Powered By Blogger

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Talouskasvu ja tavoittelemisen arvoiset asiat.


John Maynard Keynes

Onko talouskasvu hyvä vai huono asia? Yhdysvaltain asuntomarkkinoilta alkaneen finanssikriisin ja sitä seuranneen maailmanlaajuisen taantuman jälkimainingeissa tämä kysymys on jälleen noussut ajankohtaiseksi. Mihin tarvitsemme kasvua ja olisiko meillä vaihtoehtoa nykyiselle järjestelmälle? Kummankin näkökulman kannattajia on helppo löytää. Jos asiaa kysytään valtiovarainministereiltä ja ekonomisteilta, on vastaus yksiselitteinen. Talouskasvu luo mm. vaurautta ja hyvinvointia, sen kautta syntyvät verotulot mahdollistavat julkiset palvelut, ympäristönsuojelun ja tarvitsemme sitä, jotta voimme maksaa tulevien sukupolvien eläkkeet. Jos asiaa kysytään ympäristöongelmista huolestuneilta tai globalisoituneen talouden jaloissa köyhtyneiltä ja syrjäytyneiltä ihmisiltä, on vastaus varmasti paljon kriittisempi. Talouskasvu tuhoaa ympäristöä,  hyödyttää ainoastaan kaikkein rikkaimpia, vieraannuttaa ihmiset toisistaan, korostaa pelkästään rahallista hyötyä kaikessa toiminnassa jne. 

On kiistatonta, että talouskasvu on luonut (ainakin teollisuusmaissa) historiallisesti ennen kuulumatonta materiaalista vaurautta. Kasvun tuottaman vaurauden ansiosta sadat miljoonat ihmiset ovat terveempiä, koulutetumpia ja paremmin ravittuja. Toisaalta kasvun sivuvaikutuksena on syntynyt vaikeita ympäristöongelmia, rakenteellista työttömyyttä, kasvavia tuloeroja ja lukuisia muita sosiaalisia ongelmia. On paradoksaalista, että vauraissa teollisuusmaissa talouskasvun myötä suureksi ongelmaksi ovat nousseet ns. elintasosairaudet. Siis sairaudet, jotka johtuvat liian korkeasta elintasosta. Elintasosairauksiin lasketaan ylipainosta johtuvat moninaiset ongelmat, toisaalta taas erilaiset syömishäiriöt, mielenterveysongelmat ja muuten ilmenevä fyysinen ja henkinen pahoinvointi. On olemassa paljon tutkimuksia, jotka osoittavat, että tietyn pisteen jälkeen tyytyväisyys omaan elämäntilanteeseen ei enää kasva tulojen kasvun mukana. Itse asiassa, rikkaissa teollisuusmaissa puhutaan yhä enemmän työnteon ja kiireen vähentämisestä (ns.downshiftauksesta) sekä vapaa-ajan ja muiden kansantalouden ulkopuolisten, ei-materiaalisten arvojen tärkeydestä.  Nopeasti ajateltuna tuntuu siltä, että sekä liian alhainen että liian korkea elintaso ovat kummatkin terveydelle haitallisia ilmiöitä. Kokonaisarvion tekeminen talouskasvun positiivista ja negatiivisista vaikutuksista tällä saralla on hankalaa. Monet yhteiskunnat ovat hyötyneet globaalista talouskasvusta ja sen mahdollistamasta materiaalisesta vauraudesta. Toisaalta viime vuosikymmenien ennennäkemättömästä globaalista kasvusta huolimatta, suurin osa maapallon ihmisistä elää edelleen köyhyydessä ja kurjuudessa. 

Ympäristön näkökulmasta talouskasvun hyötyjen ja haittojen arviointi on huomattavasti helpompaa. Millä indikaattorilla mitattuna tahansa, on toisen maailmansodan jälkeinen talouskasvu ollut poikkeuksellisen tuhoisaa luonnon monimuotoisuudelle ja ekosysteemeille. Teollistuminen ja runsaaseen energian -ja luonnonvarojen käyttöön perustuva kasvumalli on asettanut maapallon sietokyvyn äärirajoille.  Ympäristön kannalta nykymallin mukainen talouskasvu on haitallista yksinkertaisesti siitä syystä, että lineaarinen ja rajaton kasvu ei ole mahdollista järjestelmässä, joka on rajallinen. Talouskasvu edellyttää, että maapallon resursseja käytetään yhä enemmän ja enemmän. Vaikka joidenkin mielestä teknologinen kehitys ratkaisee tämän ongelman, fakta on, että kasvava väestö ja ikuisesti kasvava kulutus rajatussa tilassa on mahdoton yhtälö. Joidenkin arvioiden mukaan ihmiskunta käyttää tällä hetkellä luonnon resursseja 1,5 kertaa nopeammin kuin ne uusiutuvat. Siis hakkaamme esimerkiksi metsiä nopeammin, kuin ne uusiutuvat. Australialaisen tutkijan Jon Barnettin mukaan lähes kaikki nykyajan ympäristöongelmat ovat seurausta toisen maailmansodan jälkeisestä teolliseen tuottamiseen ja kuluttamiseen perustuvasta kasvumallista ja sen aiheuttamista sivuvaikutuksista. Miksi jatkamme talouskasvun tavoittelua hinnalla millä hyvänsä? Voiko olla, että joku päivä kasvun haitat kasvavat lopullisesti sen kuviteltuja hyötyjä suuremmiksi?

Kasvu-sana ei sinänsä ole muuta kuin abstrakti käsite. Määritelmällisesti kasvu tarkoittaa jonkin asian kvantitatiivista lisäystä tietyllä aikavälillä. Lisäys voi olla luonteeltaan fyysistä/konkreettista tai abstraktia. Luonnossa kasvu on välttämätön edellytys kaikkein yksinkertaisimmankin organismin elämälle ja kehittymiselle. Kasvun herättämä mielikuva sen positiivisesta tai negatiivisesta luonteesta riippuu käsitteen sisällöstä ja käytetystä asiayhteydestä. Kasvava lapsi, puu tai lisääntynyt tietomäärä ovat useimmille esimerkkejä positiivisesta ja tavoiteltavasta kasvusta. Syöpäkasvaimen, rikollisuuden tai ilmansaasteiden kasvuun puolestaan liitetään yksinomaan negatiivisia mielleyhtymiä. Kasvun hyötyjä ja haittoja pohtiessa tärkeimmäksi kysymykseksi nouseekin kysymys millaista kasvua tavoittelemme ja mitä kaikkea tästä tavoitteesta seuraa.

Vuonna 1955 amerikkalainen ekonomisti Victor Lebow kirjoitti:

"Valtavan tuottoisa kansantaloutemme vaatii, että teemme kulutuksesta elämäntavan, että muutamme ostamisen ja kuluttamisen rituaaleiksi, jonka kautta etsimme henkistä tyydytystä ja ylemmyyden tunnetta muista. Sosiaalisen statuksen, hyväksynnän ja arvostuksen mitta tulee määrittymään tavastamme kuluttaa. Elämäntarkoitus - ja sen merkitys tulee ilmentymään kulutuksen kautta. Mitä suurempi sosiaalinen paine yksilöllä on olla osa tätä järjestelmää, sitä enemmän hän tulee ilmaisemaan halujaan ja yksilöllisyyttään vaatteiden, autojen, asumisen, harrastusten sekä syömänsä ruoan kautta. [...] Järjestelmä vaatii, että kulutamme, poltamme, korvaamme ja heitämme tavaraa pois yhä kiihtyvällä tahdilla. Järjestelmä vaatii, että ihmiset syövät, juovat, pukeutuvat, ajavat, elävät yhä enemmän, eli toisin sanoen, kuluttavat yhä kalliimmilla tavoilla. 

Lebowin kirjoituksen tiimoilta käydään edelleen kiistelyä siitä, oliko hänen tarkoituksenaan kuvata millainen talousjärjestelmä on kaikkein tuottoisin, vai kritisoiko hän kulutusyhteiskuntaa ja sen rituaaleja. Mielenkiintoista kirjoituksessa on joka tapauksessa toteamus siitä, että kulutuksesta pitää tehdä kansantalouden päämäärä ja itseisarvo. Oleellista ei ole niinkään miksi ja mitä asioita tuotetaan ja kulutetaan, vaan ainoastaan, että toimintaa harjoitetaan yhä kiihtyvällä tahdilla. Tärkeintä on toiminta, ei päämäärä. Käynti  lähimmässä tavaratalossa osoittaa, että tämä tavoite on omaksuttu hyvin nykyisessä kulutuskulttuurissa. Maallistuneessa yhteiskunnassa kuluttamisesta on tullut keino itseilmaisuun, sosiaalisen statuksen nostamiseen ja jopa hengellisen tyhjiön täyttämiseen. Ostan ja kulutan, olen siis olemassa.

Rahan tekemisen itseisarvo ympäröi meitä kaikkialla. Lehdet pursuavat taloudellisesti menestyneiden ihmisten tarinoita. Näemme kuinka menestyjät lentävät yksityiskoneilla, ajavat käsintehdyillä italialaisilla autoilla ja lomailevat eksoottisissa paratiiseissa. Rahan tekeminen ja materiaalinen vauraus on yhä useammin tärkein ihmisen menestymistä määrittävä tekijä. Menestyjien palvonnan lisäksi televisio, lehdet ja kadunvarret pursuavat mainoksia, joiden ainoana tarkoituksena on saada ihmiset tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, etteivät he vielä omista jotain tuotetta. Mainoksien antamat mielikuvat lähestyvät uskonnollisia mittakaavoja. Osta tämä tuote niin sinusta tulee onnellinen/kaunis/viisas/suosittu/menestyksekäs, unelmiesi sinä. Professori Tim Jackson on todennyt, että olemme luoneet talousjärjestelmän, joka "ajaa ihmiset kuluttamaan rahat, joita heillä ei ole, asioihin joita he eivät oikeasti tarvitse, luodakseen itsestään julkisivun, joka ei kestä, ihmisillle, joista he eivät välitä." Onko ihme, että kaiken  tämän vyörytyksen alla jotkut ihmiset rupeavat voimaan pahoin? Toiset syömään liikaa, toiset liian vähän? 

Jos haluat suututtaa ekonomistin, kysy häneltä seuraava kysymys: mihin oikeasti tarvitsemme talouskasvua? Miksi talouden tarvitsee kasvaa joka vuosi tai joka kvartaali? Kysymys on hyvin yksinkertainen, mutta siihen tuntuu olevan vaikeaa vastata. Vanha vitsi on, että suuttumus johtuu siitä, etteivät talousasiantuntijat pysty antamaan kysymykseen selkeää vastausta. Viime aikoina olen törmännyt eri yhteyksissä seuraaviin selityksiin kasvun välttämättömyydestä.

1. Jos väestö kasvaa ja yhteiskunta haluaa säilyttää nykyisen elintasonsa, tarvitsemme lisäkasvua ainakin sen verran, että näiden kahden välinen suhde pysyy samana.

2. Kaikissa yhteiskunnissa on tuloeroja, siis toiset ovat  köyhiä ja toiset rikkaita. Jos haluamme vähentää köyhyyttä (ilman, että rikkailta otetaan rahaa pois), tarvitsemme tähän kasvua.

3. Kasvua tarvitaan, koska ihmiset haluavat enemmän asioita. Kasvun tuottaman vaurauden lisääntymisen avulla työntekijöille voidaan maksaa enemmän palkkaa -> jolloin he ostavat enemmän tavaroita ja palveluita  -> jolloin valmistajat saavat lisää tuloja -> joita voidaan puolestaan käyttää investointeihin -> jolloin voidaan tuottaa lisää ja maksaa taas enemmän palkkaa -> jolloin kulutus lisääntyy jne. Tosin pelkkä kulutuksen kasvattaminen ei riitä, sillä jos kulutus kasvaa tuotantoa nopeammin, syntyy liikaa inflaatiota ja se vie pohjaa pitkäaikaiselta kasvulta.

4. Jotkut ihmiset (ja hallitukset) kuluttavat enemmän kuin ansaitsevat. Velaksi eläminen ei voi jatkua loputtomiin, vaan jossain vaiheessa kansantalouteen on tultava lisää rahaa. Tämä raha syntyy helpoimmin talouskasvun kautta. Rahaa ei kuitenkaan saa syntyä liian nopeasti, koska muuten voi aiheutua talouden ylikuumeneminen ja talouskupla, joka puhjetessaan aiheuttaa taantuman.

5. Viimeisenä yksi kansantaloustieteeseen epäsuorasti vaikuttava selitys: talouskasvulla voitetaan vaaleja. Edustuksellisissa demokratioissa vaalimenestys tuntuu riippuvan siitä mikä on yhteiskunnan yleinen taloudellinen tilanne. Kun kasvua ei ole, syntyy työttömyyttä ja monien ihmisten elintaso laskee. Hallitukset pyrkivät ylläpitämään talouskasvua, koska sen avulla kansa pidetään tyytyväisenä. Tosin monissa teollisuusmaissa tämäkin yhteisymmärrys tuntuu olevan katoavaa perinnettä. Valtion mielestä kansalaiset eivät tee tarpeeksi paljon töitä tai lapsia kansantalouden pitämiseksi elinvoimaisena. Kansalaisten mielestä taas valtio on vastuuton ja tehoton verorahojen haaskaaja, joka kuristaa tavallisen palkansaajan hengiltä turhalla lainsäädännöllä ja jatkuvasti lisääntyvällä verotuksella. Yksityistämis -ja tehostamismantra (tappaminenkin voidaan ulkoistaa!) on ajanut nykyvaltiot outoon tilanteeseen. Yhdysvalloista Kiinaan, Suomesta Etelä-Afrikkaan. Ympäri maailmaa talouskasvun ylläpitämisestä on oudolla tavalla tullut valtioiden olemassaolon ja legitimiteetin tärkein rakennuspalikka. Mihin katosivat muut tavoittelemisen arvoiset asiat?

Talouskasvun hyödyistä ja haitoista on väännetty peistä siitä saakka, kun Adam Smith laittoi modernin taloustieteen periaatteet kirjalliseen muotoon. Kasvun ympärillä käytävässä keskustelussa itseäni häiritsee kritiikittömyys sen taustaolettamuksia tai käytännön seurauksia kohtaan. Voimakkain puolustus kasvun puolesta tuntuu olevan se, että kasvua tarvitaan, koska nykyinen järjestelmämme on rakennettu kasvun tavoitteen pohjalle. Talouskasvun puolustajat ovat myös keksineet täydellisen kehäpäätelmän kritiikkiä vastaan. Jos  kritisoi kasvun aiheuttamia haittavaikuksia, ympäristöongelmia tai epätasaisesti jakautuvaa vaurautta, ei ongelma ole kasvuteoriassa vaan siinä, että ihmiset aiheuttavat häiriöitä markkinamekanismiin. Ihminen on epätäydellinen, ei teoria. Teoreettiseen kritiikkiin ryhtyviä puolestaan mätkäytetään päähän Karl Marxin Pääomalla ja argumentit sivuutetaan utopistisena sosialistihörhöilynä. Päälle heitetään vielä pari kommenttia Neuvostoliiton luhistumisesta ja historian loppumisesta. Nassim Nicholas Taleb on todennut, että kansantaloustiede tieteenalana altistaa itseään kaikista vähiten omien teorioidensa ulkopuoliselle kritiikille. Samaan aikaan taloustiede ja sen edustama välineellinen ja (rahallista) hyötyä painottava arvomaailma on tunkeutunut monille muille yhteiskunnan osa-alueille. Ympäristön saastuttaminen ja tuhoaminen on hyväksyttävää, koska meillä ei ole rahallista motiivia muuttaa käytöstämme. Markkinoiden tehokkuuden, hintamekanismin toimivuuden tai toimijoiden rationaalisuuden väitteiden taakse kätkeytyy niiden poliittiset ja kiistanalaiset oletukset sekä tavoitteet.

Markkinataloudessa tai talouskasvussa ei ole kyse painovoiman kaltaisesta luonnonlaista. Talousjärjestelmä, niin kuin mikä tahansa muukin ihmisten väliseen vuorovaikutukseen perustuva toiminta, rakentuu kiistoille ja valtataistelulle siitä, mitä pidämme arvokkaana ja tavoittelemisen arvoisena. Talous on vain osa laajempaa yhteiskuntaa. Yhteiskunta puolestaan osa ympäristöä. Tämä on kestävän kehityksen perusperiaate. Talouden pitäisi palvella ihmisten asettamia tavoitteita, eikä toisin päin. Samoin taloutta rajoittavat yhteiskunnalliset ja ympäristötekijät tulisi ottaa huomioon. Nykyään tuntuu vallalla olevan käsite, että kasvu on kaiken toiminnan päämäärä, eikä keino johonkin. Sen saavuttamiseksi ollaan valmiita sivuuttamaan sekä ympäristöön  -että sosiaalisisiin ongelmiin liittyvät näkökohdat. Kulutusyhteiskunnassa kaikki on korvattavissa. Rikkoutuneen tai muuten tarpeettoman esineen tilalle voi aina hankkia uuden. On oireellista, että tälläinen ajattelutapa saa yhä enemmän jalansijaa suhteessamme ympäristöön sekä muihin ihmisiin.

Talouden tarkoituksena on olla väline ihmisten hyvinvoinnin luomiselle.  Arvio aikaansaadusta vauraudesta ja hyvinvoinnista riippuu puolestaan siitä, miten sitä mittaamme. Talouden kasvamista mitataan useimmin bruttokansantuotteella (BKT). BKT on tietyllä aikavälillä tuotettujen tavaroiden ja palveluiden markkina-arvo (korjattuna inflaatiolla). Sen avulla voidaan siis mitata kuinka paljon rahassa mitattuna olemme tuottaneet asioita. BKT mittaa ainoastaan toiminnan määrää, ei seurauksia. Ympäristöonnettomuudet ovat konkreettinen esimerkki BKT:n riittämättömyydestä vaurauden mittarina. Vuonna 1989 haaksirikkoutuneesta Exxon Valdez-tankkerista vuosi satoja tuhansia öljybarreleita Alaskanlahteen. Onnettomuus oli yksi pahimpia Yhdysvalloissa sattuneita ympäristökatastrofeja. Onnettomuuden jälkeen Alaskan BKT kasvoi, koska öljyvahinkojen siivoaminen loi taloudellista toimintaa ja työllisti ihmisiä. Millä tahansa muulla kuin BKT-mittarilla, Exxon Valdezin onnettomuus oli traaginen ja katastrofaalinen tapahtuma, josta kärsivät niin paikalliset asukkaat kuin ympäröivä luonto. Taloudellisen toimintamme onnistumista pitäisi mitata monellakin muulla tekijällä kuin pelkästään sillä, kuinka paljon talouden rahallista arvoa onnistutaan kasvattamaan. Yhä useammin kohtaamme tilanteita, joissa talouskasvun sisäinen logiikka on järjen vastaista. 

John Maynard Keynes pohti vuonna 1930 - keskellä Suurta lamaa - esseessään "Economic possibilities for our grandchildren" miltä maailma näyttäisi sadan vuoden päästä. Hän totesi, että vuosituhansia ihmisyhteisöjen elintaso on heitellyt kurjuuden ja niukkuuden välimaastossa. Hänen mielestä teknologian ja vaurauden kehittyminen tarkoittaa, että "ihmiskunta on ratkaisemassa talouden ongelman". Voisimme tulevaisuudessa olla tilanteessa, jossa ihmiskunnan materiaaliset huolet ja niukkuus ei olisi enää jokapäiväinen ongelma. Selventääkseen asiaa hän erotti inhimilliset tarpeet kahteen eri luokkaan: absoluuttisiin ja suhteellisiin. Absoluuttiset tarpeet (ruoka, riittävä majoitus ja vaatetus) ovat niitä, joita tarvitsemme asemastamme huolimatta ihmisarvoiseen elämiseen. Suhteelliset ovat taas niitä, jotka saavat meidät tuntemaan ylemmyyttä muihin verrattuna. Talouden ongelman ratkaiseminen tarkoittaa absoluuttisten tarpeiden tyydyttämistä. Suhteellisia tarpeita ei voi koskaan tyydyttää, sillä niissä ei ole rajana muu kuin ihmisen mielikuvitus. Suosittelen tutustumaan Financial Timesin How to Spend it-liitteeseen, jos Keynesin argumentti ei tunnu uskottavalta (http://www.howtospendit.com/). 

Keynes olettaa kirjoituksessaan (edelleen v.1930), että talouden ongelma voitaisiin ratkaista 100 vuoden sisään, mikäli ihmiskunta osaa käyttää osaamistaan järkevällä tavalla. Toisin sanoen 100 vuoden päästä ihmiskunta olisi tilanteessa, jossa sen ei tarvitsisi murehtia joka päivä absoluuttisten tarpeidensa tyydyttämisestä. Nykyaikaisen työelämän stressi -ja kiirekeskustelun näkökulmasta on huvittavaa on, että Keynesin aikana tämä ajatus oli osin pelottava. Hän toteaa, että ihmisinä me olemme liian tottuneita tekemään, emme nauttimaan elämästä. Ratkaisuksi hän ehdottaa 15-tuntisia työviikkoja, joiden avulla voisimme tyydyttää alkukantaisen tarpeemme tehdä työtä. Talouden ongelman ratkaisemisen jälkeen voisimme myös vihdoin keskittyä rahan tekemistä tärkeämpien arvojen vaalimiseen.

"Kun vaurauden kertyminen ei ole enää sosiaalisesti merkittävää, tulee moraalikäsitteistömme muuttumaan merkittävällä tavalla. Voimme vihdoin irtautua monista pseudo-moraalisista periaatteista, jotka ovat olleet riesanamme viimeiset 200 vuotta. Periaatteet, jotka ovat korottaneet suuriksi hyveiksi monet ihmisluonnon vastenmielisimmistä ominaisuuksista. Voimme vihdoin arvioida rahan tekemisen motiviia sen todellisen arvon pohjalta. Rahan rakastaminen itseisarvona - erotuksena rahan rakastamisesta keinona nauttia elämästä - tullaan vihdoin tunnistamaan sellaisena kuin se todellisuudessa on, vastenmielisenä, sairaalloisena ja puolirikollisena taipumuksena, joita psykiatrit ammatissaan käsittelevät. Voimme arvioida näitä inhottavia ja epäoikeudenmukaisia sosiaalisia -ja taloudellisia toimintamalleja, jotka vaikuttavat vaurauden jakaantumiseen ja taloudellisiin kannustimiin ja joita ylläpidämme hinnalla milla hyvänsä ainoastaan siksi, että ne ovat äärettömän hyödyllisiä taloudellisen pääoman kartuttamisessa. Voimme vihdoin irtautua ja tulla vapaiksi tästä kaikesta.Voimme jälleen kerran arvostaa päämäärää keinojen edellä ja suosia hyvää hyödyllisen sijaan."

Olemmeko unohtaneet mitä alunperin tavoittelimme? Olemmeko sekoittaneet keinon (talouskasvu) ja päämäärän (hyvinvointi, niukkuudesta vapaa elämä) keskenään? Olisiko nyt vihdoin aika katsoa ympärille ja todeta, että erittäin monella meistä on jo kaikkea mitä voimme vain kuvitella? Voisimmeko todeta, että Keynesin kuvaama "talouden ongelma" on nyt ratkaistu, on aika siirtyä merkityksellisempien ongelmien ratkaisemiseen? Väitän, että olemme jo tilanteessa, jossa vaurautta tasaisemmin jakamalla jokaiselle maapallon kansalaiselle voitaisiin taata riittävä ravinto, asumus ja muut kohtuullisen mukavaan elämään tarvittavat asiat. Olisiko mahdollista arvioida uudelleen talouskasvun arvopohjaa ja pyrkiä irti pelkästä voiton ja rahan tekemisen ihanteesta? Ihanteesta, joka on aiheuttanut valtavan määrän ongelmia ympäristölle ja ihmisille sekä samalla vieraannuttanut meidät muista tärkeämmistä arvoista. Voisiko nimittäin olla niin, että talouskasvun lupaus onnesta sekä materiaalisesta ja henkisestä täyttymyksestä on kuin se tarinan porkkana, joka roikkuu kepin nokassa aasin naaman edessä? Palkinto on ihan silmiemme edessä, meidän täytyy vain hetki vielä pinnistellä ja yrittää. Olemme juosseet porkkanan perässä niin pitkään, että emme osaa enää pysähtyä ja miettiä olisiko nykyiselle toimintamallille jotain muita (lue parempia) vaihtoehtoja?

Tekstissä mainitut lainaukset:

- Lebow, Victor (1955), "Price Competition in 1955" Journal of Retailing, Spring.
Saatavissa osoitteesta: http://hundredgoals.files.wordpress.com/2009/05/journal-of-retailing.pdf
- Keynes, John Maynard (1930), "Economic Possibilities For Our Grandchildren"
Saatavissa osoitteesta: http://www.econ.yale.edu/smith/econ116a/keynes1.pdf

1 kommentti:

  1. "Jos haluat suututtaa ekonomistin, kysy häneltä seuraava kysymys: mihin oikeasti tarvitsemme talouskasvua? Miksi talouden tarvitsee kasvaa joka vuosi tai joka kvartaali? Kysymys on hyvin yksinkertainen, mutta siihen tuntuu olevan vaikeaa vastata. Vanha vitsi on, että suuttumus johtuu siitä, etteivät talousasiantuntijat pysty antamaan kysymykseen selkeää vastausta. Viime aikoina olen törmännyt eri yhteyksissä seuraaviin selityksiin kasvun välttämättömyydestä. " Olen samaa mieltä vaikka taloustiedettä opiskelenkin :D Tämä on todella tärkeä aihe. Kirjoitin asiasta blogillani itsekin!

    VastaaPoista