Talouskasvu ja tavoittelemisen arvoiset asiat.

John Maynard Keynes

Onko talouskasvu hyvä vai huono asia? Yhdysvaltain asuntomarkkinoilta alkaneen finanssikriisin ja sitä seuranneen maailmanlaajuisen taantuman jälkimainingeissa tämä kysymys on jälleen noussut ajankohtaiseksi. Mihin tarvitsemme kasvua ja olisiko meillä vaihtoehtoa nykyiselle järjestelmälle? Kummankin näkökulman kannattajia on helppo löytää. Jos asiaa kysytään valtiovarainministereiltä ja ekonomisteilta, on vastaus yksiselitteinen. Talouskasvu luo mm. vaurautta ja hyvinvointia, sen kautta syntyvät verotulot mahdollistavat julkiset palvelut, ympäristönsuojelun ja tarvitsemme sitä, jotta voimme maksaa tulevien sukupolvien eläkkeet. Jos asiaa kysytään ympäristöongelmista huolestuneilta tai globalisoituneen talouden jaloissa köyhtyneiltä ja syrjäytyneiltä ihmisiltä, on vastaus varmasti paljon kriittisempi. Talouskasvu tuhoaa ympäristöä,  hyödyttää ainoastaan kaikkein rikkaimpia, vieraannuttaa ihmiset toisistaan, korostaa pelkästään rahallista hyötyä kaikessa toiminnassa jne. 

On kiistatonta, että talouskasvu on luonut (ainakin teollisuusmaissa) historiallisesti ennen kuulumatonta materiaalista vaurautta. Kasvun tuottaman vaurauden ansiosta sadat miljoonat ihmiset ovat terveempiä, koulutetumpia ja paremmin ravittuja. Toisaalta kasvun sivuvaikutuksena on syntynyt vaikeita ympäristöongelmia, rakenteellista työttömyyttä, kasvavia tuloeroja ja lukuisia muita sosiaalisia ongelmia. On paradoksaalista, että vauraissa teollisuusmaissa talouskasvun myötä suureksi ongelmaksi ovat nousseet ns. elintasosairaudet. Siis sairaudet, jotka johtuvat liian korkeasta elintasosta. Elintasosairauksiin lasketaan ylipainosta johtuvat moninaiset ongelmat, toisaalta taas erilaiset syömishäiriöt, mielenterveysongelmat ja muuten ilmenevä fyysinen ja henkinen pahoinvointi. On olemassa paljon tutkimuksia, jotka osoittavat, että tietyn pisteen jälkeen tyytyväisyys omaan elämäntilanteeseen ei enää kasva tulojen kasvun mukana. Itse asiassa, rikkaissa teollisuusmaissa puhutaan yhä enemmän työnteon ja kiireen vähentämisestä (ns.downshiftauksesta) sekä vapaa-ajan ja muiden kansantalouden ulkopuolisten, ei-materiaalisten arvojen tärkeydestä.  Nopeasti ajateltuna tuntuu siltä, että sekä liian alhainen että liian korkea elintaso ovat kummatkin terveydelle haitallisia ilmiöitä. Kokonaisarvion tekeminen talouskasvun positiivista ja negatiivisista vaikutuksista tällä saralla on hankalaa. Monet yhteiskunnat ovat hyötyneet globaalista talouskasvusta ja sen mahdollistamasta materiaalisesta vauraudesta. Toisaalta viime vuosikymmenien ennennäkemättömästä globaalista kasvusta huolimatta, suurin osa maapallon ihmisistä elää edelleen köyhyydessä ja kurjuudessa. 

Ympäristön näkökulmasta talouskasvun hyötyjen ja haittojen arviointi on huomattavasti helpompaa. Millä indikaattorilla mitattuna tahansa, on toisen maailmansodan jälkeinen talouskasvu ollut poikkeuksellisen tuhoisaa luonnon monimuotoisuudelle ja ekosysteemeille. Teollistuminen ja runsaaseen energian -ja luonnonvarojen käyttöön perustuva kasvumalli on asettanut maapallon sietokyvyn äärirajoille.  Ympäristön kannalta nykymallin mukainen talouskasvu on haitallista yksinkertaisesti siitä syystä, että lineaarinen ja rajaton kasvu ei ole mahdollista järjestelmässä, joka on rajallinen. Talouskasvu edellyttää, että maapallon resursseja käytetään yhä enemmän ja enemmän. Vaikka joidenkin mielestä teknologinen kehitys ratkaisee tämän ongelman, fakta on, että kasvava väestö ja ikuisesti kasvava kulutus rajatussa tilassa on mahdoton yhtälö. Joidenkin arvioiden mukaan ihmiskunta käyttää tällä hetkellä luonnon resursseja 1,5 kertaa nopeammin kuin ne uusiutuvat. Siis hakkaamme esimerkiksi metsiä nopeammin, kuin ne uusiutuvat. Australialaisen tutkijan Jon Barnettin mukaan lähes kaikki nykyajan ympäristöongelmat ovat seurausta toisen maailmansodan jälkeisestä teolliseen tuottamiseen ja kuluttamiseen perustuvasta kasvumallista ja sen aiheuttamista sivuvaikutuksista. Miksi jatkamme talouskasvun tavoittelua hinnalla millä hyvänsä? Voiko olla, että joku päivä kasvun haitat kasvavat lopullisesti sen kuviteltuja hyötyjä suuremmiksi?

Kasvu-sana ei sinänsä ole muuta kuin abstrakti käsite. Määritelmällisesti kasvu tarkoittaa jonkin asian kvantitatiivista lisäystä tietyllä aikavälillä. Lisäys voi olla luonteeltaan fyysistä/konkreettista tai abstraktia. Luonnossa kasvu on välttämätön edellytys kaikkein yksinkertaisimmankin organismin elämälle ja kehittymiselle. Kasvun herättämä mielikuva sen positiivisesta tai negatiivisesta luonteesta riippuu käsitteen sisällöstä ja käytetystä asiayhteydestä. Kasvava lapsi, puu tai lisääntynyt tietomäärä ovat useimmille esimerkkejä positiivisesta ja tavoiteltavasta kasvusta. Syöpäkasvaimen, rikollisuuden tai ilmansaasteiden kasvuun puolestaan liitetään yksinomaan negatiivisia mielleyhtymiä. Kasvun hyötyjä ja haittoja pohtiessa tärkeimmäksi kysymykseksi nouseekin kysymys millaista kasvua tavoittelemme ja mitä kaikkea tästä tavoitteesta seuraa.

Vuonna 1955 amerikkalainen ekonomisti Victor Lebow kirjoitti:

"Valtavan tuottoisa kansantaloutemme vaatii, että teemme kulutuksesta elämäntavan, että muutamme ostamisen ja kuluttamisen rituaaleiksi, jonka kautta etsimme henkistä tyydytystä ja ylemmyyden tunnetta muista. Sosiaalisen statuksen, hyväksynnän ja arvostuksen mitta tulee määrittymään tavastamme kuluttaa. Elämäntarkoitus - ja sen merkitys tulee ilmentymään kulutuksen kautta. Mitä suurempi sosiaalinen paine yksilöllä on olla osa tätä järjestelmää, sitä enemmän hän tulee ilmaisemaan halujaan ja yksilöllisyyttään vaatteiden, autojen, asumisen, harrastusten sekä syömänsä ruoan kautta. [...] Järjestelmä vaatii, että kulutamme, poltamme, korvaamme ja heitämme tavaraa pois yhä kiihtyvällä tahdilla. Järjestelmä vaatii, että ihmiset syövät, juovat, pukeutuvat, ajavat, elävät yhä enemmän, eli toisin sanoen, kuluttavat yhä kalliimmilla tavoilla. 

Lebowin kirjoituksen tiimoilta käydään edelleen kiistelyä siitä, oliko hänen tarkoituksenaan kuvata millainen talousjärjestelmä on kaikkein tuottoisin, vai kritisoiko hän kulutusyhteiskuntaa ja sen rituaaleja. Mielenkiintoista kirjoituksessa on joka tapauksessa toteamus siitä, että kulutuksesta pitää tehdä kansantalouden päämäärä ja itseisarvo. Oleellista ei ole niinkään miksi ja mitä asioita tuotetaan ja kulutetaan, vaan ainoastaan, että toimintaa harjoitetaan yhä kiihtyvällä tahdilla. Tärkeintä on toiminta, ei päämäärä. Käynti  lähimmässä tavaratalossa osoittaa, että tämä tavoite on omaksuttu hyvin nykyisessä kulutuskulttuurissa. Maallistuneessa yhteiskunnassa kuluttamisesta on tullut keino itseilmaisuun, sosiaalisen statuksen nostamiseen ja jopa hengellisen tyhjiön täyttämiseen. Ostan ja kulutan, olen siis olemassa.

Rahan tekemisen itseisarvo ympäröi meitä kaikkialla. Lehdet pursuavat taloudellisesti menestyneiden ihmisten tarinoita. Näemme kuinka menestyjät lentävät yksityiskoneilla, ajavat käsintehdyillä italialaisilla autoilla ja lomailevat eksoottisissa paratiiseissa. Rahan tekeminen ja materiaalinen vauraus on yhä useammin tärkein ihmisen menestymistä määrittävä tekijä. Menestyjien palvonnan lisäksi televisio, lehdet ja kadunvarret pursuavat mainoksia, joiden ainoana tarkoituksena on saada ihmiset tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, etteivät he vielä omista jotain tuotetta. Mainoksien antamat mielikuvat lähestyvät uskonnollisia mittakaavoja. Osta tämä tuote niin sinusta tulee onnellinen/kaunis/viisas/suosittu/menestyksekäs, unelmiesi sinä. Professori Tim Jackson on todennyt, että olemme luoneet talousjärjestelmän, joka "ajaa ihmiset kuluttamaan rahat, joita heillä ei ole, asioihin joita he eivät oikeasti tarvitse, luodakseen itsestään julkisivun, joka ei kestä, ihmisillle, joista he eivät välitä." Onko ihme, että kaiken  tämän vyörytyksen alla jotkut ihmiset rupeavat voimaan pahoin? Toiset syömään liikaa, toiset liian vähän? 

Jos haluat suututtaa ekonomistin, kysy häneltä seuraava kysymys: mihin oikeasti tarvitsemme talouskasvua? Miksi talouden tarvitsee kasvaa joka vuosi tai joka kvartaali? Kysymys on hyvin yksinkertainen, mutta siihen tuntuu olevan vaikeaa vastata. Vanha vitsi on, että suuttumus johtuu siitä, etteivät talousasiantuntijat pysty antamaan kysymykseen selkeää vastausta. Viime aikoina olen törmännyt eri yhteyksissä seuraaviin selityksiin kasvun välttämättömyydestä.

1. Jos väestö kasvaa ja yhteiskunta haluaa säilyttää nykyisen elintasonsa, tarvitsemme lisäkasvua ainakin sen verran, että näiden kahden välinen suhde pysyy samana.

2. Kaikissa yhteiskunnissa on tuloeroja, siis toiset ovat  köyhiä ja toiset rikkaita. Jos haluamme vähentää köyhyyttä (ilman, että rikkailta otetaan rahaa pois), tarvitsemme tähän kasvua.

3. Kasvua tarvitaan, koska ihmiset haluavat enemmän asioita. Kasvun tuottaman vaurauden lisääntymisen avulla työntekijöille voidaan maksaa enemmän palkkaa -> jolloin he ostavat enemmän tavaroita ja palveluita  -> jolloin valmistajat saavat lisää tuloja -> joita voidaan puolestaan käyttää investointeihin -> jolloin voidaan tuottaa lisää ja maksaa taas enemmän palkkaa -> jolloin kulutus lisääntyy jne. Tosin pelkkä kulutuksen kasvattaminen ei riitä, sillä jos kulutus kasvaa tuotantoa nopeammin, syntyy liikaa inflaatiota ja se vie pohjaa pitkäaikaiselta kasvulta.

4. Jotkut ihmiset (ja hallitukset) kuluttavat enemmän kuin ansaitsevat. Velaksi eläminen ei voi jatkua loputtomiin, vaan jossain vaiheessa kansantalouteen on tultava lisää rahaa. Tämä raha syntyy helpoimmin talouskasvun kautta. Rahaa ei kuitenkaan saa syntyä liian nopeasti, koska muuten voi aiheutua talouden ylikuumeneminen ja talouskupla, joka puhjetessaan aiheuttaa taantuman.

5. Viimeisenä yksi kansantaloustieteeseen epäsuorasti vaikuttava selitys: talouskasvulla voitetaan vaaleja. Edustuksellisissa demokratioissa vaalimenestys tuntuu riippuvan siitä mikä on yhteiskunnan yleinen taloudellinen tilanne. Kun kasvua ei ole, syntyy työttömyyttä ja monien ihmisten elintaso laskee. Hallitukset pyrkivät ylläpitämään talouskasvua, koska sen avulla kansa pidetään tyytyväisenä. Tosin monissa teollisuusmaissa tämäkin yhteisymmärrys tuntuu olevan katoavaa perinnettä. Valtion mielestä kansalaiset eivät tee tarpeeksi paljon töitä tai lapsia kansantalouden pitämiseksi elinvoimaisena. Kansalaisten mielestä taas valtio on vastuuton ja tehoton verorahojen haaskaaja, joka kuristaa tavallisen palkansaajan hengiltä turhalla lainsäädännöllä ja jatkuvasti lisääntyvällä verotuksella. Yksityistämis -ja tehostamismantra (tappaminenkin voidaan ulkoistaa!) on ajanut nykyvaltiot outoon tilanteeseen. Yhdysvalloista Kiinaan, Suomesta Etelä-Afrikkaan. Ympäri maailmaa talouskasvun ylläpitämisestä on oudolla tavalla tullut valtioiden olemassaolon ja legitimiteetin tärkein rakennuspalikka. Mihin katosivat muut tavoittelemisen arvoiset asiat?

Talouskasvun hyödyistä ja haitoista on väännetty peistä siitä saakka, kun Adam Smith laittoi modernin taloustieteen periaatteet kirjalliseen muotoon. Kasvun ympärillä käytävässä keskustelussa itseäni häiritsee kritiikittömyys sen taustaolettamuksia tai käytännön seurauksia kohtaan. Voimakkain puolustus kasvun puolesta tuntuu olevan se, että kasvua tarvitaan, koska nykyinen järjestelmämme on rakennettu kasvun tavoitteen pohjalle. Talouskasvun puolustajat ovat myös keksineet täydellisen kehäpäätelmän kritiikkiä vastaan. Jos  kritisoi kasvun aiheuttamia haittavaikuksia, ympäristöongelmia tai epätasaisesti jakautuvaa vaurautta, ei ongelma ole kasvuteoriassa vaan siinä, että ihmiset aiheuttavat häiriöitä markkinamekanismiin. Ihminen on epätäydellinen, ei teoria. Teoreettiseen kritiikkiin ryhtyviä puolestaan mätkäytetään päähän Karl Marxin Pääomalla ja argumentit sivuutetaan utopistisena sosialistihörhöilynä. Päälle heitetään vielä pari kommenttia Neuvostoliiton luhistumisesta ja historian loppumisesta. Nassim Nicholas Taleb on todennut, että kansantaloustiede tieteenalana altistaa itseään kaikista vähiten omien teorioidensa ulkopuoliselle kritiikille. Samaan aikaan taloustiede ja sen edustama välineellinen ja (rahallista) hyötyä painottava arvomaailma on tunkeutunut monille muille yhteiskunnan osa-alueille. Ympäristön saastuttaminen ja tuhoaminen on hyväksyttävää, koska meillä ei ole rahallista motiivia muuttaa käytöstämme. Markkinoiden tehokkuuden, hintamekanismin toimivuuden tai toimijoiden rationaalisuuden väitteiden taakse kätkeytyy niiden poliittiset ja kiistanalaiset oletukset sekä tavoitteet.

Markkinataloudessa tai talouskasvussa ei ole kyse painovoiman kaltaisesta luonnonlaista. Talousjärjestelmä, niin kuin mikä tahansa muukin ihmisten väliseen vuorovaikutukseen perustuva toiminta, rakentuu kiistoille ja valtataistelulle siitä, mitä pidämme arvokkaana ja tavoittelemisen arvoisena. Talous on vain osa laajempaa yhteiskuntaa. Yhteiskunta puolestaan osa ympäristöä. Tämä on kestävän kehityksen perusperiaate. Talouden pitäisi palvella ihmisten asettamia tavoitteita, eikä toisin päin. Samoin taloutta rajoittavat yhteiskunnalliset ja ympäristötekijät tulisi ottaa huomioon. Nykyään tuntuu vallalla olevan käsite, että kasvu on kaiken toiminnan päämäärä, eikä keino johonkin. Sen saavuttamiseksi ollaan valmiita sivuuttamaan sekä ympäristöön  -että sosiaalisisiin ongelmiin liittyvät näkökohdat. Kulutusyhteiskunnassa kaikki on korvattavissa. Rikkoutuneen tai muuten tarpeettoman esineen tilalle voi aina hankkia uuden. On oireellista, että tälläinen ajattelutapa saa yhä enemmän jalansijaa suhteessamme ympäristöön sekä muihin ihmisiin.

Talouden tarkoituksena on olla väline ihmisten hyvinvoinnin luomiselle.  Arvio aikaansaadusta vauraudesta ja hyvinvoinnista riippuu puolestaan siitä, miten sitä mittaamme. Talouden kasvamista mitataan useimmin bruttokansantuotteella (BKT). BKT on tietyllä aikavälillä tuotettujen tavaroiden ja palveluiden markkina-arvo (korjattuna inflaatiolla). Sen avulla voidaan siis mitata kuinka paljon rahassa mitattuna olemme tuottaneet asioita. BKT mittaa ainoastaan toiminnan määrää, ei seurauksia. Ympäristöonnettomuudet ovat konkreettinen esimerkki BKT:n riittämättömyydestä vaurauden mittarina. Vuonna 1989 haaksirikkoutuneesta Exxon Valdez-tankkerista vuosi satoja tuhansia öljybarreleita Alaskanlahteen. Onnettomuus oli yksi pahimpia Yhdysvalloissa sattuneita ympäristökatastrofeja. Onnettomuuden jälkeen Alaskan BKT kasvoi, koska öljyvahinkojen siivoaminen loi taloudellista toimintaa ja työllisti ihmisiä. Millä tahansa muulla kuin BKT-mittarilla, Exxon Valdezin onnettomuus oli traaginen ja katastrofaalinen tapahtuma, josta kärsivät niin paikalliset asukkaat kuin ympäröivä luonto. Taloudellisen toimintamme onnistumista pitäisi mitata monellakin muulla tekijällä kuin pelkästään sillä, kuinka paljon talouden rahallista arvoa onnistutaan kasvattamaan. Yhä useammin kohtaamme tilanteita, joissa talouskasvun sisäinen logiikka on järjen vastaista. 

John Maynard Keynes pohti vuonna 1930 - keskellä Suurta lamaa - esseessään "Economic possibilities for our grandchildren" miltä maailma näyttäisi sadan vuoden päästä. Hän totesi, että vuosituhansia ihmisyhteisöjen elintaso on heitellyt kurjuuden ja niukkuuden välimaastossa. Hänen mielestä teknologian ja vaurauden kehittyminen tarkoittaa, että "ihmiskunta on ratkaisemassa talouden ongelman". Voisimme tulevaisuudessa olla tilanteessa, jossa ihmiskunnan materiaaliset huolet ja niukkuus ei olisi enää jokapäiväinen ongelma. Selventääkseen asiaa hän erotti inhimilliset tarpeet kahteen eri luokkaan: absoluuttisiin ja suhteellisiin. Absoluuttiset tarpeet (ruoka, riittävä majoitus ja vaatetus) ovat niitä, joita tarvitsemme asemastamme huolimatta ihmisarvoiseen elämiseen. Suhteelliset ovat taas niitä, jotka saavat meidät tuntemaan ylemmyyttä muihin verrattuna. Talouden ongelman ratkaiseminen tarkoittaa absoluuttisten tarpeiden tyydyttämistä. Suhteellisia tarpeita ei voi koskaan tyydyttää, sillä niissä ei ole rajana muu kuin ihmisen mielikuvitus. Suosittelen tutustumaan Financial Timesin How to Spend it-liitteeseen, jos Keynesin argumentti ei tunnu uskottavalta (http://www.howtospendit.com/). 

Keynes olettaa kirjoituksessaan (edelleen v.1930), että talouden ongelma voitaisiin ratkaista 100 vuoden sisään, mikäli ihmiskunta osaa käyttää osaamistaan järkevällä tavalla. Toisin sanoen 100 vuoden päästä ihmiskunta olisi tilanteessa, jossa sen ei tarvitsisi murehtia joka päivä absoluuttisten tarpeidensa tyydyttämisestä. Nykyaikaisen työelämän stressi -ja kiirekeskustelun näkökulmasta on huvittavaa on, että Keynesin aikana tämä ajatus oli osin pelottava. Hän toteaa, että ihmisinä me olemme liian tottuneita tekemään, emme nauttimaan elämästä. Ratkaisuksi hän ehdottaa 15-tuntisia työviikkoja, joiden avulla voisimme tyydyttää alkukantaisen tarpeemme tehdä työtä. Talouden ongelman ratkaisemisen jälkeen voisimme myös vihdoin keskittyä rahan tekemistä tärkeämpien arvojen vaalimiseen.

"Kun vaurauden kertyminen ei ole enää sosiaalisesti merkittävää, tulee moraalikäsitteistömme muuttumaan merkittävällä tavalla. Voimme vihdoin irtautua monista pseudo-moraalisista periaatteista, jotka ovat olleet riesanamme viimeiset 200 vuotta. Periaatteet, jotka ovat korottaneet suuriksi hyveiksi monet ihmisluonnon vastenmielisimmistä ominaisuuksista. Voimme vihdoin arvioida rahan tekemisen motiviia sen todellisen arvon pohjalta. Rahan rakastaminen itseisarvona - erotuksena rahan rakastamisesta keinona nauttia elämästä - tullaan vihdoin tunnistamaan sellaisena kuin se todellisuudessa on, vastenmielisenä, sairaalloisena ja puolirikollisena taipumuksena, joita psykiatrit ammatissaan käsittelevät. Voimme arvioida näitä inhottavia ja epäoikeudenmukaisia sosiaalisia -ja taloudellisia toimintamalleja, jotka vaikuttavat vaurauden jakaantumiseen ja taloudellisiin kannustimiin ja joita ylläpidämme hinnalla milla hyvänsä ainoastaan siksi, että ne ovat äärettömän hyödyllisiä taloudellisen pääoman kartuttamisessa. Voimme vihdoin irtautua ja tulla vapaiksi tästä kaikesta.Voimme jälleen kerran arvostaa päämäärää keinojen edellä ja suosia hyvää hyödyllisen sijaan."

Olemmeko unohtaneet mitä alunperin tavoittelimme? Olemmeko sekoittaneet keinon (talouskasvu) ja päämäärän (hyvinvointi, niukkuudesta vapaa elämä) keskenään? Olisiko nyt vihdoin aika katsoa ympärille ja todeta, että erittäin monella meistä on jo kaikkea mitä voimme vain kuvitella? Voisimmeko todeta, että Keynesin kuvaama "talouden ongelma" on nyt ratkaistu, on aika siirtyä merkityksellisempien ongelmien ratkaisemiseen? Väitän, että olemme jo tilanteessa, jossa vaurautta tasaisemmin jakamalla jokaiselle maapallon kansalaiselle voitaisiin taata riittävä ravinto, asumus ja muut kohtuullisen mukavaan elämään tarvittavat asiat. Olisiko mahdollista arvioida uudelleen talouskasvun arvopohjaa ja pyrkiä irti pelkästä voiton ja rahan tekemisen ihanteesta? Ihanteesta, joka on aiheuttanut valtavan määrän ongelmia ympäristölle ja ihmisille sekä samalla vieraannuttanut meidät muista tärkeämmistä arvoista. Voisiko nimittäin olla niin, että talouskasvun lupaus onnesta sekä materiaalisesta ja henkisestä täyttymyksestä on kuin se tarinan porkkana, joka roikkuu kepin nokassa aasin naaman edessä? Palkinto on ihan silmiemme edessä, meidän täytyy vain hetki vielä pinnistellä ja yrittää. Olemme juosseet porkkanan perässä niin pitkään, että emme osaa enää pysähtyä ja miettiä olisiko nykyiselle toimintamallille jotain muita (lue parempia) vaihtoehtoja?

Tekstissä mainitut lainaukset:

- Lebow, Victor (1955), "Price Competition in 1955" Journal of Retailing, Spring.
Saatavissa osoitteesta: http://hundredgoals.files.wordpress.com/2009/05/journal-of-retailing.pdf
- Keynes, John Maynard (1930), "Economic Possibilities For Our Grandchildren"
Saatavissa osoitteesta: http://www.econ.yale.edu/smith/econ116a/keynes1.pdf

Kumiankka ja pieleen mennyt suunnittelu.

Viereisessä kuvassa on arkistakin arkisempi esine, pirteänkeltainen kumiankka jonka useimmat varmasti yhdistävät lasten kylpyleikkeihin. Iloinen ja hymyilevä ankka on söpö ja viattoman näköinen esine. Ankan suunnittelijalla oli varmaan mielessään vaatimaton ajatus tehdä lasten kylpyhetkestä hieman hauskempi kokemus. Tuotteen viattoman ulkokuoren takana on kuitenkin melkoisen synkkä ja tuhoisa seurausten ketju. Kumiankkaa katsellessa ei varmasti äkkiseltään tulisi mieleen kutsua sitä joukkotuhoaseeksi, mutta sitä se itse asiassa on. Joskin paljon vähemmän dramaattisemmassa ja pidemmällä aikavälillä vaikuttavassa muodossa. Tämä pieni muovituote kiteyttää hyvin pitkälle sen mikä nykyaikaisessa tuotanto – ja kulutusyhteiskunnassamme on niin pahasti pielessä.

Ankka valmistetaan nykyään laajalti käytetystä ja yleisestä muovilaadusta, PVC:stä. PVC eli polyvinyylikloridi on itsessään melko kovaa muovia, joten siihen lisätään aineita, jotka saavat materiaalin pehmeämmäksi ja taipuisammaksi. Yleisimpiä pehmennysaineita ovat ns. ftalaatit. Eräät ftalaatit on luokiteltu lisääntymiselle vaaralliseksi, lisäksi ne aiheuttavat syöpää ja muita ikäviä haittavaikutuksia. Keltainen ankka on itse asiassa melkoinen myrkkycocktail. Myrkyllisyytensä lisäksi sillä on toinen ikävä ominaisuus. Ankan muotoilun esikuvana on toiminut luonto, mutta sen valmistusmateriaali on kaikkea muuta kuin luontoon sopiva. Vuonna 1992 Tyynellä valtamerellä raivonnut myrsky huuhtoi rahtialuksen kannelta mereen laivakontteja, jotka sisälsivät 29 000 lasten muovista kylpylelua. Osa leluista oli juuri mainitsemiani keltaisia kumiankkoja. Amerikkalainen valtameritutkija Curtis Ebbesmeyer on käyttänyt kylpyleluja hyväkseen tutkiessaan merivirtauksia. Mereen huuhtoutuneita leluja on ajautunut virtausten mukana Etelä-Amerikkaan ja Euroopan rannoille saakka. Osa on jäänyt pyörimään Pohjoisen Tyynenmeren pyörteeseen, jota kutsutaan myös usein Tyynenmeren jätepyörteeksi. Ajan myötä kumilelut huuhtoutuvat pitkin maapallon rantoja. Mihin tahansa kumilelut päätyvätkin, ne tulevat olemaan siellä pidempään kuin yksikään meistä.

Muovi on halpaa, kestävää ja helposti muokattavaa, siksi sitä käytetään nykyaikana niin paljon. Muovista voidaan valmistaa vaatteita, rakennustuotteita, elintarvikepakkauksia, maaleja ja koneita. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Vaikka muovi on mahdollistanut kaikkea kivaa ja hyödyllistä ihmiskäyttöä ajatellen, on sen yleistymisessä ja hyödyntämisessä kaksi luonnon kannalta merkittävää ongelmaa. Ensinnäkin, suuri osa käyttämästämme muovista syntyy öljyä jalostamalla. Öljy on saastuttava, fossiilinen sekä rajallinen luonnonvara, jonka polttamisesta vapautuva hiilidioksidi on merkittävin yksittäinen tekijä ilmastonmuutoksen taustalla. Tämän lisäksi öljynporaaminen – ja jalostaminen on luontoa tuhoavaa ja saastuttavaa toimintaa. Erilaiset öljyonnettomuudet, viimeisimpänä Meksikonlahden tuhoisa öljyvuoto, ovat muistutuksia siitä mitä seurauksia öljyaddiktiollamme pahimmillaan on itsellemme ja planeetan muille asukeille. Kanadalainen toimittaja ja kirjailija Naomi Klein kuvasi öljyvuotoa "Maan verenvuodoksi". Kieltämättä vertaus on osuva kuvaus siitä mitä olemme tekemässä omalle elinympäristöllemme. Toisekseen muovista tekee ongelmallisen juuri se ominaisuus jonka vuoksi sitä niin paljon käytämme. Muovi on kestävää, liian kestävää. Muovi on ihmisen jalostama tuote, joka ei kuulu luonnon omaan kiertokulkuun ja uusiutumisprosseihin. Luonnon omat hajotusprosessit eivät kykene pilkkomaan muovin molekyylisidoksia, vaan hajoaminen kestää pahimmillaan satoja, ellei tuhansia vuosia. 1950-luvulta lähtien on luontoon päätynyt noin miljardi tonnia muovia. Lyhyellä aikavälillä muovi ei hajoa vaan pilkkoutuu ainoastaan pienempiin ja pienempiin osiin. Nämä osat päätyvät viime kädessä valtameriin. Tyyneltä valtamereltä kerätyistä näytteistä on löydetty jopa 6 kertaa enemmän muovia kuin planktonia. Jotkut tutkijat ovat kutsuneet Tyynenmeren jätepyörrettä massiiviseksi vessaksi, josta puuttuu kokonaan huuhtelutoiminto. Hukumme omiin  jätteisiimme  hitaasti , mutta varmasti.

"Suunnittelu, design, on ensimmäinen signaali aikeistamme ja tarkoitusperistämme. Millainen kulttuuri suunnittelee, valmistaa, markkinoi ja myy kumiankan kaltaista tuotetta omille jälkeläisilleen?", kysyy amerikkalainen suunnittelija ja ekoarkkitehti William Mcdonough. Tämä kysymys menee suoraan keskustelun ytimeen. Miksi suunnittelumme on niin alkeellista, karkeata ja vahingollista? Ihmiskunta on viime vuosisatoina edistynyt huimaa vauhtia tieteen ja teknologian saralla. Silti esimerkiksi energiantuotantomme perustuu lähes 200 vuotta vanhoihin toimintamalleihin öljyn ja kivihiilen hyödyntämiseksi. Miksi hakkaamme, kaivamme, pumppaamme ja murskaamme maapallon miljoonia vuosia vanhoja resursseja tuottaaksemme ainoastaan asioita, jotka ovat haitallisia sekä meille että kaikille muille eläville organismeille?

Mcdonough antaa haasteen kaikille itseään edistyksellisinä pitäville suunnittelijoille ja insinööreille. Suunnitelkaa ja valmistakaa edes alkeellisesti luontoa matkiva tuote. Hän käyttää esimerkkinä jotain niinkin arkista ja yleistä tuotetta kuin puuta. Puu pystyy käyttämään auringonvaloa ainoana energianlähteenä, tuottamaan happea ilmakehään prosessissa, joka samalla poistaa hiilidioksidia, valmistamaan monimutkaisia sokeriyhdisteitä, sopeutumaan automaattisesti vuodenaikoihin sekä monistamaan itsestään lukuisia, itsenäisiä kopioita. Jo ensimmäisen vaatimuksen täyttäminen on meille todella suuri haaste. Ainoa mihin kykenemme tällä hetkellä, on kaataa tuo 3,4 miljardin vuoden tuotekehityksen tulos maan tasalle ja polttaa tai tehdä siitä paperia. Olemme edelleen luolamiehiä, jotka alkeellisilla työkaluilla yrittävät taistella olemassaolostaan.

Suunnittelijat suunnittelevat ja insinöörit mahdollistavat suunnitelmien käytännön toteuttamisen ja ratkaisun. Insinöörit pelastavat maailman, kuulen usein sanottavan. Voi olla totta, mutta usein tuntuu, että insinöörit pelastavat maailman vasta sitten kun muut insinöörit ovat yrittäneet ensin tuhota sen. Thomas Midgley Jr. n keksinnöt ovat hyvä esimerkki siitä miten alkeellisen brutaaleja ja suorastaan vahingollisia suuret keksintömme yleensä ovat. Midgley oli amerikkalainen kemisti, joka työskenteli General Motorsilla. Hän on jäänyt historiaan kahden keksinnön - tai lähinnä niistä seuranneiden ongelmien - takia. Vuonna 1921 Midgley tajusi, että tetraetyylilyijyn lisääminen bensiiniin vähensi auton moottorin ikävänkuuloista nakutusta. Vuosia myöhemmin hän työskenteli kodinkoneiden jäähdytysongelmien parissa. Midgley etsi turvallisempia yhdisteitä koneiden jäähdytysaineeksi, sillä siihen saakka käytetyillä oli tapana muun muassa räjähtää herkästi. Hän keksi CFC-yhdisteet, jotka vaikuttivat tarjoavan ratkaisun näihin ongelmiin. Midgley sai keksinnöistään useita palkintoja. Hän kuitenkin kuoli vuonna 1944 eikä saanut siten koskaan tietää mitä karmaisevia sivuvaikutuksia hänen keksinnöillään tulisi olemaan. Lyijy on raskasmetalli, joka kerääntyy luonnossa eliöihin ja aiheuttaa hermostovaurioita, kehitysvammoja sekä syöpää. CFC-yhdisteet taas tuhoavat korkealla ilmakehässä olevaa otsonia, joka estää auringon vaarallisen lyhytaaltoisen ultraviolettisäteilyn pääsyn maapallolle. Ilman otsonikerroksen suojaavaa vaikutusta, nämä säteet vaurioittavat sekä kasvi – että eliölajeja. Kaikkien meidän onneksi muutama viisas tiedemies havaitsi Midgleyn keksintöjen sivuvaikutukset ja ongelmaan ehdittiin puuttua ajoissa. Olemmeko kuitenkaan oikeasti oppineet mitään näistä kokemuksista?

Muutamia viikkoja sitten Suomessa uutisoitiin, että kaupan kassoilla käytettävät kuittiliuskat sisältävät muovimyrkky bisfenoli-A:ta sellaisessa muodossa, että se voi imeytyä ihon läpi elimistöön. Myrkky on vaarallista etenkin raskaana oleville naisille. Olin hämmentynyt ongelman ympärillä käydystä keskustelusta. Ensimmäisenä joku asiantuntija ehdotti televisiossa, että kassalla työskentelevien pitäisi käyttää käsineitä ja ylimääräistä kuittien käsittelyä pitäisi välttää. Palvelualojen ammattiliitto työntekijöiden edustajana suositti paperilaadun vaihtamista myrkyttömään vaihtoehtoon, mutta totesi samalla kuitenkin, että tämä ei ole helposti toteutettava vaihtoehto. Myrkkyä sisältävät paperilaadut olivat useimmiten kaikkein halvimpia ja siksi paperilaadun vaihtaminen oli yritykselle kustannuskysymys. Myöhemmin luin jostain, että bisfenoli-A on erittäin yleinen yhdiste elintarvikepakkausteollisuudessa. Samassa lehtiartikkelissa todettiin kuitenkin, että esimerkiksi "muovisissa tuttipulloissa yhdisteestä pyritään eroon". Väistämättä tuli mieleen, että siis pyritään eroon kunhan kustannukset eivät ole kohtuuttomat. Kuinka moni perheenäiti juottaa tällä hetkellä tietämättään lapselleen bisfenoli-A:lla terästettyä maitoa?

Millaisen kulttuurin ja yhteiskunnan olemme luoneet? Sellaisen joka hyväksyy vaarallisten ja haitallisten tuotteiden valmistamisen ja myynnin kuluttajille, kunhan riskeistä on (yleensä) muistettu kirjoittaa jokin lakimiesten hyväksymä varoitus pakkauksen kylkeen. Sellaisen yhteiskunnan joka hyväksyy omien jälkeläistensä laillisen myrkyttämisen, koska myrkytön vaihtoehto ei ole taloudellisesti  kannattava. Yhteiskunnan, jossa laskemme omat ja lastemme päät joka ilta tyynyihin, jotka on käsitelty hermomyrkyiksi luokiteltavilla kemikaaleilla niiden palonesto – ja homeominaisuuksien parantamiseksi. Yhteiskunnan, jossa lastenlelut  sisältävät ainesosia, jotka voivat aiheuttaa lisääntymishäiriöitä. Kulttuurin, joka hyväksyy sen, että linnut, kalat ja muut eläimet syövät ja kuolevat tuottamiimme muovijätteisiin. Me valmistamme tuotteita omaa taloudellista ja käytännöllistä hyötyämme varten, mutta mikä onkaan tämän kaiken todellinen hinta? Olen samaa mieltä William McDonoughin kanssa. Ihmiskunnalla on todellakin designiin liittyvä suuri ongelma.

P.S. Olen yhteiskuntatieteilijä, enkä väitä ymmärtäväni paljoakaan luonnontieteistä tai insinööritieteistä (jälkimmäistä opiskelin ainoastaan yhden vuoden). Tästä huolimatta haluaisin jakaa muutaman ajatuksen pohdittavaksi tämän hetken ja tulevaisuuden suunnittelijoille ja insinööreille. 

1.      Voisiko suunnittelun lähtökohtana ja johtoajatuksena olla ihmisten tarpeiden huomioimisen lisäksi myös eläinten, kasvien ja ympäristön hyvinvoinnin huomiointi?

2.      Voisiko tuotteen valmistukseen liittyvät tuotantoprosessit olla ekologisia ja kestäviä sekä käytetyt materiaalit täysin kierrätettäviä tai luonnollisesti biohajoavia?

3.      Voisiko kaikki valmistuksessa käytetyt ainesosat tutkia etukäteen niiden ihmisille ja eliöille haitallisten vaikutusten varalta? Voisimmeko olla käyttämättä sellaisia ainesosia, jotka todetaan haitallisiksi?

4.      Työhuoneesi ikkunan takana on esillä 3,4 miljardia vuotta tuotekehittelyä – ilmaiseksi! Ennen kuin alat miettiä kalliita projekteja ja testejä, kannattaisiko tarkistaa voisiko luonnosta löytyä toimiva ratkaisu ongelmaasi?

5.      "Taloudellisesti kannattava (lue halvin) vaihtoehto" on äärettömän huono perustelu vaarallisen ja saastuttavan tuotteen valmistamiseksi. Maailmassa on ihan tarpeeksi kertakäyttöistä romua. Miksi et haastaisi itseäsi ja suunnittelisi jotain ekologisesti, eettisesti ja esteettisesti kestävää?

Kevään tunnusmerkit ja miksi olen oppinut arvostamaan mehiläisiä.

Vuonna 1962 amerikkalainen meribiologi ja luontokirjailija Rachel Carson julkaisi kirjan, joka muutti pysyvästi käsityksemme oman toimintamme vaikutuksista luontoon. Teoksen nimi oli Hiljainen kevät (Silent Spring), ja siinä Carson kuvasi kuinka erilaisten tuholaismyrkkyjen laajamittainen käyttö aiheutti pysyviä vahinkoja eläinlajeille, etenkin linnuille ja sitä kautta välillisesti myös ihmisille. Kirjan otsikko viittasi siihen huolestuttavaan mahdollisuuteen, että ilman toimintatavan muutosta saattaisi koittaa kevät jolloin lintujen heleää laulua ei enää voisi kuulla. Menneinä aikoina hiilikaivoksissa työskentelevät miehet ottivat maan alle mennessään mukaansa kanarialinnun häkissä. Linnun tarkoituksena oli toimia varhaisvaroittimena, sillä ne olivat  ihmisiä herkempiä kaivoksiin kerääntyville vaarallisille kaasuille. Rachel Carsonin teos osoitti, että itse asiassa koko maapallo oli eräänlainen lintuhäkki ja ihmisten hyvinvointi oli suoraan verrannollinen sitä asuttavien eliöiden hyvinvointiin.

Carsonin teosta pidetään nykyään suurena vaikuttajana ympäristökeskustelun synnyssä ja nousussa merkittävien poliittisten kysymysten joukkoon. Tämän lisäksi Yhdysvalloissa kirja sai aikaan konkreettisia edistysaskeleita luonnonsuojelun hyväksi. Yhdysvaltojen ympäristövirasto EPA perustettiin vuonna 1970 ja muutamaa vuotta myöhemmin maassa kiellettiin DDT:n ja muiden aineiden käyttö tuholaismyrkkynä. Vuonna 2012 tulee kuluneeksi 50 vuotta Hiljaisen kevään julkaisusta. Kirjan teema on ajankohtaisempi kuin koskaan sillä siinä esitetyt nykyihmisen ja ympäristön välisen suhteen keskeiset ongelmat ovat edelleen vailla kestävää ratkaisua:

1. Ihmiskunnalla on tapana keskittyä ratkaisemaan yksittäisiä ongelmia, joiden seurauksena tuotetaan kuitenkin lisää ongelmia jollakin muulla osa-alueella.  
2. Emme ymmärrä kunnolla toimintamme laaja-alaisia seurauksia ennen kuin olemme jo aiheuttaneet merkittävää vahinkoa ympäristölle. Ympäristömyrkkyjen kerääntyminen luonnossa, happosateet, otsonikerroksen väheneminen ja ilmastonmuutos ovat vain muutama esimerkki tästä havaitsemisen ongelmasta.
3. Meillä on lähes pohjaton ja usein vaarallinen usko ja luottamus tieteelliseen edistykseen, materialismiin ja omaan kykyymme muokata ja puuttua luonnon omiin toimintamekanismeihin oman hyötymme maksimoimiseksi.

Ongelman olemassaolon tiedostamisen ja laajan hyväksynnän jälkeenkin tarjotut ratkaisut ovat usein liian vaatimattomia ja tehottomia, koska:

1. Vaatimus ympäristöongelmiin puuttumiseen syntyy lähes poikkeuksetta ruohonjuuritason toimijoiden, ympäristöliikkeiden, tutkijoiden sekä yksittäisten aktivistien puolelta. Heidän mahdollisuutensa vaikuttaa poliittiseen keskusteluun on rajallinen.
2. Teollisuus ja muut nykytilanteesta (taloudellisesti) hyötyvät tahot pyrkivät vastustamaan, mustamaalaamaan, vääristelemään sekä vähättelemään ongelman luonnetta ja muutosta vaativia tahoja.   
3. Valtiot ryhtyvät toimiin vasta kovan painostuksen jälkeen, ja silloinkin tehdään yleensä liian vähän, liian myöhään.

Ilmastonmuutos on ehkä paras ja samalla pahin esimerkki ympäristöongelmasta, jossa kaikki edellä mainitut tekijät yhdistyvät yhdeksi massiiviseksi, koko maapalloa ja ympäristön toimintaedellytyksiä järkyttäväksi ongelmaksi, jonka tiedossa olevista seurauksista huolimatta emme ole vielä tosissaan ryhtyneet toimiin asian korjaamiseksi. Urbaanissa ympäristössä elävät ihmiset - joita on jo yli puolet maapallon väestöstä – ovat vieraantuneet luonnosta ja sen sykleistä. Emme näe missä ja miten ruokamme kasvaa tai mistä vaatteisiimme tarvittavat raaka-aineet hankitaan. Tämän vuoksi emme usein havaitse sitä hiljaista ääntä, joka syntyy kun kanarialintu haukkoo henkeään häkkinsä suojissa.

Joka vuosikymmen kevät saapuu aikaisemmin ja aikaisemmin, tarkalleen ottaen sen ajankohta aikaistuu 2,3 päivää vuosikymmenessä. "Mitä merkitystä ilmaston lämpenemisellä oikein on? Eikö ilmaston lämpeneminen ole paljon parempi kuin sen kylmeneminen?", kuulen usein kysyttävän. Amy Seidl on biologi, jonka kirjoittamassa kirjassa Aikainen kevät (An Early Spring) hän kertoo kuinka ilmastonmuutos on arkisella tasolla muuttanut kevään aikaistumista ja luonnon syklejä hänen omassa elinympäristössään. Seidl kuvaa hienolla tavalla kuinka ilmastonmuutos on jo nyt muuttanut New Englandissa asuvan perheen elämää, ympärillä olevaa luontoa sekä ympäröivän yhteisön toimintaa ja perinteitä. Aivan kuin Carsonin Hiljaisessa keväässä, jossa linnut ovat lakanneet laulamasta, Seidlin kirjassa suuri ihmisen aiheuttama ympäristöongelma näkyy pienten ja arkisten havaintojen kautta. Talon lähellä oleva pieni lampi ei enää jäädy, kukat kukkivat normaalia aikaisemmin. Kirja kuvaa hienolla tavalla sitä kuinka nämä pienet ja merkityksettömiltä aluksi tuntuvat muutokset voivat kuitenkin olla dramaattisia ympäristön ja eri eläin – ja kasvilajien kannalta. Kun kukat kukkivat aikaisemmin kuin yleensä, eivät pölyttäjät välttämättä kerkeä tähän muutettuun aikatauluun mukaan ja yksi luonnon merkittävimmistä elämää ylläpitävistä prosesseista kärsii.

Ilmastonmuutos muuttaa koko biosfääriä, järjestelmää jossa kaikki eliöt elävät ja josta kaikki, myös ihmiset, ovat riippuvaisia. Ilmastojärjestelmä on monimutkainen vuorovaikutusten ja takaisinkytkentöjen verkko. Se on hyvin dynaaminen järjestelmä jossa pienemmätkin muutokset saattavat aiheuttaa merkittäviä ja pitkäaikaisia seurauksia. Törmäsin viikko sitten kirjaan jossa tätä pienen ja suuren mittakaavan vuorovaikusta ja kaiken elämän linkittymistä kuvataan erinomaisella tavalla arkisen hyönteisen, nimittäin tarhamehiläisen, kautta.

Muistan kuinka lapsena vangitsin kesämökillä mehiläisiä tulitikkurasiaan. Vangittu mehiläinen yritti epätoivoisesti päästä suljetusta tilasta ulos ja sen siipien värinä sai rasian kuulostamaan ihan radion suhinalta. Nuoresta iästäni huolimatta tunsin itseni suureksi ja voimakkaaksi, olihan tämän pienen otuksen kohtalo täysin minun omissa käsissäni. Koin, että minulla oli tilanteessa täydellinen kontrolli, mehiläinen oli täysin riippuvainen päätöksestäni. Minulla  oli valta päättää saako hyönteinen jatkaa elämäänsä, vai loppuuko sen taru siihen paikkaan. Olin mehiläisen herra. Tutustuttuani Alison Benjaminin ja Brian McCallummin Maailma ilman mehiläisiä (A World without bees) – kirjaan saatoin vain todeta, että kuinka väärässä loppuen lopuksi olinkaan. Asetelma oli juuri päinvastainen, oma kohtaloni oli itse asiassa täysin riippuvainen tämän pienen ötökän pyyteettömästä työpanoksesta maapallon elämän ylläpitämiseksi.

Sipuli, tomaatti, erilaiset marjat, appelsiini, greippi, omena, kurkku, pähkinät, suklaa, hunaja.  Kolmasosa syömästämme ravinnosta on riippuvainen pölytyksestä. Erään tutkimuksen mukaan 75 % kaikista merkittävimmistä ruokakasveista vaatii toimiakseen eläinpölytyksen. Tämän lisäksi saamme kiittää mehiläistä siitä, että voimme suojata muuten lähes karvattoman ruumiimme talvella kylmyydeltä ja kesällä ylimääräisiltä auringonsäteiltä. Nimittäin mehiläiset pölyttävät myös puuvillakasvin, josta suuri osa käyttämistämme vaatteistamme tehdään. Tarhamehiläiset ovat tietyllä tapaa aikamme kanarialintu. Niiden kohtalossa yhdistyy sekä Carsonin että Seidlin esille nostamien ympäristöongelmien sekä oman kieroutuneen luontosuhteemme ristiriidat.

Viime vuosina mehiläisyhteiskunnat ympäri maailmaa ovat kärsineet massiivisista joukkokuolemista. Ranskassa on raportoitu pahimmillaan 60 % yhdyskuntakuolemista, Englannissa pelätään, että tarhamehiläiset saattaisivat kadota kokonaan 10 vuoden sisällä. Tarkkaa syytä mehiläisyhteiskuntien kuolemille ei tiedetä. Tutkijat ovat esittäneet ilmiölle lukuisia erilaisia teorioita, joissa syyksi esitetään tuholaismyrkkyjä, erilaisia viruksia ja loisia ja jopa ilmaston lämpenemisen aiheuttamia ympäristömuutoksia. Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että yhtä muiden yli menevää syytä ei joukkokuolemien taustalla ole. Itse asiassa näyttää yhä enemmän siltä, että maailmanlaajuinen mehiläiskriisi on todennäköisesti  edellä mainittujen tekijöiden yhteisvaikutuksesta johtuva ilmiö.

Monet tahot syyttävät erityisesti nykyaikaista teollista maanviljelyä ja sen toimintamalleja mehiläisten ahdingosta. Suuren mittakaavan maanviljely, tuholaismyrkkyjen käyttö ja luonnollisten elinympäristöjen häviäminen ovat johtaneet pölyttäjien vähenemiseen. Vastauksena tälle aiheuttamallemme ongelmalle, olemme valjastaneet tarhamehiläiset ympäri maailmaa kasviviljelyn käyttöön ja mehiläisten hyödyntämisen ympärille on syntynyt merkittävä teollisuudenala. Benjamin ja McCallum toteavat, että toiminta muistuttaa ikävällä tavalla orjatyövoiman käyttöä. Tarhamehiläiset kärsivät lukuisista teollisen maatalouden aiheuttamista sivuvaikutuksista, joita ei esiintyisi jos niiden levinneisyyttä ja toimintaa säätelisi luonto ihmisen sijasta. Yritämme hallita luontoa omista lähtökohdistamme ymmärtämättä kaikkia niitä vuorovaikutussuhteita, jotka tekevät siitä toimivan järjestelmän.

Yhtenä ratkaisuna mehiläiskadon ongelmaan on esitetty teknologistieteellistä ratkaisua, jossa luotaisiin viruksille ja loisille vastustuskykyinen supermehiläinen, joka pystyisi välttämään tarhamehiläisen kohtaamat ongelmat ja samalla pölyttämään yhä enemmän kasveja. Haemme teknologiasta ratkaisua ongelmaan, joka alunperin johtuu juuri käyttämämme teknologian aiheuttamista ongelmista. En tiedä mitä tästä kaikesta oikein pitäisi ajatella. Kuinka kauan jatkamme strategiaa, jossa korjaamme ainoastaan tekojemme seurauksia emmekä puutu niiden varsinaisiin syihin? Kanarialintu on jo kauan kupsahtanut häkin pohjalle, mutta siitä huolimatta jatkamme louhimista kaivoksessa rahankiilto silmissämme. Toivottavasti joku meistä onnistuu huutamaan niin kovaa, että muutkin heräävät todellisuuteen, pudottavat hakkunsa ja tekevät asialle jotain.
   

Ensimmäinen merkintä.

Miksi kirjoitan blogia? Tätä kysymystä mietin avatessani itselleni blogitiliä. Maailma on täynnä tietoa, mielipiteitä ja kirjoitusta. Miksi kukaan olisi kiinnostunut lukemaan juuri minun ajatuksiani? Näillä sanoilla alkaa lähes jokainen blogi, johon olen tutustunut. Tässä suhteessa en muodosta poikkeusta. Itsestäänselvyyden uhalla totean kuitenkin, että tämän kysymyksen pohdinta on hyvin tärkeää sekä oman kirjoittamismotivaation että (mahdollisten) lukijoiden innostamisen kannalta.

Ihan aluksi päätökseeni vaikutti halu muuttaa omia ajatuksiani kirjalliseen muotoon. Ihmismieli on siitä hassu, että useimmat ajatukset ja oivallukset unohtuvat nopeasti. Viime aikoina olen kokenut yhä suurempaa tarvetta kirjata ajatuksiani ylös. Kertooko tämä sitten pääni sisällä lisääntyneestä informaation määrästä vai aivokapasiteettini hitaasta taantumisesta, en tiedä. Toivon kuitenkin, että kirjaamalla ajatuksiani säännöllisen epäsäännöllisesti ylös, onnistuisin jättämään niistä pysyvämmän muistijäljen.

Miksi en sitten kirjoita päiväkirjaa? Miksi haluan tekstini julkiseksi ja vielä suurempi kysymys on se, että mikä tekisi blogistani lukemisen arvoisen? (Jälkimmäiseen kohtaan liittyy optimistisen toiveikas ajatus siitä, että joku ylipäätään lukisi kirjoituksiani.) Koen, että kirjoittaminen on arvokasta kommunikaatiota. Haluan altistaa omat näkemykseni muiden kritiikille ja arvioinnille. Parhaassa tapauksessa voisin ehkä herättää muissa ajatuksia.

Blogini tavoitteena on yrittää ymmärtää vaikeita kysymyksiä suhteestamme ympäristöön. Ihmislajina meillä on ainutlaatuinen mahdollisuus tutkia ja ymmärtää luontoa ja sitä monimuotoista kokonaisuutta, joka mahdollistaa elämän maapallolla. Samalla meillä on mahdollisuus arvioida omien tekojemme seurauksia. Kuitenkin hyvin usein eristämme itsemme muusta luonnosta ja teeskentelemme olevamme sen yläpuolella ja ulottumattomissa. Vaikka tiedämme jo paljon oman toimintamme haitallisista vaikutuksista, olemme tehneet hyvin vähän oman käyttäytymisemme muuttamiseksi. Maapallo lämpenee, meret hukkuvat muovijätteeseen, metsät hakataan matalaksi. Näiden näkyvien seurausten lisäksi myrkytämme hitaasti itsemme ja tulevien sukupolvien elinympäristön raskasmetalleilla ja yhdisteillä, joiden kemiallista koostumusta kuvaavat kirjainyhdistelmät kertovat tieteellisestä edistymisestämme, mutta samalla ne kätkevät taakseen piittaamattomuutemme omasta elinympäristöstämme.

Ennen ensimmäistäkään merkintää huomaan ajattelevani, että blogin kirjoittaminen on äärimmäisen vaikeaa. Netissä julkaistu kirjoitus on lukijalle usein täysin tuntemattoman ihmisen puheenvuoro. Tekstin pitäisi olla tarpeeksi mielenkiintoinen jotta lukija jaksaa siihen perehtyä. Tämän lisäksi optimaalisessa tapauksessa lukijalle pitäisi vielä syntyä innostus palaamaan takaisin. Blogikirjoittamiseen liittyvät ohjeet kuulostavat yrityksen markkinointisuunnitelmalta. "Siinä täytyy olla jotain lisäarvoa. Sen täytyy kommunikoida. Pitää olla huolella kirjoitettu. Sillä täytyy olla vahva identiteetti. Julkaisuteknisesti moitteeton."  

Näistä kaikista vaatimuksista huolimatta aion yrittää. Kirjoitan blogia myös muista kuin itsekkäistä syistä. Haluan vaatimattomasti muuttaa maailmaa. "Sinun on oltava se muutos, jonka haluat maailmassa tapahtuvan", sanoi eräs viisas intialainen mies. Tämä ajatus on jäänyt kumisemaan päähäni. Toivon, että kirjoittaminen saisi aikaan muutoksen itsessäni ja sitä kautta myös muissa. Jos omilla kirjoituksillani saisin ensin itseni ja sitten muut ajattelemaan, kyseenalaistamaan tai jopa toimimaan ja muuttamaan asioita, koen että olisin saavuttanut jotain merkittävää ja tavoittelemisen arvoista.