tiistai 13. kesäkuuta 2017

Öljyä riittää, mutta kuinka kauan sitä tarvitaan? Eri skenaariot tarkastelussa.



  • Öljyn kulutus on kolminkertaistunut 1960-luvulta. Monet olettavat kysynnän kasvavan tasaisella tahdilla myös tulevina vuosikemmeninä. 
  • Talouskasvun laadullinen muutos, teknologia ja ilmastopolitiikka voivat kuitenkin aiheuttaa historiallisen käänteen öljyn kulutuksessa
  • Arviot öljyn kysyntähuipusta vaihtelevat merkittävästi. Kansainväliset öljy-yhtiöt ennustavat huippua aikavälillle 2030-50, eurooppalaiset yhtiöt nopeammin kuin amerikkalaiset
  • Vaihtoehtoiset ennusteet olettavat kysyntähuipun tapahtuvan huomattavasti aikaisemmin, jopa 2020 mennessä
  • Tulevaisuuden ennustaminen on lähes mahdotonta, mutta hajonta osoittaa, että riski väärin arvioiduille kysyntäennusteille on merkittävä


Maailmantalous pysyy liikkeessä öljyn avulla ja sitä pidetäänkin hyvällä syyllä yhtenä ihmiskunnan  kriittisimmistä resursseista. Öljyn saatavuus ja hinta määrittävät yritysten tuottoja, valtioiden budjetteja ja kulutustuotteiden hintoja. 


Ihmiskunta käyttää päivittäin yhteensä 95 miljoonaa barrelia öljyä ja se on kiinteä osa lähes kaikelle sitä mitä ihmiset arjessaan tarvitsevat liikkumisesta ruoantuotantoon. On kuitenkin yksi asia, joka nousee öljyn kulutuksessa ylitse muiden: liikenne. Maailman autot, moottoripyörät, rekat, lentokoneet ja laivat kuluttavat yli puolet kaikesta öljystä. On selvää, että ilman öljyä maailmantalous sekä ihmisten ja tavaroiden liikuttelu eri muodoissaan olisi mahdotonta.

Historiallisesti öljynkulutus on kasvanut vahvasti globaalin talouskasvun kanssa samassa tahdissa. Viime vuosikymmeninä öljynkulutuksen kasvu on ollut päätähuimaavaa. 1960-luvulla luku oli 30 miljoonaa barrelia päivässä. 2010-luvulla päivässä käytetyn öljyn määrä on kolminkertaistunut. 

Öljyn kohdalla suurin kysymys on ollut pitkään onko raaka-ainetta saatavissa riittävästi kattamaan kasvava kysyntä (ns. peak oil-keskustelu). Öljy-yhtiöiden valitseman liiketoimintastrategian keskeisenä oletuksena on ollut tasaisesti ja loputtomiin kasvava öljyn kysyntä. Viime vuosina keskusteluun on noussut kuitenkin päinvastainen näkemys. Entä jos öljyn kysyntä kääntyy nopeasti laskuun (ns. peak oil demand)?

Öljyfirmojen ja alan analyytikoiden keskuudessa kysymys on saanut paljon huomiota. Yksimielisyys on, että kulutuksen kasvu hidastuu ja kääntyy jossain vaiheessa jopa laskuun, mutta suurin ja taloudellisesti arvokkain on kysymys koska tämä historiallinen muutos tapahtuu ja mitkä sen vaikutukset tulevat olemaan? 

Öljyn kysynnän perusoletukset


Aloitetaan kysymyksen tarkastelu matemaattisista perusteista. Öljynkulutuksen kasvu liikenteessä riippuu kahdesta muuttujasta: mikä on autojen osuus kaikista liikutuista kilometreistä (autojen määrä x ajetut kilometrit per auto) sekä autojen polttoainekulutuksesta (mitä tehokkaampi auto, sitä vähemmän kulutusta). Kertomalla nämä tekijät keskenään saadaan luku, joka kertoo kulutetun polttoaineen määrän. 

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Tiedätkö miten ilmastonmuutos vaikuttaa eläkkeeseesi? Taloudelliset riskit lähemmässä tarkastelussa.



Taloustieteilijät ja sijoittajat ovat viimeisen vuoden aikana aloittaneet toden teolla ilmastonmuutoksen synnyttämien taloudellisten riskien tuomisen julkiseen keskusteluun. Riskien ymmärtäminen ja määrällinen arviointi nähdään yhtenä tärkeimmistä ja kiireisimmistä tehtävistä rahoitusjärjestelmän vakauden kannalta.

Asiaa voi olla vaikea uskoa, jos seuraa maailman suurimman kansantalouden ja sen johtajan Donald Trumpin viimeaikasta toimintaa. Trumpin hallinnon pyrkimys on ollut vähätellä ja heikentää ymmärrystä ilmastonmuutoksen riskeistä ja rampauttaa Obaman ilmastopolitiikan saavutuksia. Trumpin toiminnassa on kyse pyrkimyksestä kieltää koko ilmasto-ongelman olemassaolo. Tämä näkemys ei ole ainoastaan lyhytnäköistä vaan myös vaarallista, vaikka näkökulma olisikin puhtaan itsekäs ”America First”. Edes maailman suurin talousmahti ei voi paeta niitä fyysisiä ja taloudellisia fundamentteja, joita ilmastonmuutokseen liittyy.

Trumpin hallinnon toimet asettuvat kuitenkin mielenkiintoiseen kontrastiin, kun katsoo miten sijoittajat ajattelevat tilanteen vaikuttavan niihin. Maailman suurin varainhoitaja Blackrock totesi raportissaan viime vuonna, että sijoittajien (ja poliitikkojen) henkilökohtaiset näkemykset ilmastonmuutoksesta ovat merkityksettömiä. Konsensus on, että muutos on vääjäämätön ja tästä syystä yksittäisten toimijoiden ajattelulla ei ole enää merkitystä.

Ilmastonmuutoksen negatiiviset vaikutukset näkyvät jo, valtiot säätävät lakeja ongelman ratkaisemiseksi ja yritykset yrittävät kuumeisesti miettiä vähähiiliseen talouteen siirtymisen taloudellisia mahdollisuuksia. Materiaalinen riski konkretisoituu sijoittajille sekä luonnonilmiöiden että sääntelyn kautta. Hyvä esimerkki tästä on ollut amerikkalaisten energiayhtiöiden vaimea reaktio Trumpin lupauksiin tuoda kivihiili takaisin energiapalettiin. Suurin osa yhtiöistä on todennut, että presidentin päätöksillä ei ole vaikutusta heidän pitkän aikavälin investointisuunnitelmiinsa, koska näkemys riskeistä ja mahdollisuuksista on muuttunut pysyvästi.

Konsensus on siis Trumpista huolimatta melko yhtenevä: ilmastonmuutos on riski maailmantaloudelle kahdella tavalla. Ensinnäkin jatkuva lämpeneminen tuottaa fysikaalisia negatiivisia vaikutuksia (physical risk), jotka aiheuttavat taloudellisia tappioita ja heikentävät tulevaisuuden tuotto-odotuksia. Toinen ja ehkä merkittävin on ilmastonmuutoksen aiheuttama siirtymäriski (transition risk), joka liittyy siihen miten ja kuinka nopeasti maailmantalous ja investointivirrat käännetään ilmastotieteen edellyttämälle vähähiiliselle polulle. Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen tarkoittaa, että merkittävä osa maapallon fossiilivarannoista pitää jättää hyödyntämättä ja tämä puolestaan tarkoittaa huomattavaa taloudellisen varallisuuden uudelleenarvottamista.

Pelkästään energiasektorin osalta IEA on arvioinut, että ilmastotavoitteiden saavuttaminen edellyttää fossiili-investointien vähentämistä 16 biljoonalla ja vastaavasti vähähiilisten teknologioihin suuntautuvia 24 biljoonan lisäinvestointeja 2040 mennessä. Hintojen voimakas heilahtelu ei ole välttämättä haitallista (sitä tapahtuu koko ajan), mutta tämän mittaluokan uudelleenallokaatio tarkoittaa, että a) sijoittajakentällä tulee olemaan sekä voittajia ja häviäjiä, b) koko rahoitusjärjestelmän näkökulmasta muutostilanteessa on merkittävä systeeminen riski.

Biljoonaluokan kysymys on millä aikataululla siirtymä vähähiiliseen talouteen tapahtuu ja mitkä rahoitusjärjestelmän osat ovat vaarassa tämän muutoksen keskellä. Bank of Englandin Mark Carney on puhunut ”tragedian horisontista”, joka tarkoittaa sitä, että pitkän aikavälin riskit eivät näy sijoitusten nykyhinnoissa. Mitä pidemmälle sijoitusten tuotto-odotukset lasketaan, sitä suurempi on riski sille, että ne ovat pielessä. Tämä on syy miksi ilmastonmuutos kiinnostaa erityisesti eläkerahastoja, joilla on vuosikymmenien sijoitushorisontti ja merkittävä yhteiskunnallinen tehtävä eläkejärjestelmän osana.

Miten ongelmaan voitaisiin sitten puuttua? Tietopohja ja menetelmät tämän mittaluokan riskiarvioon on vielä alkutekijöissään, mutta onneksi kehitystyötä tehdään kiihtyvällä tahdilla. Luottoluokittajat lisäävät ilmastoriskien painoarvoa maiden luottoluokitusten suhteen, rahoitusvakautta valvovat toimijat pyrkivät lisäämään sijoitusten läpinäkyvyyttä ja erilaiset organisaatiot arvioivat sijoittajien ilmastoriskejä. Haasteena on käytettävissä olevan datan ja metodologioiden puutteet ja perustavanlaatuisena kysymyksenä se, miten päästöjen vähentämiseksi tarkoitettu lainsäädäntö astuu voimaan tulevaisuudessa. Tilannetta vaikeuttaa lisäksi rahoitusjärjestelmän monimutkaisuus ja vuorovaikutussuhteet. Suorien sijoitusten lisäksi tulee huomioida epäsuorat vaikutusketjut ja toimijoiden keskinäisriippuvuudet.

Hiljattain julkaistu tutkimus tuo uutta valoa ilmastoriskien arviointiin sekä koko rahoitusjärjestelmän että sen osien ja vuorovaikutussuhteiden kautta. Tutkijaryhmän tavoitteena oli yhdistää olemassa olevia toimija -ja sektorikohtaisia riskiarvioita ja luoda sitä kautta kokonaiskuva ilmastopolitiikan vaikutuksista koko rahoitusjärjestelmässä. Tulokset ovat monella tapaa erittäin mielenkiintoisia ja arvokkaita ilmastoriskien kvantifioimiseksi.

Sijoittaryhmästä riippuen fossiilisiin polttoaineisiin liittyvät suorat sijoitukset ovat vähäisiä, 4-13 % riippuen toimijasta. Ongelman mittakaava monikertaistuu, kun tarkastellaan ilmastopolitiikan kannalta merkittäviä ja hiilijalanjäljeltään suuria sektoreita. Arvion mukaan 36-48 % maailman sijoitusvarallisuudesta liittyy suorasti tai epäsuorasti paljon päästöjä tuottaviin toimintoihin. Tämän päälle tulee vielä rahoitusjärjestelmän toimijoiden keskinäiset vuorovaikutussuhteet, jotka nostavat osuutta 13-25 %. Nämä suhteet vahvistavat sekä positiviisia että negatiivisia shokkeja, kuten on nähty esimerkiksi finanssikriisin kohdalla. Erityisesti eläkeyhtiöt ovat haavoittuvaisia epäsuorille riskeille.

Sijoittajien pääomien jakautuminen ilmastopolitiikan kannalta merkittävien sektoreiden suhteen

Yhteenlaskettuna ilmastoriskille alttiit suorat ja epäsuorat sijoitukset ovat siis välillä 53 - 86 % kaikista pääomista. Ei ole liioiteltua puhua ilmastonmuutoksen suhteen uudesta finanssikriisin mahdollisuudesta, jos kokonaistilanne riskien suhteen ei ole läpinäkyvä ja oikein hinnoiteltu.  Hieman yllättävä havainto on, että isoin riski sijoittajille on energiainteinsiiviset toimialat ja rahoitusmarkkinat, eikä usein eniten huomioita saava fossiiliyhtiöihin kohdistuvat suorat sijoitukset.

Toinen mielenkiintoinen stressitestien kohde ovat pankit, ja tässä tapauksessa eurooppalaiset pankit. Tutkijaryhmä otti tarkasteluun suurimmat eurooppalaiset pankit ja käyttivät kehittämäänsä menetelmää arvioidakseen millaisia taloudellisia tappioita energiayhtiöihin kohdistuva ilmastoshokki niille aiheuttaisi.

Tutkimuksen mukaan pankkien suorat sijoitukset fossiili -ja energiayhtiöihin on pieni ja aiheuttaisi enimmillään 7 % tappiot pankeille. Tappiot olisivat merkittäviä omistajille, mutta eivät suoranaisesti uhkaisi koko pankkijärjestelmän vakautta toteutuessaan. Pankkien välillä on myös suuria eroja. Osa pankeista kärsisi merkittävästi tappioista, jotka realisoituvat niiden suorien sijoitusten kautta (Deutsche Bank, Nordea...). Toisille pankeille tappiot tulisivat enimmäkseen tai pelkästään pankkien välisten velkasuhteiden kautta (Credit Agricole, Credit Industriel...). Tuloksissa näkyy kaksi tekijää. Eurooppalaisilla pankeilla on melko vähän pääomasijoituksia suhteessa niiden taseeseen ja lainakannassa painottuvat asunnot ja kiinteistöt.

Eurooppalaisten pankkien suorat ja epäsuorat tappiot fossiili -ja energiayhtiöiden suhteen

Tutkimuksen johtopäätökset ovata selkeitä ja linjasssa aikaisemmin tehtyjen vastaavien arvioiden kanssa. Mitä pidempi on sijoitushorisontti, sitä tärkeämpää on ennakoida ja varautua muutokseen. Eri puolilla käynnissä oleva työ (ml. G20-maiden Financial Stability Boardin alla tehtävä työ) ilmastoriskien läpinäkyvyyden ja kvantifioinnin parantamiseksi on erittäin tärkeää, mutta sekään ei yksinään riitä riskien hallinnan välineenä. Varhaisessa vaiheessa käynnistyvä ja helposti ennakoitava  ilmastopolitiikka on sijoittajien ja rahoitusjärjestelmän vakauden kannalta paras, ja mahdollistaa omaisuusluokkien arvon hallitun muutoksen. Vastaavasti myöhään aloitettu ja poukkoileva toiminta voi vaarantaa koko rahoitusjärjestelmän toiminnan ja aiheuttaa merkittäviä tappioita.










torstai 10. marraskuuta 2016

Mitä Trumpin voitto tarkoittaa ilmasto - ja energiapolitiikalle?

  • Donald Trumpin vaalivoitto on merkittävä riski ilmastopolitiikan toimeenpanolle, erityisesti kansainvälisessä kontekstissa
  • Trump voi vetäytyä Pariisin ilmastosopimuksesta tai jättää USA:n lupaamat toimet toteuttamatta
  • Kansallisella tasolla päästöjen vähentäminen voi kärsiä kolauksen, mutta yleisen trendin ja kivihiilen käytön vähenemisen suuntaa on presidentin yksinään käytännössä mahdotonta muuttaa
  • Markkinat, teknologian kehitys ja kuluttajakysyntä rajoittavat merkittävästi Trumpin vaikutusmahdollisuuksia lisätä fossiilisten polttoaineiden merkitystä energiajärjestelmässä
  • USA:n energiapolitiikka on ollut aina koherentin ja epäkoherentin välimaastossa. Trump pystyy muuttamaan tavoitteita ja lainsäädäntöä liittovaltion tasolla. Mutta kuten Obaman kausi osoittaa, muutos on hankalaa mihin tahansa suuntaan
  • Osavaltioiden (esim.Kalifornia) ja yritysten toimet ovat tähänkin asti olleet USA:n ilmastopolitiikan selkäranka. Trumpilla on vastassaan merkittävä vastarinta kansalaisyhteiskunnan ja äänestäjien suunnalta saastuttavien tuotantomuotojen lisäämisen suhteen

Donald J. Trumpin eilinen vaalivoitto tuli monelle yllätyksenä ja shokkina. Erityisesti shokissa oli ilmastopolitiikkaa seuraava yhteisö. Trumpin ennakoidaan muuttavan merkittävästi Yhdysvaltain sisä -ja ulkopolitiikkaa, erityisesti verrattuna Obaman kahdeksan vuoden ajan ajamaan agendaan. Financial Timesin mukaan muutoksia tullaan varmasti näkemään ainakin seitsemässä eri kategoriassa, jotka koskevat kansainvälistä kauppaa, ulkopolitiikkaa, terveydenhuoltoa, veropolitiikkaa, korkeimman oikeuden rakennetta, maahanmuuttoa ja ilmastopolitiikkaa. 

Keskityn tässä kirjoituksessa erityisesti ilmastopolitiikkaan, koska se on vaikutuksiltaan merkittävin ja vaikuttaa koko kansainväliseen yhteisöön. Toisin kuin muissa politiikkakategorioissa, ilmastonmuutoksen kohdalla Trumpin merkittävyyttä korostaa myös se, että lähivuodet tulevat olemaan ratkaisevia sen suhteen, että pystytäänkö globaali ilmastoongelma ratkaisemaan vai sulkeutuuko päästövähennystavoitteiden kannalta merkityksellinen mahdollisuuksien ikkuna.

Presidentti Trumpin ilmastoagendaa on haastava arvioida, koska hänen vaaliohjelmansa perustui enemmän tunteisiin ja arvoihin vetoaviin linjauksiin. Tämä on suuri kontrasti Hillary Clintonin vaaliagendaan, joka oli erittäin yksityiskohtainen ja konkreettinen ilmasto -ja energiapolitiikan suhteen. Tästä huolimatta tietoa on riittävästi alustavan yleiskuvan ja mahdollisten tulevaisuusskenaarioiden luomiseen. Jaan tarkasteluni kahteen elementtiin: kansainväliseen ja kansalliseen ulottuvuuteen.

1) Kansainvälinen ilmastopoliitikka ja Pariisin sopimus

Trumpin mukaan ilmastonmuutos on kiinalaisten keksimä salaliitto ja hän lupasi kampanjan aikana irtautua Pariisin sopimuksesta ja Yhdysvaltojen rahoitusvelvoitteista sen toteuttamiseksi. Pariisin sopimus astui voimaan juuri ennen vaaleja, mutta periaatteessa Trump voi irtautua sopimuksesta jopa vuodessa tai yksinkertaisesti jättää kaikki sen sisältämät velvoitteet toteuttamatta. 

Irtautumissuunnitelmat johtaisivat kuitenkin sekä juridisiin että periaatteellisiin kysymyksiin sen hyödyistä ja haitoista. Pariisin ilmastosopimus ei kuitenkaan lakkaa enää olemasta, vaikka USA siitä irtautuisi. Trumpin jälkeisen presidentin olisi myös mahdollista liittyä sopimukseen uudelleen. On kuitenkin selvää, että USA:n mahdollinen poislähtö aiheuttaa epävarmuutta sopimuksen toimeenpanolle ja vähentää kansainvälistä painetta sopia Pariisin sopimuksen toimeenpanosta nopealla aikataululla. Yhdysvallat on ollut Obaman aikana keskeisin ilmastopolitiikkaa edistävä voima usealla rintamalla. Kiinan kanssa tehty yhteistyö muodosti perustan Pariisin läpimurrolle. Kansainvälinen ilmastopolitiikka ja neuvotteluissa saavutettu positiivinen vire voi saada vakavan kolauksen Trumpin takia. Monet maat seuraavat tarkkaan mihin suuntaan Yhdysvallat lähtee Trumpin kaudella. 

2) Yhdysvaltain kansallinen ilmasto -ja energiapolitiikka

2.1. Ympäristölainsäädäntö ja päästöjen vähentäminen

Trump on sanonut kannattavansa "all-of-the-above"-energiantuotantoa, joka käsittää siis kaiken kivihiilestä maakaasun ja uusiutuviin (aurinkoenergia). Keskeisin linjaus on kuitenkin ollut, että ympäristölainsäädäntöä tullaan purkamaan ("We can leave a little bit, but you can't destroy businesses") ja näitä asioita liittovaltiotasolla hallinnoiva ympäristövirasto EPA saatetaan kokonaisuutena ajaa alas.

Yksi ensimmäisiä Trumpin toimia on varmasti Obaman Clean Power Planin (CPP) heikentäminen, joka velvoitti kaikkia osavaltioita vähentämään energiantuotannon hiilidioksidipäästöjä. Monien vähän ilmastotoimia muutenkin tekevien osavaltioiden kohdalla tämä tarkoittaisi kivihiilen käytön jatkamista pidempään ja uusiutuvien investointien osittaista lykkäämistä. Trumpin linjaukset luovat merkittävän epävarmuustekijän investointiympäristöön. Välittömänä reaktiona tämä on näkynyt markkinoilla fossiiliyhtiöiden arvonnousuna ja puhtaan energian firmojen vastaavana laskuna.

Alla olevasta EIA:n kuvasta nähdään kuitenkin selkeästi, että ilman CPP:täkin kivihiili ei nouse enää uuteen kukoistukseen. Tästä pitää huolen erityisesti maakaasun alhainen hinta, uusiutuvien jatkuvasti paraneva kilpailukyky sekä osavaltioiden tuet. Viime vuonna kongressi pidensi tuulen ja auringon verohelpotuksia ja nämä vaikutukset ylettyvät Trumpin kauden loppuun eli vuoteen 2020. 

Trump on myös linjauksissaan ristiriitainen: hän on sanonut ajavansa sekä kivihiilen että maakaasun lisäystä, jotka ovat keskenään kilpailevia polttoaineita. Päästöjen vähentämistä ajavat pitkälti markkinavoimat, sääntely osavaltiotasolla ja kuluttajakysyntä. Presidentti Trump voi siis yrittää, mutta kaikkea hänkään ei voi saada yhtä aikaa läpi.

EIA:n arvio CPP:n vaikutuksista energiantuotantoon. Oikealla tilanne, jossa CPP:tä ei ole.

Trumpin energiapolitiikan todellisten vaikutusten esiintulossa tulee menemään vuosia. Tämä ei  kuitenkaan, tarkoita, etteikö Trumpin valinnoilla olisi isoa merkitystä. Lux Researchin mukaan Trump (keltainen viiva) voi pahimmillaan lisätä merkittävästi USA:n päästöjä tilanteessa, jossa niiden pitäisi laskea ja paljon.



2.2. Energiapolitikka

USA:n energiapolitiikka on ollut aina pysyvyyden ja muutoksen rajamaastossa ja harvoin maa on pystynyt täysin johdonmukaiseen tai koherenttiin toimeenpanoon. Trumpin liikkumavaraa rajoittavat useat tekijät alkaen jo tehdyistä päätöksistä ja oikeudellisista tulkinnoista.

Yksi selkeä tavoite Trumpin kampanjassa on ollut fossiilisten polttoaineiden tuotannon rajoitteiden purkaminen. Väistyvät presidentti Obama on rajoittanut liittovaltion mailla olevaa fossiilisten tuotantoa monilla tavoin ja täten lisännyt sen tuotantokustannuksia. Trump haluaa poistaa nämä rajoitteet ja avata uusia tuotantokohteita sekä maalla (kivihiili - ja maakaasukentät) että merellä (offshoreporaus). Tämän lisäksi hän haluaa poistaa tuotantoa epäsuorasti rajoittavaa lainsäädäntöä, joka säätelee esimerkiksi vesien suojelua.

Purkulinjaukset ovat erittäin merkittäviä ilmastopolitiikan kannalta, koska 41 % kivihiilestä, 21 % öljystä ja 14 % maakaasusta tulee liittovaltion alaisuudessa olevilta maa-alueilta. Toisaalta toimijoilta perittävät maksut ovat olleet 30 vuotta samalla tasolla, eikä merkittävää hintapudotusta tuotannon suhteen ole mahdollista siten toteuttaa. Sama pätee esimerkiksi energiaverotukseen. Mutta joka tapauksessa presidentti Trump pystyy vaikuttamaan päätöksillään fossiilituotannon kustannuksiin ja kilpailuasemaan puhtaan energian suhteen. On mielenkiintoista nähdä miten osavaltiot ja tuotantoalueiden ympäristöhaitoista kärsivät kansalaiset suhtautuvat linjauksiin. Enemmistö amerikkalaisista kuitenkin tukee ympäristön suojelua ja on huolissaan fossiilisten polttoaineiden negatiivisista ympäristövaikutuksista.

Trumpin suunnitelmien tiellä on merkittäviä juridisia ja poliittisia rajoitteita ja muutos voi olla hankalampaa kuin kampanjan aikana tehdyt lupaukset antavat ymmärtää. Energiapolitiikan muutokset vaativat kongressin hyväksynnän ja demokraateilla on edelleen mahdollisuus estää enemmistön tahto senaatissa. Trump voi päättää vapaammin jostain yksittäisistä toimeenpanosäädöksistä (Clean Air Act), mutta muutosesitysten täytyy olla tiettyjen lainsäädännöllisten kriteerien mukaan valmisteltuja ja perusteltuja. Vallan kolmijako mahdollistaa oikeudenkäynnit, joissa varmuudella tulee olemaan vastassa  ympäristöjärjestöjen mobilisoima juristiarmeija. Kampanjasloganeilla ei loppupeleissä tehdä lainsäädäntöä ja toimeenpanna tavoitteita. Tähän todellisuuteen törmäsi myös Obama yrittäessään tehdä kunnianhimoista ympäristölainsäädäntöä.

Selvää on, että Trumpin kausi tulee merkitsemään suurta muutosta Yhdysvaltain ympäristö -ja ilmastopolitiikkaan. Kansainvälisellä tasolla haitta on merkittävä, koska USA:n johtajuus toimeenpanossa ei ole enää itsestäänselvyys. Kansallisella tasolla muutokset ovat monien lukkojen takana ja bisnesmieheksi itseään tituleeraavalla Trumpilla tulee olemaan vastassa myös energiamarkkinoiden muutos ja presidentin rajallinen mahdollisuus kääntää vähähiilistä kehitystä toiseen suuntaan. Clintonin suunnitelmiin verrattuna Trumpin agenda on kansainvälisten ilmastotavoitteiden kannalta suoranainen katastrofi. Mutta vain aika näyttää, mihin suuntaan Yhdysvallat kääntyy kansallisella ja -osavaltiotasolla. Selvää on, että epävarmuus ja ristiriitaisuus kasvaa ja tämä on myrkkyä rakentavalle ja progressiiville politiikalle, jota juuri nyt kipeästi kaivattaisiin.











torstai 3. marraskuuta 2016

Onko kivihiilen käytön kiellossa järkeä?

Eilisen HS:n mukaan Olli Rehn kertoo hallituksen suunnittelevan kivihiilen käytön kieltoa 2030 jälkeen. Otetaanpas pieni reality check tähän vahvasti kannatettuun (ja kritisoituun) ehdotukseen.

1) Kivihiilen käyttö on pudonnut järjestelmällisesti vuodesta 2007 ja on enää noin 8 prosenttia energiantuotannosta. 


Lähde: Tilastokeskus

2) Käytön vähentämistä ohjataan nykyään jo päättäväisesti päästökaupalla ja verotuksella. Nykykehityksellä vuonna 2030 kivihiiltä olisi jäljellä enää 1-2 % suomalaisessa energiapaletissa.

Lähde: työ -ja elinkeinoministeriö (06/2016)

3) EU:n kasvihuonekaasupäästöt eivät vähene Suomen päätöksellä yhtään, ellei samanaikaisesti vähennetä päästökaupassa olevien päästöoikeuksien määrää vastaavasti.

4) Hallituksen suunnitelmissa on lisätä merkittävästi puun ja turpeen käyttöä, joka on ominaispäästöiltään saastuttavampaa kuin kivihiili




Poliittisesti mehukas linjaus on siis lyhykäisyydessään: 

1) lähes tarpeeton, koska kivihiili poistuu jo päätetyillä toimilla joka tapauksessa lähes kokonaan vuoteen 2030 mennessä

2) ilmastovaikutuksiltaan jopa haitallinen, jos syntynyt energiavaje korvataan energiapuulla ja turpeella

3) kansantaloudellisesti järjetön, jos kielto pakottaa energia-alan toimijat räpiköimään kasaan pikaratkaisuja ja valtion korvausvelvolliseksi aiheutetusta tulonmenetyksestä.
 
Suomen tulisi keskittyä toimissaan aidosti koko talouden dekarbonisointiin ja järjestelmän ohjaamiseen hallitusti kohti kustannustehokkainta ja ilmastoystävällisintä tuotantopalettia. Todellisia haasteita voi alkaa etsimään vaikka ei-päästökauppasektorilta liikenteestä ja maataloudesta. Irtopisteiden kerääminen poliittisesti mehukkaista, mutta kokonaisuuden kannalta vähäpäätöisistä linjauksista vie aikaa ja resurseja oikeasti systeemisiltä ja kiperiltä päästövähennyskeskusteluilta, joita Pariisin hengessä tulisi käydä. Nämä keskustelut ovat tärkeitä myös, jos halutaan miettiä miten suomalaista clean tech - osaamista saadaan jatkossa kaupattua valtavasti kasvavilla vähähiilisillä markkinoilla.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Vähentävätkö sähköautot päästöjä ja öljynkulutusta?



ST1:n Mika Anttonen herätti viime viikolla vilkkaan keskustelun, kun hän YLE:n mukaan oli todennut öljy –ja biopolttoainealan seminaarissa että ”sähköautot eivät vähennä päästöjä yhtään”.

Väite ei sinänsä ollut uusi Anttosen suusta, sillä jo kesäkuussa Maaseudun tulevaisuudessa oli sisällöltään vastaava kommentti "[s]ähköautot yksinään eivät vähennä raakaöljyn kysyntää yhtään".

Twitter-keskusteluiden innoittama ajattelin tehdä pienen faktantarkistuksen äkkiseltään hyvin epäloogiselta kuulostavalle väitteelle. 

Aloitetaan  purkamalla väite ensin osiin. Yllämainittujen lähteiden pohjalta Anttosen väite on siis yksinkertaisuudessaan seuraava: sähköautojen lisääminen maaliikenteessä ei yksinään vähennä globaalia öljynkulutusta, koska 

1) öljyä käytetään muillakin sektoreilla 
2) raakaöljyn jalostuksessa syntyy koko joukko muita öljytuotteita, joilla on oma autoista erillinen kysyntänsä eikä jakeiden muuttaminen ole teollisesti mahdollista esimerkiksi lentopetroliksi
3) öljyä pitää jalostaa edelleen sama määrä ellei muiden sektoreiden kysyntä laske vastaavasti

Väite 1: öljyä käytetään muillakin sektoreilla

Aloitetaan ensin perusteista eli miten globaali öljynkulutus jakautuu sektoreittain? Alla olevasta kuvaajasta nähdään, että vuonna 2013 liikenne oli suurin öljynkuluttaja 63,8 % osuudella. Liikenteen osuus on kasvanut 1970-luvulta asti sekä maaliikenteen, kansainvälisen kaupan että meriliikenteen kasvaneen kysynnän johdosta. Maaliikenteen osuus on suurin, sillä se muodostaa yli 43 % kaikkien liikennemuotojen kulutuksesta. Öljyä käytetään merkittäviä määriä myös myös kemianteollisuudessa lannoitteiden ja muovien valmistamiseksi sekä maataloudessa ja rakennusten energiantuotannossa. Mutta liikenne on siis ylivoimaisesti suurin ja kasvava öljynkuluttaja maailmassa.




Pureudutaan  seuraavaksi öljyn kulutukseen eri liikennemuotojen välillä. Alla olevassa kuvaajassa globaali kulutus on jaettu aluettain ja liikennemuodoittain. Kuvaajasta nähdään selvästi, että henkilöautot kuluttavat Kiinaa ja Intiaa lukuun ottamatta lähes puolet tuotetusta öljystä. Maaliikenne ja siinä käytetyt polttoaineet - bensiini ja diesel - ovat suurimmat raakaöljyn kysyntää ajavat tekijät.


Alla olevassa piirakkakuvaajassa on puolestaan on jaettu öljyn kulutus jakeisiin eli osuus bensiinistä, dieselistä, lentopetrolista jne. Bensiini on eniten käytetty lopputuote (40%) ja sen jälkeen sitä seuraa diesel (37 %) ja lentopetroli (12 %).


Jos siis arvioidaan väitteen ensimmäistä osaa, niin voidaan todeta, että liikenteessä öljyn korvaaminen esimerkiksi sähköautoilla vähentää faktisesti globaalia öljyn kysyntää, koska se on suurin ja eniten kasvava raakaöljyn kysynnän lähde.

Väite 2: öljynjalostuksella on teknis-taloudelliset rajoitteensa

Otetaan sitten käsittelyyn väitteen toinen osa eli se, että öljynjalostus tuottaa muutakin kuin liikennepolttoaineita eikä suhteita ole mahdollista (ainakaan helposti) muuttaa. Tämä on itse asiassa Anttosen argumentin keskeinen osa. Mutta sekään ei täysin pidä paikkaansa. Riippuen öljylaadusta yksi barreli raakaöljyä tuottaa esimerkiksi Yhdysvalloissa noin 30-40 % bensiiniä. Koska bensiinistä on maailmalla suurin kysyntä on jalostuksessa kehitetty menetelmiä, joilla muita jakeita muutetaan bensiiniksi. 

Anttonen on oikeassa sen suhteen, että lentopetrolia tulee luontaisesti jalostuksessa pienempi osuus (riippuen käytetyn raakaöljyn luontaisista ominaisuuksista) eikä kevyempien jakeiden kuten bensiinin muuttaminen raskaammiksi kuten lentopetroliksi, ole tällä hetkellä teollisessa mittakaavassa (ja taloudellisesti kannattavasti) mahdollista. Väitteen toisessa osassa on siis vinha perä. Jos tieliikenteen kulutus laskee, tulee haasteeksi ainakin lentopetrolin edelleen kasvava kysyntä ja siihen vastaaminen. 

Väite 3: öljyn vähentäminen maaliikenteessä ei yksinään vähennä öljyn tuotantoa (jos muille jakeille on edelleen merkittävä kysyntä)

Väitteen kolmaosa liittyy edellisiin väitteisiin. Jos siis sähköautot vähentävät bensan ja dieselin kysyntää ja vastaavasti muut käyttömuodot eivät vähene, niin seurauksena on silloin tilanne, jossa raakaöljyä tarvitaan edelleen lähes samoja määriä kuin ennenkin. Tämä väite jättää kuitenkin huomioimatta sen, että muillakin sektoreilla pyritään sekä öljyn käytön vähentämiseen että niiden totaaliseen korvaamiseen (esim. lento -ja meriliikenteessä) eikä syy-seuraussuhde siten ole niin yksinkertainen kuin Anttonen sen väitteessään esittää. 

Anttosen huolenaihe siitä, että yhden sektorin öljyn vähentäminen ei välttämättä tuota kokonaiskysynnän vähentymistä pitää kuitenkin ottaa vakavasti. Riskinä on, että pelkästään sähköautoja lisäämällä öljyn kysyntä siirtyy ainakin osittain muihin käyttökohteisiin eikä jalostuksen kautta pystytä täysin vastaamaan syntyneeseen epätasapainoon markkinoilla. 

IEA:n ja OECD:n tulevaisuusskenaarioissa maaliikenteen osuuden kasvu on kuitenkin kaikkein suurinta ja myös tästä näkökulmasta öljyn käytön vähentäminen henkilö -ja tavaraliikenteessä näyttää vaikuttavan eniten globaaliin öljyn kysyntään.




Yhteenveto

Faktantarkistuksen näkökulmasta Anttosen väitteessä on totuuden siemen, mutta se jättää myös monia keskeisiä muuttujia huomioimatta. Tietysti on hieman epäreilu asetelma arvioida näin moniulotteisen väitteen totuuspohjaa yhden haastattelun pohjalta, koska osa näkökohdista on saattanut jäädä toimitusvaiheessa jutusta pois. 

Mutta joka tapauksessa fakta on, että maaliikenne on keskeisessä roolissa, kun mietitään öljyn käytön globaalia vähentämistä. Tavoite edellyttää kuitenkin laajaa näkökulmaa ja myös muiden sektoreiden kysynnän vähentämistä ja öljyn korvaamista. Lisäksi tavoitteeseen pääsy edellyttää mahdollisten rebound-vaikutusten ja öljynjalostuksen teknisten ja taloudellisten rajoitteiden huomioimista. Anttosen väite on provosoiva, mutta faktojen valossa osin epätosi eikä kuvaa kokonaisuutta kaikkine muuttujineen.











perjantai 30. syyskuuta 2016

Optimistin ja pessimistin kädenvääntö ilmasto-ongelman ratkaisumahdollisuuksista.

Nykykehitys ja päästöjen vähentämispolku alle 2 C-asteen polulle.
Kansainvälisen ilmastopolitiikan päivittäinen seuraaminen on uuvuttavaa ja vahvaa tulevaisuudenuskoa vaativaa puuhaa. Harvassa asiassa on pöydällä on samanaikaisesti täysin vastakkaiset skenaariot ihmiskunnan nykymuotoisesta romahduksesta ja toisaalta valtavat mahdollisuudet, joita vähähiiliseen maailmaan siirtyminen toisi tullessaan.

Daniel Kahnemann ja Amos Tversky tekivät uraauurtavaa työtä erilaisten ajatusvirheiden ymmärtämisessä. Yksi niistä on sisäisen ja ulkoisen katsantokannan ongelma. Tiivistettynä ajatusvirheessä on kyse siitä, että kaikki ihmiset ajautuvat ajattelussaan helposti kuplaan, jonka sisällä tietyistä asioista tulee itseään vahvistavia totuuksia. Kuplaan ajautumisen riski on erityisen suuri politiikassa, jossa ideologiat ja mielipiteet sekoittuvat objektiivisuuteen ja faktoihin päivittäin. Asia on helppo havaita myös ilmasto -ja energiapolitiikan ympärillä käytävässä keskustelussa, jossa on karkeasti ottaen kaksi leiriä: teknologiauskovaiset ja fatalistit. 

Teknologiauskovaisille uusiutuvan energian nopea kehitys (erityisesti aurinko ja tuuli) ovat esimerkkejä siitä kuinka ihmiskunta siirtyy aivan pian kohti vihreää onnelaa, jossa ilmaista energiaa on loputtomasti kaikkien saatavilla. Fatalistit puolestaan katsovat luonnonlain tavalla lisääntyvää energiankäyttöä, fossiilisten polttoaineiden ylivaltaa ja päätyvät nopeasti johtopäätökseen, että tämän kehityksen muuttaminen on lähes mahdotonta ilmastotieteen edellyttämässä aikataulussa.

Kumpaankin katsontakantaan on helppo löytää vahvistusta päivittäisestä uutisvirrasta. Kumpaakin näkökulmaa voi pitää myös lähtöoletuksiltaan ongelmallisena. Teknologiauskovainen luottaa liikaa alhaalta ylös tapahtuvaan muutokseen ja unohtaa helposti järjestelmätason tarkastelun ja nykyjärjestelmään sisäänrakennetun inertian. Vaarana on, että toimet keskitetään sinne, missä ne ovat poliittisesti helppoja saavuttaa, mutta kokonaisuuden eli päästöjen nopean globaalin vähentämisen kannalta merkityksettömiä. Fatalistin viesti puolestaan lamauttaa ihmiset toimettomuuteen ja alistumaan nykytilanteeseen. Miksi edes yrittää, jos toivo on ilmasto-ongelman ratkaisemisesta on käytännössä jo menetetty?

Ilmastonmuutoksen ratkaiseminen vaatii valtavaa systeemistä muutosta tavoissamme tuottaa ja kuluttaa energiaa, liikkua ja ruokkia itsemme. Mikä siis avuksi tilanteessa, jossa suurin osa keskustelusta käydään yksittäisten ratkaisujen ympärillä ilman kokonaiskuvaa siitä mitä saasteita ilmakehään lopulta päätyy?

Kahnemannin ja Tverskyn neuvo on hakea perspektiiviä tilastoista, joilla pystytään välttämään sisäisen ja ulkoisen näkemyksen sudenkuopat. Mikä olisi realistinen ja objektiivinen arvio vaaditusta muutosnopeudesta? Miltä näyttävät energiasiirtymät (energy transitions) historian valossa? Onko mahdollista tehdä ilmastonmuutoksen edellyttämä nopea muutos fossiilisista ratkaisuista päästövapaseen tuotantoon ja kulutukseen? Mitä voimme oppia historiallisista esimerkeistä?

Tämän alan yksi tunnetuimmista tutkijoista tsekkiläis-kanadalainen Vaclav Smil, jonka tutkimukset piirtävät melko pessimistisen kuvan siitä voiko ilmastonmuutoksen edellyttämä muutos tapahtua tarpeeksi nopeasti.

"It is impossible to displace this [fossil fuel] supersystem in a decade or two—or five, for that matter. Replacing it with an equally extensive and reliable alternative based on renewable energy flows is a task that will require decades of expensive commitment. It is the work of generations of engineers."

Lähtökohtaisesti samoilla linjoilla, mutta hieman optimistisemmalla johtopäätöksellä on Cambridgen M.J. Kelly , joka toteaa:

"An examination of successful and failed introductions of technology over the last 200 years generates several lessons that should be kept in mind as we proceed to 80% decarbonize the world economy by 2050. I will argue that all the actions taken together until now to reduce our emissions of carbon dioxide will not achieve a serious reduction, and in some cases, they will actually make matters worse. In practice, the scale and the different specific engineering challenges of the decarbonization project are without precedent in human history. This means that any new technology introductions need to be able to meet the huge implied capabilities. An altogether more sophisticated public debate is urgently needed on appropriate actions that (i) considers the full range of threats to humanity, and (ii) weighs more carefully both the upsides and downsides of taking any action, and of not taking that action."

Benjamin Sovacool julkaisi 2016 alkupuolella tutkimuksen, joka kartoittaa aiemmin historiassa tapahtuneita energiasiirtymiä ja yrittää vetää yhteen niistä opittuja kokemuksia. Hyvä uutinen on, että energiasiirtymät eivät välttämättä kestä vuosikymmeniä tai –satoja. Puusta kivihiilen siirtyminen kesti 100–160 vuotta, sähkön kohdalla vastaava muutos kesti 40–70 vuotta. Toisaalta pienemmän mittakaavan esimerkit kertovat paljon nopeammista siirtymistä. Esimerkiksi Ontario siirtyi pois kivihiilestä 10 vuodessa, Ranska ajoi ydinvoiman ylös 12 vuodessa ja Brasilia siirtyi etanolin käyttöön liikenteessä kuudessa vuodessa.


Amerikkalainen David Roberts nostaa esiin mielenkiintoisia näkökulmia nykyihmisen käytössä olevan teknologian ja sen nopean kehityksen suhteen. Energiateknologiassa tapahtuu joka suunnalla pienenemistä ja hajautumista, joka siirtää kehitystä kohti uusia markkinoita, käyttäjiä ja rahoitusmahdollisuuksia. Tämä mahdollistaa puhtaiden energiaratkaisujen nopeamman leviämisen ja käyttöönoton ja siksi historiallisesti hitaat siirtymät eivät välttämättä tarkoita, että emme pystyisi parempaan.

Energia-ala on siirtymässä puhtaasti suuren mittaluokan infrastruktuurista kohti nopeammin kehittyvää teknologiamarkkinaa ja tämä kehitys on historiallisesti arvioituna poikkeuksellinen. Lisäksi sensori -ja informaatioteknologian kehitys mahdollistaa älykkäämmän  ja tehokkaamman energiajärjestelmän rakentamisen. Roberts on melkoinen teknologiaoptimisti, mutta toisaalta hän toteaa Smilin ja muiden energiajärjestelmätutkijoiden olevan liian pessimistisiä.
"We don’t really have a model for an energy transition that involves intelligent coordination of distributed resources rather than blunt-force deployment of centralized resources. We’ve never had the information technology to do it before. Even today, energy IT is in early development — we have only the faintest idea where it might go or what new capabilities it might unlock."

Sisäisen ja ulkoisen näkökannan yhdistyminen tuottaa selkeämmän, mutta silti sumuisen kuvan siitä onko meillä enää mahdollisuuksia estää lämpenemisen aiheuttama katastrofaalinen ympäristötuho. Ilmastonmuutos on globaalina ympäristöongelmana vailla historiallista vertailukohtaa. Toisaalta myös teknologinen kehitys mahdollistaa ratkaisut, joita ihmiskunnalla ei aikaisemmin ole tässä mittakaavassa ollut. Historialliset muutokset energiajärjestelmässä ovat olleet suuressa mittakaavassa erittäin hitaita. Toisaalta pienemmässä mittakaavassa ja kuluttajamarkkinoilla meillä on paljon esimerkkejä nopeasta muutoksesta.

Melko selvää on, että pelkkä alhaalta ylös ajettu teknologinen kehitys ei tule riittämään. Jo nykyinen energiainfrastruktuuri ja taloudellisesti hyödyntämiskelpoiset fossiiliset polttoainevarannot ylittävät kirkkaasti ilmastotieteen asettamat rajat niiden käytölle. Tällä hetkellä vähähiiliset energiaratkaisut toimivat pitkälti fossiilisten rinnalla ja niitä täydentäen, ei siten, että ne aidosti korvaisivat saastuttavaa tuotantoa. Nopea ja onnistunut siirtymä vähähiiliseen yhteiskuntaan vaatii taakseen vahvan julkisen ohjauksen yhdistettynä kuluttajien käytöksen muutokseen ja laajan arsenaalin kannustimia ohjaamaan koko järjestelmä oikeaan suuntaan riittävän nopeasti. Onnistunut energiasiirtymä onkin siten yhdistelmä kaikkia yhteiskunnallisia keinoja teknologiasta politiikkaan ja markkinoiden ja kuluttajien tehokkaaseen aktivoimiseen.

Tarvitsemme optimisteja ajamaan muutosta ja pessimistejä pitämään kokonaiskuva ja ehdotetut ratkaisut hallinnassa. Tämä on haastavaa ja edellyttää korkeita standardeja poliittisessa keskustelussa. Tehtävä ei ole nykyisessä keskusteluilmapiirissä helppoa tai vaivatonta, mutta se on ainoa kestävä keino saada aikaan pysyvä ja merkityksellinen päästöjen väheneminen ilmakehässä.