Vastuuvapauslausekkeista.

Marraskuun lopussa republikaanien presidenttiehdokas Mitt Romney julkisti televisiomainoksen, joka alkoi seuraavilla sanoilla: "On October 16, 2008, Barack Obama visited New Hampshire. He promised he would fix the economy. He failed.” Mainos jatkuu kuvilla konkurssiin menneistä yrityksistä ja huutokaupatuista kodeista. Taustalla Barack Obama toteaa: "[...] if we keep talking about the economy, we're going to lose".

Lainaus oli otettu Obaman 2008 pitämästä vaalikampanjapuheesta. Sanat olivat Obaman, mutta lause oli irrotettu kontekstista. Lause meni kokonaisuudessaan näin: “Senator McCain’s campaign actually said, and I quote, if we keep talking about the economy, we’re going to lose.” (lihavointi kirjoittajan). Tiedotusvälineet olivat poikkeuksellisen valppaina, ja huomasivat heti lainauksen virheellisyyden ja harhaanjohtavuuden. Oikaisusta huolimatta, vahinko oli jo tapahtunut ja monille amerikkalaisille jäi mieleen ainoastaan Romneyn mainoksessa esitetty väite.

Yhdysvalloissa kampanjoinnin aikana käytettävät keinot ovat poikkeuksellisen aggressiivisia ja härskejä. Suomessa avoin poliittisen vastustajan mustamaalaaminen on harvinaista. Tosin meilläkin on siirrytty tiukasta asiakampanjoinnista yhä enemmän mielikuvia ja imagoa tuottavaan poliittiseen kampanjointiin. Tapaus Obama sai kuitenkin minut miettimään kontekstista irrotettujen sanojen ja tekstien tuhoisaa voimaa.

Olen kirjoittanut blogiini ajatuksiani erilaisista ympäristöasioista reilun vuoden ajan. Kävin läpi vanhoja kirjoituksiani ja huomasin, että kirjoituksissani olen kritisoinut ydinvoimaa, kapitalismia, öljy-yhtiöitä, taloustieteilijöitä, ympäristöalan yrityksiä, EU:n maatalouspolitiikkaa, ilmastoskeptikoita, kulutuskulttuuria, markkinauskovaisia, poliittisia asiantuntijoita ja jopa nimeltä muutamia HS-raadin asiantuntijajäseniä. Olen pyrkinyt mahdollisimman argumentoivaan ja asialliseen tyyliin, mutta kokenut myös samalla, että haluan tuoda mielipiteeni selkeästi (ja välillä kärkevästi) julki. En ole Obama, enkä edes alueellinen mielipidevaikuttaja, mutta rupesin miettimään mitä seurauksia voisi olla jos joku oikeasti hermostuisi teksteistäni tai ilkikurisuuttaan jopa lainaisi kirjoituksiani kontekstista irrotettuna.

Olen huomannut, että lähes kaikilla työn puolesta sähköpostia lähettävillä ihmisillä on nykyään viestin lopussa ns. vastuuvapauslauseke (legal disclaimer). Vastuuvapauslausekkeen on tarkoitus poistaa oikeudellinen vastuu kirjoitetun tekstin sisällöstä. Lyhyellä tekstinpätkällä voidaan sulkea oma juridinen vastuu tekstin sisällöstä tai siitä mahdollisesti aiheutuvista seurauksista. Melko kätevää nykyaikaisessa tiedonvälityksen viidakossa, jossa näennäisesti harmittomillakin lausahduksilla voi olla vakavia ja pitkäaikaisia seuraamuksia. Välittömästi mieleen tulee esimerkiksi tapaus ilmastotutkijoiden vuodetut sähköpostit (ns.Climategate) tai toissa viikolla uutisoidut tapaukset, joissa VTT:n tutkijoiden ydinvoima -ja turvetuotantokommentit olivat johtaneet hankaliin tilanteisiin työnantajan kanssa. Jälkimmäisessä tapauksessa jopa eduskunnan oikeusasiamies oli joutunut puuttumaan tutkijoiden sananvapautta loukkaavaan toimintaan.

Jäin miettimään tarvitsisiko bloginikin vastuusta vapauttavan maininnan? Kuluneen sanonnan mukaanhan se mikä nettiin kerran päätyy, tulee myös siellä aina pysymään. Entä jos joskus hamassa tulevaisuudessa haen työpaikkaa ja rekrytoija googlattuaan nimeni (toistaiseksi laitonta, mutta varmasti arkipäivää hakuprosesseissa) haluaa ruveta tekemään tiliä menneisyydessä kirjaamista ajatuksistani? Huomasin, että vastuuvapauslausekkeet ovat melko yleisiä myös blogimaailmassa. Erityisesti jonkun organisaation palveluksessa olevat ihmiset, mutta yksityishenkilöinä kirjoittavat, tuntuvat niitä suosivan. "Sivustolla esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta XX organisaation kantaa."

Yhdysvalloissa - tuossa oikeussalidraamojen ja kanteiden luvatussa maassa - vastuuvapauslausekkeet ovat olleet jo pitkään arkipäivää. Vanha vitsin kohde ovat esimerkiksi McDonaldsin kahvimukit, jossa lukee "Warning: contents maybe hot." Itsestään selvää, mutta ainakin juoman nauttijaa on varoitettu. Tarinan mukaan muutama ihminen ehti jo haastaa yhtiön oikeuteen kielensä polttamisesta, ennen kuin varoitus oli lisätty.

Mikä sitten olisi sopiva vastuuvapauslauseke enemmänkin julkista ajatusvihkoa muistuttavalle blogille, jonka mahdolliset haitalliset seuraukset ovat enemmän psyykkis-sosiaalisia kuin fyysisiä? Kaikista varmin olisi teksti, joka poistaa kaiken vastuun kaikista seurauksista.

"All data and information provided on this site is for informational purposes only. Aikainen kevät and its author makes no representations as to accuracy, completeness, currentness, suitability, or validity of any information on this site and will not be liable for any errors, omissions, or delays in this information or any losses, injuries, or damages arising from its display or use. All information is provided on an as-is basis."

Ehkä tämä on liian radikaalia. Muutamat blogia lukevat tutut tuskin haastaisivat minua oikeuteen. Ehkä jokin hieman kevyempi lauseke (jonka tulkitsemiseen ei tarvitse Hannes Snellmanin juristiarmeijaa) ajaisi saman asian?

"This is a personal weblog. The opinions expressed here represent my own and not those of my employer. In addition, my thoughts and opinions change from time to time…I consider this a necessary consequence of having an open mind. This weblog is intended to provide a semi-permanent point in time snapshot and manifestation of the various memes running around my brain, and as such any thoughts and opinions expressed within out-of-date posts may not the same, nor even similar, to those I may hold today."

Tämä olisi hyvä, mutta ehkä kuitenkin liian yksinkertainen.

"The information in this weblog is provided “AS IS” with no warranties, and confers no rights. This weblog does not represent the thoughts, intentions, plans or strategies of my employer. It is solely my opinion. Feel free to challenge me, disagree with me, or tell me I’m completely nuts in the comments section of each blog entry, but I reserve the right to delete any comment for any reason whatsoever (abusive, profane, rude, or anonymous comments) – so keep it polite, please."

Suosikkini taitaa olla kuitenkin Chris Lott - nimisen henkilön kirjoittama lauseke, joka juridisen puolen lisäksi on lähes runollinen ja tavoittaa paljon niitä ajatuksista, joita minulla usein kirjoituksia julkaistessani on.

"This is a blog. That fact means nothing. It is not a peer-reviewed journal, a final archive of my writing, a sponsored publication, or the product of gatekeeping and editing. That does mean something…it means that while the ideas and thoughts are often vital and the product of a long gestational period, the writing itself is not. It is essentially as it came from the keyboard: spontaneous, unproofed, unrevised, and corrected afterward only when necessary to address mistakes that grossly affect the intent. Where such changes have been made they are explicitly noted…It would be distinctly unwise – not to mention uncharitable – to play connect-the-dots with my physical life and work and my “life of the mind,” as scanty as either might be. My attitude at work, my reaction to ideas, your grade (good or bad), the length and tone of my discussion at the coffee pot, the intensity and duration of my lovemaking, the time it took for me to return your letter or email, and the quality and quantity of my response to you in any medium are probably not tied to anything you read here… at least not in a way that you will be able to confidently assume without sharing years of psychotherapy and the bills that come with it."

Lauseke päättyy hienoon toteamukseen: "I’m a human being and my blog reflects that humanity."

Haluan todeta, että blogissani esiintyvät kirjoitukset ovat hajanaisia ajatuksia erilaisista asioista, ne eivät välttämättä vastaa työnantajani tai minkään muunkaan edustamani organisaation näkemyksiä. Kirjoitukset ovat kunakin hetkenä tuotettuja ajatuksia, ja varaan oikeuden muuttaa mielipiteitäni koska tahansa. Kirjoitukset eivät välttämättä kuvaa laajemmin persoonaani, ajatusmaailmaani, arvopohjaani, poliittista suuntautumistani, kannattamaani jääkiekkojoukkuetta tai sitä tykkäänkö juoda kahvini maidolla vai ilman. Mikäli joku päivä joku tulee tekemään tiliä tähän blogiin kirjoittamistani asioista, tulen vetoamaan kaikkiin yllä esitettyihin vastuuvapauslausekkeisiin ja kiistämään kaiken vastuun niistä aiheutuvista seurauksista tai johtopäätöksistä.

Helsingissä 29.joulukuuta 2011

Matti Kahra

Yllä esitetyt lainaukset on otettu Blog Heraldin mainiosta kirjoituksesta, joka käsittelee vastuuvapauslausekkeita.

http://www.blogherald.com/2007/10/01/does-your-blog-need-a-disclaimer/

Pää pensaassa, kaikki hyvin?

Yhdysvalloista alkaneen finanssikriisin etenemistä on taivasteltu päivittäin jo kohta kolme vuotta. Valtiot pumppaavat rahaa järjestelmään. Käyrät nousevat, käyrät laskevat. Välillä täysin päinvastaisten ilmiöiden selittämiseksi voidaan kirkkain silmin tarjota yhtä ja samaa selitystä ilman, että kukaan vaivautuisi miettimään logiikan vaatimuksia. Kuvitteellisen markkinasubjektin luottamuksen hankkiminen tuntuu melko mahdottomalta ja turhautuminen näkyy poliittisten johtajien kasvoilla. Ensin ongelmana on toimimattomuus, sitten liian vähäiset toimenpiteet, sitten taas toimimattomuus, sitten poliittisen johtajuuden puute tai väärät johtajat, sen jälkeen taas toimenpiteet tai niiden riittämättömyys. EU muistuttaa tällä hetkellä koiraa, joka jahtaa päättömästi autoja.

Järkevät ja harkitut puheenvuorot ovat olleet harvassa. Aalto yliopiston kansantaloustieteen professori Pertti Haaparanta totesi viime viikolla, että markkinoiden vakuuttamista näytetään puolustettavan sillä, että markkinat ovat oikeassa. Hänen mielestään koko kysymys uskottavuudesta tulisi kuitenkin kääntää toisinpäin: ovatko markkinat oikeassa? Voidaanko tällaiseen logiikkaan vetoavia argumentteja pitää uskottavina? Jos todella halutaan uskoa siihen, että markkinat ovat aina oikeassa ja poliitikot (lähes) aina väärässä, niin miksi ei anneta markkinoiden valita päättäjiämme? Viimeistään tässä vaiheessa monelle rationaaliselle ihmiselle tulee vastareaktio: eihän se näin voi olla, kyllä kansanvalta on meille eurooppalaisille tärkeä asia. Ei talous voi sanella kaikkea, yhteiskunnassa on muitakin arvoja! Haaparannan kysymys osoittaa kuitenkin pistävästi sen, että talouden ja politiikan raja on jatkuvaa vallankäytön taistelutannerta. Se mikä on politiikkaa, ei ole taloutta ja toisin päin. Kumpaa meidän sitten kannattaisi ajaa? Enemmän taloutta ja vähemmän politiikkaa vai toisinpäin?

Euroopan velkakriisistä on vaikea saada mitään selkoa. Valtiojohtajat tuntuvat olevan yhtä pihalla kuin kaikki muutkin. Näennäiset selitykset ahneudesta, moraalikadosta ja riittämättömästä sääntelystä on kuultu. Olisiko aika suunnata katseet järjestelmään, joka tuottaa näitä ongelmia? Tähän tehtävään on tarttunut korealaissyntyinen Ha-Joon Chang, joka on taloustieteen professori Cambridgessa. Kirjassaan "23 Things They Don't Tell You About Capitalism" Chang kritisoi kapitalismia tavalla, joka saisi Nalle Wahlroosin tukehtumaan seminaarikahveihinsa.

Väite 1: vapaata markkinataloutta ei ole olemassa.

Markkinoilla on aina sääntöjä ja rajoitteita. "Vapaan" markkinatalouden puolesta argumentoivat oikeistolaiset ovat aivan yhtä poliittisesti motivoituneita kuin poliittisella vasemmalla olevat kollegansa.

"We see a regulation when we don't endorse the moral values behind it. The nineteenth-century high-tariff restriction on free trade by the US federal government outraged slave-owners, who at the same time saw nothing wrong with trading people in a free market. [...] Recognizing that the boundaries of the market are ambiguous and cannot be determined in an objective way lets us realize that economics is not a science like physics or chemistry, but a political exercise. [...] Thus seen, opposing a new regulation is saying that the status quo, however unjust from some people's point of view, should not be changed. Saying that existing regulation should be abolished is saying that the domain of the market should be expanded, which means that those who have money should be given more power in that area, as the market is run on one-dollar-one-vote principle."

Markkinat näyttävät vapailta ainoastaan koska me ihmiset hyväksymme sille asetetut rajoitteet niin itsestään selvinä, että niistä tulee näkymättömiä. Poliittisten päätösten kautta ihmiset ovat päättäneet siirtää markkinoiden ulottumattomiin niinkin erilaisia asioita kuin ihmiset kauppatavarana, viranomaistehtävät ja muut julkisen sektorin työpaikat, vaaleissa annetut äänet, opiskelupaikat ja lääkkeet. Niitäkin asioita, joita syntyy markkinoiden toiminnasta, on säännelty ja rajoitettu yhteiskunnallisen hyvän nimissä (elintarvikkeet, sähkölaitteet, ajoneuvot jne.). Sääntely on itse asiassa hyvä, tervetullut ja välttämätön osa toimivaa ja tuottavaa markkinataloutta. Chang toteaa:

 [...] So when free market economists say that a certain regulation should not be introduced because it would restrict "freedom" of a certain market, they are merely expressing a political opinion that they reject the rights that are to be defended by the proposed law. Their ideological cloak is to pretend that their politics is not really political, but rather an objective economic truth, while other people's politics is political."

Väite 2: Rahoitusmarkkinoiden täytyy tulla vähemmän, ei enemmän tehokkaaksi

1980-luvulta lähtien Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa aloitettiin järjestelmällinen rahoitusmarkkinoiden sääntelyn purkaminen - tai kuten markkinataloususkovaiset sanovat - vapauttaminen. Eräänlaisena huonona enteenä tulevaisuudesta Yhdysvalloissa kumottiin 90-luvun lopulla vuonna 1933 säädetty Glass-Steagall Act, joka oli Suuren laman jälkimainingeissa erottanut investointipankit ja kaupalliset rahoituslaitokset toisistaan. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Monet maat, kuten Islanti, Irlanti ja Latvia seurasivat perässä. Sama hullunmylly tarttui myös yrityksiin. Amerikkalaisen teollisuuden symbolit General Electric, GM ja Ford, kasvattivat jatkuvasti sijoitustoimintaa sen sijaan, että ne olisivat keskittyneet yrityksen valmistamien tuotteiden myynnin ja kannattavuuden parantamiseen. Vuonna 2004 80 % GM:n voitoista tuli sen sijoitusyhtiöstä GMAC:sta, Fordin 2001-2003 vuoden voitot perustuivat pelkästään Ford Financen tuottoihin. Yritykset, joiden päätehtävä oli valmistaa ja myydä autoja, olivat muuttuneet sijoituskeinottelijoiksi. Samalla logiikalla amerikkalaiset kodit muutettiin asunnoista sijoituskohteiksi ja edelleen monimutkaisiksi johdannaispaketeiksi.  Jälkeenpäin on tietysti helppo sanoa, että kaikki tämä kuulostaa täydellisen finanssimyrskyn synnyttämiseltä. Thomas Jefferson on ironisesti todennut, että pankit ovat paljon vaarallisempaa kuin armeijat. Rahoitusmarkkinoiden kehitys on ollut välttämätöntä kapitalismille, mutta se ei tarkoita, että kaikki kehitys olisi automaattisesti positiivista ja hyvää.

Chang toteaa:

”However, the very liquidity of financial assets makes them potentially negative for the rest of the economy. Building a factory takes at least months, if not years, while accumulating the technological and organizational know-how needed to build a world-class company takes decades. In contrast, financial assets can be moved around and rearranged in minutes, if not seconds. This enormous gap has created huge problems, because finance capital is ´impatient´and seeks short term gains. In the short run, this creates economic instability, as liquid capital sloshes around the world at very short notice and in ´irrational´ ways, as we have recently seen. More importantly, in the long run, it leads to weak productivity growth, because long-term investments are cut down to satisfy impatient capital.

Euroopan velkakriisissä pääoman irrationaali käytös näkyy varsin ilmeisesti. Euroopan poliitikkojen pitää viikonloppuisin sopia lisätoimista ja muodostaa uusia hallituksia, jotta maanantaina markkinoiden avautuessa tilanne olisi selkiytynyt. Mekanismeja ja välineitä luodaan, sopimuksia ja paketteja tehdään, toimenpiteitä ja säästösuunnitelmia taiotaan. Silti markkinat eivät rauhoitu. Onko mitään järkeä kiireellä sählätä kasaan paketteja ja suunnitelmia, joita ei ehditä edes kunnolla valmistelemaan kansallisesti? Kenen etu on huolimattomasti kirjatut päätökset ja hätiköity toimeenpano? Ei ihme, että James Tobin ehdotti aikanaan valtioiden välistä transaktioveroa, joka heittäisi hieman hiekkaa liian tehokkaasti toimivien kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden rattaisiin.

Nassim Nicholas Talebin mielestä kapitalismi ei ole ollut menestyksekäs, koska sitä ohjaa smithiläinen ”näkymätön käsi” vaan, koska järjestelmänä se mahdollistaa erittäin aggressiivisen yritys-erehdysmekanismin, jossa yleensä hyvät ideat menestyvät paremmin kuin huonot. Yleensä siksi, että nykyinen finanssikriisi on osoitus siitä, että liian hyvin joidenkin kannalta toimiva järjestely voi tarkoittaa yhteiskunnallisesti huonoa järjestelyä. Tämä on juuri yksi niistä syistä miksi markkinatalous tarvitsee vahvaa ja järjestelmällistä poliittista ohjausta. Maailma on erittäin monimutkainen, ja se muuttuu koko ajan monimutkaisemmaksi johtuen omasta toiminnastamme. Kuitenkin kykymme käsitellä ja hahmottaa tilanteita pysyy erittäin rajallisena, monissa tapauksissa se jopa heikkenee (kuinka moni taloustieteilijä ennusti finanssikriisin syntymisen, tai osaa esittää nyt suunnitelman sen korjaamiseksi?). Tästä syystä on kaikkien etu, että rajoitamme vapaaehtoisesti valinnanvapautta ja vähennämme taloudellisen vaihdannan monimutkaisuutta hallittavampaan muotoon. Changin mukaan valtiollinen sääntely toimii, etenkin rahoitusmarkkinoiden monimutkaisessa arvopaperiviidakossa, koska sääntely pienentää mahdollisuuksia sille, että asiat menevät totaalisesti päin seiniä.

”If we are to avoid similar financial crises in the future, we need to restrict severely the freedom of action in the financial market. Financial instruments need to be banned unless we fully understand their workings and their effects on the rest of the financial sector and, moreover, the rest of the economy. This will mean banning many of the comples financial derivatives whose workings and impacts have been shown to be beyond the comprehension of even supposed experts. You may think I am too extreme. However this is what we do all the time with other products – drugs, cars, electrical products and so on. […] Unless we deliberately restrict our choices by creating restrictive rules, thereby simplifying the environment that we have to deal with, our bounded rationality cannot cope with the complexity of the world. It is not because the government necessarily knows better that we need regulations. It is in the humble recognition of our limited mental capability that we do.”

Chang ei suinkaan ole ensimmäinen kapitalismia kritisoiva taloustieteilijä. Hänen tavassaan käsitellä kapitalismia ja sen vääristymiä on kuitenkin jotain poikkeuksellisen inspiroivaa ja raikasta. Taloustieteilijänä Chang tietää mistä puhuu. Hän pystyy myös sulkemaan kaiken epäoleellisen kohinan ja mystiikan markkinatalouden ympäriltä ja valaisemaan selkeästi ne ääriviivat joita niin monet ”talouden asiantuntijat” hälventävät ja epäpolitisoivat oman uskottavuutensa ja auktoriteettinsa pönkittämiseksi. Suurin ongelma nykyaikaisessa globaalissa markkinataloudessa on, että se on mystifioitu joksikin niin monimutkaiseksi, että ainoastaan asiaan syvästi perehtyneet ekonomistit voivat sen todellista luonnetta ja mekanismeja ymmärtää. Tämähän ei pidä alkuunkaan paikkaansa, ja 2008 puhjennut finanssikriisi kaikkine ikävine seurauksineen on edelleenkin päivittäinen muistutus asiasta.

1980-luvulla alkanut talouden uusliberalisointi, valtionyritysten yksityistäminen, sääntelyn purkaminen, kansainvälisen kaupan ja rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen sekä verotuksen ja sosiaalietuuksien karsiminen ovat olleet nykyisen tiedon valossa melko onneton valintojen polku. Uusliberalismin ”totuudet” perustuvat laiskoille ideologisille olettamuksille ja itsetarkoituksellisille argumenteille. Voidaksemme kritisoida nykymenoa ei meidän tarvitse olla talouden asiantuntijoita. Chang peräänkuuluttaa aktiivista taloudellista kansalaisuutta, joka perustuu muutamien yksinkertaisten perusväittämien ja –ajatusten tuntemiseen. Tämän jälkeen voimme ryhtyä kyseenalaistamaan meille esitettyjä totuuksia ja vaatimaan muutosta.

”Given this, we need to ask whether the decisions the the rich and the powerful take are based on sound reasoning and robust evidence. […] Without our active economic citizenship, we will always be the victims of people who have greater ability to make decisions, who tell us that things happen because they have to and therefore that there is nothing we can do to alter them, however unpleasant and unjust they may appear.” […] Most of the issues I discuss in the book do not have simple answers. Indeed, in many cases, my main point is that there is no simple answer, unlike what free-market economists want you to believe.”

On aika tehdä taloudesta taas politiikkaa, eikä antaa talouden jyrätä politiikan ja kansalaisten yli. Uskon, että tämän kirjan lukemisen jälkeen lukija on valmis kohtaamaan liituraitaisen ekonomistin tai itsensä Nalle Wahlroosin ja argumentoimaan suohon vapaan markkinatalouden ideologian sumentamat miehet ja naiset toinen käsi selän taakse sidottuna.

Lähteet:

Pertti Haaparannan haastattelu Taloussanomissa (18.11.2011)

http://www.taloussanomat.fi/talouskriisi/2011/11/18/professori-markkinat-ovat-vaarassa---stubbilta-rimanalitus/201117179/294

Chang, Ha-Joon (2010). 23 Thing They Don´t Tell You About Capitalism. Penguin Books.

Luota asiantuntijoihin.

Tuttu näky iltauutisissa: univormuun pukeutunut upseeri analysoi päivällä tapahtunutta pommi-iskua kaupungissa X, sen vaikutusta terrorisminvastaiseen taisteluun, Lähi-idän tilanteeseen ja länsimaiden turvallisuuspolitiikkaan. Heti perään liituraitapukuinen ekonomisti selittää markkinoiden reaktiota velkakriisin uusimpiin käänteisiin ja talouskehitykseen. Ilta toisensa perään puhuvat päät analysoivat uutisia ja poliittisten päätöksentekijöiden toimintaa tarjoten samalla oman ennustuksensa siitä, mitä seurauksia tällä kaikella on meille yhteiskunnan muille jäsenille.

Maailma tuntuu muuttuvan päivä päivältä yhä monimutkaisemmaksi paikaksi. Valtioiden rajat menettävät merkitystään, kansantaloudet kietoutuvat kohtalokkaalla tavalla toisiinsa ja ympäristöongelmien ratkaiseminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Ihmiskunnan tieteellinen, teknologinen ja taloudellinen kyvykkyys kasvaa eksponentiaalisesti, mutta kyky nähdä tulevaisuuden savuverhon läpi pysyy auttamattoman huonona. Tämä ei kuitenkaan estä asiantuntijoita laukomasta analyyseja ja ennusteita pitkälle tulevaisuuteen. Talk is cheap, kuten Amerikassa sanotaan. Koska viimeksi olet kuullut asiantuntijan sanovan, että hän ei osaa sanoa mitä vaikutuksia tapahtumalla X tulee olemaan? Maailma kun on yksinkertaisesti liian kaoottinen ja monimutkainen, ja olisi melko hyödytöntä tai jopa haitallista lähteä ennustamaan kehityksen suuntaa hätiköidysti?

Onneksi en ole ainoa, jota asiantuntijoina esiintyvien ihmisten ylimieliseltä vaikuttava itsevarmuus on jäänyt vaivaamaan. Amerikkalainen psykologi Philip E. Tetlock seurasi hämmentyneenä, kuinka Yhdysvalloissa poliittiset kommentaattorit vasemmalla ja oikealla yrittivät selittää ja järkeillä tekemiään vääriä ennustuksia Mihail Gorbatsovista ja Neuvostoliiton lopullisesta hajoamisesta. Häntä vaivasi erityisesti poliittisia päätöksiä kommentoivien asiantuntijoiden ylimielisyys ja yksinkertaistukset. Tetlockista tuntui, että yksikään asiantuntija ei halunnut myöntää tekemiään virheitä eikä sitä kautta oppimaan mitään. Tärkeintä oli oman ideologian puolustaminen ja kasvojen pelastaminen, ei totuuteen pyrkiminen.

Tetlock käynnisti 20-vuotisen tutkimusprojektin, jonka tavoitteena oli selvittää kuinka hyvin asiantuntijoiden ennustukset oikeasti toteutuivat. Olivatko asiantuntijat oikeasti niin kyvykkäitä, kuin heidän hienot tittelinsä ja huolitellut ulkonäkönsä antoivat ymmärtää? Pystyisikö kuka tahansa samaan ennustustarkkuuteen? Tutkimushankkeeseen osallistui lähes 300 asiantuntijaa eri aloilta ympäri maailman. Heidän tehtävänään oli tehdä ennustuksia (yhteensä 28 000 kpl) erilaisten poliittisten tapahtumien todennäköisyyksistä. Lopputulokset olivat melko järisyttäviä.  Suuressa osassa ennustuksia asiantuntijat eivät pärjänneet sattumaa paremmin. Toisin sanoen sama tarkkuus olisi saavutettu kolikkoa heittämällä tai arpaa vetämällä. Osassa tapauksia paremman tuloksen antoivat tietokonealgoritmit, joiden analyysi perustui tapahtumien historiallisen toistuvuuteen. Kaiken kaikkiaan tutkimushanke osoitti, että asiantuntijoiden itse arvioimien kykyjen ja todellisten tulosten välillä oli valtava kuilu. Liiallinen itsevarmuus oman maailmankuvan oikeellisuuteen aiheutti kohtalokkaita vääristymiä asiantuntijan tekemiin ennustuksiin. 

Pitäisikö EU:n tehdä kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa, vaikka USA ja monet muut maat ovat siihen tällä hetkellä haluttomia? Pitäisikö euromaiden tukea Kreikkaa? Pitäisikö valtioiden elvyttää vai harjoittaa budjettikuria? Pitäisikö suojella ympäristöä, pyrkiä talouskasvuun vai jotain siltä väliltä? Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä vaikeista poliittisista päätöksistä, joita poliittiset johtajat kohtaavat päivittäin.

Tetlockin tutkimushankkeen tulokset ovat kuin märkä rätti vasten tietoa, byrokratisoitumista, erikoistumista ja asiantuntijuutta korostavan nykymaailman kasvoille. Meillä on vahva halu ja taipumus uskoa, että elämme ymmärrettävässä, hallittavassa ja ennustettavassa maailmassa, joka toimii kausaliteettiin pohjautuen. Ehkä meidän pitäisi suhtautua paljon kriittisemmin asiantuntijoihin, jotka sanovat, että Irakiin hyökkääminen on välttämätöntä, kehitysapu tehotonta, pankit on pakko pelastaa tai ilmastonmuutoksen torjuminen liian kallista?

"[...] although we often talk ourselves into believing we live in a predictable world, we delude ourselves: history is ultimately one damned thing after another, a random walk with upward and downward blips but devoid of thematic continuity. Politics is no more predictable than other games of chance. On any given spin of the roulette wheel of history, crackpots will claim vindication for superstitious schemes that posit patterns in randomness. But these schemes will fail in cross-validation. What works today will disappoint tomorrow. Here is a doctrine that runs against the grain of human nature, our shared need to believe that we live in a comprehensible world that we can master if we apply ourselves. Undiluted radical skepticism requires us to believe, really believe, that when the time comes to choose among controversial policy option -- to support Chinese entry into the World Trade Organization or to bomb Baghdad or Belgrade or to build a ballistic missile defense -- we could do as well by tossing coins as by consulting experts."

Tetlockin tuloksista löytyy myös muita mielenkiintoisia havaintoja. Toiset asiantuntijat nimittäin näyttivät pärjäävän järjestelmällisesti paremmin kuin toiset. Asiantuntijoiden osumatarkkuutta ei määrittänyt poliittinen suuntautuminen, koulutusala, kokemus tai mikään muukaan henkilökohtainen ominaisuus, vaan pikemminkin se miten he suhtautuivat tietoon ja ympäröivään maailmaan. Isaiah Berlinin 1953 julkaistua esseetä mukaillen Tetlock jakaa asiantuntijat siileihin ja kettuihin. Siilit tarkastelevat maailmaa yhden suuren selitysmallin kautta. Ketut puolestaan ovat henkilöitä, jotka 1) eivät tarkastele tapahtumia ideologisesti tai kaiken selittävän teorian kautta 2) suhtautuvat kriittisesti ja nöyrästi todellisuuden monimutkaisuuteen ja tekemiinsä ennustuksiin ja 3) ovat valmiita muokkaamaan ajatusmaailmaansa sitä mukaa, kun tapahtumat antavat siihen aihetta. Ketut pärjäsivät siilejä paremmin sekä lyhyen että pitkän aikavälin ennustuksissa. Siilit olivat usein omaksumansa maailmankatsomuksen ja suurten teorioidensa vankeja. He pakottivat tapahtumat oman ajatuslaatikkonsa sisälle. Ainoa missä siilit onnistuivat kettuja paremmin, oli suuren mittaluokan poliittisten tapahtumien - kuten Neuvostoliiton hajoamisen - ennakoiminen. Tämä onnistuminen oli kuitenkin kokonaisuuden kannalta merkityksetön, sillä yhtä oikeaa ennustusta kohden he olivat lukuisia kertoja pahasti väärässä.

Tetlock jatkaa:

"For, in key respects, political judgment is especially problematic. The root of the problem is not just the variety of viewpoints. It is the difficulty that advocates have pinning each other down in debate. When partisans disagree over free trade or arms control or foreign aid, the disagreements hinge on more than easily ascertained claims about trade deficits or missile counts or leaky transfer buckets. The disputes also hinge on hard-to-refute counterfactual claims about what would have happened if we had taken different policy paths and on impossible-to-refute moral claims about the types of people we should aspire to be--all claims that partisans can use to fortify their positions against falsification. Without retreating into full-blown relativism, we need to recognize that political belief systems are at continual risk of evolving into self-perpetuating worldviews, with their own self-serving criteria for judging judgment and keeping score, their own stocks of favorite historical analogies, and their own pantheons of heroes and villains. "

Monissa läntisissä demokratioissa käytävästä keskustelusta puuttuvat aidon dialogin elementit. Ensimmäisenä unohtuu vanha viisaus: pyri ensin ymmärtämään, sitten tulemaan ymmärretyksi. Kerta toisensa jälkeen ideologisten silmälasien läpi toisiaan tuijottavat osapuolet käyttävät yksipuolisesti tulkittua tietoa ja asiantuntijuutta oman agendansa läpirunnomiseen. Republikaanit hakevat vahvistusta Fox Newsistä, demokraatit New York Timesistä. Ilmastoskeptikot ja maahanmuuttokriitikot muodostavat omia foorumeita ja tiedotuskanavia, joissa oman mielipiteen pönkittämiselle löytyy tukea. Uhriksi joutuu harkinta, argumentointi, vaihtoehtojen pohdinta. Kansallismieliset oikeistopopulistit vastaan monikulttuurisuuden puolustajat, Nato-eliitti vastaan epäilevä kansan enemmistö, ympäristönsuojelijat vastaan taloususkovaiset, Israel-lobbaajat vastaan Palestiinan puolustajat. Kumpikin osapuoli vetäytyy oman ideologisen maailmankuvansa taakse, ja jokainen tiedonmuru ja uutinen tulkitaan uutena todisteena siitä, miksi vastapuoli on väärässä. Pääoma -tai rikkaiden verotusta ei voi nostaa, terveydenhuollosta ja koulutuksesta täytyy leikata, pankit on pelastettava, ympäristönsuojelu on liian kallista. Pitäisikö jatkossa näitä itsevarmasti esitettyjä ennustuksia kyseenalaistaa hanakammin? Murtuisiko asiantuntijan fasadi muutamalla yksinkertaisella kysymyksellä? Miten niin on mahdotonta tai liian kallista? Oletko aivan varma, että niin tulee tapahtumaan?

Tetlock toteaa: "this patterning of individual differences sheds light on a fundamental trade-off in all historical reasoning: the tension between defending our worldviews and adapting those views to dissonant evidence. [...] A balanced assessment here requires confronting a dilemma: if we only accept evidence that confirms our worldview, we will become prisoners of our preconceptions, but if we subject all evidence, agreeable or disagreeable, to the same scrutiny, we will be overwhelmed. As with reputational bets, the question becomes how much special treatment of favorite hypotheses is too much. And, as with reputational bets, the bigger the double standard, the greater are the grounds for concern.

Asiantuntijailmiötä vahvistaa myös osaltaan tiedotusvälineet. Ne suosivat itsevarmoja, sanavalmiita, yksinkertaistavia ja järkkymättömiä kannanottoja esittäviä tahoja. Kolmeen pääpointtiin viestin kiteyttävä markkina-analyytikko on helpompi ja mielenkiintoisempi haastateltava kuin tutkija, joka aloittaa puheenvuoronsa mainitsemalla asiaan liittyvistä epävarmuuksista. Tetlock ehdottaa kuitenkin, että oman ja yhteiskuntiemme hyvinvoinnin vuoksi meidän pitäisi alkaa järjestelmällisen kriittisesti arvioimaan asiantuntijoiden esittämiä väitteitä. Seuraukset voisivat olla häkellyttäviä.

Lähdin etsimään vastaavia tutkimuksia itseäni kiinnostavasta aiheesta eli ympäristöpolitiikasta. Ympäristöongelmiin puuttuminen pysähtyy lähes poikkeuksetta argumentteihin niiden valtavista kustannuksista. Päästöjen vähentäminen lisää teollisuuden kustannuksia, vääristää kilpailua, haittaa investointeja sekä aiheuttaa pääoman ja tuotannon pakenemista. Virsi on vanha tuttu, ja sitä saa kuulla lähes päivittäin uutisissa. Ketä sitten pitäisi uskoa? Suurin osa nostaa kätensä ilmaan ja valitsee puolensa ideologisesti.

On kuitenkin häkellyttävää huomata, kuinka vähän näiden väitteiden toteutumista jälkikäteen arvioidaan. Ovatko yritysmaailman pelot toteutuneet? Amerikkalaiset Eban Goodstein ja Hart Hodges lähtivät tutkimaan miten eri ympäristönsuojelutoimenpiteiden kustannukset vertautuivat ennen päätöstä esitettyjen väitteiden ja toteutuneiden kustannusten välillä. He tutkivat 12 tapausta Yhdysvalloissa, jossa teollisuus oli tiukasti vastustanut ympäristönsuojelua kustannussyistä. Tapaukset vaihtelivat asbestista CFC-kaasuihin, puuvillapölystä rikkipäästöihin. Tulokset olivat yhtä häkellyttäviä kuin Tetlockin hankkeessa. Yhtä tapausta lukuun ottamatta kustannukset yliarvioitiin etukäteen yli kaksinkertaiseksi lopullisista toteutuneista kustannuksista. Erikoisinta oli se, että yliarviointeihin sortuivat sekä teollisuus, riippumattomat tutkimuslaitokset että julkisen hallinnon toimijat.

Tutkijoiden mukaan syy ongelmaan on yksinkertainen. Kustannusarvioita lasketaan staattisesti olettaen, että saasteiden rajoittaminen tapahtuu olemassa olevan tuotantoprosessin puitteissa. Tämä tarkoittaa automaattisesti kulujen merkittävää kasvamista. Arvioinneissa kuitenkin jätetään huomioimatta yksi taloudellisen toiminnan peruskulmakivistä eli innovaatiot. Mielenkiintoista on, että innovaatioiden kannustaminen julkisen vallan tekemän sääntelyn kautta on itse asiassa toimiva malli muutoksille. Tätä harva yritysjohtaja haluaa myöntää. Lainsäädäntö ja rajoitukset kun nähdään vapaiden markkinoiden toimintaa vääristäväksi. Käytännössä sääntely kuitenkin pakottaa toimijat löytämään innovatiivisia teknologioita ja prosesseja ongelman ratkaisemiseksi. Sääntely ei vie rahaa tuottoisilta investoinneilta, vaan pikemminkin nopeuttaa innovaatioprosessia. Ratkaisut poistavat määritetyn ongelman ja lisäävät samalla teollisuuden tuottavuutta. Teollisuus puolustaa nykytilaa kynsin ja hampain eikä halua nähdä muutoksen luomaa mahdollisuutta. Poliittisena vaikutuskeinona se myös dramatisoi sääntelyn jyrkkyyttä ja negatiivisia vaikutuksia. Todellisuudessa valtiot antavat teollisuudelle usein joustoja, tukea ja poikkeuksia, jotka helpottavat sopeutumista uuteen tilanteeseen.

Ilmastopolitiikkaan liittyvänä mielenkiintoisena yksityiskohtana Goodstein ja Hodges käsittelevät myös alun perin Yhdysvalloissa kehitettyä ARP (Acid Rain Program) päästökauppajärjestelmää, jonka tarkoituksena oli vähentää happosateita aiheuttavia rikkidioksidipäästöjä. Ennen järjestelmän käyttöönottoa teollisuus arvioi, että hinta rikkipäästöjen vähentämiselle olisi ainakin 1500 USD / tonni. Yhdysvaltain ympäristövirasto EPA arvioi vastaavasti sääntelyn hinnaksi 750 USD / tonni. Vuonna 1997 (kaksi vuotta päästökaupan käynnistymisen jälkeen) päästöoikeuden hinta oli n. 100 USD / tonni. Osa matalasta hinnasta selittyy ylisuurista kiintiöistä, mutta Goodstein ja Hodges toteavat, että päästöjen vähentämisen todelliset kustannukset yliarvioitiin silti 2-8-kertaisesti.

Päästökauppamalli on käytössä nykyään myös EU:ssa ja Uudessa-Seelannissa, tällä kertaa sen tarkoituksena on rajoittaa ilmastonmuutosta kiihdyttävien kasvihuonekaasujen päästöjä. Pian myös Australia ja todennäköisesti Kiina aikovat ottaa järjestelmän käyttöön. Järjestelmän alkuperäisessä kodissa, Yhdysvalloissa on puolestaan hyvin vihamielinen ilmapiiri ilmastopolitiikalle. Jälleen kerran teollisuus uhkailee, että talouskasvu ja työpaikat kärsivät sääntelyn alla. Onko kansakunnan kollektiivinen muisti todella näin lyhyt? Vai kuuntelevatko poliitikot niitä samoja asiantuntijoita, jotka aikanaan ennustivat, kuinka ARP-ohjelma tulee kuristamaan teollisuuden hengiltä?

Goodstein ja Hodges toteavat:

"In the global warming debate, as when past environmental regulations have been proposed, there are the three compliance cost scenarios: apocalyptic (industry), doable but costly (academic and government), and profitable (a few visionaries). Our guess, based on the record of previous academic and government cost forecasts, is somewhere between doable and profitable."

Tarvitsemme vähemmän ylimielisiä, mutta huonosti todennettavia ennustuksia ja enemmän harkintaa, pohdiskelua ja epävarmuuden hyväksymistä. Suuri osa tekemistämme poliittisista päätöksistä ovat vaikeita ja seurauksiltaan epävarmoja. On oireellista, että politiikan maailmassa oman ideologian puolustaminen ja kasvojen menettämisen pelko on tärkeämpää kuin totuus.  Maailma tarvitsee enemmän epäileviä kettuja, ja vähemmän itsevarmoja siilejä.

Lähteet:

Tetlock, Philip E. (2005), Expert Political Judgment. How Good Is It? How Can We Know?. Princeton University Press.

Goodstein, Eban -  Hart Hodges (1997), "Behind The Numbers: Polluted Data", The American Prospect. November 1, 1997.

Saatavissa osoitteesta:

http://prospect.org/cs/articles?articleId=4757

Keskustelua kuninkaiden kanssa.

John Muir 1838-1914

Sanomalehtien lukeminen on ollut viime kuukausina harvinaisen turruttavaa. Talouskriisiä käsittelevässä uutistulvassa kahlatessa tulee epämiellyttävä hukkumisen tunne. Paradoksaalisesti joka puolelta tulviva informaatio ainoastaan lisää hämmennystä ja turhautumista. Luin jostain, että ihmisen luontainen reaktio on yrittää käsitteellistää ja etsiä lisätietoa asioista, joita hän ei ymmärrä eikä hallitse. Mitä enemmän meitä pommitetaan informaatiolla, sitä enemmän pyrimme etsimään lisää informaatiota, joka auttaisi näkemään maailman selkeämpänä. Viheliäinen kierre on valmis.

Nassim Nicholas Taleb kehottaa provokatiivisesti lopettamaan uutisten seuraamisen juuri tästä syystä. Ratkaisu informaatioähkyn ongelmaan on yksinkertainen: nosta pääsi uutisvirran yläpuolelle, sulje televisio, heitä sanomalehti paperinkeräykseen ja tartu näkemyksellisten ihmisten kirjoittamiin kirjoihin. Ajatuksesi kirkastuvat ja maailma asettuu taas ymmärrettävämpään muotoon. Tartuin tuumasta toiseen ja tilasin netistä amerikkalaisen ympäristökirjallisuuden klassikon, John Muirin My First Summer in the Sierra.

John Muir on Yhdysvaltojen vanhimman ja arvostetuimman ympäristönsuojelujärjestön, Sierra Clubin, toinen perustaja ja ensimmäinen puheenjohtaja. My First Summer in the Sierra kertoo Muirin vuonna 1869 Sierra Nevadan vuoristossa viettämästä kesästä. Päivisin Muir apureineen kaitsi lammaskatrasta ja iltaisin leirinuotiolla hän kirjoitti luonnosta tekemiään havaintoja siniseen muistikirjaan. Näiden päiväkirjamerkintöjen pohjalta syntyi kirja, joka julkaistiin loppuen lopuksin vasta monta vuosikymmentä myöhemmin.

Muirin perhe muutti vuonna 1849 Skotlannista Yhdysvaltoihin ja Muir eli koko nuoruutensa vaatimattomissa ja ankarissa olosuhteissa työskennellen perheen maatilalla Wisconsinissa. Maatilan töitä tehdessä Muirissa kehittyi syvä kiinnostus luontoa ja luonnontieteitä kohtaan. Kekseliäisyytensä takia Muirille tarjottiin 1860 opiskelupaikkaa Wisconsinin yliopistossa, jossa hän opiskeli geologiaa ja kasvitieteitä sekä löysi sen ajan suurten nimien Ralph Waldo Emersonin ja Henry David Thoreaun kirjoitukset. Hän ei ikinä saanut opintojaan päätökseen, mutta vahva pohja luonnon monimutkaisuuden ymmärtämiselle oli rakennettu.

Muirin päiväkirjamerkinnät ovat yhdistelmä ympäristöekologiaa, naturalistista romantiikkaa ja seikkailun riemua. Hämmästyttävintä kirjoituksissa on havaintojen tarkkuus ja luonnon kuvailun selkeys. Sierra Nevadan jylhät maisemat ja jättiläispunapuut (Sequioa) tarjosivat aika itsestään selvät lähtökohdat ihailulle, mutta Muirin katse kohdistuu myös pieniin ruohonjuuritason havaintoihin. Harva metsässä vaeltaja voisi heittäytyä runollisen puuskan valtaan jäkälän yksityiskohtaisesta kuvailusta, mutta Muir ei ollutkaan niin kuin muut Pohjois-Amerikan mantereen valloittaneet aikalaisensa, jotka näkivät luonnon ainoastaan hyödynnettävänä resurssina. Muirilla oli väsymätön tarmo tarkkailla kasveja ja eliöitä luonnon erilaisten vuorovaikutussuhteiden ymmärtämiseksi. Parasta kirjan antia on kuitenkin ihmisen ja ympäristön vuorovaikutussuhteen pohtiminen.

Muirin yli 140 vuotta sitten kirjaamat havainnot eivät ole menettäneet ajankohtaisuudestaan yhtään mitään. Hän muistelee, kuinka synnyinmaassaan Skotlannissa ihmisillä oli aikaa elämän tärkeille asioille, ystäville, perheelle ja kirjallisuudelle. Kaliforniassa luonnonrikkaudet olivat kuitenkin sumentaneet ihmisten päät ajattelemaan vain rahaa.

"The shepherd in Scotland seldom thinks of being anything but a shepherd. He has probably descended from a race of shepherds and inherited a love and aptitude for the business almost as marked as that of his collie. He has but a small flock to look after, sees his family and neighbours, has time for reading in fine weather, and often carries book to the fields with which he may converse with kings.[...] But whatever the blessings of sheep-culture in other times and countries, the California shepherd, as far as I have seen or heard, is never quite sane for any considerable time. Of all Nature's voices baa is about all he hears. Even the howls an ki-yis of coyotes might be blessings if well heard, but he hears them only through a blur of mutton and wool, and they do him no good."

Muir jatkaa pohdintaa siitä, miksi juuri "valkoisen miehen" suhde luontoon on etäinen, lyhytnäköinen ja välineellinen.

"How many centuries Indians have roamed these woods nobody knows, probably a great many, extending far beyond the time that Columbus touched our shores, and it seems strange that heavier marks have not been made. Indians walk softly and hurt the landscape hardly more than birds and squirrels, and their brush and bark huts last hardly longer than those of wood rats, while their more enduring monuments, excepting those wrought on the forests by the fires they made to improve their hunting grounds, vanish in a few centuries. How different are most of those of the white man, especially on the lower gold region - roads blasted in solid rock, wild streams dammed and tamed an turned out of their channels and led along the sides of cañons and valleys to work in mines like slaves. [...] These are the white man's marks made in a few feverish years, to say nothing of mills, fields, villages, scattered hundreds of miles along the flank of the Range. Long will it be ere these marks are effaced, though Nature is doing what she can, replanting, gardening, sweeping away old dams and flumes, levelling gravel and boulder piles, patiently trying to heal every scar."

Pohtiessaan ihmiselle hyödyttömältä näyttävän kasvin roolia luonnossa, Muir sivaltaa terävästi välineellisen luontokäsityksen sokeaa kohtaa.

"Like most other things not apparently useful to man, it has few friends, and the blind question, "Why was it made?" goes on and on with never a guess that first of all it might have been made for itself."

Muirin merkinnät eivät jääneet ainoastaan kirjalliseksi merkkiteokseksi. Kirjoitukset toivat hänelle mainetta ja auttoivat pyrkimyksissä suojella Sierra Nevadan arvokasta luontoa ihmisen vaikutukselta. Muirin ansiosta merkittävä osa Sierran alueesta muutettiin suojelualueiksi. Muirille tarjoutui myös mahdollisuus uralla etenemiseen. Ralph Waldo Emerson saapui Kaliforniaan tapaamaan Muiria, koska hänen maineensa ja kirjoituksensa olivat kiirineet itärannikolle saakka. Emerson tarjosi Muirille työtä Harvardista, mutta Muir kieltäytyi. Myöhemmin hän kirjoitti:

"I never for a moment thought of giving up God's big show for a mere profship!"

Kirjailija Mike Davis toteaa Muirin olevan yksi Yhdysvaltojen ympäristönsuojeluliikkeen merkkihenkilöistä. Tämän lisäksi hänen perintönsä näkyy sekä osavaltion ympäristönsuojelukeskustelussa että koko maassa Sierra Clubin kautta. Muir on innoittanut myöhempiä sukupolvia tutkimaan, nauttimaan ja suojelemaan luonnon loputtomia ihmeitä.  Davisin sanoin:

"This 1869 diary, then, remains an unexcelled introduction to California's mountain poetry of great trees, granite gorges, lupine meadows, and towering cloudlands. It offers modern generations a radical epistemology for encountering wildness in its own terms, and, through this, consoling ourselves. Indeed, My First Summer is a landmark in our cultural history: the Book of Common Prayer for an informal nature religion now embraced by millions of hikers, outdoor enthusiasts, and conservation voters. The American Eden, Muir announces to his readers, has been truly found in the Yosemite and High Sierra. His descendants still fight to preserve it."

"As more and more of us grow aghast at what we have done to the world we started with, Muir´s reverence and devotion will seem keenly germane, and our regret may be transmuted into a fight for the future" - Edward Hoagland

"Explore, enjoy and protect the planet" - Sierra Clubin motto

Vapaudesta markkinataloudessa.



Eugéne Delacroix: La Liberté guidant le peuple (1830)

Mitä tarkoittaa vapaus vuonna 2011? Piilolinssivalmistaja Ciba Visionin (yhtiö valmistaa mm. Dailies-piilolinssejä) kotisivuilta löytyy seuraavanlainen määrittely aiheeseen liittyen:

"Tuntuuko sinusta siltä, että haluat kokeilla piilolinssejä nähdäksesi tarkasti helpommin? Et ehkä halua käyttää silmälaseja koko ajan ja koet, että ne voivat olla tiellä arkisissa tilanteissa. Piilolinsseillä voit helposti muuttaa sen, miten sinä näet maailman ja maailma näkee sinut. Ja saat vapauden nauttia elämästä."

Mainos jatkuu listauksella (lihavointi alkuperäinen):

• Vapaus näyttää siltä mitä haluat… sanoa se silmilläsi
• Vapaus nähdä paremmin: Terävä ja kirkas näkö koko näkökentässä
• Vapaus liikkua: Piilolinssit eivät putoa eivätkä ole tiellä urheillessasi
• Vapaus valita asusteet: Voit käyttää trendikkäitä aurinkolaseja ja muuttaa ulkonäköäsi ilman ongelmia.
• Vapaus elää: Piilolinssit ovat helppokäyttöisiä ja voivat helpottaa elämääsi.

Vuonna 2011 näin paljon vapautta muutaman euron muovipaloilla. Mikä parasta oman vapauden voi käydä hankkimassa milloin vain lähimmän kaupan hyllyltä.

Muutama hetki taaksepäin Antiikin Roomassa vapaudella oli hieman eri merkitys. Roomalaisessa yhteiskunnassa ihmiset oli jaoteltu hierarkkisesti kolmelle eri tasolle: orjiin (servi), vapautettuihin (liberti) sekä ylimpänä vapaina syntyneisiin Rooman kansalaisiin (cives). Orjilla oli useita keinoja vapautua alistetusta asemastaan. Koulutetut orjat vapautuivat lähes aina, samoin monet isännät vapauttivat hyvin palvelleen orjan testamenttinsa kautta. Keisari Augustuksen aikana orjia vapautettiin niin suuria määriä, että jouduttiin säätämään laki, joka esti vapautumisen ennen 30 ikävuoden saavuttamista. Vapautetuille orjille sallittiin mm. oikeus omistaa maata, mutta heistä ei voinut tulla täysivaltaisia Rooman kansalaisia. Vuonna 2011 Dailies - piilolinssit hankkiva ihminen voi ostaa vapauden näyttää miltä haluaa, vapauden nähdä paremmin, vapauden liikkua, vapauden valita asusteet sekä vapauden elää. Rooman ajoista olemme edistyneet sen verran, että orjuus on nykyään laitonta kaikkialla maailmassa. Valitettavasti orjuus on kuitenkin todellisuutta miljoonille ihmisille myös nykymaailmassa. Mutta kuinka vapaita olemme loppuen lopuksi me kaikki muutkaan, jotka elämme "vapaassa markkinataloudessa"?

Vapaus on laaja käsite. Sillä voidaan tarkoittaa itsemääräämisoikeutta, vapaata tahtoa, mutta myös vastuuta omista teoista. John Stuart Mill erotti vapauden toimia (to act) ja vapauden pakkovallasta (absence of coercion). Isaiah Berlin käsitteellisti vapauden kahdeksi vastakkaiseksi kategoriaksi: positiivinen ja negatiivinen vapaus. Negatiivinen vapaus on vapautta jostakin (esim. valtion mielivaltaisesta hallinnasta), positiivinen vapaus puolestaan vapautta johonkin (esim. oikeus ilmaiseen koulutukseen). Vapaus rinnastetaan nyky-yhteiskunnassa usein oikeuksiin. Kansalaisella on oikeus päättää omaa elämää koskevista asioista, toisaalta hänellä on myös oikeus vaatia tiettyjä kaikille taattuja oikeuksia. 

Vapauskäsitettä käytetään surutta hyväksi niin politiikassa kuin markkinataloudessakin. Sen varjolla perustellaan ja oikeutetaan mitä kieroutuneimpia tarkoitusperiä. Samalla tämän arvokkaan ja hienon käsitteen sisältö muuttuu banaaliksi. Amerikkalaiselle konservatiiville vapaus on oikeus omistaa automaattiaseita. Helsingin Sanomien HS-raadille vapaus on oikeutta syödä lihaa. HS-raati on tieteen ja kulttuurin vaikuttajista koottu joukko, joka Hesarin sivuilla säännöllisesti käsittelee (tai kuten HS itse toteaa "lietsoo ja syventää") ajankohtaista aihetta. Tämän vuoden huhtikuussa raati keskusteli lihansyönnistä ja Tuomas Kyröä mukaillen pahoitin kyllä mieleni näiden "vaikuttajien" kommentteja lukiessani.

Historiantutkija Markku Ruotsila: "Viherpunainen liike on nopeasti muuttumassa uudeksi totalitarismiksi (mikä ei yllätä, ovathan sen juuret tukevasti vanhassa punaisessa totalitarismissa). Nyt aletaan unelmoida sen määräämisestä, kuka saa syödä mitä ja milloin. Jättäkää ihmiset rauhaan! Niin kauan kuin ihmisiä on ollut, ovat he syöneet lihaa – jos ovat halunneet. Vapaus on länsimaisista arvoista ensimmäinen!"

Kuvataiteilija Kaarina Kaikkonen "Me ihmiset olemme osa luontoa, jossa kaikkien elävien arvokkaana tehtävänä on joutua lopulta toisen elävän ravinnoksi, systeemin kierto on loistava. Ihmisellä on yhtä suuri oikeus syödä toisia eläviä kuin vaikka hyttysellä, sudella tai haukalla. Muurahaisetkin pitävät kotieläimiä. Olen jo täysin tympääntynyt vegaanien naiiviuteen ja kaksinaismoraaliin. Jos päämääränä on elämän säilyttäminen, miksi he sallivat abortit, joissa viattomia ihmislapsia murhataan Suomessakin 10 000 vuosittain, aivan itsekkäistä syistä? [...]Minä syön päivittäin iloisena lihaa ja kuljen lämpimänä pakkasella turkissa ja nahkasaappaissa esi-isieni tavoin. Toivon että yhteiskunta lainsäädännöllä huolehtii minun lajityypillisistä tarpeistani. "

Vegaanit ja viherpunainen liike ovat rajoittamassa kansalaisten oikeutta syödä rajattomasti kuolleita eläimiä. Markku ja Kaarina, jos olette oikeasti huolissaan totalitarismista niin eikö mieluummin kannattaisi olla huolissaan siitä, että meitä valvotaan julkisissa tiloissa tuhansilla videokameroilla, työnantajat voivat lukea sähköpostejamme ja kotona mainostauoilla vastaanottimiimme pakkosyötetään osto -ja kulutuspropagandaa itse ohjelmaa kovemmalla äänenvoimakkuudella?

Pohjat veti kuitenkin suomentaja Jukka Mallinen. Mallisen pohdinta alkoi kohtuullisen analyyttisesti:

"Suurin osa ihmiskuntaa ei pidä lihansyöntiä epäeettisenä. Mutta ehkä tässä suhteessa lännessä on alkanut kulttuurin muutos. Buddhalaisessa ja hindulaisessa kulttuurissa lihansyöntiin suhtaudutaan jo vanhastaan tuomitsevasti."

Hyvästä aloituksesta huolimatta argumentointi karkasi hyvin pian idiotismin puolelle.

"Teknologian kehitys pystyy ratkaisemaan lihantuotannon ekologiset ongelmat, jos vain eettistä tahtoa löytyy. Tiettävästi Homo sapiens ja sivilisaatio kehittyi ihmisapinan aivojen koon kasvamisen seurauksena. Näiden suurempien aivojen kehittymisen edellytys oli siirtyminen lihansyöntiin. Ainoastaan liha ja kala kykenivät antamaan Homo sapiensin aivoille niiden vaatiman suuremman energiamäärän."

Loppukommentti ei pysynyt enää edes idiotismin rajoissa.

"Jos siirrymme kasvisravintoon, tyhmistyykö ihmiskunta?"

(Olisin kovasti huolissani suomalaisen tieteen ja kulttuurin tilasta näiden kommenttien perusteella. Onneksi samassa jutussa kommentoineet Johanna Sinisalo, Antti Nylen, Ville Ranta, Yrjö Sotamaa sekä moni muu onnistuivat valamaan uskoa suomalaisen älymystöön.)

Jukka, ei tämä idiotismin aikakausi ja länsimaisen yhteiskunnan rappio tule olemaan eläinperäisistä valkuaisaineista kiinni. Käy tutustumassa lähimmän kuntosalisi lihapäihin, sivistys edellyttää jotain muutakin kuin suurta määrää proteiinia ruokavaliossa. Suomalainen lihankulutus on kolminkertaistunut 60 vuodessa, mutta ei se ole pelastanut meitä Big Brotherilta, Power Balance-rannekkeilta tai kielihammasharjoilta.

On jyrkikataismaisesti pelottavaa ajatella, että nykyaikana vapaus määritellään oikeutena syödä määrättömästi lihaa, lentää lentokoneella kolme kertaa vuodessa Thaimaahan ja omistaa kaksi autoa. Siis oikeutta kuluttaa rajattomasti luonnon resursseja kellon ympäri, juurin niin paljon kuin haluaa. Ihmiskunnan historiassa ei ole koskaan ollut tilannetta, jossa meillä on mahdollisuus liikkua rajattomasti mantereelta toiselle tai saada puhdasta vettä, sähköä, lämpöä ja ravintoa kellon ympäri tasan haluamamme määrä. Kyse ei ole enää perustarpeiden tyydyttämisestä, vaan nimenomaan oikeudesta sikailla ja rellestää juuri niin paljon kuin kulloinenkin mielihalumme sattuu houkuttamaan.

Missään tämä järjettömyys ei tule ehkä paremmin esille kuin "syö niin paljon kuin jaksat" - buffeteissa (vaikka suomeksi verbi onkin laimennettu alkuperäisestä ja vielä absurdimmasta niin paljon kuin pystyt, "all you can eat"-muodosta). Näissä paikoissa ei kehoteta syömään niin paljon kuin haluat tai tarvitset ruokaa, vaan nimenomaan niin paljon ja kauan kuin vain on fyysiset rajoitteet huomioon ottaen mahdollista tunkea ruokaa suuhun. Nousisiko kansa barrikadeille, jos Raxin liiketoiminta kiellettäisiin epäterveellisenä ja vaarallisena? Täytyyhän tätä mitattoman arvokasta länsimaista vapautta puolustaa! 

Ennen tuotanto -ja kulutusyhteiskunnan syntyä, ruoan eteen piti tehdä töitä. Sato oli korjattava, kalat kalastettava ja eläimet teurastettava. Ravinnon hankkiminen vaati työtä ja vaivaa, eikä vähänkään järkevä yksilö kuvitellut voivansa syödä kuormasta ensi vuoden satoa, ennen kuin se oli edes korjattu. Nyt me kuvittelemme, että meillä on nimenomaan oikeus saada kaikkea haluamaamme rajattomasti, eikä ympärillä oleva yhteisö saisi tätä millään tavalla kritisoida. Monet talousteoreetikot painottavat markkinataloutta vapauden mahdollistajana ja kaikki säännöt ja rajoitukset, jotka rajoittavat sen toimintaa ovat siten vapauden rajoittamista. Kuitenkin kuluttamiseen ja haluamiseen yllyttävää ja usein käskevää toimintaa (esim.mainonta) ei nähdä vapautta rajoittavana. Dailiesmäisesti meille uskotellaan, että ostaminen ja omistaminen tulee takaamaan meille kauan janoamamme vapauden.

Vapauden banalisointi ja harhaanjohtava tulkinta eivät koske ainoastaan kuluttamista. Todellisen vapauden tukahduttaminen on myös laajempi yhteiskunnallinen ongelma. Demokratiassa vapauden korvaamaton arvo konkretisoituu yhdessä melko itsestään selvässä asiassa, nimittäin sananvapaudessa. Sananvapaus on länsimaissa niin merkittävä arvo, että se on kirjattu yleensä perustuslain tasoiseksi oikeudeksi.

Markkinatalouden alle hukkuvien uhrien lista on pitkä ja surullinen. Finanssikriisi on kirjailija Dirk Kurbjuweitin mukaan tuhoamassa myös demokratioiden perustana olevan sananvapauden.

"Less than three years after the peak of the [financial] crisis, it seems as if it never happened. That is true of the economy, but it is also true of us as economic subjects. But is that all we are? No, we are also citizens and participants in a democratic society. As such, we have no reason to be celebrating. Instead, we ought to be sad and outraged. Democracy, after all, is not doing splendidly, or even well. It is gradually becoming a casualty of the financial crisis."

Kurbjuweitin mukaan finanssikriisi on nostanut pintaan kaikki ne vaimennetut äänet, jotka viime vuosina ovat jääneet kasvavan kansantalouden vyörymisen aiheuttaman metelin alle. Tällä viikolla olemme lukeneet Lontoon mellakoista, jossa ilmeisesti yhdistyvät puhdas huliganismi, tyytymättömyys yhteiskuntaa ja näköalattomuus omaa tulevaisuutta kohtaan. Espanjassa tulevaisuudentoivonsa heittäneet nuoret ovat marssineet kaduilla vaatien työpaikkoja leikkauksien sijasta. Ranskassa on myyty 1,4 miljoonaa kopiota Stephane Hesselin kirjoittamasta "Indignez vous!"-kirjasta.

Kuinka kansalaisilta voidaan vaatia yhteiskunnallisten pelisääntöjen noudattamista, kun samaan aikaan rahoitusmaailmassa (poliitikkojen hiljaisella siunauksella) ryövääminen, valehtelu ja sääntöjen rikkominen on arkipäivää? Voittojen kerääntyminen harvoihin käsiin, ja loppusiivouksen jättäminen yhteiskunnalle, on saanut monet ihmiset oikeutetusti tuntemaan raivoa ja pettymystä poliittisia järjestelmiä kohtaan. Euroopan poliitikot kokoontuvat Brysselissä hyväksymään laimeita päätöslauselmia, jonka todellisista merkityksistä aloitetaan kiistely jäsenmaissa ennen kuin valtionvarainministerien paluukoneen renkaat ovat koskettaneet kiitorataa. Poliitikot eivät ole ainoastaan voimattomia ja kyvyttömiä hallitsemaan tilannetta, monet sortuvat myös suoranaiseen valehteluun.

Kurbjuweit jatkaa:

"Jean-Claude Juncker, the prime minister of Luxembourg, had his spokesman deny that a meeting of European Union finance ministers on the Greek crisis was taking place, even though that meeting was in fact taking place. It wasn't the kind of lie that frequently crops up in politics: the broken campaign promise. Rather, it was more crass type of untruth: the denial of a reality. Juncker no longer had the courage to speak the truth. He was guided by fear of the financial markets. His lie was a capitulation of politics. [...] This is what is so disturbing about the current situation: the fact that politicians seem so helpless and powerless. They have been given a new master, and it's not us, the people, who tend to intervene in milder ways. Rather, it's the ruthless financial markets. The markets drive politicians even further into anxiety, weakness, incapacity and lies. Those who govern us are now being governed by the banks. That's the situation.

The economy has all the advantages. Financial companies are not obligated to serve the general good. They are under no pressure to legitimize their actions, they operate in a secretive way, and they pursue a clear goal that they are wildly determined to achieve: high yields. As a result, politicians are watching what they say. Pretty much everyone recognizes that it would be fair to involve the banks in the rehabilitation of Greece. But hardly any politicians dare to pursue such a course with any consistency.

Besides, democracy is based on the word. Without free speech and the open exchange of views and ideas, democracy is impossible. Secrecy is the domain of authoritarian states. But at the moment, European politicians cannot speak openly about one of their most important issues, the euro. All it takes is a few words uttered by a finance minister for the banks to react with the extreme sensitivity. They immediately shift billions in assets, often to the detriment of entire nations. Words have become expensive, and that makes them dangerous.

[...] The banks and investment firms now play the role once held by the gods. Hardly anyone dares to criticize them, and fear of their wrath guides the behaviour of politicians. Many are reluctant to speak frankly, while others seek refuge in lies. Under such conditions, democracy has lost its dignity. And that is dangerous. The foundation of any dictatorship is the tacit or open threat of violence against citizens. Their fear supports the system. The basis of democracy is respect among citizens. Their approval supports the system. If this approval disappears, democracy crumbles."

Onko ihme, että tällaisessa tilanteessa pääministeri Jyrki Kataisen kommentit euroalueen kriisistä typistyvät epämääräisiksi oman pelkotilan kuvailuksi?

"Tänä aamuna pystyimme lukemaan lehdistä, että Italian ja Espanjan valtionvelkojen korot ovat nousseet uuteen ennätykseensä. Se on äärettömän huolestuttava ja pelottava ajatus", sanoi Katainen Ylen haastattelussa.

Pääministerit eivät ole tilanteessa yhtään sen enempää kartalla, kuin tavalliset kansalaisetkaan. Tehtyään päätöksiä he Brysselissä, he joutuvat odottelemaan voimattomina, kuinka markkinat reagoivat niihin. Tukipaketit ja vakausvälineet ovat uhrilahjojen jättämistä temppelille. Täytyy vain toivoa, että markkinahirviö leppyisi demokratian teurastetuista lampaista.

Finanssikriisin jälkimainingeissa luvattu sääntelyn ja valvonnan lisääminen ei ole todellakaan onnistunut ottamaan niskalenkkiä markkinavoimista. Päinvastoin, markkinoiden kuristusote demokraattisista hallinnoista on vain kiristynyt. Jopa Yhdysvalloissa Valkoinen talo tärisee, kun yksittäinen luottoluokittaja päättää laskea liittovaltion velkaluokitusta yhdellä pykälällä. Kaikista vaarallisinta on, että markkinat vaimentavat poliitikkojen suut, eikä asioista voi keskustella enää avoimesti. Tämä jos mikä on oire totalitaristisesta yhteiskunnasta.

Viitteet:

HS-raadin lihansyöntikeskustelu:

http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/HS-raati+ei+luovu+lihasta+mutta+moittii+sen+tuotantoa/1135265069928

Dirk Kurbjuweitin essee Der Spiegelissä:

http://www.spiegel.de/international/europe/0,1518,766518,00.html