Kivihiili putosi jo, kuka on seuraava fossiiliklubista eläköityvä?

Esitin muutama vuosi sitten julkaistussa kirjoituksessa kysymyksen siitä, onko kivihiili vihdoin poistumassa energiakartalta. Silloin vastaus oli toiveikas ehkä. Kaksi vuotta myöhemmin vastaus on yhä isommilla kirjaimilla kirjoitettu kyllä.

Yhdysvalloissa ja Euroopassa voimalaitokset tulevat käyttöikänsä päähän eikä niihin kannata enää investoida. Pohjoismaissa käytössä olevia laitoksia suljetaan kannattamattomina. Yhdysvalloissa kivihiilifirmoja menee konkurssiin (26 and counting), louhoksia suljetaan (264 and counting) ja jäljellä olevien yhtiöiden markkina-arvo on romahtanut lyhyessä ajassa. Australia - merkittävä kivihiilen viejä - on yrittänyt löytää rahoittajia uusille kivihiililouhoksille Queenslandissä. Rahoituslaitos toisensa jälkeen on jättäytynyt pois hankkeisiin liittyvien taloudellisten ja poliittisten riskien takia. Republikaanien syytöksistä huolimatta Barack Obama ei ole tappanut kivihiiliteollisuutta. Sen tekivät markkinat. (On ironista, että Obama - toisin kuin republikaanit -  on itse asiassa yrittänyt auttaa muutosten kourissa taistelevia yhteisöjä). 

Teollisuusmaiden kysynnän laskiessa kivihiliiyhtiöt ovat laittaneet toivonsa kehitysmaiden kasvavaan energiatarpeeseen. Trendi on kuitenkin sama kuin teollisuusmaissa. Kiinassa kivihiilen kulutus on kääntynyt laskuun ja voimalat pyörivät pienimmällä käyttöasteella 30 vuoteen. 2010 alkaen jokaista uutta kivihiilivoimalaa kohti on lakkautettu kaksi. Intiassa vastaava suhdeluku on 6:1. (Vertailun vuoksi: Euroopassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa suhdeluku on 4:1.)

Kivihiilen alamäki kiihtyy edelleen ja on melko varmaa, että sen päivät ovat luetut. Ilmastonmuutosta kiihdyttävät kuitenkin kaikki fossiiliset polttoaineet. Seuraava kysymys onkin mitä tapahtuu maakaasulle ja öljylle? Olisiko mahdollista, että ne seuraavat pian kivihiilen vanavedessä? Tämä on iso ja tärkeä kysymys siksi, että kolmasosa öjystä ja puolet maakaasuvaroista pitää jättää pysyvästi käyttämättä, mikäli haluamme säilyttää maapallon elinkelpoisena.

Fossiilisiin nojaavien energiamarkkinoiden peruslogiikka on pysynyt samana lähes 100 vuotta. Fossiiliset energiavarat vaativat suuria pääomia ja keskitettyjä tuotantolaitoksia. Markkinoiden muutokset ovat olleet asteittaisia ja hitaita. On kuitenkin kaksi keskeistä muutostekijää, jotka puhuvat fossiilisten kuoleman - tai ehkä olisi parempi puhua arvokkaan eläköitymisen - puolesta.

Ensinnäkin, uusiutuvien myötä energiasta tulee teknologiaa, ei resurssi. Tämä muuttaa markkinoiden toimintaa perustavanlaatuisella tavalla. Hinnat putoavat ja teknologiset innovaatiot ovat päivittäisiä. Toisekseen fossiilisten resurssien hankinta tulee kalliimmaksi ja hankalammaksi, uusiutuvien käyttö halpenee ja helpottuu. Shell on käyttänyt tähän mennessä yli 7 miljardia dollaria Arktisen alueen öljynetsintään, eikä ensimmäistäkään öljylitraa ole vielä pumpattu ylös meren pohjasta.

Näiden lukujen pohjalta ei ole kovin vaikea ennustaa, että lähestymme risteyskohtaa, jossa uusiutuvista tulee pysyvästi halvempi ja parempi vaihtoehto. Energia-alan investointilogiikka muuttuu massiivisista keskitetyistä toimijoista pieniin, ketteriin vaihtoehtoihin. Lähes kuka tahansa voi haastaa suuret tuotantoyhtiöt omalla teknologiallaan. Itse resurssi (aurinko, tuuli jne.) on ilmainen ja kaikkien saatavilla.

Kriittinen kysymys on enää milloin tämä muutos tapahtuu? Yhden, viiden, kymmenen vuoden päästä? Ilmastonmuutoksen pahimpien seurausten estämisessä on takaraja. Jos se ylitetään peli on ohi ja lämpeneminen karkaa käsistä. Tulevaisuuden ennustaminen on aina hankalaa arvailua. Yksi asia on kuitenkin selvää. Kun markkinoiden logiikka keikahtaa, muutos on pysyvä. Kun luottamus fossiilisten tulevaisuuteen horjuu, on sitä mahdotonta saada takaisin. Energia-alalla investoinnit tehdään vuosikymmeniksi. Ilmastonmuutokseen liittyvät fyysiset ja poliittiset riskit ovat sitä luokkaa, ettei uppiniskaisinkaan sijoittaja voi ohittaa niitä. Uskon, että muutos tulee tapahtumaan nopeammin kuin suuri ihmisistä osaa arvioida. Tämä on nähty mm. autoteollisuudessa.

Vaikka tulevaisuus on tuntematon niin kaikkien toimijoiden tulisi jo nyt varautua muutokseen. Teknologista kehitystä kiihdyttää yhä kasvava poliittinen paine vähentää ihmiskunnan tuottamia kasvihuonekaasupäästöjä. Tänä vuonna Pariisissa kaikki maailman maat tulevat yhteen ja tekevät päätöksiä ilmastokriisin ratkaisemiseksi. Toimija, joka ei nyt mieti huomista on pian entinen toimija. Kysy vaikka kivihiiliyhtiöiltä.

Alberta, öljyhiekka ja vaalit - muuttuuko Kanadan (olematon) ilmastopolitiikka?

Alberta on reilun neljän miljoonan ihmisen provinssi Länsi-Kanadassa. Turisteille paikka on tuttu kansallispuistoista, vuorista ja laskettelukeskuksista. Jääkiekkofanit tuntevat hyvin myös Edmontonin ja Calgaryn NHL-joukkueet. Albertan paikallispolitiikka ei kuitenkaan ole ollut kansainvälisesti kovin kiinnostavaa, mutta kaikki muuttui tämän viikon tiistaina käytyjen paikallisvaalien jälkeen. Pienen Albertan vaalitulos oli yhtäkkiä yksi Pohjois-Amerikan puhutuimmista aiheista johtuen yhdestä Yhdysvaltojen ja Kanadan suhteita pitkään hiertäneestä asiasta: Albertan öljyhiekasta ja sitä kuljettavasta Keystone XL-öljyputkesta.

Albertaa kutsutaan usein Kanadan Teksasiksi. Kanada on tällä hetkellä maailman viidenneksi suurin öljyntuottaja ja suurin osa tuotannosta (78 %) tulee Albertasta. Provinssin maaperässä on arvioiden mukaan yhtä paljon öljyä kuin koko muun maailman tunnetut öljyvarat,  yhteensä jopa 2 biljoonaa barrelia. Toisin kuin esimerkiksi Saudi-Arabian tai Venäjän raakaöljy, Albertan öljy on hiekkaan, saveen ja veteen sekoittunutta kiinteää ja tarttuvaa mössöä. Hankalan hyödyntämisen takia puhutaan "epäkonventionaalisista" esiintymistä, öljyhiekasta (oil sands) tai öljyn olomuotoa paremmin kuvaavammin tervahiekasta (tar sands).

Perinteisissä öljylähteissä porataan reikä maahan ja raakaöljy pumpataan pinnalle. Yksinkertaista ja melko tehokasta. Öljyhiekan kohdalla tilanne on aivan päinvastainen. Hiekkaan ja saveen sekoittunut öljy vaatii valtavasti työvaiheita ennnen kuin sitä voidaan käyttää polttoaineena. Bitumimössö louhitaan massiivisissa avolouhoksissa, siitä erotellaan tarpeettomat ainesosat ja vasta sen jälkeen tuotetta voidaan alkaa jalostaa loppukäyttöön. Yhden ainoan öljybarrelin tuottaminen vaatii lähes kaksi tonnia öljyhiekkaa. Prosessissa kuluu valtavasti vettä, energiaa ja kemikaaleja. Öljyhiekkaa pidetään maailman saastuttavimpana öljyntuotannon muotona. Tuotantoalueista otetut kuvat ovat suoraan kuin Mordorista tai Mad Max-elokuvista.  (Jos aikaa riittää, suosittelen katsomaan tämän Ted Garthin esityksen öljyhiekan "todellisesta" hinnasta Albertan luonnolle). 

Öljyhiekan keräämiseen tarkoitettu avolouhos

Vaikeasta hyödynnettävyydestään huolimatta ei ole kuitenkaan vaikeaa arvata, että Albertan politiikot ovat jo 1960-luvulta alkaen miettineet miten nämä potentiaalisesti valtavat öljyesiintymät voisi muuttaa rahaksi. Esteinä ovat olleet sekä taloudelliset (valtavat pääomakustannukset, liian alhainen raakaöljyn hinta) että teknologiset syyt. 2000-luvun alussa palaset alkoivat loksahdella yhteen erityisesti öljyn hinnan nousun myötä ja Albertan öljytuotanto alkoi kasvamaan tasaisesti yli 8 % vuodessa. Vuonna 2000 tuotanto oli 700,000 barrelia päivässä, vuonna 2014 1,7 miljoonaa barrelia.

Albertan paikallispolitiikka on pyörinyt öljyhiekan ympärillä jo pitkään. Kysymyksestä tuli kansallinen, kun Albertasta kotoisin oleva Stephen Harper nousi vuonna 2006 maan pääministeriksi. (Eräs kanadalainen kolumnisti on kuvannut Harperia sanoin "[He is] our version of George W. Bush, minus the warmth and intellect"). Harperin tavoite oli selkeä: Albertan öljyhiekka on saatava maailmanmarkkinoille. Strategia oli hänen mielestään pettämätön, koska öljyn markkinahinnat olivat erittäin korkealla ja kysyntä kasvavissa talouksissa loputon.

Öljyhiekan jalostaminen ei ollut kuitenkaan helppoa tai yksinkertaista. Ympäristöriskit olivat massiivisia ja tuotannon kasvattamiseksi piti tehdä arvovalintoja ympäristön ja talouden välillä. Harper oli päättänyt toimia hinnalla millä hyvänsä. Pääministerikaudellaan hän on ollut valmis murskaamaan kaikki esteet öljyhiekan tuottamisen tieltä. Harper on romuttanut ympäristölainsäädäntöä, leikannut ympäristöhallintoa, erottanut kriitikkiä esittäviä tutkijoita,  keventänyt öljyteollisuuden veroja ja velvoitteita sekä irtisanoutunut kansainvälisistä ilmastosopimuksista. Kanada on perinteisesti ollut ympäristön suojelusta ja kansainvälisestä yhteistyöstä tunnettu valtio. Harperin poliittinen valtakausi on kuitenkin perustunut puhtaasti tavoitteelle tehdä Kanadasta öljyhiekkaan perustuva supervalta.

Jo alkujaan oli selvää, että Albertan öljyesiintymien täysimääräinen hyödyntäminen edellyttäisi öljyn saamista maailmanmarkkinoille. Haasteeksi muodostui sekä öljyn jalostaminen että kuljettaminen Yhdysvaltojen, Euroopan ja Aasian markkinoille. Kustannustehokkaimmaksi ratkaisuksi keksittiin öljyputki, joka kantaa nimeä Keystone XL. Vuonna 2008 esitelty jättimäinen hanke kuljettaisi öljyhiekan Yhdysvaltojen halki Teksasiin, jossa musta mössö voitaisiin jalostaa ja laivata maailmanmarkkinoille. Suunnitelma oli täydellinen paperilla. Mutta sitten alkoivat ongelmat. 

Keystone-suunitelman esittelemisen jälkeen ympäristöjärjestöt, alkuperäiskansat ja tavalliset ihmiset nousivat lähes yhdessä yössä ennennäkemättömään vastarintaan sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa. 1900 km pitkä öljyputki kulkisi asutuksen, maatalouden, metsien, Yhdysvaltojen tärkeimmän pohjavesiesiintymän sekä monen muun onnettomuusalttiin alueen läpi. Ihmiset pelkäsivät öljyvuotoja ja onnettomuuksia. Öljyhiekasta tuli nopeasti myös yksi ilmastokeskustelun kuumista perunoista. Uusien öljyesiintymien hyödyntäminen ei olisi mahdollista ilmastotieteen näkökulmasta, sillä jo olemassa olevista varoista yli 2/3 piti jättää käyttämättä.  Eurooppalaiset lainsäätäjät ovat vuosikausia miettineet miten öljyhiekan käyttöön tulisi suhtautua. Tutkimusten mukaan Kanadan öljyhiekan päästöt ovat valtavat ja niiden hyödyntäminen olisi "game over" ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ihmiskunnan kannalta rajoihin siedettäviin rajoihin.

Stephen Harper ei ole kuitenkaan antanut periksi kansallisen tai kansainvälisen kritiikin edessä. Keystone XL-putkeen liittyvä keskustelu on ollut jumissa vuosikausia Yhdysvalloissa. Republikaanit ajavat hanketta, mutta Obama on ilmoittanut estävänsä sen toteutumisen. Hankaluuksien myötä Harper on yrittänyt ajaa läpi kahta vastaavaa putkihanketta, jotka etenisivät Kanadan itä -ja länsirannikoille (Northern Gateway ja Energy East). Hankkeiden vastustus on ollut vähintään yhtä suurta kuin Keystonen kohdalla. Harperin unelmiin on tullut säröjä sitä mukaa, kun tavalliset kanadalaiset ovat heränneet öljyhiekan mukanaan tuomiin massiivisiin ympäristöriskeihin. Tästä huolimatta Harperin hallinto jatkaa vankkumattomasti öljytavoitteiden edistämistä. Yksikään poliittinen puolue ei ole tähän asti onnistunut uskottavasti haastamaan valittua linjaa.

Kanadan suunnittelemat öljyputket

Alberta on ollut vuosikymmeniä Harperin edustamien konservatiivien poliittisen vallan ja tuen lähde. Provinssi on hyötynyt öljyteollisuudesta ja äänestäjät ovat tukeneet konservatiivien linjaa. Tämän viikon tiistaina kaikki kuitenkin muuttui. Vaaleissa vasemmistolainen New Democratic Party (NDP) sai kaikkien yllätykseksi vaalivoiton ja enemmistön. Muutos yllätti monet. NDP on jo ilmoittanut, että se aikoo muuttaa radikaalisti viime vuosina vallinnutta öljymyönteistä linjaa asettamalla provinssille kunnianhimoisemmat ilmastotavoitteet, verottamalla öljyteollisuutta, ja lopettamalla Keystone XL-putken lobbaamisen Yhdysvalloissa.

Suunnanmuutos on dramaattinen ja sillä voi olla suuri vaikutus Kanadan sisä -ja ulkopolitiikkaan. (Kaikki riippuu tietysti siitä, onko NDP:llä oikeasti kanttia ajaa alas tuloja ja työpaikkoja luova öljyteollisuus.) Albertan poliittisen ilmapiirin muutos voi kuitenkin olla signaali laajemmasta tyytymättömyydestä Harperin valtakautta kohtaan. Muutos ei nimittäin rajoitu vain yhteen paikkaan. Positiivisia signaaleja muutoksesta on havaittavissa muissakin provinsseissa. Ontario, väestöltään suurin provinssi on ilmoittanut ottavansa päästökauppajärjestelmän käyttöön, koska Harperin hallinto ei ole tehnyt tarpeeksi ilmastonmuutoksen hillinnän eteen. Vancouver ja kymmenen muuta provinssia ovat ilmoittaneet tekevänsä omat ilmastotavoitteet, koska liittovaltio ei ole osoittanut johtajuutta.

Tyytymättömyydessä ei ole kyse vain ilmastopolitiikasta. Albertan öljytuotannon priorisoiminen on haitannut koko Kanadan talouskasvua, koska öljyn viennin suuri osuus (40 %) pitää Kanadan dollarin hinnan korkeana ja vaikeuttaa muiden vientisektoreiden kannattavuutta. Öljyn hinnan romahdus viimeisen vuoden aikana on puolestaan kääntänyt kannattavuuslaskelmat päälaelleen. Kustannukset pysyvät ennallaan, mutta tulot putoavat merkittävästi. Nykyinen tuotanto jatkuu, mutta uudet investoinnit tyrehtyvät. Kun tähätään lisätään vientimahdollisuuksien edellytyksenä olevien putkihankkeiden vastustus, on Harperin vision romahtaminen melko lähellä. Hallinnon valitsema linja murtuu paikallistasolla ja on vain ajankysymys milloin muutoksen tuulet puhaltavat Ottawaan saakka.

Harperin lähes kymmenen vuotta kestänyt valtakausi on ollut öljyhiekan sanelemaa. Tämä näyttää vihdoin muuttuvan. Vaikutukset voivat olla dramaattisia, ei ainoastaan Kanadalle vaan koko maailmalle. Kanada on ollut yhdessä Australian kanssa ilmastopolitiikan pahoja poikia ja niitä harvoja teollisuusmaita, jotka ovat osoittaneet suoranaista välinpitämättömyyttä ilmastotoimia kohtaan. Nyt Kanadassa vaikuttaa tapahtuneen kuitenkin kriittinen käännepiste. Harperin tavoite luoda Kanadasta öljyntuotannon supervalta näyttää kaatuvan omaan mahdottomuuteensa. Tavalliset kanadalaiset ovat kyllästyneitä öljysektorin etua ajavaan politiikkaan.

Muutos ei ole yhtään liian aikaisin ilmastopolitiikan kannalta. Kanadan tilanne antaa toivoa, että myös muualla valveutuneet kansalaiset kyseenalaistavat toimenpiteisiin kykenemättömät poliittiset johtajat ja äänestävät muutoksen puolesta. Albertan suunnanmuutos on jälleen yksi positiivinen toivonpilkahdus siitä, että ilmasto-ongelman edessä ollaan valmiita ja halukkaita toimimaan päättäväisesti.

Öljy - onko hinnalla vaikutusta ilmastopolitiikkaan?

Öljyn hinnanmuutokset 1970 - luvulta tähän päivään. Tällä hetkellä hinta on noin 50 dollaria. 

Öljyn hinta vaikuttaa kaikkeen ja kaikkialla yksittäisen kuluttajan bensalaskusta aina kokonaisten valtioiden budjetteihin. Yksi erittäin merkittävä ja paljon keskustelua herättänyt ulottuvuus öljyn hinnan laskulla on sen vaikutus ilmastopolitiikkaan. Menevätkö vähähiiliset investoinnit jäihin, kun fossiilisia polttoaineita saa näin halvalla? Lakaistaanko pitkän aikavälin ilmastohaaste lyhyen aikavälin hyötynäkökulman alle? Miksi öljyn hinta heittelee rajusti? Onko hintojen romahdus jälleen yksi väliaikainen häiriö vai onko taustalla suurempia ja perustavanlaatuisempia muutosvoimia?

Kuusi vuotta sitten raakaöljyn hinta oli kaikkien aikojen ennätyslukemissa - 140 dollaria barrelilta. Monet tahot pitivät korkeaa hintaa hyvänä uutisena vähähiiliselle energiantuotannolle. Kallista resurssia kun ei kannata haaskata. Samalla kilpailevat tuotantomuodot tulivat suhteellisesti kannattavammaksi. Viimeisen kuuden kuukauden aikana öljyn hinta on pudonnut yli 40 prosenttia, joka on alin hinta sitten vuoden 2009. Kääntyykö logiikka nyt päälaelleen?

Historiallisesta näkökulmasta ennusmerkit ovat huonot. Vuonna 1979 Iranin vallankumouksesta käynnistynut hintojen nousu sai monet teollisuusmaat käynnistämään merkittäviä hankkeita vaihtoehtoisten energialähteiden osuuden kasvattamiseksi. Myös uusiutuvan energian ohjelmia - Japanissa aurinkoenergiaa, Kaliforniassa tuulta - ajettiin nopeasti ylös. Muutamaa vuotta myöhemmin öljyntuottajien kartelli OPEC nosti tuotantoa, öljyn hinta romahti ja samalla monet uusiutuvan energian hankkeet ajettiin alas kannattamattomina.

Bloomberg New Energy Financen (BNEF) joulukuussa julkaiseman analyysin mukaan öljyn hinnan laskulla on hyvin laaja-alaisia vaikutuksia eri puolilla maailmaa. Osa on negatiivisia, osa positiivisia.

• Kourallinen öljyntuottajamaita ja kehitysmaita käyttää öljyä merkittävissä määrin pelkkään sähköntuotantoon. Näissä maissa matala hinta ei kannusta etsimään puhtaampia tapoja tuottaa energiaa ainakaan, jos hinnat pysyvät pitkään alhaalla.
• Monet kehitysmaat käyttävät hinnan romahdusta hyväkseen ja poistavat haitallisia fossiilisten polttoaineiden tukia. Näin on tapahtunut ainakin Indonesiassa, Intiassa, Egyptissä, Malesiassa ja Marokossa.
• Öljyn hinta voi vaikuttaa negatiivisesti biopolttoaineiden tai sähköautojen osuuden kasvamiseen liikenteessä. Monissa maissa halpa öljy on lisännyt ajamista sekä paljon kuluttavien autojen myyntiä.
• Yhdysvalloissa matala öljyn hinta voi itse asiassa työntää maakaasun hintaa ylös, koska kaasua saadaan samoista esiintymistä kun öljyä. Kuluttajat ajavat enemmän, koska bensa on halpaa. Toisaalta maassa on käytössä pakollinen velvoite bioetanolin käytölle, joka vaimentaa vaikutusta.
• Euroopassa  maakaasu on usein sidottu öljyn hintaan, joten matala öljyn hinta laskee myös maakaasun hintaa. Halpa maakaasu ja päästöoikeuksien nousseet hinnat kuitenkin vähentävät kivihiilen käyttöä, joka on ilmaston kannalta kaikkein haitallisin energialähde. EU:ssa on tällä hetkellä myös kaikkia jäsenmaita sitovat päästövähennys - sekä uusiutuvien lisäämistavoitteet. Nämä varmistavat sen, että itse ilmastotavoitteet eivät vaarannu. Kustannusarviot kustannuksista ja hyödyistä muuttuvat kuitenkin merkittävästi.
• Erittäin suuri positiivinen vaikutus ilmaston kannalta näkyy uusien öljyntuotantoalueiden etsinnän vähenemisenä. Goldman Sachsin analyysin mukaan matala öljyn hinta on tehnyt 1000 miljardin investointisuunnitelmat riskialttiiksi zombeiksi. Arktiksella Chevron ja Shell ovat lykänneet tuotantosuunnitelmiaan huonon kannattavuuden takia. Sama koskee Kanadan öljyhiekka-alueita, Yhdysvaltain liuskekaasuesiintymiä ja syvän meren porauskohteita. (Uusimpien arvioiden mukaan kaikki nämä epäkonventionaaliset tuotantoalueet tulisi jättää hyödyntämättä).

Edellinen öljyn hinnan romahdus 1980-luvulla vaikutti erittäin negatiivisesti uusiutuvan energian investointeihin ympäri maailmaa. Tällä kerralla tilanne on kuitenkin toisin kahdesta syystä.

Ensinnäkin,  öljyllä ei juurikaan enää tuoteta sähköä suuressa osassa maailmaa vaan se on ensisijaisesti liikkumiseen käytettävä energialähde. Vielä 1980-luvulla öljyllä tuotettiin sähköä esimerkiksi Suomessa ja Yhdysvalloissa n. 10 %. Osuus on pudonnut käytännössä nollaan ja globaalistikin pariin prosenttiin. Öljyn hinnalla - oli se sitten korkea tai matala - on siis ainoastaan marginaalinen vaikutus globaalisti nopeasti etenevään vähähiiliseen sähköntuotantoon (tuuli, aurinko).

Toinen muuttunut tekijä on kansallisesti asetetut ilmasto -ja energiatavoitteet, joita ei 1980-luvulla ollut. Suuressa osassa maailman maita on lakeja, joilla säädellään energiantuotannon aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä. Asiaa voi konkretisoida Kiinan tilanteen kautta. Kiina on tällä hetkellä maailman eniten vähähiiliseen energiantuotantoon investoiva maa. Maan investointitahti ei ole hidastanut öljyn tai edes kivihiilen hinnan putoamisesta huolimatta. Kiina investoi uusiutuviin, koska kyse ei ole pelkästään energian hinnasta vaan laajemmasta strategisesta ajattelutavan muutoksesta energiaturvallisuuden parantamiseksi. Fossiilisten hinnanmuutokset vaikuttavat kustannusarvioihin keinoista, mutta eivät uhkaa itse tavoitteita.

Välittömien lyhyen aikavälin heilahteluiden taustalla on Rick Bosmanin ja Derk Loorbachin mielestä jotain suurempaa: öljyn hinnan dramaattiset muutokset saattavat olla merkki fossiilisiin energialähteisiin perustuvan järjestelmän lopullisesta horjumisesta.

"Together with fluctuating prices, the tensions over access to fossil energy, geopolitical stresses, the carbon bubble debate, the (resistance to) shale gas developments and the climate negotiations are all putting the heat on fossil fuels. It seems that, combined with the accelerating pace of the spread of renewables, all ingredients are there to create long term instability in the fossil based markets." (Lihavointi kirjoittajan).

Uusiutuvat energianlähteet ovat toistaiseksi edelleen kalliimpia kuin fossiiliset. Mutta niillä on pitkällä aikavälillä ylivoimainen kilpailuetu. Toisin kuin fossiiliset, uusiutuvissa itse energia on ilmaista ja hinta muodostuu energian hyödyntämiseen liittyvästä teknologiasta, joka menee koko ajan alas. Viime vuosina aurinkoteknologian hinta on laskenut 80 %, tuulivoiman 60 %. Teknologian kehitys ja hintojen lasku tulevat jatkumaan. Toisin on fossiilisilla. Pitkällä aikavälillä niiden hinnat tulevat menemään ylös, koska varannot ovat rajalliset. Uusiutuvien hintataso ei ole ainoastaan paremmin ennustettava vaan myös taloudellisesti ja poliittisesti vähemmän riskikäs vaihtoehto.

BNEFin analyysi tukee Bosmanin ja Loorbachin väitettä. Raportin mukaan on yhä enemmän merkkejä siitä, että öljyn hinnan lasku johtuu kysynnän vähyydestä eikä pelkästään tarjontarajoitteista. Esimerkiksi maailman eniten öljyä kuluttavassa Yhdysvalloissa talous on kasvanut 9 % vuodesta 2007, mutta öljynkulutus on pudonnut yli 10 % samalla ajanjaksolla.

BNEFin toimitusjohtajan Michael Liebreichin mukaan kyse ei ole siis enää siitä miten öljyn hinta vaikuttaa vähähiilisiin investointeihin vaan miten vähähiilinen teknologia ja ilmastopolitiikka vaikuttavat öljyn hintaan. Huomio on mullistava, mutta sille löytyy empiiristä tukea monelta suunnalta. Saudi-Arabian toiminta yhtenä maailman suurimmista öljyntuottajista puhuu paljon sen puolesta, että öljymarkkinoilla on tapahtumassa peruuttamaton muutos.  

Marraskuun lopussa öljyntuottajamaiden kartelli OPEC ei leikannut tuotantoa, vaikka monet järjestön ulkopuoliset öljyntuottajamaat (esim.Venezuela) ovat suurissa vaikeuksissa nykyisten alhaisten hintojen kanssa ja lobbasivat ankarasti tuotantorajoitusten puolesta. Päätös on merkittävä järjestölle, jonka tavoite on perustamisvuodestaan 1960 ollut ylläpitää tiettyä hintatasoa tuotantomäärien avulla. Merkittävän linjamuutoksen takana on ennen kaikkea Saudi-Arabia, joka on OPECin ylivoimaisesti suurin öljyntuottaja. Saudit tuottavat lähes 25 % järjestön maailmanmarkkinoille myymästä öljystä ja pystyvät tekemään sen käytännössä kaikkia muita halvemmalla hinnalla.

Monien arvioijien mielestä Saudit yrittävät poistaa heikommassa asemassa olevia kilpailijoita pois markkinoilta (esim. Yhdysvaltojen liusketuotanto). Toiset uskovat, että Saudit käyttävät öljyä ulkopoliittisena aseena ja pyrkivät luomaan epävakautta Iraniin ja Venäjälle.

Energia-asiantuntija Elias Hinckleyllä on kuitenkin poikkeava ja erittäin mielenkiintoinen näkökulma Saudien todellisiin motiiveihin, joka linkittyy vahvasti ilmastopolitiikkaan ja uusiutuviin. Hinckleyn mielestä Saudi-Arabia seuraa erittäin huolestuneena keskustelua ilmastonmuutoksen torjunnasta ja vähähiilisten teknologioiden kilpailukyvyn dramaattisesta paranemisesta. Saudit ovat aidosti huolestuneita siitä, että öljylle ei ole lähitulevaisuudessa enää kysyntää.

"But in a world where a producer sees the end of its market on the horizon, then every barrel sold at a profit is more valuable than a barrel that will never be sold.  Current Saudi oil minister Ali al-Naimi had this to say about production cuts in late December: “it is not in the interest of OPEC to cut their production whatever the price is,” adding that even if prices fell to $20 “it is irrelevant.”

Eräänlaisen ennustuksen nyt käsillä olevasta tilanteesta antoi Saudi-Arabian entinen öljyministeri sheikki Ahmed Zaki Yamani vuonna 2000, kun hän totesi seuraavaa:

“Thirty years from now there will be a huge amount of oil – and no buyers. Oil will be left in the ground. The Stone Age came to an end, not because we had a lack of stones, and the oil age will come to an end not because we have a lack of oil.”

Oikea kysymys ei siis välttämättä ole enää miten öljyn hinta vaikuttaa ilmastotoimiin vaan miten ilmastotoimet vaikuttavat tulevaisuudessa öljyn ja muiden fossiilisten kysyntään. Halvalla öljyllä on ilmaston kannalta enemmän positiivisia kuin negatiivisia vaikutuksia ja tästä tilanteesta tulisi ottaa kaikki mahdollinen hyöty irti. Jos maailman suurimpia öljyesiintymiä hallinnoiva maa on aidosti huolissaan siitä, ettei sen öljylle tule olemaan tulevaisuudessa tarpeeksi kysyntää, niin voidaan hyvällä syyllä sanoa, että olemme erittäin lähellä tilannetta, jossa uusiutuva ja vähähiilinen energia ottaa pysyvän etulyöntiaseman fossiilisiin.

Obama, Kiina ja välivaalit - mihin suuntaan lähtee ilmastopolitiikka?

Kansainvälisessä ilmastopolitiikassa on kiistelty vuosikausia siitä, kuka ottaa vastuun päästöjen

vähentämisestä. Kehitysmaat ovat sanoneet, että teollisuusmailla on historiallinen vastuu ja velvoite toimia. Teollisuusmaat ovat osittain hyväksyneet vastuunsa, mutta olleet samalla huolissaan siitä karkaako teollisuus maihin, joissa saastuttamiselle ei ole kustannusta? Tilanne on muistuttanut pokeripeliä, jossa kukaan ei ole halunnut paljastaa korttejaan ensimmäisenä.

Pattitilanteeseen on etsitty ratkaisua jo vuosia. Viime viikolla Barack Obama ja Xi Jinping tarjosivat vastauksen, kun Yhdysvallat ja Kiina ilmoittivat yhteisesti maiden uusista päästövähennystavoitteista. Yhdysvallat aikoo vähentää päästöjään noin neljänneksen vuoteen 2025 mennessä ja Kiina puolestaan pysäyttää päästöjen kasvun vuoteen 2030 mennessä. 

Osa ilmoitusta kommentoineista näki sovun olevan vedenjakaja ja merkittävä pelinavaus kansainvälisessä ilmastopolitiikassa. Kaksi maailman suurinta saastuttajaa seisovat nyt yhdessä rintamassa ja sanovat, että ilmastonmuutos on yksi ihmiskunnan suurimmista ongelmista. Kiistelyn aika on ohi, nyt pitää toimia.

Monet kommentaattorit huomauttivat, että tavoitteet ovat riittämättömiä ja melko vaatimattomia. Tämä on osaltaan totta, mutta kritiikistä unohtuu kuitenkin keskeinen kansainvälistä ilmastopolitiikkaa muuttava tekijä. Kiina ja Yhdysvallat ovat nyt samalla puolella. Kehitysmaiden ja teollisuusmaiden väliseen muuriin on tullut iso rako ja maat aikovat ryhtyä toimiin sormella osoittamisen sijaan. Kiinalle ilmoitus on merkittävä muutos aiemmassa kannassa, jossa maa on vetäytynyt kehitysmaaryhmän taakse. Muiden ilmastotoimia eri syistä jarruttavien maiden - Intia, Kanada, Australia vain muutamana esimerkkinä - on entistä vaikeampi argumentoida toimimattomuuden puolesta. 

Barack Obaman kannalta ilmoitus ei olisi voinut paljon parempaan ajankohtaan sattua. Yhdysvalloissa kongressin välivaalit voittaneille - ja Obaman ilmastotoimia verisesti vastustaville -  republikaaneille sopu oli märkä rätti vasten kasvoja. Julistuksen kautta Obama ilmoitti koko maailmalle, että hän aikoo toimia päättäväisesti Yhdysvaltojen päästöjen vähentämiseksi – huolimatta välivaalien tuloksesta ja kongressissa odottavasta vastarinnasta.

Sopu vei myös yhden tukijalan republikaanien ykkösargumentilta ilmastotoimia vastaan eli siltä, että Yhdysvaltojen ei kannata toimia niin kauan kuin Kiina ja Intia lisäävät päästöjään (oma veikkaukseni on, että lähitulevaisuudessa myös Intian kanssa tullaan tekemään yhteinen ilmastojulistus). Republikaanit eivät ole enää vähään aikaan voineet turvautua täysimääräiseen ilmastonmuutoksen kieltämiseen, koska suurin osa amerikkalaisista a) uskoo ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen ja b) kannattaa päästövähennyksiä. Obaman toimet ovat osoitus äärimmäisen taitavan ja kyvykkään poliitikon toiminnasta vaikeassa sisäpoliittisessa tilanteessa. Hän myös näyttää uskovan vahvasti siihen, että historia tulee osoittamaan hänen olevan oikeassa.

Obama on tietysti miettinyt askelmerkkinsä tarkkaan. Sisäpoliittinen tilanne on äärimmäisen vaikea, mutta suuret linjat puhuvat Obaman näkemyksen puolesta. Sekä teknologinen että turvallisuuspoliittinen tilanne puoltavat päästövähennysten pikaista tarvetta ja niiden tuomia suuria hyötyjä sekä kotimaassa että globaalisti.

Muutama viikko takaperin Deutsche Bank julkisti raportin, jossa se ennakoi aurinkosähköstä tulevan halvin sähkön tuotantomuoto kaikissa Yhdysvaltojen 50 osavaltioissa vuoteen 2016 mennessä. Ennustetta aikaistettiin kahdella vuodella, koska hintojen lasku on ollut  nopeampaa kuin aiemmin on arvioitu.

Sama pätee tuulivoimaan. Fossiilisten polttoaineiden hinnat heilahtelevat kysynnän ja tarjonnan sekä poliittisten päätösten mukaan. Uusiutuvien kustannusetu puolestaan on melkoisen pysyvää sorttia, koska kyseessä on teknologia, jolla hyödynnetään täysin ilmaista energialähdettä. Jos teknologia jatkaa kehittymistä (=halpenemista) on vaikea nähdä miten fossiiliset polttoaineet voisivat pärjätä kilpailussa. Uusiutuvien voittokulku ei ole enää teoriaa. Yhdeksän osavaltiota tuottaa jo yli 10 % sähköstään tuulella. Iowassa ja Etelä-Dakotassa määrä on jo neljännes.

Turvallisuuspolitiikan puolella ilmastokeskustelu on myös kiihtymässä. Yhdysvaltain armeijalla on vahva asema ja kunnioitus yhteiskunnallisessa keskustelussa. Obaman ja demokraattien haukkuminen on yksi asia, mutta mitä tekevät republikaanit silloin, kun asevoimien kaikki haarat puolustavat nopeita ja päättäväisiä päästövähennystoimia kansallisen turvallisuuden nimissä?

“The potential security ramifications of global climate change should be serving as catalysts for cooperation and change. Instead, climate change impacts are already accelerating instability in vulnerable areas of the world and are serving as catalysts for conflict.”

“Coordinated and well-executed actions to limit heat-trapping gases and increase resilience to help prevent and protect against the worst projected climate change impacts are required — now.”

(National Security and the Accelerating Risks of Climate Change - raportti toukokuulta 2014)

Julkisuudessa esiintyneiden tietojen mukaan Yhdysvaltain armeija oli yksi keskeinen vaikuttaja sille, että kahdenvälinen ilmastoyhteistyö Kiinan kanssa käynnistyi ja saavutti pisteen, jossa yhteinen julistus tuli mahdolliseksi. Kuinka kauan republikaanit aikovat vastustaa muutosvoimia, jotka ovat ilmeisiä sekä osavaltioissa että Washingtonissa?

Obama on selkeästi päättänyt käyttää toisen presidenttikautensa ilmastopolitiikan edistämiseen. Kiinan kanssa tehty yhteisjulistus heittää haasteen käytävän toiselle puolelle ja nyt on republikaanien aika vastata. Muutosvoimat vaikuttavat olevan vahvasti päästövähennysten puolella ja onkin mielenkiintoista seurata mitä Yhdysvaltojen sisäpolitiikassa tapahtuu seuraavien kuukausien aikana. Selvää on, että Obama ei aio alistua välivaalien tulokseen ja republikaanien kantaan tässä asiassa.

25 vuotta aikaa.

Aloitetaan tosiasioilla, jotka eivät valitettasti ole mukavaa kuultavaa. Ihmiskunnan hiilibudjetista on jäljellä alle puolet. Nykyisellä päästökehityksellä budjetti on käytetty vuoteen 4.12.2039 mennessä. Näin arvioi Oxfordin yliopiston trillionthtonne.org-projekti, jonka nettisivuilla voi seurata reaaliajassa hiilibudjetin kulumista. 

Tarkka päivämäärä perustuu tiettyihin oletuksiin päästökehityksestä sekä ilmastojärjestelmän herkkyydestä ja on parhaimmilaankin tietysti vain valistunut arvaus. 

Iso kuva on kuitenkin selkeä. Fossiilisista on päästävä eroon, nopeasti ja määrätietoisesti. Tämä tulee edellyttämään ihmiskunnalta täydellistä muutosta kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Havainto ei ole uusi. Ongelma on ollut tiedossa jo pitkään ja viesti on vain vahvistunut uusimpien tutkimustulosten myötä. Hyvin vähän on kuitenkin tehty asian eteen. Miksi näin?

Selityksiä on monia. Tieto ei muutu toiminnaksi kovin helpolla. Yhteiskunnassa on voimia, jotka vastustavat muutosta, koska nykytilanne on parempi turvaamaan jo saavutetut edut. Toiminnan  hyötyjä ja haittoja on vaikea arvioida ja ongelman mittakaavan huomioiden toimettomuus on psykologisesti helpompi vaihtoehto.

Ilmastonmuutoksen negatiiviset vaikutukset kasvavat ja ne tulevat myös selkeämmin havaittaviksi. Kuivuus ja luonnontuhot aiheuttava kärsimystä ja kustannuksia, saarivaltiot pyyhkiytyvät kartalta. ja tämä on vasta alkua. 

Angela Merkelin ilmastoneuvonantaja Hans Joachim Schellnhuber totesi hiljattain, että olemme hyvin lähellä yhteiskunnallista käännepistettä ilmastokeskustelussa. Haitat kasvavat, ymmärrys vähähiilisyyden hyödyistä lisääntyy. On vain ajan kysymys milloin vaaka keikahtaa jälkimmäisen eduksi. 

Ongelman tunnistaminen ja hyväksyminen on tietysti keskeinen osa prosessia. Keskeinen ja se vaikein kysymys päätöksentekijöille on miten muutos saadaan aikaan? Tehtävä ei ole yksinkertainen. 195 valtiota, 7 miljardia ihmistä, kaikilla erilaiset tarpeet ja prioriteetit yhteiskunnan kehittämisen suhteen. Tähän asti keskustelua on lähinnä määrittänyt kuka maksaa viulut.

Muutama viikko takaperin saatiin tähän mennessä paras ja kattavin vastaus miten ihmiskunta voi välttää totaalisen katastrofin ilman, että joudumme siirtymään takaisin kivikautisiin elämäntapoihin. New Climate Economy - raporttia on ollut kirjoittamassa arvovaltainen tutkimuslaitosten ja taloustieteilijöiden joukko - johtajanaan 2006 Sternin raportin keulahahmo Nicholas Stern.

Raportti aloittaa huomiosta, joka on keskeinen ilmastotoimien psykologiseksi tueksi. Kaikilla maailman mailla on mahdollisuus tavoitella kestävää taloudellista vaurautta ja samalla ratkaista ilmasto-ongelma. Seuraavat 15 vuotta ovat ehdottoman kriittisiä tämän tavoitteen kannalta. 

Valtiot, yritykset ja kansalaiset tulevat investoimaan joka tapauksessa 90 biljoonaa (siis 9000 miljardia!) energiajärjestelmiin, kaupunkeihin ja maankäyttöön. Kyse on siitä mihin nämä rahat investoidaan ja tukevatko toimet ilmastotavoitetta vai ei.

Raportti tunnistaa keskeisiksi muutostekijöiksi kaupungit ja energiajärjestelmät.

Aloitetaan kaupungeista. Yli puolet maapallon ihmisistä asuu tällä hetkellä kaupungeissa ja osuuden ennakoidaan kasvavan 2,5 miljardilla vuoteen 2050 mennessä. Kaupungit ovat monella tapaa globaalin talousjärjestelmän sykkiviä sydämiä. Niissä tuotetaan 80 % maailman BKT:sta ja samalla myös 70 % kaikista päästöistä. Jos kaupungit suunnitellaan fiksusti ja resurssitehokkaasti voidaan saada aikaan tuottavia, vahvoja, julkiseen liikenteen nojaavia, puhtaita ja turvallisia alueita, jotka eivät ole uhka vaan mahdollisuus ilmaston kannalta.

Atlantan ja Barcelonan kaupunkien välinen vertailu osoittaa kuinka massiivisia vaikutuksia kaupunkisuunnittelulla voi olla ekologiseen jalanjälkeen.

Energiantuotanto -ja kulutus on asia, joka on meidät tähän liemeen saattanut ja se on myös asia, joka voi tarjota ulospääsyn. 80 % ihmiskunnan päästöistä syntyy fossiilisten polttoaineiden käyttämisestä sähkönä, lämpönä ja raaka-aineena.

Energiajärjestelmän korjaaminen aloitetaan hinnoittelusta. Fossiilisten polttoaineiden tuet ja energian tuhlaaminen on lopetettava. Kivihiili on haitallisin osa energiajärjestelmää ja sen negatiiviset sivuvaikutukset ovat saaneet sekä Yhdysvallat että Kiinan pikaisiin toimiin.

Tuuli -ja aurinkoenergian dramaattinen hinnanpudotus viime vuosina on aiheuttanut sen, että jo puolet maailmalla lisätystä tuotantokapasiteetista on uusiutuvia. Kustannusten lasku ja lisääntyneet investoinnit luovat positiivisen kierteen. Monet uskovat, että teknologian skaalautuminen tulee olemaan paljon suurempaa kuin nykyennusteet antavat ymmärtää.

Raportin keskeinen viesti on positiivinen ja korostaa ilmastonmuutoksen hillintään liittyviä mahdollisuuksia. Se tarjoaa myös konkreettisen polun vähähiilisen tulevaisuuden rakentamiselle. Paras uutinen on, että muutos ei oikeasti maksaisi mitään. Itse asiassa jos huomioidaan positiiviset sivuvaikutukset tulee vähähiilisyys olemaan taloudellisesti erittäin kannattavaa ja mahdollistamaan kaikille korkeamman hyvinvoinnin. Tämä on suuri mahdollisuus kaikille.

 

New Yorkissa tapahtuneessa julkistustilaisuudessa Stern totesi, että ihmiskunnalla on nyt käsissään tilaisuus tehdä tulevasta vuosisadasta yksi ihmiskunnan parhaista tai pahimmista. Pidetään peukkuja, että meillä kaikille  - politiikoilla, yritysjohtajilla, kuluttajilla ja kansalaisilla - olisi viisautta, tahtoa ja kykyä ensimmäiseen vaihtoehtoon.

http://newclimateeconomy.report/

Trooppisten metsien suojelu etenee vahvasti – Brasilia näyttää tietä muille

Kirjoitus on julkaistu alun perin ympäristöministeriön "Uutta ilmastosopimusta rakentamassa"-blogissa 13.6.2014

Bonnin ilmastokokouksen alla ilmassa tuntui leijuvan normaalista poikkeavaa optimismia. Sekä Yhdysvallat että Kiina ilmoittivat juuri ennen kokouksen alkua suunnitelmista uusille päästövähennyksille. Näiden ilmoitusten varjoon jäi ainakin suomalaisissa uutisissa kuitenkin yksi maa, jonka saavutukset saavat maailman kahden suurimman saastuttajan suunnitelmat näyttämään vaatimattomilta.

Ensimmäisen kokousviikon perjantaina Brasilia ilmoitti ensimmäisenä kehitysmaana konkreettisesta tavoitteesta metsäkadon vähentämiselle. Ilmoitus tehtiin juhlallisesti kokouspaikan tiloissa ja se luovutettiin ilmastosopimuksen pääsihteeri Christiana Figuerekselle.

Brasilian toimet Amazonin metsäkadon vähentämiseksi ovat vaikuttavia. Vuosina 2004–2012 lähinnä maataloudesta johtuvaa metsän raivausta vähennettiin lähes 80 %. Päästöiksi muutettuna vähennys on ollut massiivinen, yli 3000 miljoonaa tonnia. Tämä on kolme kertaa enemmän kuin EU:n nykyinen vähennystavoite. Brasilia on jo nyt tehnyt enemmän päästövähennyksiä kuin Yhdysvallat ja EU ovat yhdessä luvanneet vuoteen 2020 mennessä.

Brasilian ilmoitus metsäkadon vähentämisestä jatkaa trooppisten metsien suojelua edistävän REDD+-instrumentin vahvaa etenemistä neuvotteluissa. Viime vuonna Varsovassa saatiin päätökseen seitsemän vuoden neuvottelut, joissa sovittiin kuinka kehitysmaiden toimia metsäkadon vähentämiseksi käytännössä toteutetaan ja seurataan. Brasilian julkistus on näiden sääntöjen soveltamista käytännössä. Toisin kuin Yhdysvallat ja Kiina, Brasilia toi oman ehdotuksensa suoraan neuvottelupöytään konkreettisena ehdotuksena, jota muut voivat arvioida.

Myös muualla maailmassa REDD+-mekanismi näyttää voimansa. Brasilian lisäksi mm. Guyanassa, Keniassa, Meksikossa ja Costa Ricassa on onnistuttu tehokkaasti vähentämään trooppista metsäkatoa. REDD+ on kaikista käytännön haasteista huolimatta onnistunut yhdistämään erilaisia tavoitteita ja lähestymistapoja yhteisen sateenvarjon alle. Koska järjestelmä perustuu kannustimiin ja vapaaehtoisuuteen, on sen hyväksyttävyys korkea kehitysmaissa.

Bonnissa tuntui pitkästä aikaa leijuvan todellista optimismia, ainakin trooppisten metsien suojelun osalta. Neuvotteluissa sovitut asiat tuottavat konkreettisia tuloksia maissa ja vahvistavat uskoa siihen, että yhteisiä ongelmia voidaan ratkoa neuvottelemalla. Positiivinen kierre vahvistaa itseään. REDD+ tarjoaa kannustavan esimerkin, jonka vaikutukset leviävät toivottavasti myös muihin keskusteluihin. 2015 sopimuksen onnistumisen kannalta tällaisia menestystarinoita tarvitaan rutkasti enemmän.

Liuskekaasu - liian hyvää ollakseen totta?

"Liuskekaasu piirtää nyt maailmaa uusiksi" - HS

"Liuskekaasu mullistaa maailman energiamarkkinat" - Suomen Kuvalehti

"Liuske-energia mullistaa markkinat" - Kauppapolitiikka

"USA:n liuskekaasu mitätön uhka kilpailukyvylle" - Kauppalehti

"Turha toivoa, että liuskekaasu tulee ja pelastaa" - Talouselämä

Mikä on energiaministerin  toiveuni? Se, että joku päivä huoneeseen kävelee henkilö, joka väittää löytäneensä energialähteen, joka on täysin kotimainen, halpa, riittoisa ja kirsikkana kakun päällä vähentää vielä kasvihuonekaasupäästöjä. Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Yhdysvalloissa tämä toiveuni kulkee nimellä liuskekaasu.

Liuskekaasu on maakaasua, joka on lukittunut pieniksi kupliksi maaperän kivimuodostelmissa. Hankalan sijainnin takia liuskekaasua kutsutaan epätavanomaiseksi energialähteeksi erotuksena perinteisiin öljy -ja kaasuesiintymiin. Kaasun saamiseksi maanpinnalle tarvitaan muutama työvaihe. Ensin porataan useita pystysuuntaisia reikiä muutaman kilometrin syvyyteen. Tämän jälkeen porataan sivusuuntaisia reikiä. Porauksen päätteeksi reikiin injektoidaan kovalla paineella sekoitusta, joka sisältää vettä, kemikaaleja ja hiekkaa. Syntynyt paine vapauttaa kaasun kiven sisällä olevista huokosista, ja veteen lisätyt ainesosat mahdollistavat maakaasun virtauksen takaisin maanpinnalle ja ihmisen käyttöön.

Koko prosessia kutsutaan vesisärötykseksi tai hydrauliseksi murtamiseksi (fracking). Samalla periaatteella voidaan kerätä myös liuskeissa olevaa toista fossiilista polttoainetta, liuskeöljyä (tight oil). Vesisärotyksen perusajatus on yhtä vanha kuin öljyteollisuus itse. Laajamittaisesti sitä on käytetty jo 1970-luvulla tehostamaan perinteisten öljy -ja kaasukenttien tuotantoa. Poraustekniikan kehittyminen mahdollisti liuske-esiintymien kaupallisen hyödyntämisen 1990-luvulla.

Yhdysvalloissa sekä öljyn -että maakaasuntuotanto oli ollut laskusuunnassa jo vuosikymmeniä. Kysynnän ja tarjonnan lain mukaisesti energian hinta oli ollut vastaavasti nousussa. 2000-luvun puolivälissä kaasun ja öljyn korkea hinta, poraustekniikan kehittymisestä johtuva kustannusten lasku sekä yrityksille tarjotut verohelpotukset saivat aikaan ryntäyksen, joka hakee vertaistaan maan historiassa. Kymmenessä vuodessa porattiin ja vesisärötettiin lähes 170 000 uutta esiintymää. Määrä on puolet koko edellisen 100 vuoden yhteenlasketusta porausmäärästä. Valtavasta volyymistä johtuen tuotanto räjähti uusiin lukemiin ja markkinoille tulvi valtava määrä liuskekaasua -ja öljyä. Kymmenessä vuodessa tuotantomäärät nousivat 14-kertaisiksi ja kuten arvata saattaa hinnat romahtivat niin alas, että monissa osavaltioissa maakaasusta tuli halvin polttoainevaihtoehto. Hyvin lyhyessä ajassa liuskekaasu on kasvanut kattamaan jo 40 % koko Yhdysvaltain maakaasutuotannosta. Maakaasu eri muodoissaan puolestaan on noin kolmannes kaikesta energiantuotannosta. Tämä on saavutus, jota hyvin harva osasi ennustaa. Ei ihme, että muut maat katsovat kateellisina amerikkalaisten liuskekaasubuumia ja haluavat toistaa saman omassa maassaan.

Tuotannon valtava kasvu on saanut monet tahot maalailemaan ruusuisia tulevaisuudenkuvia Yhdysvaltain energitulevaisuudesta. Kansainvälinen energiajärjestö IEA rohkaistui puhumaan jopa maakaasun kultaisesta kaudesta. Uskaliaimmat puhuvat USA:n energiaomavaraisuudesta, 100 vuoden varannoista, öljyntuottajamaiden horjuvasta markkina-asemasta ja jopa vientimahdollisuuksista. Näiden arvioiden mukaan liuskekaasu mullistaa sekä energiamarkkinat että kansainvälisen politiikan voimasuhteet.

On hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään liuskekaasubuumin lyhyttä aikajännettä. Tuotannon kasvu alkoi vuoden 2005 tienoilla, siis alle 10 vuotta sitten. Energiamarkkinoilla tapahtuvat muutokset ovat yleensä melko hitaita. Siinä mielessä liuskekaasun -ja öljyn nopea nousu valokeilaan on vallankumouksellista. Mitä tapahtui puheille fossiilisten polttoaineiden loppumisesta? Entä ilmastonmuutoksesta? Onko fräkkäys vastaus kaikkiin näihin haasteisiin ja ovatko kaikki väitteet niin mahtavia kuin ensi näkemältä vaikuttaa? Uusimpien tutkimusten ja tuotantoarvioiden valossa näyttäisi, että ei ole.

Ensimmäinen ongelma liittyy kysymykseen siitä, kuinka paljon liuskekaasua oikeasti on. Arviot 100 vuoden varannoista perustuvat yltiöoptimistisiin johtopäätöksiin liuskekaasuesiintymien hyödyntämisestä. Kaikkein maltillisimmat arviot liuskekaasun riittävyydestä toteavat, että tuotannon huippu saavutetaan jo hyvissä ajoin ennen vuotta 2020. Yhdysvaltojen korkein energiaviranomainen EIA puhuu 24 vuoden varannoista ja tätäkin ennustetta on hilattu ylös ja alas vuosien varrella. Epävarmuus taloudellisesti kannattavista varannoista on todella suuri. Resurssi (olemassa oleva määrä) ei ole sama kuin reservi (määrä, joka voidaan hyödyntää).

Jokainen geologiaa lukenut tuntee resurssipyramidin käsitteen. Pyramidi kokonaisuudessaan kuvaa hyödynnettävän esiintymän kokoa. Pyramidin huipulla on varanto, joka on teknisesti ja taloudellisesti kaikkein helpoin hyödyntää. Vähimmän vaivan lain mukaisesti helpoimmat esiintymät käytetään ensin. Mitä syvemmälle pyramidissa mennään sitä hankalammaksi ja riskikkäämmäksi resurssin hyödyntäminen käy. Menneinä aikoina öljyä ja kaasua pumpattiin suurista ja helposti käsillä olevista esiintymistä. Nyt öljy -ja kaasuyhtiöt joutuvat etsimään esiintymiä arktisilta alueilta, vaarallisista offshore-kohteista ja maan alta liuske-esiintymistä. Miksi mennä merta edemmäs kalaan, kuuluu vanha sanonta. Siitä yksinkertaisesta syystä, että fossiiliset polttoainevarat ovat ehtymässä eikä tuotanto pysy enää kasvavan kulutuksen tahdissa. 

Yhdysvalloissa oli vuoden 2011 lopussa yli 500 000 liuskekaasukohdetta. Harvemmin mainitaan, että 88 % tuotannosta tuli kuudesta suurimmasta esiintymästä, jotka sijaitsevat eri puolilla maata. Näitä ovat mm. Texasin Barnett ja Eagle Ford, Pohjois-Dakotan Bakken ja itärannikon Marcellus, joka ulottuu usean osavaltion alueelle.  Esiintymien tuotanto putoaa radikaalisti fräkkäyksen edetessä. Suurimmissa esiintymissä pudotus on 80-95 % 36 kuukauden jälkeen. Siis niissä, jotka tuottavat lähes kaiken liuskekaasun. Tuotannon radikaali putoaminen johtaa siihen, että porauksia täytyy tehdä valtava määrä. 30-50 % kaikista porauksista täytyy uusia joka ikinen vuosi, että tuotanto pysyisi edes suurin piirtein edellisvuoden tasolla. Tämä tarkoittaa valtavia kustannuksia. Yhden porauksen kustannus vaihtelee, mutta on noin 10-20 miljoonaa dollaria. Tällä hetkellä liuskekaasuteollisuus kokonaisuudessaan tarvitsee 42 miljardin dollarin vuosittaiset investoinnit. Samaan aikaan teollisuus tuottaa 33 miljardia dollaria myyntituloja. Joka vuosi ala kokonaisuudessaan kärsii 12 miljardin tappiot. Liuskekaasun alhainen hinta vain syventää kannattavuusahdinkoa entisestään.On selvää, että pidemmällä aikavälillä tälläinen toiminta ei ole taloudellisesti kannattavaa.

Raymond Pierrehumbert Chicagon yliopistosta on tiivistänyt tilanteen sanomalla: "Oil production technology is giving us ever more expensive oil with ever-diminishing returns for the ever-increasing effor that needs to be invested." Vuosien 1994 ja 2004 välillä öljyteollisuuden 2,4 biljoonan dollarin investoinneilla saatiin aikaan 12 miljoonan öljybarrelin päivittäinen tuotantolisäys. Vuosien 2005 ja 2010 välillä samalla rahamäärällä tuotantoa ei saatu enää kasvatettua, vaan se itse asiassa supistui 200 000 barrelilla. Kasvavat kustannukset, vähenevät hyödyt. Logiikka on yksinkertainen, mutta toimijoiden taloudellisen kestävyyden kannalta armoton.  

Tällä viikolla tuli konkreettinen esimerkki siitä, miten liuskekaasuun liittyvä hypetys on sumentanut monien silmät tuotannon todellisesta potentiaalista.

Kaliforniassa sijaitsevan Monterey-esiintymän arvioitiin vielä vuonna 2011 sitten olevan seuraava liuskebuumin kohde. Oletukset perustuivat muiden merkittävien esiintymien (Bakken, Eagle Ford) potentiaaliin. Paperilla resurssi on valtava ja kattaa noin 2/3 Yhdysvaltojen teknisesti hyödynnettävästä liuskeöljystä.  Poraamisesta saatavien tulevien tulojen arvioitiin olevan yli 24 miljardia dollaria vuosittain. Samalla luotaisiin lähes kolme miljoonaa työpaikkaa.

Tänä vuonna energiaviranomaiset pudottivat aikaisempia arvioitaan tuotantopotentiaalista 96 %. Jäljelle jäi siis 4 % siitä mitä aikaisemmin ajateltiin. Tämä on mykistävä muutos. Voidaan hyvällä syyllä kysyä, että miten tälläinen muutos arvioissa on ylipäätään selitettävissä. Oliko alkuperäinen arvio tehty rehellisen analyysin pohjalta vai siksi, että ruusuisilla lupauksilla saataisiin kalifornialaisten tuki hankkeen pikaiselle käynnistämiselle?

Taloudellisten näkokohtien lisäksi liuskekaasubuumilla on kustannuksia, jotka eivät näy toimintaa harjoittavien yhtiöiden tilikirjoissa.  Vesisärötys kuluttaa miljoonia litroja vettä, prosessissa käytetyt kemikaalit saastuttavat maaperää ja vesistöjä ja tuotannon aikana ilmakehään karkaava metaani kiihdyttää ilmastonmuutosta. Puolet Yhdysvaltain osavaltioista kärsii poikkeuksellisesta kuivuudesta tällä hetkellä. Kaliforniassa koko osavaltio on kuivuuden kourissa. Onko tämä todellisuus otettu huomioon hyödyntämislaskelmissa? Joissain osissa Texasia vesisärötykseen käytetty vesi on johtanut kylien ja maatalouden vesipulaan. Kaasua riittää yllin kyllin, mutta ruokaa ja juomavettä ei. Tuotannon laajentamisen osana kasvavien riskien kustannukset ja sivuvaikutukset tulevat kantamaan ne yhteisöt, joissa vesisärötystä harjoitetaan.

On hämmentävää seurata miten ohuilla argumenteilla vesisärötyksen väitetään muuttavan koko globaali energiapolitiikan näkymä. Euroopassa vesisärötyksen pauloihin ovat joutuneet ainakin Iso-Britannia ja Puola. Nyt myös saarivaltiosta on kantautunut uutisia, jossa taloudellisesti hyödynnettävien reservien kokoa on pudotettu radikaalisti alaspäin, ennen kuin toiminta on edes kunnolla alkanut. 

Öljy -ja kaasuteollisuuden kyky kääntää tuotantomäärät yhtäkkiä nousuun osoittautuu lähemmällä tarkastelulla hetkelliseksi ilmiöksi, jonka taustalla on enemmänkin huuman aiheuttama mania ja suoranainen kupla. Vesisärötyksen mahdollisuudet kasvattaa globaalia öljy -ja kaasutuotantoa pitkällä aikavälillä on puolestaan varsin ylioptimistinen väite, jota tähän astiset tuotantotilastot eivät tue edes Yhdysvaltojen osalta. Vesisärötykseen liittyy lisäksi merkittäviä ulkoisvaikutuksia, joihin ollaan vasta kunnolla heräämässä. Tuotannon laajenemisen myötä näiden sivuvaikutusten konkreettinen kustannus ja haitat tulevat läpinäkyviksi ja paikallisyhteisöjen vastustus fräkkäystä vastaan tulee todennäköisesti vain kasvamaan. 

Vanha sanonta kuuluu: "kun jokin on liian hyvää ollakseen totta, niin se on liian hyvää ollakseen oikeasti totta." Viimeaikaisten uutisten valossa tämä viisaus on helppo allekirjoittaa liuskebuumin osalta.

Kirjoitus perustuu Post Carbon Instituten (2013) kirjaan "Snake Oil: How fracking´s false promise of plenty imperils  our future".