paremmin kuin toiset. Asiantuntijoiden osumatarkkuutta ei määrittänyt poliittinen suuntautuminen, koulutusala, kokemus tai mikään muukaan henkilökohtainen ominaisuus, vaan pikemminkin se miten he suhtautuivat tietoon ja ympäröivään maailmaan. Isaiah Berlinin 1953 julkaistua esseetä mukaillen Tetlock jakaa asiantuntijat siileihin ja kettuihin. Siilit tarkastelevat maailmaa yhden suuren selitysmallin kautta. Ketut puolestaan ovat henkilöitä, jotka 1) eivät tarkastele tapahtumia ideologisesti tai kaiken selittävän teorian kautta 2) suhtautuvat kriittisesti ja nöyrästi todellisuuden monimutkaisuuteen ja tekemiinsä ennustuksiin ja 3) ovat valmiita muokkaamaan ajatusmaailmaansa sitä mukaa, kun tapahtumat antavat siihen aihetta. Ketut pärjäsivät siilejä paremmin sekä lyhyen että pitkän aikavälin ennustuksissa. Siilit olivat usein omaksumansa maailmankatsomuksen ja suurten teorioidensa vankeja. He pakottivat tapahtumat oman ajatuslaatikkonsa sisälle. Ainoa missä siilit onnistuivat kettuja paremmin, oli suuren mittaluokan poliittisten tapahtumien, kuten Neuvostoliiton murtumisen, ennakoiminen. Tämä onnistuminen oli kuitenkin kokonaisuuden kannalta merkityksetön, sillä yhtä oikeaa ennustusta kohden he olivat lukuisia kertoja pahasti väärässä.

Tetlock jatkaa:

"For, in key respects, political judgment is especially problematic. The root of the problem is not just the variety of viewpoints. It is the difficulty that advocates have pinning each other down in debate. When partisans disagree over free trade or arms control or foreign aid, the disagreements hinge on more than easily ascertained claims about trade deficits or missile counts or leaky transfer buckets. The disputes also hinge on hard-to-refute counterfactual claims about what would have happened if we had taken different policy paths and on impossible-to-refute moral claims about the types of people we should aspire to be--all claims that partisans can use to fortify their positions against falsification. Without retreating into full-blown relativism, we need to recognize that political belief systems are at continual risk of evolving into self-perpetuating worldviews, with their own self-serving criteria for judging judgment and keeping score, their own stocks of favorite historical analogies, and their own pantheons of heroes and villains. "

Monissa läntisissä demokratioissa käytävästä keskustelusta puuttuvat aidon dialogin elementit. Ensimmäisenä unohtuu vanha viisaus: pyri ensin ymmärtämään, sitten tulemaan ymmärretyksi. Kerta toisensa jälkeen ideologisten silmälasien läpi toisiaan tuijottavat osapuolet käyttävät yksipuolisesti tulkittua tietoa ja asiantuntijuutta oman agendansa läpirunnomiseen. Republikaanit hakevat vahvistusta Fox Newsistä, demokraatit New York Timesistä. Ilmastoskeptikot ja maahanmuuttokriitikot muodostavat omia foorumeita ja tiedotuskanavia, joissa oman mielipiteen pönkittämiselle löytyy tukea. Uhriksi joutuu harkinta, argumentointi, vaihtoehtojen pohdinta. Kansallismieliset oikeistopopulistit vastaan monikulttuurisuuden puolustajat, Nato-eliitti vastaan epäilevä kansan enemmistö, ympäristönsuojelijat vastaan taloususkovaiset, Israel-lobbaajat vastaan Palestiinan puolustajat. Kumpikin osapuoli vetäytyy oman ideologisen maailmankuvansa taakse, ja jokainen tiedonmuru ja uutinen tulkitaan uutena todisteena siitä, miksi vastapuoli on väärässä. Pääoma -tai rikkaiden verotusta ei voi nostaa, terveydenhuollosta ja koulutuksesta täytyy leikata, pankit on pelastettava, ympäristönsuojelu on liian kallista. Pitäisikö jatkossa näitä itsevarmasti esitettyjä ennustuksia kyseenalaistaa hanakammin? Murtuisiko asiantuntijan fasadi muutamalla yksinkertaisella kysymyksellä? Miten niin on mahdotonta tai liian kallista? Oletko aivan varma, että niin tulee tapahtumaan?

Tetlock toteaa: "this patterning of individual differences sheds light on a fundamental trade-off in all historical reasoning: the tension between defending our worldviews and adapting those views to dissonant evidence. [...] A balanced assessment here requires confronting a dilemma: if we only accept evidence that confirms our worldview, we will become prisoners of our preconceptions, but if we subject all evidence, agreeable or disagreeable, to the same scrutiny, we will be overwhelmed. As with reputational bets, the question becomes how much special treatment of favorite hypotheses is too much. And, as with reputational bets, the bigger the double standard, the greater are the grounds for concern.

Asiantuntijailmiötä vahvistaa myös osaltaan tiedotusvälineet. Ne suosivat itsevarmoja, sanavalmiita, yksinkertaistavia ja järkkymättömiä kannanottoja esittäviä tahoja. Kolmeen pääpointtiin viestin kiteyttävä markkina-analyytikko on helpompi ja mielenkiintoisempi haastateltava kuin tutkija, joka aloittaa puheenvuoronsa mainitsemalla asiaan liittyvistä epävarmuuksista. Tetlock ehdottaa kuitenkin, että oman ja yhteiskuntiemme hyvinvoinnin vuoksi meidän pitäisi alkaa järjestelmällisen kriittisesti arvioimaan asiantuntijoiden esittämiä väitteitä. Seuraukset voisivat olla häkellyttäviä.

Lähdin etsimään vastaavia tutkimuksia itseäni kiinnostavasta aiheesta eli ympäristöpolitiikasta. Ympäristöongelmiin puuttuminen pysähtyy lähes poikkeuksetta argumentteihin niiden valtavista kustannuksista. Päästöjen vähentäminen lisää teollisuuden kustannuksia, vääristää kilpailua, haittaa investointeja sekä aiheuttaa pääoman ja tuotannon pakenemista. Virsi on vanha tuttu, ja sitä saa kuulla lähes päivittäin uutisissa. Ketä sitten pitäisi uskoa? Suurin osa nostaa kätensä ilmaan ja valitsee puolensa ideologisesti.

On kuitenkin häkellyttävää huomata, kuinka vähän näiden väitteiden toteutumista jälkikäteen arvioidaan. Ovatko yritysmaailman pelot toteutuneet? Amerikkalaiset Eban Goodstein ja Hart Hodges lähtivät tutkimaan miten eri ympäristönsuojelutoimenpiteiden kustannukset vertautuivat ennen päätöstä esitettyjen väitteiden ja toteutuneiden kustannusten välillä. He tutkivat 12 tapausta Yhdysvalloissa, jossa teollisuus oli tiukasti vastustanut ympäristönsuojelua kustannussyistä. Tapaukset vaihtelivat asbestista CFC-kaasuihin, puuvillapölystä rikkipäästöihin. Tulokset olivat yhtä häkellyttäviä kuin Tetlockin hankkeessa. Yhtä tapausta lukuun ottamatta kustannukset yliarvioitiin etukäteen yli kaksinkertaiseksi lopullisista toteutuneista kustannuksista. Erikoisinta oli se, että yliarviointeihin sortuivat sekä teollisuus, riippumattomat tutkimuslaitokset että julkisen hallinnon toimijat.

Tutkijoiden mukaan syy ongelmaan on yksinkertainen. Kustannusarvioita lasketaan staattisesti olettaen, että saasteiden rajoittaminen tapahtuu olemassa olevan tuotantoprosessin puitteissa. Tämä tarkoittaa automaattisesti kulujen merkittävää kasvamista. Arvioinneissa kuitenkin jätetään huomioimatta yksi taloudellisen toiminnan peruskulmakivistä eli innovaatiot. Mielenkiintoista on, että innovaatioiden kannustaminen julkisen vallan tekemän sääntelyn kautta on itse asiassa toimiva malli muutoksille. Tätä harva yritysjohtaja haluaa myöntää. Lainsäädäntö ja rajoitukset kun nähdään vapaiden markkinoiden toimintaa vääristäväksi. Käytännössä sääntely kuitenkin pakottaa toimijat löytämään innovatiivisia teknologioita ja prosesseja ongelman ratkaisemiseksi. Sääntely ei vie rahaa tuottoisilta investoinneilta, vaan pikemminkin nopeuttaa innovaatioprosessia. Ratkaisut poistavat määritetyn ongelman ja lisäävät samalla teollisuuden tuottavuutta. Teollisuus puolustaa nykytilaa kynsin ja hampain eikä halua nähdä muutoksen luomaa mahdollisuutta. Poliittisena vaikutuskeinona se myös dramatisoi sääntelyn jyrkkyyttä ja negatiivisia vaikutuksia. Todellisuudessa valtiot antavat teollisuudelle usein joustoja, tukea ja poikkeuksia, jotka helpottavat sopeutumista uuteen tilanteeseen.

Ilmastopolitiikkaan liittyvänä mielenkiintoisena yksityiskohtana Goodstein ja Hodges käsittelevät myös alun perin Yhdysvalloissa kehitettyä ARP (Acid Rain Program) päästökauppajärjestelmää, jonka tarkoituksena oli vähentää happosateita aiheuttavia rikkidioksidipäästöjä. Ennen järjestelmän käyttöönottoa teollisuus arvioi, että hinta rikkipäästöjen vähentämiselle olisi ainakin 1500 USD / tonni. Yhdysvaltain ympäristövirasto EPA arvioi vastaavasti sääntelyn hinnaksi 750 USD / tonni. Vuonna 1997 (kaksi vuotta päästökaupan käynnistymisen jälkeen) päästöoikeuden hinta oli n. 100 USD / tonni. Osa matalasta hinnasta selittyy ylisuurista kiintiöistä, mutta Goodstein ja Hodges toteavat, että päästöjen vähentämisen todelliset kustannukset yliarvioitiin silti 2-8-kertaisesti.

Päästökauppamalli on käytössä nykyään myös EU:ssa ja Uudessa-Seelannissa, tällä kertaa sen tarkoituksena on rajoittaa ilmastonmuutosta kiihdyttävien kasvihuonekaasujen päästöjä. Pian myös Australia ja todennäköisesti Kiina aikovat ottaa järjestelmän käyttöön. Järjestelmän alkuperäisessä kodissa, Yhdysvalloissa on puolestaan hyvin vihamielinen ilmapiiri ilmastopolitiikalle. Jälleen kerran teollisuus uhkailee, että talouskasvu ja työpaikat kärsivät sääntelyn alla. Onko kansakunnan kollektiivinen muisti todella näin lyhyt? Vai kuuntelevatko poliitikot niitä samoja asiantuntijoita, jotka aikanaan ennustivat, kuinka ARP-ohjelma tulee kuristamaan teollisuuden hengiltä?

Goodstein ja Hodges toteavat:

"In the global warming debate, as when past environmental regulations have been proposed, there are the three compliance cost scenarios: apocalyptic (industry), doable but costly (academic and government), and profitable (a few visionaries). Our guess, based on the record of previous academic and government cost forecasts, is somewhere between doable and profitable."

Tarvitsemme vähemmän ylimielisiä, mutta huonosti todennettavia ennustuksia ja enemmän harkintaa, pohdiskelua ja epävarmuuden hyväksymistä. Suuri osa tekemistämme poliittisista päätöksistä ovat vaikeita ja seurauksiltaan epävarmoja. On oireellista, että politiikan maailmassa oman ideologian puolustaminen ja kasvojen menettämisen pelko on tärkeämpää kuin totuus.  Maailma tarvitsee enemmän epäileviä kettuja, ja vähemmän itsevarmoja siilejä.

Lähteet:

Tetlock, Philip E. (2005), Expert Political Judgment. How Good Is It? How Can We Know?. Princeton University Press.

Goodstein, Eban -  Hart Hodges (1997), "Behind The Numbers: Polluted Data", The American Prospect. November 1, 1997.

Saatavissa osoitteesta:

http://prospect.org/cs/articles?articleId=4757

Keskustelua kuninkaiden kanssa.

John Muir 1838-1914

Sanomalehtien lukeminen on ollut viime kuukausina harvinaisen turruttavaa. Talouskriisiä käsittelevässä uutistulvassa kahlatessa tulee epämiellyttävä hukkumisen tunne. Paradoksaalisesti joka puolelta tulviva informaatio ainoastaan lisää hämmennystä ja turhautumista. Luin jostain, että ihmisen luontainen reaktio on yrittää käsitteellistää ja etsiä lisätietoa asioista, joita hän ei ymmärrä eikä hallitse. Mitä enemmän meitä pommitetaan informaatiolla, sitä enemmän pyrimme etsimään lisää informaatiota, joka auttaisi näkemään maailman selkeämpänä. Viheliäinen kierre on valmis.

Nassim Nicholas Taleb kehottaa provokatiivisesti lopettamaan uutisten seuraamisen juuri tästä syystä. Ratkaisu informaatioähkyn ongelmaan on yksinkertainen: nosta pääsi uutisvirran yläpuolelle, sulje televisio, heitä sanomalehti paperinkeräykseen ja tartu näkemyksellisten ihmisten kirjoittamiin kirjoihin. Ajatuksesi kirkastuvat ja maailma asettuu taas ymmärrettävämpään muotoon. Tartuin tuumasta toiseen ja tilasin netistä amerikkalaisen ympäristökirjallisuuden klassikon, John Muirin "My First Summer in the Sierra".

John Muir on Yhdysvaltojen vanhimman ja arvostetuimman ympäristönsuojelujärjestön, Sierra Clubin, toinen perustaja ja ensimmäinen puheenjohtaja. "My First Summer in the Sierra" kertoo Muirin 1869 Sierra Nevadan vuoristossa viettämästä kesästä lammaspaimenena. Päivisin Muir apureineen kaitsi lammaskatrasta ja iltaisin leirinuotiolla hän kirjoitti luonnosta tekemiään havaintoja siniseen muistikirjaan. Näiden päiväkirjamerkintöjen pohjalta syntyi kirja, joka julkaistiin loppuen lopuksin vasta monta vuosikymmentä myöhemmin.

Muirin perhe muutti vuonna 1849 Skotlannista Yhdysvaltoihin ja Muir eli koko nuoruutensa vaatimattomissa ja ankarissa olosuhteissa työskennellen perheen maatilalla Wisconsinissa. Maatilan töitä tehdessä Muirissa kehittyi syvä kiinnostus luontoa ja luonnontieteitä kohtaan. Kekseliäisyytensä takia Muirille tarjottiin 1860 opiskelupaikkaa Wisconsinin yliopistossa, jossa hän opiskeli geologiaa ja kasvitieteitä sekä löysi sen ajan suurten nimien Ralph Waldo Emersonin ja Henry David Thoreaun kirjoitukset. Hän ei ikinä saanut opintojaan päätökseen, mutta vahva pohja luonnon monimutkaisuuden ymmärtämiselle oli rakennettu.

Muirin päiväkirjamerkinnät ovat yhdistelmä ympäristöekologiaa, naturalistista romantiikkaa ja seikkailun riemua. Hämmästyttävintä kirjoituksissa on havaintojen tarkkuus ja luonnon kuvailun selkeys. Sierra Nevadan jylhät maisemat ja jättiläispunapuut (Sequioa) tarjosivat aika itsestään selvät lähtökohdat ihailulle, mutta Muirin katse kohdistuu myös pieniin ruohonjuuritason havaintoihin. Harva metsässä vaeltaja voisi heittäytyä runollisen puuskan valtaan jäkälän yksityiskohtaisesta kuvailusta, mutta Muir ei ollutkaan niin kuin muut Pohjois-Amerikan mantereen valloittaneet aikalaisensa, jotka näkivät luonnon ainoastaan hyödynnettävänä resurssina. Muirilla oli väsymätön tarmo tarkkailla kasveja ja eliöitä luonnon erilaisten vuorovaikutussuhteiden ymmärtämiseksi. Parasta kirjan antia on kuitenkin ihmisen ja ympäristön vuorovaikutussuhteen pohtiminen.

Muirin yli 140 vuotta sitten kirjaamat havainnot eivät ole menettäneet ajankohtaisuudestaan yhtään mitään. Hän muistelee, kuinka synnyinmaassaan Skotlannissa ihmisillä oli aikaa elämän tärkeille asioille, ystäville, perheelle ja kirjallisuudelle. Kaliforniassa luonnonrikkaudet olivat kuitenkin sumentaneet ihmisten päät ajattelemaan vain rahaa.

"The shepherd in Scotland seldom thinks of being anything but a shepherd. He has probably descended from a race of shepherds and inherited a love and aptitude for the business almost as marked as that of his collie. He has but a small flock to look after, sees his family and neighbours, has time for reading in fine weather, and often carries book to the fields with which he may converse with kings.[...] But whatever the blessings of sheep-culture in other times and countries, the California shepherd, as far as I have seen or heard, is never quite sane for any considerable time. Of all Nature's voices baa is about all he hears. Even the howls an ki-yis of coyotes might be blessings if well heard, but he hears them only through a blur of mutton and wool, and they do him no good."

Muir jatkaa pohdintaa siitä, miksi juuri "valkoisen miehen" suhde luontoon on etäinen, lyhytnäköinen ja välineellinen.

"How many centuries Indians have roamed these woods nobody knows, probably a great many, extending far beyond the time that Columbus touched our shores, and it seems strange that heavier marks have not been made. Indians walk softly and hurt the landscape hardly more than birds and squirrels, and their brush and bark huts last hardly longer than those of wood rats, while their more enduring monuments, excepting those wrought on the forests by the fires they made to improve their hunting grounds, vanish in a few centuries. How different are most of those of the white man, especially on the lower gold region - roads blasted in solid rock, wild streams dammed and tamed an turned out of their channels and led along the sides of cañons and valleys to work in mines like slaves. [...] These are the white man's marks made in a few feverish years, to say nothing of mills, fields, villages, scattered hundreds of miles along the flank of the Range. Long will it be ere these marks are effaced, though Nature is doing what she can, replanting, gardening, sweeping away old dams and flumes, levelling gravel and boulder piles, patiently trying to heal every scar."

Pohtiessaan ihmiselle hyödyttömältä näyttävän kasvin roolia luonnossa, Muir sivaltaa terävästi välineellisen luontokäsityksen sokeaa kohtaa.

"Like most other things not apparently useful to man, it has few friends, and the blind question, "Why was it made?" goes on and on with never a guess that first of all it might have been made for itself."

Muirin merkinnät eivät jääneet ainoastaan kirjalliseksi merkkiteokseksi. Kirjoitukset toivat hänelle mainetta ja auttoivat pyrkimyksissä suojella Sierra Nevadan arvokasta luontoa ihmisen vaikutukselta. Muirin ansiosta merkittävä osa Sierran alueesta muutettiin suojelualueiksi. Muirille tarjoutui myös mahdollisuus uralla etenemiseen. Ralph Waldo Emerson saapui Kaliforniaan tapaamaan Muiria, koska hänen maineensa ja kirjoituksensa olivat kiirineet itärannikolle saakka. Emerson tarjosi Muirille työtä Harvardista, mutta Muir kieltäytyi. Myöhemmin hän kirjoitti:

"I never for a moment thought of giving up God's big show for a mere profship!"

Kirjailija Mike Davis toteaa Muirin olevan yksi Yhdysvaltojen ympäristönsuojeluliikkeen merkkihenkilöistä. Tämän lisäksi hänen perintönsä näkyy sekä osavaltion ympäristönsuojelukeskustelussa että koko maassa Sierra Clubin kautta. Muir on innoittanut myöhempiä sukupolvia tutkimaan, nauttimaan ja suojelemaan luonnon loputtomia ihmeitä.  Davisin sanoin:

"This 1869 diary, then, remains an unexcelled introduction to California's mountain poetry of great trees, granite gorges, lupine meadows, and towering cloudlands. It offers modern generations a radical epistemology for encountering wildness in its own terms, and, through this, consoling ourselves. Indeed, My First Summer is a landmark in our cultural history: the Book of Common Prayer for an informal nature religion now embraced by millions of hikers, outdoor enthusiasts, and conservation voters. The American Eden, Muir announces to his readers, has been truly found in the Yosemite and High Sierra. His descendants still fight to preserve it."

"As more and more of us grow aghast at what we have done to the world we started with, Muir´s reverence and devotion will seem keenly germane, and our regret may be transmuted into a fight for the future" - Edward Hoagland

"Explore, enjoy and protect the planet" - Sierra Clubin motto