perjantai 14. lokakuuta 2011

Luota asiantuntijoihin.

Tuttu näky iltauutisissa: univormuun pukeutunut upseeri analysoi päivällä tapahtunutta pommi-iskua kaupungissa X, sen vaikutusta terrorisminvastaiseen taisteluun, Lähi-idän tilanteeseen ja länsimaiden turvallisuuspolitiikkaan. Heti perään liituraitapukuinen ekonomisti selittää markkinoiden reaktiota velkakriisin uusimpiin käänteisiin ja talouskehitykseen. Ilta toisensa perään puhuvat päät analysoivat uutisia ja poliittisten päätöksentekijöiden toimintaa tarjoten samalla oman ennustuksensa siitä, mitä seurauksia tällä kaikella on meille yhteiskunnan muille jäsenille.

Maailma tuntuu muuttuvan päivä päivältä yhä monimutkaisemmaksi paikaksi. Valtioiden rajat menettävät merkitystään, kansantaloudet kietoutuvat kohtalokkaalla tavalla toisiinsa ja ympäristöongelmien ratkaiseminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Ihmiskunnan tieteellinen, teknologinen ja taloudellinen kyvykkyys kasvaa eksponentiaalisesti, mutta kyky nähdä tulevaisuuden savuverhon läpi pysyy auttamattoman huonona. Tämä ei kuitenkaan estä asiantuntijoita laukomasta analyyseja ja ennusteita pitkälle tulevaisuuteen. Talk is cheap, kuten Amerikassa sanotaan. Koska viimeksi olet kuullut asiantuntijan sanovan, että hän ei osaa sanoa mitä vaikutuksia tapahtumalla X tulee olemaan? Maailma kun on yksinkertaisesti liian kaoottinen ja monimutkainen, ja olisi melko hyödytöntä tai jopa haitallista lähteä ennustamaan kehityksen suuntaa hätiköidysti?

Onneksi en ole ainoa, jota asiantuntijoina esiintyvien ihmisten ylimieliseltä vaikuttava itsevarmuus on jäänyt vaivaamaan. Amerikkalainen psykologi Philip E. Tetlock seurasi hämmentyneenä, kuinka Yhdysvalloissa poliittiset kommentaattorit vasemmalla ja oikealla yrittivät selittää ja järkeillä tekemiään vääriä ennustuksia Mihail Gorbatsovista ja Neuvostoliiton lopullisesta hajoamisesta. Häntä vaivasi erityisesti poliittisia päätöksiä kommentoivien asiantuntijoiden ylimielisyys ja yksinkertaistukset. Tetlockista tuntui, että yksikään asiantuntija ei halunnut myöntää tekemiään virheitä eikä sitä kautta oppimaan mitään. Tärkeintä oli oman ideologian puolustaminen ja kasvojen pelastaminen, ei totuuteen pyrkiminen.

Tetlock käynnisti 20-vuotisen tutkimusprojektin, jonka tavoitteena oli selvittää kuinka hyvin asiantuntijoiden ennustukset oikeasti toteutuivat. Olivatko asiantuntijat oikeasti niin kyvykkäitä, kuin heidän hienot tittelinsä ja huolitellut ulkonäkönsä antoivat ymmärtää? Pystyisikö kuka tahansa samaan ennustustarkkuuteen? Tutkimushankkeeseen osallistui lähes 300 asiantuntijaa eri aloilta ympäri maailman. Heidän tehtävänään oli tehdä ennustuksia (yhteensä 28 000 kpl) erilaisten poliittisten tapahtumien todennäköisyyksistä. Lopputulokset olivat melko järisyttäviä.  Suuressa osassa ennustuksia asiantuntijat eivät pärjänneet sattumaa paremmin. Toisin sanoen sama tarkkuus olisi saavutettu kolikkoa heittämällä tai arpaa vetämällä. Osassa tapauksia paremman tuloksen antoivat tietokonealgoritmit, joiden analyysi perustui tapahtumien historiallisen toistuvuuteen. Kaiken kaikkiaan tutkimushanke osoitti, että asiantuntijoiden itse arvioimien kykyjen ja todellisten tulosten välillä oli valtava kuilu. Liiallinen itsevarmuus oman maailmankuvan oikeellisuuteen aiheutti kohtalokkaita vääristymiä asiantuntijan tekemiin ennustuksiin. 

Pitäisikö EU:n tehdä kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa, vaikka USA ja monet muut maat ovat siihen tällä hetkellä haluttomia? Pitäisikö euromaiden tukea Kreikkaa? Pitäisikö valtioiden elvyttää vai harjoittaa budjettikuria? Pitäisikö suojella ympäristöä, pyrkiä talouskasvuun vai jotain siltä väliltä? Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä vaikeista poliittisista päätöksistä, joita poliittiset johtajat kohtaavat päivittäin.

Tetlockin tutkimushankkeen tulokset ovat kuin märkä rätti vasten tietoa, byrokratisoitumista, erikoistumista ja asiantuntijuutta korostavan nykymaailman kasvoille. Meillä on vahva halu ja taipumus uskoa, että elämme ymmärrettävässä, hallittavassa ja ennustettavassa maailmassa, joka toimii kausaliteettiin pohjautuen. Ehkä meidän pitäisi suhtautua paljon kriittisemmin asiantuntijoihin, jotka sanovat, että Irakiin hyökkääminen on välttämätöntä, kehitysapu tehotonta, pankit on pakko pelastaa tai ilmastonmuutoksen torjuminen liian kallista?

"[...] although we often talk ourselves into believing we live in a predictable world, we delude ourselves: history is ultimately one damned thing after another, a random walk with upward and downward blips but devoid of thematic continuity. Politics is no more predictable than other games of chance. On any given spin of the roulette wheel of history, crackpots will claim vindication for superstitious schemes that posit patterns in randomness. But these schemes will fail in cross-validation. What works today will disappoint tomorrow. Here is a doctrine that runs against the grain of human nature, our shared need to believe that we live in a comprehensible world that we can master if we apply ourselves. Undiluted radical skepticism requires us to believe, really believe, that when the time comes to choose among controversial policy option -- to support Chinese entry into the World Trade Organization or to bomb Baghdad or Belgrade or to build a ballistic missile defense -- we could do as well by tossing coins as by consulting experts."

Tetlockin tuloksista löytyy myös muita mielenkiintoisia havaintoja. Toiset asiantuntijat nimittäin näyttivät pärjäävän järjestelmällisesti paremmin kuin toiset. Asiantuntijoiden osumatarkkuutta ei määrittänyt poliittinen suuntautuminen, koulutusala, kokemus tai mikään muukaan henkilökohtainen ominaisuus, vaan pikemminkin se miten he suhtautuivat tietoon ja ympäröivään maailmaan. Isaiah Berlinin 1953 julkaistua esseetä mukaillen Tetlock jakaa asiantuntijat siileihin ja kettuihin. Siilit tarkastelevat maailmaa yhden suuren selitysmallin kautta. Ketut puolestaan ovat henkilöitä, jotka 1) eivät tarkastele tapahtumia ideologisesti tai kaiken selittävän teorian kautta 2) suhtautuvat kriittisesti ja nöyrästi todellisuuden monimutkaisuuteen ja tekemiinsä ennustuksiin ja 3) ovat valmiita muokkaamaan ajatusmaailmaansa sitä mukaa, kun tapahtumat antavat siihen aihetta. Ketut pärjäsivät siilejä paremmin sekä lyhyen että pitkän aikavälin ennustuksissa. Siilit olivat usein omaksumansa maailmankatsomuksen ja suurten teorioidensa vankeja. He pakottivat tapahtumat oman ajatuslaatikkonsa sisälle. Ainoa missä siilit onnistuivat kettuja paremmin, oli suuren mittaluokan poliittisten tapahtumien - kuten Neuvostoliiton hajoamisen - ennakoiminen. Tämä onnistuminen oli kuitenkin kokonaisuuden kannalta merkityksetön, sillä yhtä oikeaa ennustusta kohden he olivat lukuisia kertoja pahasti väärässä.

Tetlock jatkaa:
"For, in key respects, political judgment is especially problematic. The root of the problem is not just the variety of viewpoints. It is the difficulty that advocates have pinning each other down in debate. When partisans disagree over free trade or arms control or foreign aid, the disagreements hinge on more than easily ascertained claims about trade deficits or missile counts or leaky transfer buckets. The disputes also hinge on hard-to-refute counterfactual claims about what would have happened if we had taken different policy paths and on impossible-to-refute moral claims about the types of people we should aspire to be--all claims that partisans can use to fortify their positions against falsification. Without retreating into full-blown relativism, we need to recognize that political belief systems are at continual risk of evolving into self-perpetuating worldviews, with their own self-serving criteria for judging judgment and keeping score, their own stocks of favorite historical analogies, and their own pantheons of heroes and villains. "

Monissa läntisissä demokratioissa käytävästä keskustelusta puuttuvat aidon dialogin elementit. Ensimmäisenä unohtuu vanha viisaus: pyri ensin ymmärtämään, sitten tulemaan ymmärretyksi. Kerta toisensa jälkeen ideologisten silmälasien läpi toisiaan tuijottavat osapuolet käyttävät yksipuolisesti tulkittua tietoa ja asiantuntijuutta oman agendansa läpirunnomiseen. Republikaanit hakevat vahvistusta Fox Newsistä, demokraatit New York Timesistä. Ilmastoskeptikot ja maahanmuuttokriitikot muodostavat omia foorumeita ja tiedotuskanavia, joissa oman mielipiteen pönkittämiselle löytyy tukea. Uhriksi joutuu harkinta, argumentointi, vaihtoehtojen pohdinta. Kansallismieliset oikeistopopulistit vastaan monikulttuurisuuden puolustajat, Nato-eliitti vastaan epäilevä kansan enemmistö, ympäristönsuojelijat vastaan taloususkovaiset, Israel-lobbaajat vastaan Palestiinan puolustajat. Kumpikin osapuoli vetäytyy oman ideologisen maailmankuvansa taakse, ja jokainen tiedonmuru ja uutinen tulkitaan uutena todisteena siitä, miksi vastapuoli on väärässä. Pääoma -tai rikkaiden verotusta ei voi nostaa, terveydenhuollosta ja koulutuksesta täytyy leikata, pankit on pelastettava, ympäristönsuojelu on liian kallista. Pitäisikö jatkossa näitä itsevarmasti esitettyjä ennustuksia kyseenalaistaa hanakammin? Murtuisiko asiantuntijan fasadi muutamalla yksinkertaisella kysymyksellä? Miten niin on mahdotonta tai liian kallista? Oletko aivan varma, että niin tulee tapahtumaan?

Tetlock toteaa: "this patterning of individual differences sheds light on a fundamental trade-off in all historical reasoning: the tension between defending our worldviews and adapting those views to dissonant evidence. [...] A balanced assessment here requires confronting a dilemma: if we only accept evidence that confirms our worldview, we will become prisoners of our preconceptions, but if we subject all evidence, agreeable or disagreeable, to the same scrutiny, we will be overwhelmed. As with reputational bets, the question becomes how much special treatment of favorite hypotheses is too much. And, as with reputational bets, the bigger the double standard, the greater are the grounds for concern.

Asiantuntijailmiötä vahvistaa myös osaltaan tiedotusvälineet. Ne suosivat itsevarmoja, sanavalmiita, yksinkertaistavia ja järkkymättömiä kannanottoja esittäviä tahoja. Kolmeen pääpointtiin viestin kiteyttävä markkina-analyytikko on helpompi ja mielenkiintoisempi haastateltava kuin tutkija, joka aloittaa puheenvuoronsa mainitsemalla asiaan liittyvistä epävarmuuksista. Tetlock ehdottaa kuitenkin, että oman ja yhteiskuntiemme hyvinvoinnin vuoksi meidän pitäisi alkaa järjestelmällisen kriittisesti arvioimaan asiantuntijoiden esittämiä väitteitä. Seuraukset voisivat olla häkellyttäviä.

Lähdin etsimään vastaavia tutkimuksia itseäni kiinnostavasta aiheesta eli ympäristöpolitiikasta. Ympäristöongelmiin puuttuminen pysähtyy lähes poikkeuksetta argumentteihin niiden valtavista kustannuksista. Päästöjen vähentäminen lisää teollisuuden kustannuksia, vääristää kilpailua, haittaa investointeja sekä aiheuttaa pääoman ja tuotannon pakenemista. Virsi on vanha tuttu, ja sitä saa kuulla lähes päivittäin uutisissa. Ketä sitten pitäisi uskoa? Suurin osa nostaa kätensä ilmaan ja valitsee puolensa ideologisesti.

On kuitenkin häkellyttävää huomata, kuinka vähän näiden väitteiden toteutumista jälkikäteen arvioidaan. Ovatko yritysmaailman pelot toteutuneet? Amerikkalaiset Eban Goodstein ja Hart Hodges lähtivät tutkimaan miten eri ympäristönsuojelutoimenpiteiden kustannukset vertautuivat ennen päätöstä esitettyjen väitteiden ja toteutuneiden kustannusten välillä. He tutkivat 12 tapausta Yhdysvalloissa, jossa teollisuus oli tiukasti vastustanut ympäristönsuojelua kustannussyistä. Tapaukset vaihtelivat asbestista CFC-kaasuihin, puuvillapölystä rikkipäästöihin. Tulokset olivat yhtä häkellyttäviä kuin Tetlockin hankkeessa. Yhtä tapausta lukuun ottamatta kustannukset yliarvioitiin etukäteen yli kaksinkertaiseksi lopullisista toteutuneista kustannuksista. Erikoisinta oli se, että yliarviointeihin sortuivat sekä teollisuus, riippumattomat tutkimuslaitokset että julkisen hallinnon toimijat.

Tutkijoiden mukaan syy ongelmaan on yksinkertainen. Kustannusarvioita lasketaan staattisesti olettaen, että saasteiden rajoittaminen tapahtuu olemassa olevan tuotantoprosessin puitteissa. Tämä tarkoittaa automaattisesti kulujen merkittävää kasvamista. Arvioinneissa kuitenkin jätetään huomioimatta yksi taloudellisen toiminnan peruskulmakivistä eli innovaatiot. Mielenkiintoista on, että innovaatioiden kannustaminen julkisen vallan tekemän sääntelyn kautta on itse asiassa toimiva malli muutoksille. Tätä harva yritysjohtaja haluaa myöntää. Lainsäädäntö ja rajoitukset kun nähdään vapaiden markkinoiden toimintaa vääristäväksi. Käytännössä sääntely kuitenkin pakottaa toimijat löytämään innovatiivisia teknologioita ja prosesseja ongelman ratkaisemiseksi. Sääntely ei vie rahaa tuottoisilta investoinneilta, vaan pikemminkin nopeuttaa innovaatioprosessia. Ratkaisut poistavat määritetyn ongelman ja lisäävät samalla teollisuuden tuottavuutta. Teollisuus puolustaa nykytilaa kynsin ja hampain eikä halua nähdä muutoksen luomaa mahdollisuutta. Poliittisena vaikutuskeinona se myös dramatisoi sääntelyn jyrkkyyttä ja negatiivisia vaikutuksia. Todellisuudessa valtiot antavat teollisuudelle usein joustoja, tukea ja poikkeuksia, jotka helpottavat sopeutumista uuteen tilanteeseen.

Ilmastopolitiikkaan liittyvänä mielenkiintoisena yksityiskohtana Goodstein ja Hodges käsittelevät myös alun perin Yhdysvalloissa kehitettyä ARP (Acid Rain Program) päästökauppajärjestelmää, jonka tarkoituksena oli vähentää happosateita aiheuttavia rikkidioksidipäästöjä. Ennen järjestelmän käyttöönottoa teollisuus arvioi, että hinta rikkipäästöjen vähentämiselle olisi ainakin 1500 USD / tonni. Yhdysvaltain ympäristövirasto EPA arvioi vastaavasti sääntelyn hinnaksi 750 USD / tonni. Vuonna 1997 (kaksi vuotta päästökaupan käynnistymisen jälkeen) päästöoikeuden hinta oli n. 100 USD / tonni. Osa matalasta hinnasta selittyy ylisuurista kiintiöistä, mutta Goodstein ja Hodges toteavat, että päästöjen vähentämisen todelliset kustannukset yliarvioitiin silti 2-8-kertaisesti.

Päästökauppamalli on käytössä nykyään myös EU:ssa ja Uudessa-Seelannissa, tällä kertaa sen tarkoituksena on rajoittaa ilmastonmuutosta kiihdyttävien kasvihuonekaasujen päästöjä. Pian myös Australia ja todennäköisesti Kiina aikovat ottaa järjestelmän käyttöön. Järjestelmän alkuperäisessä kodissa, Yhdysvalloissa on puolestaan hyvin vihamielinen ilmapiiri ilmastopolitiikalle. Jälleen kerran teollisuus uhkailee, että talouskasvu ja työpaikat kärsivät sääntelyn alla. Onko kansakunnan kollektiivinen muisti todella näin lyhyt? Vai kuuntelevatko poliitikot niitä samoja asiantuntijoita, jotka aikanaan ennustivat, kuinka ARP-ohjelma tulee kuristamaan teollisuuden hengiltä?

Goodstein ja Hodges toteavat:

"In the global warming debate, as when past environmental regulations have been proposed, there are the three compliance cost scenarios: apocalyptic (industry), doable but costly (academic and government), and profitable (a few visionaries). Our guess, based on the record of previous academic and government cost forecasts, is somewhere between doable and profitable."

Tarvitsemme vähemmän ylimielisiä, mutta huonosti todennettavia ennustuksia ja enemmän harkintaa, pohdiskelua ja epävarmuuden hyväksymistä. Suuri osa tekemistämme poliittisista päätöksistä ovat vaikeita ja seurauksiltaan epävarmoja. On oireellista, että politiikan maailmassa oman ideologian puolustaminen ja kasvojen menettämisen pelko on tärkeämpää kuin totuus.  Maailma tarvitsee enemmän epäileviä kettuja, ja vähemmän itsevarmoja siilejä.

Lähteet:

Tetlock, Philip E. (2005), Expert Political Judgment. How Good Is It? How Can We Know?. Princeton University Press.

Goodstein, Eban -  Hart Hodges (1997), "Behind The Numbers: Polluted Data", The American Prospect. November 1, 1997.

Saatavissa osoitteesta:

3 kommenttia:

  1. Silloin kun ongelma on yksiselitteinen - meteoriitti iskeytymässä maahan - tarvitaan kovaa tiedettä, joka pystyy ratkomaan ongelman, mutta jos taas ongelmat ovat monisyisiä ja paradoksaalisia, tarvitaan filosofeja, jotka määrittelevät ongelman, jotta siihen voidaan löytää ratkaisu(ja).

    Tämä vapaasti käännetty zizekismi tuli mieleen tästä tekstistä. Hyvä kirjoitus!

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommenteista herrat! Ennustamisesta ja epävarmuudesta on kirjoittanut myös Nicholas Nassim Taleb, suosittelen erityisesti Black Swania aiheesta kiinnostuneille.

    VastaaPoista