tiistai 22. marraskuuta 2011

Pää pensaassa, kaikki hyvin?





Yhdysvalloista alkaneen finanssikriisin etenemistä on taivasteltu päivittäin jo kohta kolme vuotta. Valtiot pumppaavat rahaa järjestelmään. Käyrät nousevat, käyrät laskevat. Välillä täysin päinvastaisten ilmiöiden selittämiseksi voidaan kirkkain silmin tarjota yhtä ja samaa selitystä ilman, että kukaan vaivautuisi miettimään logiikan vaatimuksia. Kuvitteellisen markkinasubjektin luottamuksen hankkiminen tuntuu melko mahdottomalta ja turhautuminen näkyy poliittisten johtajien kasvoilla. Ensin ongelmana on toimimattomuus, sitten liian vähäiset toimenpiteet, sitten taas toimimattomuus, sitten poliittisen johtajuuden puute tai väärät johtajat, sen jälkeen taas toimenpiteet tai niiden riittämättömyys. EU muistuttaa tällä hetkellä koiraa, joka jahtaa päättömästi autoja.

Järkevät ja harkitut puheenvuorot ovat olleet harvassa. Aalto yliopiston kansantaloustieteen professori Pertti Haaparanta totesi viime viikolla, että markkinoiden vakuuttamista näytetään puolustettavan sillä, että markkinat ovat oikeassa. Hänen mielestään koko kysymys uskottavuudesta tulisi kuitenkin kääntää toisinpäin: ovatko markkinat oikeassa? Voidaanko tällaiseen logiikkaan vetoavia argumentteja pitää uskottavina? Jos todella halutaan uskoa siihen, että markkinat ovat aina oikeassa ja poliitikot (lähes) aina väärässä, niin miksi ei anneta markkinoiden valita päättäjiämme? Viimeistään tässä vaiheessa monelle rationaaliselle ihmiselle tulee vastareaktio: eihän se näin voi olla, kyllä kansanvalta on meille eurooppalaisille tärkeä asia. Ei talous voi sanella kaikkea, yhteiskunnassa on muitakin arvoja! Haaparannan kysymys osoittaa kuitenkin pistävästi sen, että talouden ja politiikan raja on jatkuvaa vallankäytön taistelutannerta. Se mikä on politiikkaa, ei ole taloutta ja toisin päin. Kumpaa meidän sitten kannattaisi ajaa? Enemmän taloutta ja vähemmän politiikkaa vai toisinpäin?

Euroopan velkakriisistä on vaikea saada mitään selkoa. Valtiojohtajat tuntuvat olevan yhtä pihalla kuin kaikki muutkin. Näennäiset selitykset ahneudesta, moraalikadosta ja riittämättömästä sääntelystä on kuultu. Olisiko aika suunnata katseet järjestelmään, joka tuottaa näitä ongelmia? Tähän tehtävään on tarttunut korealaissyntyinen Ha-Joon Chang, joka on taloustieteen professori Cambridgessa. Kirjassaan "23 Things They Don't Tell You About Capitalism" Chang kritisoi kapitalismia tavalla, joka saisi Nalle Wahlroosin tukehtumaan seminaarikahveihinsa.

Väite 1: vapaata markkinataloutta ei ole olemassa.

Markkinoilla on aina sääntöjä ja rajoitteita. "Vapaan" markkinatalouden puolesta argumentoivat oikeistolaiset ovat aivan yhtä poliittisesti motivoituneita kuin poliittisella vasemmalla olevat kollegansa.

"We see a regulation when we don't endorse the moral values behind it. The nineteenth-century high-tariff restriction on free trade by the US federal government outraged slave-owners, who at the same time saw nothing wrong with trading people in a free market. [...] Recognizing that the boundaries of the market are ambiguous and cannot be determined in an objective way lets us realize that economics is not a science like physics or chemistry, but a political exercise. [...] Thus seen, opposing a new regulation is saying that the status quo, however unjust from some people's point of view, should not be changed. Saying that existing regulation should be abolished is saying that the domain of the market should be expanded, which means that those who have money should be given more power in that area, as the market is run on one-dollar-one-vote principle."

Markkinat näyttävät vapailta ainoastaan koska me ihmiset hyväksymme sille asetetut rajoitteet niin itsestään selvinä, että niistä tulee näkymättömiä. Poliittisten päätösten kautta ihmiset ovat päättäneet siirtää markkinoiden ulottumattomiin niinkin erilaisia asioita kuin ihmiset kauppatavarana, viranomaistehtävät ja muut julkisen sektorin työpaikat, vaaleissa annetut äänet, opiskelupaikat ja lääkkeet. Niitäkin asioita, joita syntyy markkinoiden toiminnasta, on säännelty ja rajoitettu yhteiskunnallisen hyvän nimissä (elintarvikkeet, sähkölaitteet, ajoneuvot jne.). Sääntely on itse asiassa hyvä, tervetullut ja välttämätön osa toimivaa ja tuottavaa markkinataloutta. Chang toteaa:

 [...] So when free market economists say that a certain regulation should not be introduced because it would restrict "freedom" of a certain market, they are merely expressing a political opinion that they reject the rights that are to be defended by the proposed law. Their ideological cloak is to pretend that their politics is not really political, but rather an objective economic truth, while other people's politics is political."

Väite 2: Rahoitusmarkkinoiden täytyy tulla vähemmän, ei enemmän tehokkaaksi

1980-luvulta lähtien Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa aloitettiin järjestelmällinen rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkaminen - tai kuten markkinataloususkovaiset sanovat - vapauttaminen. Eräänlaisena huonona enteenä tulevaisuudesta Yhdysvalloissa kumottiin 90-luvun lopulla vuonna 1933 säädetty Glass-Steagall Act, joka oli Suuren laman jälkimainingeissa erottanut investointipankit ja kaupalliset rahoituslaitokset toisistaan. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Monet maat, kuten Islanti, Irlanti ja Latvia seurasivat perässä. Sama hullunmylly tarttui myös yrityksiin. Amerikkalaisen teollisuuden symbolit General Electric, GM ja Ford, kasvattivat jatkuvasti sijoitustoimintaa sen sijaan, että ne olisivat keskittyneet yrityksen valmistamien tuotteiden myynnin ja kannattavuuden parantamiseen. Vuonna 2004 80 % GM:n voitoista tuli sen sijoitusyhtiöstä GMAC:sta, Fordin 2001-2003 vuoden voitot perustuivat pelkästään Ford Financen tuottoihin. Yritykset, joiden päätehtävä oli valmistaa ja myydä autoja, olivat muuttuneet sijoituskeinottelijoiksi. Samalla logiikalla amerikkalaiset kodit muutettiin asunnoista sijoituskohteiksi ja edelleen monimutkaisiksi johdannaispaketeiksi.  Jälkeenpäin on tietysti helppo sanoa, että kaikki tämä kuulostaa täydellisen finanssimyrskyn synnyttämiseltä. Thomas Jefferson on ironisesti todennut, että pankit ovat paljon vaarallisempaa kuin armeijat. Rahoitusmarkkinoiden kehitys on ollut välttämätöntä kapitalismille, mutta se ei tarkoita, että kaikki kehitys olisi automaattisesti positiivista ja hyvää.

Chang toteaa:

”However, the very liquidity of financial assets makes them potentially negative for the rest of the economy. Building a factory takes at least months, if not years, while accumulating the technological and organizational know-how needed to build a world-class company takes decades. In contrast, financial assets can be moved around and rearranged in minutes, if not seconds. This enormous gap has created huge problems, because finance capital is ´impatient´and seeks short term gains. In the short run, this creates economic instability, as liquid capital sloshes around the world at very short notice and in ´irrational´ ways, as we have recently seen. More importantly, in the long run, it leads to weak productivity growth, because long-term investments are cut down to satisfy impatient capital.

Euroopan velkakriisissä pääoman irrationaali käytös näkyy varsin ilmeisesti. Euroopan poliitikkojen pitää viikonloppuisin sopia lisätoimista ja muodostaa uusia hallituksia, jotta maanantaina markkinoiden avautuessa tilanne olisi selkiytynyt. Mekanismeja ja välineitä luodaan, sopimuksia ja paketteja tehdään, toimenpiteitä ja säästösuunnitelmia taiotaan. Silti markkinat eivät rauhoitu. Onko mitään järkeä kiireellä sählätä kasaan paketteja ja suunnitelmia, joita ei ehditä edes kunnolla valmistelemaan kansallisesti? Kenen etu on huolimattomasti kirjatut päätökset ja hätiköity toimeenpano? Ei ihme, että James Tobin ehdotti aikanaan valtioiden välistä transaktioveroa, joka heittäisi hieman hiekkaa liian tehokkaasti toimivien kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden rattaisiin.

Nassim Nicholas Talebin mielestä kapitalismi ei ole ollut menestyksekäs, koska sitä ohjaa smithiläinen ”näkymätön käsi” vaan, koska järjestelmänä se mahdollistaa erittäin aggressiivisen yritys-erehdysmekanismin, jossa yleensä hyvät ideat menestyvät paremmin kuin huonot. Yleensä siksi, että nykyinen finanssikriisi on osoitus siitä, että liian hyvin joidenkin kannalta toimiva järjestely voi tarkoittaa yhteiskunnallisesti huonoa järjestelyä. Tämä on juuri yksi niistä syistä miksi markkinatalous tarvitsee vahvaa ja järjestelmällistä poliittista ohjausta. Maailma on erittäin monimutkainen, ja se muuttuu koko ajan monimutkaisemmaksi johtuen omasta toiminnastamme. Kuitenkin kykymme käsitellä ja hahmottaa tilanteita pysyy erittäin rajallisena, monissa tapauksissa se jopa heikkenee (kuinka moni taloustieteilijä ennusti finanssikriisin syntymisen, tai osaa esittää nyt suunnitelman sen korjaamiseksi?). Tästä syystä on kaikkien etu, että rajoitamme vapaaehtoisesti valinnanvapautta ja vähennämme taloudellisen vaihdannan monimutkaisuutta hallittavampaan muotoon. Changin mukaan valtiollinen sääntely toimii, etenkin rahoitusmarkkinoiden monimutkaisessa arvopaperiviidakossa, koska sääntely pienentää mahdollisuuksia sille, että asiat menevät totaalisesti päin seiniä.

”If we are to avoid similar financial crises in the future, we need to restrict severely the freedom of action in the financial market. Financial instruments need to be banned unless we fully understand their workings and their effects on the rest of the financial sector and, moreover, the rest of the economy. This will mean banning many of the comples financial derivatives whose workings and impacts have been shown to be beyond the comprehension of even supposed experts. You may think I am too extreme. However this is what we do all the time with other products – drugs, cars, electrical products and so on. […] Unless we deliberately restrict our choices by creating restrictive rules, thereby simplifying the environment that we have to deal with, our bounded rationality cannot cope with the complexity of the world. It is not because the government necessarily knows better that we need regulations. It is in the humble recognition of our limited mental capability that we do.”

Chang ei suinkaan ole ensimmäinen kapitalismia kritisoiva taloustieteilijä. Hänen tavassaan käsitellä kapitalismia ja sen vääristymiä on kuitenkin jotain poikkeuksellisen inspiroivaa ja raikasta. Taloustieteilijänä Chang tietää mistä puhuu. Hän pystyy myös sulkemaan kaiken epäoleellisen kohinan ja mystiikan markkinatalouden ympäriltä ja valaisemaan selkeästi ne ääriviivat joita niin monet ”talouden asiantuntijat” hälventävät ja epäpolitisoivat oman uskottavuutensa ja auktoriteettinsa pönkittämiseksi. Suurin ongelma nykyaikaisessa globaalissa markkinataloudessa on, että se on mystifioitu joksikin niin monimutkaiseksi, että ainoastaan asiaan syvästi perehtyneet ekonomistit voivat sen todellista luonnetta ja mekanismeja ymmärtää. Tämähän ei pidä alkuunkaan paikkaansa, ja 2008 puhjennut finanssikriisi kaikkine ikävine seurauksineen on edelleenkin päivittäinen muistutus asiasta.

1980-luvulla alkanut talouden uusliberalisointi, valtionyritysten yksityistäminen, sääntelyn purkaminen, kansainvälisen kaupan ja rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen sekä verotuksen ja sosiaalietuuksien karsiminen ovat olleet nykyisen tiedon valossa melko onneton valintojen polku. Uusliberalismin ”totuudet” perustuvat laiskoille ideologisille olettamuksille ja itsetarkoituksellisille argumenteille. Voidaksemme kritisoida nykymenoa ei meidän tarvitse olla talouden asiantuntijoita. Chang peräänkuuluttaa aktiivista taloudellista kansalaisuutta, joka perustuu muutamien yksinkertaisten perusväittämien ja –ajatusten tuntemiseen. Tämän jälkeen voimme ryhtyä kyseenalaistamaan meille esitettyjä totuuksia ja vaatimaan muutosta.

”Given this, we need to ask whether the decisions the the rich and the powerful take are based on sound reasoning and robust evidence. […] Without our active economic citizenship, we will always be the victims of people who have greater ability to make decisions, who tell us that things happen because they have to and therefore that there is nothing we can do to alter them, however unpleasant and unjust they may appear.” […] Most of the issues I discuss in the book do not have simple answers. Indeed, in many cases, my main point is that there is no simple answer, unlike what free-market economists want you to believe.”

On aika tehdä taloudesta taas politiikkaa, eikä antaa talouden jyrätä politiikan ja kansalaisten yli. Uskon, että tämän kirjan lukemisen jälkeen lukija on valmis kohtaamaan liituraitaisen ekonomistin tai itsensä Nalle Wahlroosin ja argumentoimaan suohon vapaan markkinatalouden ideologian sumentamat miehet ja naiset toinen käsi selän taakse sidottuna.

Lähteet:

Pertti Haaparannan haastattelu Taloussanomissa (18.11.2011)

http://www.taloussanomat.fi/talouskriisi/2011/11/18/professori-markkinat-ovat-vaarassa---stubbilta-rimanalitus/201117179/294

Chang, Ha-Joon (2010). 23 Thing They Don´t Tell You About Capitalism. Penguin Books.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti