Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteet tulevat käden ulottuville

(Kirjoitus on julkaistu alunperin 12.12. Helsingin Sanomien vieraskynässä)

PARIISIN ILMASTOSOPIMUS oli solmimishetkellään tasan viisi vuotta sitten monella tapaa historiallinen saavutus, osoitus kansainvälisen yhteistyön voimasta. Kaikki maailman maat sitoutuivat ensimmäistä kertaa rajoittamaan päästöjään. Samalla valtiot kiinnittyivät kunnianhimoiseen tavoitteeseen: pitää ilmaston lämpeneminen selvästi alle kahdessa tai jopa vain puolessatoista asteessa.

Sittemmin ilmastopolitiikkaa on koeteltu ankarasti. Yhdysvalloissa presidentti Donald Trump alkoi ajaa maansa ilmastotyötä määrätietoisesti alas ja veti samalla Yhdysvallat pois Pariisin sopimuksesta. Tänä vuonna koronaviruspandemia on runnellut ihmisiä, yrityksiä ja kansantalouksia ennennäkemättömällä tavalla.

Pariisin sopimuksen viisivuotisjuhlia voidaan silti viettää toiveikkaasti. Ilmastopolitiikan mannerlaatat ovat selvästi liikkuneet, ja ilmastotoimien takana on koko ajan laajempi rintama.

AIEMMIN ilmastoneuvotteluissa näkynyt syvä jako teollisuus- ja kehitysmaiden välillä on lieventynyt, eikä ilmastotoimien taakanjaosta enää kiistellä tällä akselilla entiseen tapaan.

Muu maailma ei lamaantunut, vaikka Yhdysvallat jäi pois kansainvälisestä ilmastoyhteistyöstä. Päinvastoin, Euroopan unioni otti johtajuuden itselleen. Syyskuussa Kiina, maailman suurin saastuttaja, kohahdutti ilmoittamalla ennennäkemättömän suuresta päästövähennystavoitteesta: Kiina aikoo hiilineutraaliksi vuoteen 2060 mennessä.

Jo tähän mennessä hiilineutraaliuteen ovat EU:n ja Kiinan ohella sitoutuneet muun muassa Japani, Etelä-Korea ja Etelä-Afrikka. Ensi vuonna Yhdysvaltojen odotetaan uuden presidenttinsä Joe Bidenin johdolla liittyvän joukkoon. Valtiot kilpailevat ilmastotoimissa keskenään teknologisen ja taloudellisen edelläkävijän paikasta.

VALTIOT eivät enää istu neuvottelupöydissä yksin. Viiden viime vuoden aikana tuhannet kaupungit, osavaltiot, yritykset ja sijoittajat ympäri maailmaa ovat oma-aloitteisesti kirittäneet valtioita vahvempiin toimiin.

Esimerkiksi maastopalojen ja ankarien helteiden runtelemassa Australiassa maan kaikki alueet ovat jo asettaneet hiilineutraaliustavoitteen, vaikka Australian hallitus haraa yhä vastaan.

Puhtaan teknologian kustannukset ovat romahtaneet. Kansainvälisen energiajärjestön IEA:n mukaan aurinkoenergia on jo halvin sähkön­tuotantomuoto koko ihmiskunnan historiassa.

Sähköautot ja lämpöpumput ovat yhä useammalle kuluttajalle paitsi vähäpäästöinen myös edullinen valinta. Teollisuuden vetyteknologiassa ja kasviperäisessä proteiinintuotannossa kustannukset ovat selvästi pienenemässä. Päästöttömät ratkaisut ovat kannattava investointi, hyvää liiketoimintaa ja talouden suurin kasvumahdollisuus.

VALTIOIDEN nykyiset hiilineutraaliustavoitteet voisivat toteutuessaan rajoittaa ilmaston lämpenemisen jo varsin lähelle kahta astetta. Kipeästi kaivatuista hyvistä uutisista huolimatta ilmastokriisiä ei ole silti vielä selätetty.

Kaikki maat on saatava hiilineutraaliustavoitteiden taakse. EU:n pitää taivutella vielä vastahakoisia maita, kuten Venäjää, Brasiliaa ja Australiaa. Suuri osa monien Eurooppaan tulevien tuontituotteiden päästöistä syntyy EU:n ulkopuolella. Esimerkiksi Brasiliassa Amazonin metsäkato on kasvanut huolestuttaviin ennätyksiin.

Pitkän aikavälin tavoitteet tarvitsevat tuekseen välittömiä ja mittavia toimia päästöjen vähentämiseksi tässä ja nyt. Suomenkin pitää jatkaa määrätietoista marssia kohti hiilineutraaliutta. Hyviä eväitä saadaan elinkeinoelämän laatimista hiilineutraaliustiekartoista. Niissä piirretään selkeä kuva vaadittavista investoinneista, osaamistarpeista ja tutkimus- ja kehityspanoksista.

Koronavirusajan taantumaan tarjottu elvytys avaa mahdollisuuden kiihdyttää kestävämmän talouden rakentamista ja uusien työpaikkojen luomista. Veronmaksajien eurot on ohjattava tehokkaasti hiilineutraalin kiertotalouden rakentamiseen, ei vanhan talouden pönkittämiseen.

Matti Kahra ja Oras Tynkkynen

Kahra on johtava asiantuntija Elinkeinoelämän keskusliitossa. Tynkkynen on vanhempi neuvonantaja Sitrassa.

Mitä tapahtuu väestönkasvulle tällä vuosisadalla?

Lähde: Max Roser, Our World in Data (2019)

Suomessa on käynnissä iso syntyvyys -tai suoremmin sanottuna vauvakatokeskustelu. Tilastojen valossa elämme hätkähdyttävän poikkeuksellista aikaa. Vastasyntyneiden määrä on vähentynyt Suomessa koko 2010-luvun ja pienentynyt 1800-luvun nälkävuosien tasolle. Tilastokeskuksen tuoreimman syksyllä 2019 julkaistun väestöennusteen mukaan Suomessa ei 15 vuoden kuluttua ole enää yhtään maakuntaa, jossa syntyy enemmän ihmisiä kuin kuolee (jos syntyvyys pysyy nykyisellä tasolla). Tämä tarkoittaisi, että Suomen väkiluku lähtee laskuun vuonna 2031. 

Tilanne on täysin poikkeuksellinen maamme historiassa. Onko muutos väliaikainen vai pysyvä? Mistä se johtuu? Onko kysymys yksilöllisistä vai yhteiskunnallisista muutostekijöistä? Voidaanko tai pitäisikö tilanteeseen vaikuttaa jollain tavalla?

Suomalaisen yhteiskunnan kannalta väestön ikääntyminen ja väheneminen tulee vaikuttamaan aivan kaikkeen päiväkodeista ja kouluista puolustusvoimiin, kulutukseen (Japanissa myydään enemmän aikuisten vaippoja kuin lasten) vanhustenhuoltoon ja eläkkeisiin. Itse asiassa koko suomalaisen hyvinvointivaltion perusta järkkyy tämän tiedon edessä. Yhteiskunnan ja päätöksentekijöiden kannalta isoin haaste on, että kukaan ei tunnu oikein tietävän mistä tilanne johtuu.

Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch kommentoi Helsingin Sanomissa helmikuun alussa näin:

”Olemme tilanteessa, jota ei ole varaa vähätellä. Syntyvyys tuskin nousee enää aiemmalle tasolle, mutta pitäisi miettiä, miten alas meno pysäytetään.”

Kukaan ei siis tällä hetkellä kunnolla tiedä, mistä vauvakato johtuu. Monet tutkijat sanovat syntyvyyden laskua tieteelliseksi arvoitukseksi. Mutta hypoteeseja on esitetty laidasta laitaan. Älylaitteet, millenniaalisukupolven odotukset elämästä, taloudellisten kannustimien puute, työkeskeisyys, epävarma tulevaisuus ja ilmastonmuutos, miesten ja naisten eriytyminen maantieteellisesti…Kuten monissa muissakin yhteiskunnallisissa ilmiöissä selittäviä tekijöitä on varmasti useampia. Mutta minua alkoi kiinnostaa kysymys siitä, onko Suomen tilanne poikkeuksellinen maailman muihin valtioihin tai historiaan verrattuna? Miten kansakuntamme tilanne näyttäytyy historiallisessa ja globaalissa kontekstissa?

Väestönkasvun erittäin lyhyt historia voidaan tiivistää seuraavasti. Viimeiset 11 000 vuotta ihmiskunnan historiasta väestön määrä polki lähes paikallaan. Ihmisiä syntyi paljon, mutta kuolleisuus oli korkeaa ja tästä johtuen ihmisten määrä maapallolla ei juurikaan lisääntynyt (noin 0,04 % vuodessa). 1800-luvun alussa meitä oli kuitenkin tasaisella hitaalla tahdilla jo miljardi. Sitten tapahtui jotain, joka mullisti perinteisen korkea syntyvyys, korkea kuolleisuus -  yhtälön. Elinolosuhteet paranivat teollistumisen myötä, terveydenhuolto parani, kuolleisuus pieneni ja väestönkasvu kiihtyi dramaattisesti. Vuonna 1950 meitä oli 2,5 miljardia, vuonna 1987 5 miljardia ja vuonna 2010 jo 7 miljardia. Väestömäärän tuplaantumiseen vaadittu aika puolittui joka kerta.

Jos katsotaan ihmismäärän sijaan vuosittaista väestön vuosittaisen kasvun huippua niin se oli vuonna 1968 (2,1 %). Yhtä nopeasti kuin vuosikasvu oli mennyt ylös, se tuli alas ja vuonna 2019 vastaava luku oli 1,08 %. Ihmiskunta koki alle 100 vuoden aikana täysin poikkeuksellisen väestömäärän kasvun ja myös kasvutahdin hidastumisen takaisin 1940-luvun tasolle.  

Onko väestönkasvu tai tässä tapauksessa sen puute ongelma? Ihmiskunnalla on ollut satoja vuosia ristiriitainen suhtautuminen väestönkasvuun. Ainakin 1700-luvun lopusta asti on puhuttu globaalista väestökriisistä nimenomaan siitä näkökulmasta, että meitä ihmisiä syntyy liikaa ja yhdistettynä lisääntyvään kulutukseen, se tulee aiheuttamaan ympäristökriisin. Kestämättömän väestönkasvun vaaroista on kirjoitettu lukuisia teoksia alkaen Thomas Malthusista vuonna 1798. Edelleen kestämättömistä väestömääristä varoittelevia kirjoja julkaistaan tasaiseen tahtiin. Mutta näiden ulottuvuuksien lisäksi keskusteluun on nousemassa uudenlainen näkökulma. Jotkut ovat esittäneet väitteen, että ihmiskunta on itse asiassa tiellä, jonka päässä kutistumme takaisin pisteeseen, josta lähdimme 11 000 vuotta sitten. 

Darrell Brickerin ja John Ibbitsonin julkaisemalla Empty Planet – The Shock of Global Population Decline on suuri merkitys myös Suomessa käytävälle syntyvyyskeskustelulle. Brickerin ja Ibbitsonin arvio on, että seuraavan 30 vuoden aikana seuraa globaali väestömäärän lasku, jota ei voi pysäyttää. Heidän mukaansa nimittäin yksi historian opetuksista on, että nopea väestönkasvu on väliaikainen poikkeus pitkällä aikavälillä tarkasteltuna. Monissa teollisuusmaissa, kuten Yhdysvalloissa, syntyvyys on ollut tasaisessa laskussa jo yli 150 vuotta. Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat (baby boomers) ovat anomalia, poikkeuksellinen yhden sukupolven hyppäys ylöspäin, joka tasaantuu nyt tasaiseen laskuun.  

Kirjoittajien mukaan ihmiskunnalla on edessään ei väestöräjähdys ja siitä seuraava ympäristökriisi vaan vähenevän väestön kriisi, joka asettaa kaikki yhteiskunnat maailman historiassa täysin poikkeukselliseen tilanteeseen. Ikääntyvä ja pienenevä väestö muuttaa kaiken ja yhteiskuntien tulee varautua tähän jo nyt.

Väestömäärissä pienillä muutoksilla on iso vaikutus. YK:n väestöennusteissa on arvioitu kokonaishedelmällisyyden kehitystä eri poluilla. Keskimmäisessä ennusteessa vuonna 2100 ihmisiä 11,2 miljardia. Mutta jos sama luku olisikin 0,5 lasta suurempi meitä olisi tämän vuosisadan lopussa 17 miljardia. Jos luku olisikin keskimmäistä ennustetta 0,5 lasta pienempi, ihmiskunta päätyisi kutistuvalle väestöpolulle ja 7 miljardiin. Onko laskennallisesti syntyvä 0,5 lasta paljon vai vähän? Suomessa alkanut vauvakatokeskustelu alkoi juuri siitä, että Tilastokeskus arvioi kokonaishedelmällisyyden putoavan 0,5:llä (1,80 lasta, 2012 -> 1,3 lasta 2018). Voisiko vastaava pudotus tapahtua globaalisti? Brickerin ja Ibbitsonin mukaan kyllä, ja siitä on esimerkkejä monista maista. 

Väestö vähenee jo monissa teollisuusmaissa. Japani, Etelä-Korea, Espanja, Italia ja suuri osa Itä-Eurooppaa on jo pienenevän väestömäärän polulla, mutta todellinen uutinen on se, että tämä on tapahtumassa myös Kiinan kaltaisissa suurissa kehittyvissä talouksissa muutaman vuoden päästä. Vuosisadan puolivälissä perässä seuraa Brasilia, seuraavaksi Indonesia ja sitten Intia. Kokonaishedelmällisyys on korkeaa enää Afrikassa ja Lähi-idässä.  Erittäin nopea muutos kokonaishedelmällisyyden putoamisessa globaalisti tapahtuu kirjaimellisesti silmiemme edessä yhden tai kahden sukupolven aikana. Ja kun syntyvien lasten määrä putoaa, ei se enää nouse. Mutta miksi?

Kirjoittajat selittävät nopeaa muutosta muutamalla globaalisti vaikuttavalla tekijällä, tai megatrendillä, kuten hieman hienommin sanotaan. Nämä ovat kaupungistuminen, naisten aseman, koulutuksen, terveydenhuollon ja päätösvallan paraneminen. Muutostrendit ovat nähtävillä ympäri maailmaa, hieman eri muodossa ja tahdissa. Se mikä tapahtui teollisuusmaissa 100 vuoden aikajänteellä tapahtuu kehitysmaissa nyt paljon nopeammassa aikataulussa.

Yli puolet maailman väestöstä asuu jo kaupungeissa ja YK ennustaa, että vuoteen 2060 mennessä luku nousee yli 66 %. Kaupungistuminen vaikuttaa ihmisten arvojen muutokseen ja työn sekä muun sosiaalisen elämän houkuttelevuuteen. Mutta se muuttaa myös sosiaalisten tekijöiden painoarvoa sekä vertailukohdan aikuisuudesta ja perheen perustamisesta. Kaupungeissa ystävät, työ -ja muut sosiaaliset piirit korvaavat maaseudun perheen ja suvun. Sukulaiset ovat pienenevässä roolissa ihmisten sosiaalisissa suhteissa ja sitä kautta paineissa ja odotuksissa perheen perustamisesta tai lasten saannista. Toinen globaalisti vaikuttava tekijä on myös uskontojen pienenevä rooli ihmisten elämässä. Syntyvyys on tilastojen valossa korkeampaa maissa, joissa uskonnolla on vahvempi rooli yhteiskunnallisessa keskustelussa ja ihmisten arjessa.

Suomessa, kuten muissakin maissa mietitään kuumeisesti keinoja vaikuttaa syntyvyyteen valtion päätösten kautta. Evidenssin pohjalta kirjoittajat toteavat, että tämä on hankalaa ja tehotonta. Kun yhteiskunnassa päädytään matalaan syntyvyyteen (yksi tai kaksi lasta), se lukittuu sosiaalisena normina. Esimerkiksi Ruotsin kokemusten pohjalta johtopäätös on, että avokätinen tukipolitiikka nostaa vain hetkellisesti syntyvyyttä, mutta tulee erittäin kalliiksi ja siksi lähes mahdottomaksi pitää yllä pidemmällä aikavälillä. Valtion ohjauskeinot ovat rajallisia eivätkä ne vaikuta isojen trendien muutosvoimaan. Myös koettu epävarmuus tulevaisuudesta on nykyään paljon laajempi kuin vain yksittäiseen yhteiskuntaan liittyvä asia, jota voidaan politiikalla muuttaa. Maailmantalouden kehitys, teknologinen muutos, ilmastonmuutos ja monet muut globaalit muutosvoimat vaikuttavat enemmän ihmisten arvioihin tulevaisuudesta ja valinnoista.  

Toinen tie väestönkasvun ylläpitämiseksi löytyy Kanadasta, jossa ratkaisu on houkutella maahanmuuttajia. Maa on vuosikymmeniä ollut suurin per capita – maahanmuuton kohde ja tätä kautta onnistunut pitämään väestökehityksen suotuisana. Kirjoittajien arvio on kuitenkin, että tämä tie ei ole poliittisesti mahdollinen kuin kouralliselle maita. Väestön vähenemisen pysäyttäminen edellyttäisi sekä maahanmuuton että monikulttuurisuuden hyväksymistä. Kummatkin vaikuttavat olevan haastavia poliittisia teemoja Euroopassa, mutta myös Aasiassa.

Kirjasta jäi itselleni päällimmäiseksi ajatukseksi se, että Suomen kokonaishedelmällisyyden lasku on kansainvälisten trendien valossa lähes vääjäämätön yhteiskunnallinen kehitys. Erilaisilla perhemyönteisillä päätöksillä ja taloudellisella tuella voidaan vaikuttaa tilanteeseen jonkin verran, mutta vain rajallisesti ja väliaikaisesti. Suurimmat muutostekijät syntyvyyden pienenemisessä tulevat kaupungistumisen ja ihmisten vaurauden ja päätösvallan kasvun myötä tulevista tekijöistä.

Työn ja perheen yhteensovittamista ja lapsiystävällistä politiikkaa kannattaa harjoittaa monista syistä, mutta meidän tulisi myös jo nyt valmistautua ajatukseen, että väestö ei Suomessa, Euroopassa tai edes globaalisti enää kasva kuin joitain vuosikymmeniä. Globaalin väestönkasvun pysähtyminen ja kääntyminen laskuun tulee muuttamaan aivan fundamentaalisella tavalla yhteiskuntia, taloutta ja politiikkaa. Lyhyen mutta nopean väestönkasvun jälkeen meidän pitää miettiä miltä haarmaantuvan ja vähenevän väestön maailma näyttää.

Empty Planet: The Shock of Global Population Decline by Darrell Bricker and John Ibbitson

https://www.penguinrandomhouse.com/books/545397/empty-planet-by-darrell-bricker-and-john-ibbitson/

Politiikan tutkimusta tarvitaan ilmastonmuutoksen ratkaisemisessa.

Valmistuin Tampereen yliopistosta syksyllä 2009 keskelle maailmantaloutta runnellutta finanssikriisiä. Vastavalmistuneen mielessä pyöri monia asioita omaan tulevaisuuteen liittyen, mutta ajatus siitä mitä halusin tehdä työelämässä, oli varsin kirkas. En ollut opintojeni aikana erityisesti syventynyt ympäristöpolitiikkaan, mutta muutaman mutkan kautta päädyin tekemään graduni ilmastonmuutoksesta. En osannut vielä silloin arvata, että pääsisin itse näkemään varsin läheltä kotimaisen, EU-tason kuin kansainvälisten ilmastoneuvotteluiden neuvotteluita ja toimeenpanoa.

Syksy 2009 oli mielenkiintoista aikaa muutenkin ilmastopolitiikan kannalta, koska loppuvuodesta järjestettiin Kööpenhaminan nyt jo surullisen kuuluisa ilmastokokous. Ilmasto oli suuren yleisön silmissä vielä kohtuullisen etäinen aihe, vaikka jo 10 vuotta sitten tiedettiin itse asiassa varsin hyvin, mitkä tulisivat olemaan toimimattomuuden ja toisaalta päästövähennystoimien mahdolliset yhteiskunnalliset ja taloudelliset seuraukset. 

Minut aihe kaappasi mukanaan sen moniulotteisuuden vuoksi ja uppouduin runsaaseen lähdemateriaaliin niin ilmastotieteen, politiikan tutkimuksen kuin kansantalouden näkökulmista. Pääaineeni valtio-opin ja pitkän sivuaineen kansainvälisen politiikan näkökulmista on ollut erittäin paljon hyötyä ilmastokysymysten parissa työskennellessä.

Kirjoitan tätä tekstiä syksyllä 2019. Kymmenessä vuodessa ilmastopolitiikassa on tapahtunut todella paljon ja valitettavasti samalla todella vähän. Oma työura on vienyt ministeriöiden kautta yksityiselle sektorille. Paljon on tapahtunut kansainvälisessä ilmastopolitiikassa. 

Epäonnistuneen Kööpenhaminan kokouksen jälkeen vihdoin vuonna 2015 solmittiin Pariisin sopimus ja viime vuonna sen toimeenpanoa ohjaava sääntökirja. Pitkien neuvotteluiden jälkeen tavoitteet ja säännöt ilmastopolitiikalle ovat olemassa. Nyt on enää kyse sopimuksen toimeenpanosta ja kunnianhimon nostosta vastaamaan sovittuja tavoitteita.  

Paljon on tapahtunut myös yrityksissä, kaupungeissa, mediassa sekä kansalaisten toiminnassa ja asenteissa. Ilmastosta keskustellaan ja kirjoitetaan enemmän ja monipuolisemmin kuin koskaan. Päästövähennysten eteen myös tehdään paljon ja esimerkiksi energiateknologian kehitys on ollut todella nopeaa. Edelläkävijäyritykset toteuttavat muutosta omalla toiminnallaan, kansalaiset eri puolilla maailmaa marssivat ilmaston puolesta ja aiheesta on tullut myös vaaleissa aivan keskeinen poliittinen kysymys. Tämä näkyi erityisen hyvin sekä Suomessa eduskuntavaaleissa kuin myös europarlamenttivaaleissa. Sattumoisin sekä Antti Rinteen hallitusohjelma että Ursula von der Leyenin komission ohjelma nostavat ilmaston kärkiteemaksi tuleville vuosille.

Vähän on kuitenkin tapahtunut itse tavoitteessa eli globaalien päästöjen kääntämisessä laskuun. Jo muutaman vuoden näytti siltä, että päästöjen kasvu on pysähtynyt ja eivätkä ne enää seuranneet talouskasvua. Iloa kesti kuitenkin vain pari vuotta ja viime vuonna ilmasto lämpeni jälleen huolestuttavaa tahtia. Monista syistä johtuen päästöjen kasvu ei ole lähtenyt lasku-uralle kaikesta positiivisesta yhteiskunnallisesta muutoksesta huolimatta.

Tilanne ei ole kuitenkaan niin toivoton uutisten perusteella voisi uskoa. Aikaikkuna päästöjen nopeaan vähentämiseen on kaventumassa, mutta ei ole vielä sulkeutunut. Yhteiskunnallinen muutospaine on kasvanut kriittiseen pisteeseen ja pinnan alla muutos etenee kovaa tahtia. Yksi eniten itsessäni optimismia synnyttävä muutostekijä on ilmastokeskustelun siirtyminen talouden kovimpaan ytimeen.

Erityisesti taloustieteilijät, valtiovarainministeriöt, keskuspankit ja sijoittajat ovat viimeisen parin vuoden aikana nostaneet toden teolla ilmastonmuutoksen synnyttämien taloudelliset riskit julkiseen keskusteluun. Syy tähän on myös melko yksinkertainen. Ilmastonmuutokseen liittyvien taloudellisten riskien ymmärtäminen nähdään yhtenä tärkeimmistä ja kiireisimmistä tehtävistä koko maailmantalouden ja sen toiminnan mahdollistavan rahoitusjärjestelmän vakauden kannalta. Ja rahavirtojen uudelleenohjaaminen on yksi aivan keskeinen avain ilmasto-ongelman ratkaisemiseksi.

Ilmastonmuutos muodostaa riskin maailmantaloudelle kahdella tavalla. Ensinnäkin jatkuva lämpeneminen aiheuttaa hyvin konkreettisesti tuhoja ja vahinkoja, jotka aiheuttavat taloudellisia tappioita ja heikentävät tulevaisuuden tuotto-odotuksia. Toinen ja ehkä merkittävin on ilmastonmuutoksen aiheuttama siirtymäriski, joka liittyy siihen, miten ja kuinka nopeasti maailmantalous ja investointivirrat käännetään ilmastotieteen edellyttämälle vähennyspolulle.

Ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen tarkoittaa, että merkittävä osa maapallon fossiilivarannoista pitää jättää hyödyntämättä ja tämä puolestaan tarkoittaa huomattavaa taloudellisen varallisuuden uudelleenarvottamista. Samalla se herättää kysymyksen siitä, miten fossiilisten polttoaineiden tuottamisesta riippuvaiset yritykset ja valtiot, kuten Venäjä tai Saudi-Arabia, pystyvät sopeutumaan muutokseen.

Maailmantalouden kannalta tärkeä kysymys on millä aikataululla siirtymä vähähiiliseen talouteen tapahtuu ja mitkä rahoitusjärjestelmän osat ovat vaarassa tämän muutoksen keskellä. Englannin keskuspankin pääjohtaja Mark Carney on puhunut ”horisontin tragediasta”, joka tarkoittaa sitä, että pitkän aikavälin riskit eivät näy sijoitusten nykyhinnoissa. Mitä pidemmälle sijoitusten tuotto-odotukset lasketaan, sitä suurempi on riski sille, että ne ovat pielessä.

Sijoitusmaailman muutosta voi olla vaikea uskoa, jos seuraa tiettyjen maiden poliitikkojen, kuten Yhdysvaltain Donald Trumpin tai Brasilian Jair Bolsonaron kannanottoja ja toimintaa. Esimerkiksi Trumpin hallinnon pyrkimys on ollut vähätellä ja heikentää keskustelua ilmastonmuutoksen riskeistä ja rampauttaa Obaman ilmastopolitiikan saavutuksia. Edes maailman suurin talousmahti ei voi kuitenkaan paeta niitä fyysisiä ja taloudellisia tekijöitä, joita ilmastonmuutokseen liittyy.

Trumpin hallinnon toimet asettuvat mielenkiintoiseen kontrastiin, kun katsoo miten sijoittajat ajattelevat tilanteen vaikuttavan niihin. Maailman suurin varainhoitaja Blackrock totesi raportissaan viime vuonna, että poliitikkojen henkilökohtaiset näkemykset ilmastonmuutoksesta ovat merkityksettömiä. Konsensus on, että muutos on vääjäämätön ja tästä syystä yksittäisten toimijoiden ajattelulla ei ole enää merkitystä.

Hyvä esimerkki tästä on ollut amerikkalaisten energiayhtiöiden vaimea reaktio Trumpin lupauksiin tuoda kivihiili takaisin energiapalettiin. Suurin osa yhtiöistä on todennut, että presidentin päätöksillä ei ole vaikutusta heidän pitkän aikavälin investointisuunnitelmiinsa, koska näkemys riskeistä ja mahdollisuuksista on muuttunut pysyvästi.

Minulta kysytään usein, olenko ilmastonmuutoksen suhteen optimisti vai pessimisti. Viime aikoina olen vastannut tähän kysymykseen, että en ole kumpaakaan. Mutta olen päättäväinen. Meillä on olemassa kaikki tieto, teknologia, välineet ja ymmärrys ilmasto-ongelman ratkaisemiseksi. Nyt on enää kyse siitä, onnistutaanko vaadittu muutos toteuttamaan yhteiskunnallisesti ja nykyisten päätöksentekojärjestelmämme puitteissa hallitulla tavalla. Olen myös vakuuttunut, että politiikan tutkimusta ja meitä poliitikan tutkijoita tarvitaan tässä työssä ehkä enemmän kuin koskaan.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Tampereen yliopiston poliitikan tutkimuksen opiskelijoiden ainejärjestön 4/2019 numerossa. 

Päästöjen kompensointi on tärkeä työkalu ilmastonmuutoksen hillinnässä.

Pariisin sopimuksen tavoitteiden saavuttaminen edellyttää globaalisti päästöjen nollaamista lähivuosikymmeninä. Ilmastopolitiikka edellyttää valtioiden päättäväistä toimintaa, mutta vapaaehtoiset toimet kuluttajien, yritysten ja kaupunkien suunnalta ovat oleellinen osa päästötalkoita.  Hiljattain julkaistun raportin mukaan niiden avulla voidaan parhaimmassa tapauksessa kääntää päästöt ilmastotieteen vaatimalle vähennyspolulle. 

Vapaaehtoisten ilmastotoimien merkitystä ei pidä siis millään tasolla vähätellä.  Ne konkretisoivat ilmastotoimien hyötyjä paikallisesti, kiihdyttävät innovaatioita ja markkinoita sekä tukevat  valtioiden ilmastopolitiikan vaikuttavuutta. On rohkaisevaa huomata, että laaja joukko ei-valtiollisia toimijoita ajaa tällä hetkellä ilmastopolitiikkaa eteenpäin, kun osa kansallisvaltioista eri syistä haparoivat toimeenpanon suhteen.   

On selvää, että ensisijainen tavoite jokaisella on vähentää oman toiminnan päästöjä. Samaan aikaan on kuitenkin tosiasia, että päästöjen nollaaminen ei ole kaikkien kohdalla mahdollista tai taloudellisesti järkevää. Tässä vaiheessa kuvioon astuu päästöjen kompensointi (offsetting), joka yksinkertaistettuna tarkoittaa sitä, että maksat jollekin muulle siitä, että ilmakehään päätyvät päästöt vähenevät. 

Kompensoinnin logiikka on selkeä: ilmakehän kannalta päästöjä aiheuttavan toiminnan lähteellä tai sijainnilla ei ole merkitystä, koska maapallolla on vain yksi ilmakehä, johon sitä lämmittävät kasvihuonekaasut päätyvät. Ainoa ilmastotoimien kannalta merkityksellinen asia on, että päästöjä vähennetään vaikuttavasti ja pysyvästi. 

Tähän yksimielisyys kompensoinnin merkityksestä sitten loppuukin. Vastustajien mielestä toiminta on modernia anekauppaa, jossa rikkaat länsimaalaiset ostavat itselleen hyvän omantunnon ilman, että muuttavat kulutustapojaan. Paljon kritiikkiä on kohdistunut myös hyvitysten varsinaiseen toimeenpanoon, jossa päästövähennysvaikutus on jäänyt joko pieneksi tai olemattomaksi.

Merkittävin kritiikki päästöjen hyvittämistä kohtaan kohdistuu hankkeiden lisäisyyteen (additionality), eli kysymykseen siitä kuinka paljon erikseen toteutettava hanke vähentää päästöjä suhteessa tilanteeseen, jossa sitä ei olisi. Kysymys on vaikea ja monitahoinen, koska se edellyttää hankkeiden lainsäädännöllisten olosuhteiden, rahoituksen, esteiden ja teknologian analysointia. Etenkin YK:n ilmastosopimuksen alaisilla hankkeilla on tässä suhteessa ristiriitainen ja ongelmallinen historia. Ns. puhtaan kehityksen mekanismin (CDM) hankkeista vain 7 % on todettu arvioissa olevan suurellavarmuudella aidosti lisäisiä.

On kuitenkin monta hyvää syytä argumentoida, että kompensaation hyödyt ylittävät sen haitat. Ensinnäkin ne ovat kustannustehokasta ilmastopolitiikkaa. Kompensointi mahdollistaa päästövähennysten toteuttamisen ja vapaaehtoiset ilmastotoimet sellaisille toimijoille, joita valtioiden laillisesti sitovat päästövähennystavoitteet eivät vielä koske. Kompensointi täydentää erilaisten toimijoiden omia päästövähennystoimia ja auttaa niiden kustannusten pienentämisessä erityisesti silloin, kun helpoimmat ja halvimmat toimet on jo toteutettu.

Kaupunkien ja yritysten toimet ovat hyvä osoitus tästä yhdistetystä tavasta toteuttaa päästötavoitteet. Esimerkiksi hiilineutraalisuustavoitteen itselleen asettaneet suomalaiset kaupungit aikovat saavuttaa tavoitteet vähentämällä ensi päästöjään niin pitkälle kuin se on järkevää ja kompensoida loput. Sama tulee todennäköisesti tapahtumaan niissä sadoissa yrityksissä, jotka ovat asettaneet itselleen Pariisin sopimuksen mukaisen päästövähennystavoitteen.

Päästöjen kompensointi on myös ilmastopolitiikan toimeenpanoa laajemmin tukevaa toimintaa. Se lisää yhteistyötä, kasvattaa osaamista ja toimijoiden määrää ilmastotoimien ympärillä. Kompensointi auttaa levittämään tietoisuutta päästövähennyksista ja niiden konkreettisista hyödyistä, kannustaa maita rakentamaan järjestelmiä ja sitä kautta luomaan pohjaa hiilimarkkinoille tulevaisuudessa.  Esimerkiksi Kiinassa tehdyt CDM-hankkeet ovat osaltaan olleet rakentamassa pohjaa maan kansalliselle päästökauppajärjestelmälle. Costa Ricassa järjestelmä on puolestaan osaltaan mahdollistanut metsien suojelun ja ekosysteemipalveluiden arvottamisen.

Yritysten ja kaupunkien lisäksi myös valtiot aikovat käyttää kompensointia osana hiilineutraalisuuteen pyrkimistä. Ainakin Norja, Ruotsi ja Ranska ovat jo ilmoittaneet ottavansa päästöhyvitykset osaksi hiilineutraaliustavoitetta. Kaliforniassa järjestelmä on jo käytössä ja se voi laajentua lähiaikoina Etelä-Amerikkaan.

Kompensaatiomarkkinat ovat kasvaneet tasaisesti ja jatkavat kasvuaan. Viime vuonna ns. vapaaehtoisilla markkinoilla liikkui vähän alle 200 miljoonaa dollaria ja Suomen vuosittaisten päästöjen verran yksiköitä.  Markkinoiden kasvaessa päästövähennysten standardit ja vaatimukset ovat kasvaneet. Vuonna 2016 99 % hankkeista oli kolmannen osapuolen standardisoimia. 

Päästöjen kompensointi on keskeinen ja oleellinen osa fiksua ilmastopolitiikkaa. Kysymys ei ole siitä pitäisikö sen olla osa keinovalikoimaa vaan sitä, miten sen lisäarvo voidaan parhaiten hyödyntää päästövähennystoimissa. Siksi olisi tärkeää saada niiden toteuttamiselle mahdollisimman vahvat ja toimivat säännöt. Joulukuussa neuvoteltava Pariisin sopimuksen sääntökirja voisi parhaimmillaan olla merkittävä askel päästövähennysmarkkinoiden kehittämisessä.

Päästöjen vähentäminen ei onnistu tuilla ja kielloilla. Ilmastopolitiikka edellyttää systeemistä muutosta ja taloudellista ohjausta.

Suomessa on noussut kiivas keskustelu kivihiilestä, kun ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen ehdotti kivihiilikiellon aikaistamista vuoteen 2025 aikaisemmin kirjatun vuoden 2030 sijaan. Samaan aikaan hallituksen sisällä on YLE:n mukaan  noussut ilmiriita uusiutuvan energian tukipaketista. 

Keskustelu on monesta syystä ajankohtainen. Uusimpien tilastojen mukaan Suomen kasvihuonekaasupäästöt kääntyivät merkittävään nousuun vuonna 2016. Yhtenä keskeisenä syntipukkina oli juuri kivihiilen kulutuksen kasvu. On mielenkiintoista, että Suomen päästöt lähtevät kasvuun juuri samalla hetkellä, kun talouskasvu on lähtenyt kunnolla käyntiin.

Suomi ei ole poikkeus kansakuntien joukossa. Kansainvälistä päästökehitystä seuraava Global Carbon Project arvioi, että viime vuonna globaalit päästöt kääntyivät kahden prosentin kasvuun. 

Paljon puhuttu ja hehkutettu Pariisin sopimus ja uusiutuvan energian kasvu eivät ole onnistuneet kääntämään päästöjä alaspäin suuntautuvalle uralle. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmiskunnan energiankulutus kasvaa huimaa vauhtia ja vähäpäästöinen energia korvaa ainoastaan osan tästä kasvusta. 

Yksittäisten valopilkkujen merkitys kokonaisuudessa paljastuu hyvin, kun katsotaan hiiltä. Kivihiilen globaalin kulutuksen väheneminen on ainutlaatuinen tilanne, ja se johtuu pitkälti Kiinasta. Uutisissa on puhuttu paljon Kiinan ilmansaasteista ja kunnianhimoisista ilmastotoimista, mutta päästökehityksen taustalla on paljon yksinkertaisempi selitys. Kiina on rakentanut nyt niin paljon kivihiilivoimaloita, ettei se tällä haavaa enää tarvitse niitä lisää. Tämä yhdistettynä talouskasvun hidastumiseen ja talouden rakenteellinen muutos selittävät pitkälti, miksi Kiinan päästökasvu on (toistaiseksi) pysähtynyt. 

Tilanne ei ole paljon parempi USA:ssa. Trumpin pyrkimys romuttaa Obaman aikaista ilmastopolitiikkaa alkaa näkymään varmaan jossain vaiheessa myös päästöissä, mutta myös Yhdysvalloissa päästökehitystä selittää keskeisesti vahva talouskasvu. Myöskään Euroopassa tilanne ei ole yhtään parempi. Päästöt eivät ole vähentyneet neljään vuoteen vaan pysyvät itsepäisesti samalla tasolla. Tämä tilanteessa, jossa EU on palaamassa takaisin vahvan kasvun uralle, ja kasvu on nopeinta lähes 10 vuoteen.

Selitys tälle kaikelle tulee pitkälti siitä, että päästöjen yhteys talouteen ja kasvuun on edelleen lähes rikkumaton. Kun talous kasvaa, alkavat päästöt myös kasvaa. 2010-luvulla nähty hitaampi päästökehitys saattaa olla siis vain hitaamman talouskasvun tarina.

Tällä havainnolla on huolestuttavia seuraamuksia ilmastopolitiikalle. Se tarkoittaa nimittäin, että ilmastopolitiikan lääkkeet eivät ole tarpeeksi voimakkaita. Ympäri maailmaa ilmastotoimia tehdään pitkälti teknologian kehittäminen ja edistäminen edelle. Maat tukevat uusiutuvan energian lisäämistä, biopolttoaineita, sähköautojen hankkimista jne. Tämä ei kuitenkaan selkeästi riitä ainakaan kahdesta syystä: toimet eivät koske kaikkia talouden osia ja toisaalta saastuttamiselle ei laiteta tarpeeksi voimakkaita rajoitteita.

Politiikassa on helppo juuttua yksittäisiin kieltoihin ja tukiin. Talous ja markkinat toimivat kuitenkin kokonaisuutena ja yksittäinen muutos ilman systeemistä näkökulmaa tuottaa ei-halutun lopputuloksen. Sähkömarkkinoiden emeritusprofessori Mikko Kara kuvaa oivasti poukkoilevan ja puutteellisen energiapolitiikan vaikutuksia Suomessa (HS 12.1.)

“SUOMESSA on tehty viime aikoina monia energiapoliittisia päätöksiä, joilla on pyritty vähentämään hiilidioksidipäästöjä, mutta toimet ovat johtaneet päinvastaiseen tulokseen tai ainakin tulleet kalliiksi.Maakaasun veron nosto kahdeksankertaiseksi johti siihen, että hiilen käyttö lisääntyi ja hiilivoima­laitokset syrjäyttivät sähköjärjestelmän kannalta tehokkaammat kaasuvoimalaitokset. Tuulivoiman yli­mitoitettu syöttötariffi käy kalliiksi valtiolle ja tuli suomalaisen tuuli­voimateollisuuden kehittymisen kannalta liian myöhään. Poltto­turpeen veronkorotus johti kivi­hiilen käytön kasvuun ja energiapuun käytön vähenemiseen. Kaikkien näiden päätösten taustalla on ollut puutteellinen ymmärrys energiajärjestelmän toiminnasta ja riippuvuussuhteista.” (lihavointi kirjoittajan)

Tehokkain ja vaikuttavin keino olisi ulottaa ilmastopolitiikka koko talouden kattavaksi, laittaa hiilelle hinta ja varmistaa, että päästöt pysyvät laskevalla uralla tapahtui mitä tahansa. Tästä hyvänä esimerkkinä on Kalifornian ilmastopolitiikka, jossa päästökauppa kattaa 85 % kaikista päästöistä ja toimii perälautana silloin kun muut toimet eivät tuota haluttua vaikutusta. Kaliforniassa talous ja väestö kasvavat, mutta päästöt vähenevät silti. Ilmastopolitiikka onnistuu eikä ulkoisilla tekijöillä tarvitse yrittää selittää ilmastopolitiikan epäonnistumisen siten kuin Saksa on nyt tekemässä. 

Kielloista ja tuista puhumisen sijaan suomalainen ja globaali ilmastopolitiikka pitäisi siirtää marginaalista talouden ja päätöksenteon ytimeen. Tämä koskee niin valtioiden budjetteja kuin yritysten päätöksentekoa. Nyt tarvitaan päättäväisyyttä, ilmastopolitiikan on aika lävistää koko yhteiskunta ja tehokkain ohjaus tapahtuu talouden kautta. Kaikki muut on näpertelyä marginaalissa. 

Millainen Suomen 2030 ilmasto -ja energiapoliitiikka pitäisi olla?

Sipilän hallitus julkaisi viime syksynä suunnitelman  vuoteen 2030 asti vaadittavien päästövähennysten toteuttamisesta (2016 energia -ja ilmastostrategia). Suunnitelmaa on täydennetty ja tarkennettu syksyn aikana ilmastolain edellyttämällä keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelmalla (KAISU). 

Hallituksen linjauksia on käsitelty viime kuukausina runsaasti tiedotusvälineissä. Olen itse käynyt kymmeniä keskusteluja aiheesta ja yleensä tehtyjen valintojen riskien ja kustannusten esiin nostamisen jälkeen minulta kysytään: "Kuulostaa perustellulta, mutta mikä olisi sinun vaihtoehtosi?” Yritän vastata tässä blogikirjoituksessa esitettyyn kysymykseen. 

Alla kehitysehdotukseni tiivistetysti, niille jotka eivät jaksa tai ehdi lukea koko kirjoitusta.

1. Päästötavoitteita pitäisi arvioida niiden nettovähennysten näkökulmasta (ei EU-lainsäädännön kolmessa pilarissa) ja siksi päästöjen ja nielujen välinen nollasummapeli pitäisi muuttaa tavoitteeksi vähentää päästöjä ja kasvattaa nieluja. Tämä edellyttää hiilinielujen väliaikaisen pienenemisen täysimääräistä huomioimista laskentasäännöissä ja ohjauskeinoja, joilla maankäytön (sekä metsä -että maataloudessa) hiilinieluja voidaan kasvattaa. 

2. Nyt valituilla toimilla hallitus lisää tietoisesti biomassan lisääntyvään käyttöön liittyvää sääntely -ja kustannusriskiä painottamalla biopolttoaineiden osuuden kasvattamista liikenteessä, lämmityksessä ja työkoneiden käytössä. Yhteensä biopolttoaineilla on suunniteltu saavutettavan 2,1 Mt eli 39 % kaikista ei-päästökauppasektorin vuoteen 2030 ulottuvista päästövähennyksistä. Valitsemalla kustannustehokkaammat toimet (kohta 3) Suomi voi itse jo nyt vaikuttaa edellä kuvattujen riskien todennäköisyyteen, tasapainottaa eri sektoreille kohdistuvaa kustannusrasitusta ja ohjata kokonaisuutena yhteiskuntaa kohti pitkän aikavälin hiilinegatiivisuutta. 

3. Hallituksen päästövähennystoimien kustannus on arvioitu tehdyissä vaikutusarvioissa 900 M eur suuruiseksi – sama lopputulos saataisiin lähes viisi kertaa halvemmalla (170 M eur) nostamalla öljylämmityksen ja maatalouden päästötavoitteita. Ohjauskeinoina tulisi käyttää ensisijaisesti hiilen hinnoittelua eri muodoissaan (esim. verotus, päästökauppa) eikä ohjaamalla tukia yksittäisiin teknologisiin ratkaisuihin. Erityisesti öljylämmityksen osalta tämä voisi olla tehokasta, kuten Ruotsin esimerkki osoittaa. Maatalouden päästövähennyksiä voitaisiin toteuttaa tukia vähentämällä päästöjä eniten tuottavista tuotantomuodoista ja uudelleen kohdentamalla niitä hiilensidontaan kannustaviin käytäntöihin.

Hallituksen päästövähennystoimet, niiden tuottama vähennys ja biopolttoaineiden osuus 

(*huom. rakennusten erillislämmityksessä ja työkoneissa ei ole eroteltu bio-osuuden ja muiden toimien osuutta)

***

Niille, joilla on aikaa lukea koko kirjoitus: avaan aluksi omat näkemykseni ilmasto -ja energiapolitiikan tekemisen periaatteista, koska politiikassa on kyse valinnoista.

1. Päästövähennyksillä on kiire ja nyt tehtävät valinnat heijastuvat pitkän aikavälin kehitykseen – Suomen pitää saavuttaa hiilineutraalius ja sen jälkeen negatiiviset päästöt Pariisin sopimuksen tavoitteen saavuttamiseksi. Päästöjen ja nielujen erillinen tarkastelu EU:n lainsäädännön kautta ei riitä, vaan kumpaakin tarvitaan yhtäaikaisesti. Päästöjen vähentäminen tarkoittaa ilmakehään päätyvien kasvihuonekaasujen nettomääräistä vähennystä, ei sitä miten EU:n ilmasto -ja energiapolitiikkkaa on jaoteltu poliittisesti (päästökauppa, ei-päästökauppasektori, maankäyttö ja metsät). Erityisesti biomassan hyödyntämisellä on sektorit ylittäviä vaikutuksia, jotka pitää huomioida täysimääräisesti toimien vaikuttavuutta arvioitaessa. Vuoteen 2030 ulottuvalla aikavälillä pitäisi huomioida myös selkeämmin polkuriippuvuuden riski sekä kunnianhimon että keinojen suhteen. Monilla sektoreilla nyt tehtävät valinnat heijastuvat vuoteen 2050 asti. Energiantuotannossa, rakennuksissa ja liikenteessä tehtävät investoinnit ja kalusto on pitkälti vielä käytössä silloin. Lyhyen aikavälin ratkaisut voivat osoittautua kalliiksi ja tai vaikeasti peruttaviksi. 

2. Päästöjen vähentäminen tulisi olla ensimmäinen (ja ainoa) tavoite  - mitä enemmän asetamme rinnakkaisia ja jopa ristiriitaisia tavoitteita, sitä enemmän itse tavoite eli päästöjen vähentäminen jää taka-alalle. Tämä koskee erityisesti tiettyjen teknologisten ratkaisujen suosimista (uusiutuvat, energiatehokkuus jne.) ja ilmastopoliitikan kautta haettavia kasvu/vienti/työllisyyspyrkimyksiä. EU-tasolla näistä ollaan yritetty päästä 2030-tavoitteissa irti ja Suomen ei kannata kansallisesti rakentaa päällekkäisyyttä. Energia -ja ilmastostrategiassa on päästövähennyksille rinnakkaisia tavoitteita, kuten uusiutuvien osuus, omavaraisuus, hiilen käytöstä luopuminen, tuontiöljyn puolittaminen ja liikenteen uusiutuvien polttoaineiden osuuden kasvattaminen. Näin moni rinnakkainen tavoite syö tehtävien päätösten yksinkertaisuutta ja johdonmukaisuutta sekä lisää  riskiä osaoptimoinnille ja lisääntyville kustannuksille. 

3. Päästöjä pitäisi vähentää siellä missä se on kustannustehokkainta. Pitkällä aikavälillä Suomen pitää olla hiilinegativiinen ja kaikkien sektoreiden pitää päästä päästöissä mahdollisimman lähelle nollaa. Tämä tarkoittaa, että toimet tulevat ennemmin tai myöhemmin koskemaan kaikkia liikenteestä ja maatalouteen. Hiilinegatiivinen Suomi tulee näyttämään huomattavasti erilaiselta ja meidän olisi rehellistä myöntää, että prosessissa tulee olemaan yksittäisiä voittajia ja häviäjiä. Valtion tehtävänä on olla pro market ja ajatella koko yhteiskunnan etua, ei pro business ja keskittyä yksittäisten yritysten tai toimialojen tukemiseen, jos on selvää että niiden liiketoiminta ei kykene siirtymään kohti nollapäästöisyyttä. Paras tapa tähän pro market ajatteluun olisi asettaa päästöjen negatiivisille ulkoisvaikutuksille hiilen hinta joko päästökaupan tai verotuksen kautta.

Näistä periaatteista johtamalla voimme sitten lähteä tutkimaan hallituksen 2030-energia ja ilmastostrategiaa. Mitä nyt tehdään? Toteutuvatko edellä mainitut kolme periaatetta? Jos ei, niin mitä pitäisi tehdä? Katsotaan ensin lukujen valossa mikä Suomen tavoite on ja millä keinoilla siihen aiotaan päästä.

Ongelma nro 1: päästöt eivät nettomääräisesti vähene vuoteen 2030 mennessä lisääntyvien hakkuiden takia

Täyttääkseen EU-velvoitteen Suomen pitää vähentää päästöjä n. 6 miljoonaa tonnia nykykehitykseen verrattuna. Keskeinen toimi on liikenteessä saavutettavat päästösäästöt, jotka tuottavat yli puolet kokonaistavoitteesta. Hallituksen tavoite nojaa pitkälti fossiilisten polttoaineiden korvaamiseen biomassan energiakäytöllä. Biopolttoaineita suunnitellaan käytettäväksi sekä liikenteessä että asuntojen lämmityksessä. Biomassan hyödyntäminen on vuoden 2030 aikajänteellä nollasummapeliä. Lisääntyvät hakkuut vähentävät hiilen sidontaa ja tästä syystä Suomen nettopäästöt eivät vähene käytännössä lainkaan (v. 2014 38 Mt - v.2030 36-39 Mt)

Lähde: taustaraportti kansalliselle energia -ja ilmastostrategialle vuoteen 2030 (2017)

Ongelma nro 2: päästövähennykset ovat kalliita ja painottuvat muutamiin toimiin lisäten niihin liittyviä riskejä

Öljyä riittää, mutta kuinka kauan sitä tarvitaan? Eri skenaariot tarkastelussa.

• Öljyn kulutus on kolminkertaistunut 1960-luvulta. Monet olettavat kysynnän kasvavan tasaisella tahdilla myös tulevina vuosikemmeninä. 
• Talouskasvun laadullinen muutos, teknologia ja ilmastopolitiikka voivat kuitenkin aiheuttaa historiallisen käänteen öljyn kulutuksessa
• Arviot öljyn kysyntähuipusta vaihtelevat merkittävästi. Kansainväliset öljy-yhtiöt ennustavat huippua aikavälillle 2030-50, eurooppalaiset yhtiöt nopeammin kuin amerikkalaiset
• Vaihtoehtoiset ennusteet olettavat kysyntähuipun tapahtuvan huomattavasti aikaisemmin, jopa 2020 mennessä
• Tulevaisuuden ennustaminen on lähes mahdotonta, mutta hajonta osoittaa, että riski väärin arvioiduille kysyntäennusteille on merkittävä

Maailmantalous pysyy liikkeessä öljyn avulla ja sitä pidetäänkin hyvällä syyllä yhtenä ihmiskunnan  kriittisimmistä resursseista. Öljyn saatavuus ja hinta määrittävät yritysten tuottoja, valtioiden budjetteja ja kulutustuotteiden hintoja. 

Ihmiskunta käyttää päivittäin yhteensä 95 miljoonaa barrelia öljyä ja se on kiinteä osa lähes kaikelle sitä mitä ihmiset arjessaan tarvitsevat liikkumisesta ruoantuotantoon. On kuitenkin yksi asia, joka nousee öljyn kulutuksessa ylitse muiden: liikenne. Maailman autot, moottoripyörät, rekat, lentokoneet ja laivat kuluttavat yli puolet kaikesta öljystä. On selvää, että ilman öljyä maailmantalous sekä ihmisten ja tavaroiden liikuttelu eri muodoissaan olisi mahdotonta.

Historiallisesti öljynkulutus on kasvanut vahvasti globaalin talouskasvun kanssa samassa tahdissa. Viime vuosikymmeninä öljynkulutuksen kasvu on ollut päätähuimaavaa. 1960-luvulla luku oli 30 miljoonaa barrelia päivässä. 2010-luvulla päivässä käytetyn öljyn määrä on kolminkertaistunut. 

Öljyn kohdalla suurin kysymys on ollut pitkään onko raaka-ainetta saatavissa riittävästi kattamaan kasvava kysyntä (ns. peak oil-keskustelu). Öljy-yhtiöiden valitseman liiketoimintastrategian keskeisenä oletuksena on ollut tasaisesti ja loputtomiin kasvava öljyn kysyntä. Viime vuosina keskusteluun on noussut kuitenkin päinvastainen näkemys. Entä jos öljyn kysyntä kääntyy nopeasti laskuun (ns. peak oil demand)?

Öljyfirmojen ja alan analyytikoiden keskuudessa kysymys on saanut paljon huomiota. Yksimielisyys on, että kulutuksen kasvu hidastuu ja kääntyy jossain vaiheessa jopa laskuun, mutta suurin ja taloudellisesti arvokkain on kysymys koska tämä historiallinen muutos tapahtuu ja mitkä sen vaikutukset tulevat olemaan? 

Öljyn kysynnän perusoletukset

Aloitetaan kysymyksen tarkastelu matemaattisista perusteista. Öljynkulutuksen kasvu liikenteessä riippuu kahdesta muuttujasta: mikä on autojen osuus kaikista liikutuista kilometreistä (autojen määrä x ajetut kilometrit per auto) sekä autojen polttoainekulutuksesta (mitä tehokkaampi auto, sitä vähemmän kulutusta). Kertomalla nämä tekijät keskenään saadaan luku, joka kertoo kulutetun polttoaineen määrän.