tiistai 7. joulukuuta 2010

Kevään tunnusmerkit ja miksi olen oppinut arvostamaan mehiläisiä.

Vuonna 1962 amerikkalainen meribiologi ja luontokirjailija Rachel Carson julkaisi kirjan, joka muutti pysyvästi käsityksemme oman toimintamme vaikutuksista luontoon. Teoksen nimi oli Hiljainen kevät (Silent Spring), ja siinä Carson kuvasi kuinka erilaisten tuholaismyrkkyjen laajamittainen käyttö aiheutti pysyviä vahinkoja eläinlajeille, etenkin linnuille ja sitä kautta välillisesti myös ihmisille. Kirjan otsikko viittasi siihen huolestuttavaan mahdollisuuteen, että ilman toimintatavan muutosta saattaisi koittaa kevät jolloin lintujen heleää laulua ei enää voisi kuulla. Menneinä aikoina hiilikaivoksissa työskentelevät miehet ottivat maan alle mennessään mukaansa kanarialinnun häkissä. Linnun tarkoituksena oli toimia varhaisvaroittimena, sillä ne olivat  ihmisiä herkempiä kaivoksiin kerääntyville vaarallisille kaasuille. Rachel Carsonin teos osoitti, että itse asiassa koko maapallo oli eräänlainen lintuhäkki ja ihmisten hyvinvointi oli suoraan verrannollinen sitä asuttavien eliöiden hyvinvointiin.

Carsonin teosta pidetään nykyään suurena vaikuttajana ympäristökeskustelun synnyssä ja nousussa merkittävien poliittisten kysymysten joukkoon. Tämän lisäksi Yhdysvalloissa kirja sai aikaan konkreettisia edistysaskeleita luonnonsuojelun hyväksi. Yhdysvaltojen ympäristövirasto EPA perustettiin vuonna 1970 ja muutamaa vuotta myöhemmin maassa kiellettiin DDT:n ja muiden aineiden käyttö tuholaismyrkkynä. Vuonna 2012 tulee kuluneeksi 50 vuotta Hiljaisen kevään julkaisusta. Kirjan teema on ajankohtaisempi kuin koskaan sillä siinä esitetyt nykyihmisen ja ympäristön välisen suhteen keskeiset ongelmat ovat edelleen vailla kestävää ratkaisua:

  1. Ihmiskunnalla on tapana keskittyä ratkaisemaan yksittäisiä ongelmia, joiden seurauksena tuotetaan kuitenkin lisää ongelmia jollakin muulla osa-alueella.  
  2. Emme ymmärrä kunnolla toimintamme laaja-alaisia seurauksia ennen kuin olemme jo aiheuttaneet merkittävää vahinkoa ympäristölle. Ympäristömyrkkyjen kerääntyminen luonnossa, happosateet, otsonikerroksen väheneminen ja ilmastonmuutos ovat vain muutama esimerkki tästä havaitsemisen ongelmasta.
  3. Meillä on lähes pohjaton ja usein vaarallinen usko ja luottamus tieteelliseen edistykseen, materialismiin ja omaan kykyymme muokata ja puuttua luonnon omiin toimintamekanismeihin oman hyötymme maksimoimiseksi.

Ongelman olemassaolon tiedostamisen ja laajan hyväksynnän jälkeenkin tarjotut ratkaisut ovat usein liian vaatimattomia ja tehottomia, koska:

  1. Vaatimus ympäristöongelmiin puuttumiseen syntyy lähes poikkeuksetta ruohonjuuritason toimijoiden, ympäristöliikkeiden, tutkijoiden sekä yksittäisten aktivistien puolelta. Heidän mahdollisuutensa vaikuttaa poliittiseen keskusteluun on rajallinen.
  2. Teollisuus ja muut nykytilanteesta (taloudellisesti) hyötyvät tahot pyrkivät vastustamaan, mustamaalaamaan, vääristelemään sekä vähättelemään ongelman luonnetta ja muutosta vaativia tahoja.   
  3. Valtiot ryhtyvät toimiin vasta kovan painostuksen jälkeen, ja silloinkin tehdään yleensä liian vähän, liian myöhään.
Ilmastonmuutos on ehkä paras ja samalla pahin esimerkki ympäristöongelmasta, jossa kaikki edellä mainitut tekijät yhdistyvät yhdeksi massiiviseksi, koko maapalloa ja ympäristön toimintaedellytyksiä järkyttäväksi ongelmaksi, jonka tiedossa olevista seurauksista huolimatta emme ole vielä tosissaan ryhtyneet toimiin asian korjaamiseksi. Urbaanissa ympäristössä elävät ihmiset - joita on jo yli puolet maapallon väestöstä – ovat vieraantuneet luonnosta ja sen sykleistä. Emme näe missä ja miten ruokamme kasvaa tai mistä vaatteisiimme tarvittavat raaka-aineet hankitaan. Tämän vuoksi emme usein havaitse sitä hiljaista ääntä, joka syntyy kun kanarialintu haukkoo henkeään häkkinsä suojissa.

Joka vuosikymmen kevät saapuu aikaisemmin ja aikaisemmin, tarkalleen ottaen sen ajankohta aikaistuu 2,3 päivää vuosikymmenessä. "Mitä merkitystä ilmaston lämpenemisellä oikein on? Eikö ilmaston lämpeneminen ole paljon parempi kuin sen kylmeneminen?", kuulen usein kysyttävän. Amy Seidl on biologi, jonka kirjoittamassa kirjassa Aikainen kevät (An Early Spring) hän kertoo kuinka ilmastonmuutos on arkisella tasolla muuttanut kevään aikaistumista ja luonnon syklejä hänen omassa elinympäristössään. Seidl kuvaa hienolla tavalla kuinka ilmastonmuutos on jo nyt muuttanut New Englandissa asuvan perheen elämää, ympärillä olevaa luontoa sekä ympäröivän yhteisön toimintaa ja perinteitä. Aivan kuin Carsonin Hiljaisessa keväässä, jossa linnut ovat lakanneet laulamasta, Seidlin kirjassa suuri ihmisen aiheuttama ympäristöongelma näkyy pienten ja arkisten havaintojen kautta. Talon lähellä oleva pieni lampi ei enää jäädy, kukat kukkivat normaalia aikaisemmin. Kirja kuvaa hienolla tavalla sitä kuinka nämä pienet ja merkityksettömiltä aluksi tuntuvat muutokset voivat kuitenkin olla dramaattisia ympäristön ja eri eläin – ja kasvilajien kannalta. Kun kukat kukkivat aikaisemmin kuin yleensä, eivät pölyttäjät välttämättä kerkeä tähän muutettuun aikatauluun mukaan ja yksi luonnon merkittävimmistä elämää ylläpitävistä prosesseista kärsii.

Ilmastonmuutos muuttaa koko biosfääriä, järjestelmää jossa kaikki eliöt elävät ja josta kaikki, myös ihmiset, ovat riippuvaisia. Ilmastojärjestelmä on monimutkainen vuorovaikutusten ja takaisinkytkentöjen verkko. Se on hyvin dynaaminen järjestelmä jossa pienemmätkin muutokset saattavat aiheuttaa merkittäviä ja pitkäaikaisia seurauksia. Törmäsin viikko sitten kirjaan jossa tätä pienen ja suuren mittakaavan vuorovaikusta ja kaiken elämän linkittymistä kuvataan erinomaisella tavalla arkisen hyönteisen, nimittäin tarhamehiläisen, kautta.

Muistan kuinka lapsena vangitsin kesämökillä mehiläisiä tulitikkurasiaan. Vangittu mehiläinen yritti epätoivoisesti päästä suljetusta tilasta ulos ja sen siipien värinä sai rasian kuulostamaan ihan radion suhinalta. Nuoresta iästäni huolimatta tunsin itseni suureksi ja voimakkaaksi, olihan tämän pienen otuksen kohtalo täysin minun omissa käsissäni. Koin, että minulla oli tilanteessa täydellinen kontrolli, mehiläinen oli täysin riippuvainen päätöksestäni. Minulla  oli valta päättää saako hyönteinen jatkaa elämäänsä, vai loppuuko sen taru siihen paikkaan. Olin mehiläisen herra. Tutustuttuani Alison Benjaminin ja Brian McCallummin Maailma ilman mehiläisiä (A World without bees) – kirjaan saatoin vain todeta, että kuinka väärässä loppuen lopuksi olinkaan. Asetelma oli juuri päinvastainen, oma kohtaloni oli itse asiassa täysin riippuvainen tämän pienen ötökän pyyteettömästä työpanoksesta maapallon elämän ylläpitämiseksi.

Sipuli, tomaatti, erilaiset marjat, appelsiini, greippi, omena, kurkku, pähkinät, suklaa, hunaja.  Kolmasosa syömästämme ravinnosta on riippuvainen pölytyksestä. Erään tutkimuksen mukaan 75 % kaikista merkittävimmistä ruokakasveista vaatii toimiakseen eläinpölytyksen. Tämän lisäksi saamme kiittää mehiläistä siitä, että voimme suojata muuten lähes karvattoman ruumiimme talvella kylmyydeltä ja kesällä ylimääräisiltä auringonsäteiltä. Nimittäin mehiläiset pölyttävät myös puuvillakasvin, josta suuri osa käyttämistämme vaatteistamme tehdään. Tarhamehiläiset ovat tietyllä tapaa aikamme kanarialintu. Niiden kohtalossa yhdistyy sekä Carsonin että Seidlin esille nostamien ympäristöongelmien sekä oman kieroutuneen luontosuhteemme ristiriidat.

Viime vuosina mehiläisyhteiskunnat ympäri maailmaa ovat kärsineet massiivisista joukkokuolemista. Ranskassa on raportoitu pahimmillaan 60 % yhdyskuntakuolemista, Englannissa pelätään, että tarhamehiläiset saattaisivat kadota kokonaan 10 vuoden sisällä. Tarkkaa syytä mehiläisyhteiskuntien kuolemille ei tiedetä. Tutkijat ovat esittäneet ilmiölle lukuisia erilaisia teorioita, joissa syyksi esitetään tuholaismyrkkyjä, erilaisia viruksia ja loisia ja jopa ilmaston lämpenemisen aiheuttamia ympäristömuutoksia. Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että yhtä muiden yli menevää syytä ei joukkokuolemien taustalla ole. Itse asiassa näyttää yhä enemmän siltä, että maailmanlaajuinen mehiläiskriisi on todennäköisesti  edellä mainittujen tekijöiden yhteisvaikutuksesta johtuva ilmiö.

Monet tahot syyttävät erityisesti nykyaikaista teollista maanviljelyä ja sen toimintamalleja mehiläisten ahdingosta. Suuren mittakaavan maanviljely, tuholaismyrkkyjen käyttö ja luonnollisten elinympäristöjen häviäminen ovat johtaneet pölyttäjien vähenemiseen. Vastauksena tälle aiheuttamallemme ongelmalle, olemme valjastaneet tarhamehiläiset ympäri maailmaa kasviviljelyn käyttöön ja mehiläisten hyödyntämisen ympärille on syntynyt merkittävä teollisuudenala. Benjamin ja McCallum toteavat, että toiminta muistuttaa ikävällä tavalla orjatyövoiman käyttöä. Tarhamehiläiset kärsivät lukuisista teollisen maatalouden aiheuttamista sivuvaikutuksista, joita ei esiintyisi jos niiden levinneisyyttä ja toimintaa säätelisi luonto ihmisen sijasta. Yritämme hallita luontoa omista lähtökohdistamme ymmärtämättä kaikkia niitä vuorovaikutussuhteita, jotka tekevät siitä toimivan järjestelmän.

Yhtenä ratkaisuna mehiläiskadon ongelmaan on esitetty teknologistieteellistä ratkaisua, jossa luotaisiin viruksille ja loisille vastustuskykyinen supermehiläinen, joka pystyisi välttämään tarhamehiläisen kohtaamat ongelmat ja samalla pölyttämään yhä enemmän kasveja. Haemme teknologiasta ratkaisua ongelmaan, joka alunperin johtuu juuri käyttämämme teknologian aiheuttamista ongelmista. En tiedä mitä tästä kaikesta oikein pitäisi ajatella. Kuinka kauan jatkamme strategiaa, jossa korjaamme ainoastaan tekojemme seurauksia emmekä puutu niiden varsinaisiin syihin? Kanarialintu on jo kauan kupsahtanut häkin pohjalle, mutta siitä huolimatta jatkamme louhimista kaivoksessa rahankiilto silmissämme. Toivottavasti joku meistä onnistuu huutamaan niin kovaa, että muutkin heräävät todellisuuteen, pudottavat hakkunsa ja tekevät asialle jotain.
   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti