keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Kumiankka ja pieleen mennyt suunnittelu.

Viereisessä kuvassa on arkistakin arkisempi esine, pirteänkeltainen kumiankka jonka useimmat varmasti yhdistävät lasten kylpyleikkeihin. Iloinen ja hymyilevä ankka on söpö ja viattoman näköinen esine. Ankan suunnittelijalla oli varmaan mielessään vaatimaton ajatus tehdä lasten kylpyhetkestä hieman hauskempi kokemus. Tuotteen viattoman ulkokuoren takana on kuitenkin melkoisen synkkä ja tuhoisa seurausten ketju. Kumiankkaa katsellessa ei varmasti äkkiseltään tulisi mieleen kutsua sitä joukkotuhoaseeksi, mutta sitä se itse asiassa on. Joskin paljon vähemmän dramaattisemmassa ja pidemmällä aikavälillä vaikuttavassa muodossa. Tämä pieni muovituote kiteyttää hyvin pitkälle sen mikä nykyaikaisessa tuotanto – ja kulutusyhteiskunnassamme on niin pahasti pielessä.


Ankka valmistetaan nykyään laajalti käytetystä ja yleisestä muovilaadusta, PVC:stä. PVC eli polyvinyylikloridi on itsessään melko kovaa muovia, joten siihen lisätään aineita, jotka saavat materiaalin pehmeämmäksi ja taipuisammaksi. Yleisimpiä pehmennysaineita ovat ns. ftalaatit. Eräät ftalaatit on luokiteltu lisääntymiselle vaaralliseksi, lisäksi ne aiheuttavat syöpää ja muita ikäviä haittavaikutuksia. Keltainen ankka on itse asiassa melkoinen myrkkycocktail. Myrkyllisyytensä lisäksi sillä on toinen ikävä ominaisuus. Ankan muotoilun esikuvana on toiminut luonto, mutta sen valmistusmateriaali on kaikkea muuta kuin luontoon sopiva. Vuonna 1992 Tyynellä valtamerellä raivonnut myrsky huuhtoi rahtialuksen kannelta mereen laivakontteja, jotka sisälsivät 29 000 lasten muovista kylpylelua. Osa leluista oli juuri mainitsemiani keltaisia kumiankkoja. Amerikkalainen valtameritutkija Curtis Ebbesmeyer on käyttänyt kylpyleluja hyväkseen tutkiessaan merivirtauksia. Mereen huuhtoutuneita leluja on ajautunut virtausten mukana Etelä-Amerikkaan ja Euroopan rannoille saakka. Osa on jäänyt pyörimään Pohjoisen Tyynenmeren pyörteeseen, jota kutsutaan myös usein Tyynenmeren jätepyörteeksi. Ajan myötä kumilelut huuhtoutuvat pitkin maapallon rantoja. Mihin tahansa kumilelut päätyvätkin, ne tulevat olemaan siellä pidempään kuin yksikään meistä.

Muovi on halpaa, kestävää ja helposti muokattavaa, siksi sitä käytetään nykyaikana niin paljon. Muovista voidaan valmistaa vaatteita, rakennustuotteita, elintarvikepakkauksia, maaleja ja koneita. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Vaikka muovi on mahdollistanut kaikkea kivaa ja hyödyllistä ihmiskäyttöä ajatellen, on sen yleistymisessä ja hyödyntämisessä kaksi luonnon kannalta merkittävää ongelmaa. Ensinnäkin, suuri osa käyttämästämme muovista syntyy öljyä jalostamalla. Öljy on saastuttava, fossiilinen sekä rajallinen luonnonvara, jonka polttamisesta vapautuva hiilidioksidi on merkittävin yksittäinen tekijä ilmastonmuutoksen taustalla. Tämän lisäksi öljynporaaminen – ja jalostaminen on luontoa tuhoavaa ja saastuttavaa toimintaa. Erilaiset öljyonnettomuudet, viimeisimpänä Meksikonlahden tuhoisa öljyvuoto, ovat muistutuksia siitä mitä seurauksia öljyaddiktiollamme pahimmillaan on itsellemme ja planeetan muille asukeille. Kanadalainen toimittaja ja kirjailija Naomi Klein kuvasi öljyvuotoa "Maan verenvuodoksi". Kieltämättä vertaus on osuva kuvaus siitä mitä olemme tekemässä omalle elinympäristöllemme. Toisekseen muovista tekee ongelmallisen juuri se ominaisuus jonka vuoksi sitä niin paljon käytämme. Muovi on kestävää, liian kestävää. Muovi on ihmisen jalostama tuote, joka ei kuulu luonnon omaan kiertokulkuun ja uusiutumisprosseihin. Luonnon omat hajotusprosessit eivät kykene pilkkomaan muovin molekyylisidoksia, vaan hajoaminen kestää pahimmillaan satoja, ellei tuhansia vuosia. 1950-luvulta lähtien on luontoon päätynyt noin miljardi tonnia muovia. Lyhyellä aikavälillä muovi ei hajoa vaan pilkkoutuu ainoastaan pienempiin ja pienempiin osiin. Nämä osat päätyvät viime kädessä valtameriin. Tyyneltä valtamereltä kerätyistä näytteistä on löydetty jopa 6 kertaa enemmän muovia kuin planktonia. Jotkut tutkijat ovat kutsuneet Tyynenmeren jätepyörrettä massiiviseksi vessaksi, josta puuttuu kokonaan huuhtelutoiminto. Hukumme omiin  jätteisiimme  hitaasti , mutta varmasti.

"Suunnittelu, design, on ensimmäinen signaali aikeistamme ja tarkoitusperistämme. Millainen kulttuuri suunnittelee, valmistaa, markkinoi ja myy kumiankan kaltaista tuotetta omille jälkeläisilleen?", kysyy amerikkalainen suunnittelija ja ekoarkkitehti William Mcdonough. Tämä kysymys menee suoraan keskustelun ytimeen. Miksi suunnittelumme on niin alkeellista, karkeata ja vahingollista? Ihmiskunta on viime vuosisatoina edistynyt huimaa vauhtia tieteen ja teknologian saralla. Silti esimerkiksi energiantuotantomme perustuu lähes 200 vuotta vanhoihin toimintamalleihin öljyn ja kivihiilen hyödyntämiseksi. Miksi hakkaamme, kaivamme, pumppaamme ja murskaamme maapallon miljoonia vuosia vanhoja resursseja tuottaaksemme ainoastaan asioita, jotka ovat haitallisia sekä meille että kaikille muille eläville organismeille?

Mcdonough antaa haasteen kaikille itseään edistyksellisinä pitäville suunnittelijoille ja insinööreille. Suunnitelkaa ja valmistakaa edes alkeellisesti luontoa matkiva tuote. Hän käyttää esimerkkinä jotain niinkin arkista ja yleistä tuotetta kuin puuta. Puu pystyy käyttämään auringonvaloa ainoana energianlähteenä, tuottamaan happea ilmakehään prosessissa, joka samalla poistaa hiilidioksidia, valmistamaan monimutkaisia sokeriyhdisteitä, sopeutumaan automaattisesti vuodenaikoihin sekä monistamaan itsestään lukuisia, itsenäisiä kopioita. Jo ensimmäisen vaatimuksen täyttäminen on meille todella suuri haaste. Ainoa mihin kykenemme tällä hetkellä, on kaataa tuo 3,4 miljardin vuoden tuotekehityksen tulos maan tasalle ja polttaa tai tehdä siitä paperia. Olemme edelleen luolamiehiä, jotka alkeellisilla työkaluilla yrittävät taistella olemassaolostaan.

Suunnittelijat suunnittelevat ja insinöörit mahdollistavat suunnitelmien käytännön toteuttamisen ja ratkaisun. Insinöörit pelastavat maailman, kuulen usein sanottavan. Voi olla totta, mutta usein tuntuu, että insinöörit pelastavat maailman vasta sitten kun muut insinöörit ovat yrittäneet ensin tuhota sen. Thomas Midgley Jr. n keksinnöt ovat hyvä esimerkki siitä miten alkeellisen brutaaleja ja suorastaan vahingollisia suuret keksintömme yleensä ovat. Midgley oli amerikkalainen kemisti, joka työskenteli General Motorsilla. Hän on jäänyt historiaan kahden keksinnön - tai lähinnä niistä seuranneiden ongelmien - takia. Vuonna 1921 Midgley tajusi, että tetraetyylilyijyn lisääminen bensiiniin vähensi auton moottorin ikävänkuuloista nakutusta. Vuosia myöhemmin hän työskenteli kodinkoneiden jäähdytysongelmien parissa. Midgley etsi turvallisempia yhdisteitä koneiden jäähdytysaineeksi, sillä siihen saakka käytetyillä oli tapana muun muassa räjähtää herkästi. Hän keksi CFC-yhdisteet, jotka vaikuttivat tarjoavan ratkaisun näihin ongelmiin. Midgley sai keksinnöistään useita palkintoja. Hän kuitenkin kuoli vuonna 1944 eikä saanut siten koskaan tietää mitä karmaisevia sivuvaikutuksia hänen keksinnöillään tulisi olemaan. Lyijy on raskasmetalli, joka kerääntyy luonnossa eliöihin ja aiheuttaa hermostovaurioita, kehitysvammoja sekä syöpää. CFC-yhdisteet taas tuhoavat korkealla ilmakehässä olevaa otsonia, joka estää auringon vaarallisen lyhytaaltoisen ultraviolettisäteilyn pääsyn maapallolle. Ilman otsonikerroksen suojaavaa vaikutusta, nämä säteet vaurioittavat sekä kasvi – että eliölajeja. Kaikkien meidän onneksi muutama viisas tiedemies havaitsi Midgleyn keksintöjen sivuvaikutukset ja ongelmaan ehdittiin puuttua ajoissa. Olemmeko kuitenkaan oikeasti oppineet mitään näistä kokemuksista?

Muutamia viikkoja sitten Suomessa uutisoitiin, että kaupan kassoilla käytettävät kuittiliuskat sisältävät muovimyrkky bisfenoli-A:ta sellaisessa muodossa, että se voi imeytyä ihon läpi elimistöön. Myrkky on vaarallista etenkin raskaana oleville naisille. Olin hämmentynyt ongelman ympärillä käydystä keskustelusta. Ensimmäisenä joku asiantuntija ehdotti televisiossa, että kassalla työskentelevien pitäisi käyttää käsineitä ja ylimääräistä kuittien käsittelyä pitäisi välttää. Palvelualojen ammattiliitto työntekijöiden edustajana suositti paperilaadun vaihtamista myrkyttömään vaihtoehtoon, mutta totesi samalla kuitenkin, että tämä ei ole helposti toteutettava vaihtoehto. Myrkkyä sisältävät paperilaadut olivat useimmiten kaikkein halvimpia ja siksi paperilaadun vaihtaminen oli yritykselle kustannuskysymys. Myöhemmin luin jostain, että bisfenoli-A on erittäin yleinen yhdiste elintarvikepakkausteollisuudessa. Samassa lehtiartikkelissa todettiin kuitenkin, että esimerkiksi "muovisissa tuttipulloissa yhdisteestä pyritään eroon". Väistämättä tuli mieleen, että siis pyritään eroon kunhan kustannukset eivät ole kohtuuttomat. Kuinka moni perheenäiti juottaa tällä hetkellä tietämättään lapselleen bisfenoli-A:lla terästettyä maitoa?

Millaisen kulttuurin ja yhteiskunnan olemme luoneet? Sellaisen joka hyväksyy vaarallisten ja haitallisten tuotteiden valmistamisen ja myynnin kuluttajille, kunhan riskeistä on (yleensä) muistettu kirjoittaa jokin lakimiesten hyväksymä varoitus pakkauksen kylkeen. Sellaisen yhteiskunnan joka hyväksyy omien jälkeläistensä laillisen myrkyttämisen, koska myrkytön vaihtoehto ei ole taloudellisesti  kannattava. Yhteiskunnan, jossa laskemme omat ja lastemme päät joka ilta tyynyihin, jotka on käsitelty hermomyrkyiksi luokiteltavilla kemikaaleilla niiden palonesto – ja homeominaisuuksien parantamiseksi. Yhteiskunnan, jossa lastenlelut  sisältävät ainesosia, jotka voivat aiheuttaa lisääntymishäiriöitä. Kulttuurin, joka hyväksyy sen, että linnut, kalat ja muut eläimet syövät ja kuolevat tuottamiimme muovijätteisiin. Me valmistamme tuotteita omaa taloudellista ja käytännöllistä hyötyämme varten, mutta mikä onkaan tämän kaiken todellinen hinta? Olen samaa mieltä William McDonoughin kanssa. Ihmiskunnalla on todellakin designiin liittyvä suuri ongelma.

P.S. Olen yhteiskuntatieteilijä, enkä väitä ymmärtäväni paljoakaan luonnontieteistä tai insinööritieteistä (jälkimmäistä opiskelin ainoastaan yhden vuoden). Tästä huolimatta haluaisin jakaa muutaman ajatuksen pohdittavaksi tämän hetken ja tulevaisuuden suunnittelijoille ja insinööreille. 

1.      Voisiko suunnittelun lähtökohtana ja johtoajatuksena olla ihmisten tarpeiden huomioimisen lisäksi myös eläinten, kasvien ja ympäristön hyvinvoinnin huomiointi?
2.      Voisiko tuotteen valmistukseen liittyvät tuotantoprosessit olla ekologisia ja kestäviä sekä käytetyt materiaalit täysin kierrätettäviä tai luonnollisesti biohajoavia?
3.      Voisiko kaikki valmistuksessa käytetyt ainesosat tutkia etukäteen niiden ihmisille ja eliöille haitallisten vaikutusten varalta? Voisimmeko olla käyttämättä sellaisia ainesosia, jotka todetaan haitallisiksi?
4.      Työhuoneesi ikkunan takana on esillä 3,4 miljardia vuotta tuotekehittelyä – ilmaiseksi! Ennen kuin alat miettiä kalliita projekteja ja testejä, kannattaisiko tarkistaa voisiko luonnosta löytyä toimiva ratkaisu ongelmaasi?
5.      "Taloudellisesti kannattava (lue halvin) vaihtoehto" on äärettömän huono perustelu vaarallisen ja saastuttavan tuotteen valmistamiseksi. Maailmassa on ihan tarpeeksi kertakäyttöistä romua. Miksi et haastaisi itseäsi ja suunnittelisi jotain ekologisesti, eettisesti ja esteettisesti kestävää?

2 kommenttia:

  1. Kiitos valaisevasta tekstistäsi! Aion jatkossa pitää silmällä sun blogia :)

    VastaaPoista
  2. Hei Anonyymi, kiitos kannustavasta palautteesta.

    Mikäli aihe kiinnostaa laajemminkin, niin tiedän ainakin Rick Smithin ja Bruce Lourien kirjan "Slow Death by Rubber Duck" (2010), joka käsittelee arkipäiväisten tavaroiden myrkyllisyyttä. En ole itse lukenut kirjaa, mutta törmännyt muissa lähteissä mainintoihin siitä.

    VastaaPoista