Powered By Blogger

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Ruokakriisi ja paluu peruskysymysten äärelle.

Ruokakriisin vaikutuksia maailmalla.
Ei iltaa ilman jonkinlaista ruoanlaitto-ohjelmaa. Tai ehkä trendikkäästi pitäisi puhua lifestyle-ohjelmista. Jamie Oliver, Gordon Ramsay, Anthony Bourdain, Nigella Lawson, Rachel Ray, Top chef, Master Chef…Ruoanlaitto-ohjelmat ovat uskomattoman suosittuja ja niissä esiintyvät kokit suurjulkkiksia, jotka julkaisevat kirjoja ja ovat mielipidevaikuttajia. Esimerkiksi Jamie Oliver on sivutyönään pyrkinyt muuttamaan Ison-Britannian kouluruokakulttuuria ja samalla ryhtynyt kansakunnan ylipaino-ongelman esitaistelijaksi. 

Lajina olemme varmasti poikkeuksellinen suhteessamme ravintoon. Ruoka voi olla yhtä aikaa välttämättömyys, intohimo, nautinto, sosiaalisten konfliktien kohde, pakkomielle tai kansanterveydellinen ongelma. Televisiossa ruokaa illasta toiseen laittavan ihmisen seuraaminen kertoo ruoan kulttuurillisesta merkityksestä paljon. Ruoan tuottaminen ja kuluttaminen on ollut sivilisaatioiden historiaa määrittäviä keskeisiä tekijöitä. Ihmiskunnan kehityksen sekä yksittäisten sivilisaatioiden onnistumiset ja epäonnistumiset kietoutuvat merkittävästi ruokakysymyksen ympärille. 

Olemme tulleet pitkän matkan Lähi-idässä Hedelmällisen puolikuun alueelta syntyneestä maanviljelystä nykyiseen pitkälle koneistettuun ja teolliseen ruoantuotantojärjestelmään. Maatalous, eli eläinten ja kasvien hyödyntäminen omiin ravinnollisiin tarpeisiimme, on ollut yksi merkittävimmistä tekijöistä monimutkaisten ihmisyhteisöjen nousussa. Tehostunut ruoantuotanto ja sitä kautta syntynyt ylijäämä mahdollistivat yhteisöjen jäsenten erikoistumisen muihin yhteiskunnallisiin toimintoihin. Yhteiskunnan byrokraattinen hallinta kehittyi alkujaan tuotetun ruoan ylijäämän hallinnointiin ja jakamiseen. Maatalouden teollistuminen ja koneistuminen on luonut tilanteen, ainakin teollisuusmaissa, jossa erittäin pieni osuus väestöstä ruokkii koko muun väestön. Suhteemme ruokaan on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana enemmän kuin koko lajimme olemassaolon aikana. Emme ole enää suoranaisesti tekemisissä ruoan alkulähteen kanssa, kaupoissamme ei ole havaittavissa vuodenaikojen syklejä, emmekä usein tiedä millaisissa olosuhteissa ruokamme loppuen lopuksi valmistetaan ja mitä se sisältää. Yli puolet ihmiskunnasta asuu nykyisellään kaupungeissa, ja useimmille meistä maaseutu on etäinen ideaali viljavista pelloista ja punaisista latorakennuksista. Elintarvikkeiden markkinoinnissa tätä mielikuvaa käytetään tehokkaasti hyväksi.

Viime vuosina on kuitenkin tapahtunut asioita, jotka ovat nostaneet ruoan, ja etenkin sen riittävyyden suureksi keskustelunaiheeksi ympäri maailmaa. Ruokakysymys on noussut takaisin merkittävien poliittisten kysymysten joukkoon. Jopa vauraissa länsimaissa, jossa ravintoa on saatavilla yllin kyllin kaikissa kuviteltavissa olevissa muodoissa, on ruoka lakannut olemasta itsestäänselvyys. Tosiasiassa ei ruoka ole ikinä lakannut olemasta merkittävä kysymys suurimmalle osalla maapallon väestöä. Länsimaisessa edistys – ja teknologiahuumassa me vain hetkeksi unohdimme kuinka perustavanlaatuisesta asiasta onkaan kyse. Väitetyn historian loppumisen sekä digitaalisen vallankumouksen huumassa luulimme, että jotkin ihmiskuntaa vuosituhansia askarruttaneet kysymykset olisivat pysyvästi ratkaistu liberaalin demokratian ja markkinatalouden ideologiaa noudattaen. Finanssikriisi yhdistettynä ruoka – ja ilmastokriisiin on viimeistään ravistellut meidät takaisin maanpinnalle.

Vuosina 2006–2008 useiden ravintolajikkeiden hinnat nousivat dramaattisesti. Useissa maissa ympäri maailman hinnannousut laukaisivat mellakoita ja mielenosoituksia. Hinnat taittuivat hetkeksi, kunnes taas viime vuonna nousu alkoi. YK:n elintarvike – ja maatalousjärjestön FAO:n mukaan ruoanhinta nousi globaalisti 25 % vuonna 2010. Viimeisten kuukausien aikana ruoan hinnan nousu on ollut osatekijänä kansannousuille ja mellakoille mm. Tunisiassa ja Egyptissä. Köyhät maat ovat usein ruoan nettotuojia ja pahimmillaan jopa puolet kansalaisten käytettävissä olevista tuloista kuluu ruokaan. Tästä syystä pienetkin hinnannousut voivat olla kohtalokkaita yhteiskunnalliselle vakaudelle.

Ruoan hinnannousulle on löydetty useita erilaisia selityksiä. Laaja-alaiset luonnontuhot, joista osa liittyy suoraan ilmastonmuutokseen, ovat aiheuttaneet merkittäviä satojenmenetyksiä ympäri maailmaa. Esimerkiksi Venäjällä kuivuus ja metsäpalot pienensivät viljasatoja niin paljon, että maa asetti viljalle osittaisen vientikiellon. Monet muut maat, kuten Kiina, Intia, Bangladesh, Sudan ja Argentiina ovat ottaneet käyttöön vientikieltoja – tai rajoituksia varmistaakseen riittävään kotimaisen tarjonnan viljalle. Kehitysmaiden kasvanut elintaso, etenkin väkirikkaassa Intiassa ja Kiinassa, on lisännyt lihankysyntää merkittävästi. Lihansyönti vaatii tunnetusti huomattavan paljon enemmän ravintoa per tuotettu kilo kuin kasviperäinen ruokavalio. 

Kysyntää on kasvattanut myös teollisuusmaiden tavoitteet vähentää öljyriippuvuutta ja pienentää kasvihuonekaasupäästöjä kasvattamalla biopolttoaineiden kulutusta. Sekä Yhdysvallat että Eurooppa käyttää yhä suuremman osuuden tuottamistaan ravintokasveista esimerkiksi etanolin valmistamiseen. Tämä kysyntä kilpailee suoraan ihmisravinnon kysynnän kanssa. Kärjistettynä vaihtoehtoina ovat amerikkalaisten ja eurooppalaisten autoilu tai köyhien ihmisten ruokkiminen. Yhdysvalloissa jopa 40 % maissisadosta käytetään biopolttoaineiden raaka-aineeksi. Maissi on liittovaltion vahvasti subventoima lajike, jonka kanssa monien maissia tuottavien kehitysmaiden on mahdoton kilpailla. Esimerkiksi Meksikossa Yhdysvaltojen subventoiman maissin on arvioitu jättäneen n. 1,5 miljoonaa maanviljelijää vaille elantoa yksinkertaisesti siitä syystä, ettei näillä viljelijöillä ole mahdollisuutta kilpailla halpamaissin kanssa maailmanmarkkinoilla. Työttömyysongelma ajaa monet meksikolaiset hakemaan töitä Yhdysvaltojen puolelta. Seurauksena on kasvava laiton siirtolaisuus ja siihen liittyvät lukuisat sosiaaliset ongelmat. On jotenkin kohtalon ivaa, että amerikkalaisen lihanjalostusteollisuuden on havaittu käyttävän tilannetta hyväkseen. Laittomat meksikolaissiirtolaiset ovat halpaa työvoimaa, jonka oikeuksista ja työturvallisuudesta ei tarvitse piitata. Amerikkalainen halpa liha ja siitä hyötyvä pikaruokateollisuus perustuu toisin sanoen sekä valtion tukemaan maissiin (maissi on yksi lihakarjan pääravinnon lähteistä) että meksikolaiseen laittomaan siirtolaisuuteen. Kun tähän yhdistää amerikkalaisten ylipaino-ongelman, on mielestäni oikeutettua kysyä, ketä nykymalli oikeastaan enää hyödyttää?




Ruoantuotanto kietoutuu myös globaalin ilmasto-ongelman ympärille. Ruoka on toisaalta taustavaikuttaja ilmaston lämpenemiseen, toisaalta ruoka-ongelma pahenee sen aiheuttamien seurausten vuoksi. Keinotekoisiin lannoitteisiin ja koneisiin perustuva, teollinen maatalous tuottaa merkittävän osan ilmastonmuutosta kiihdyttävistä kasvihuonekaasupäästöistä. Worldwatch-instituutin mukaan jopa 50 % kaikista kasvihuonekaasupäästöistä aiheutuu teollisesta lihantuotannosta (mm. metaanipäästöt, sademetsien hakkuut ja maankäytön muutokset). YK:n alaisen FAO:n vastaava arvio on 18–30 %. Haarukan alapäässäkin luku on suurempi kuin liikenteen maailmanlaajuisesti aiheuttamat päästöt (n.15 %). Samaan aikaan ruoantuotanto kärsii ilmastonmuutoksen aiheuttamista äärimmäisistä sääilmiöistä ja sääolojen muuttumisesta, mm. kuivuudesta ja tulvista. Australia on sinänsä surullinen esimerkki, että viime aikoina maa on kärsinyt yhtäaikaisesti kummastakin ongelmasta. Victorian osavaltiossa on kärsitty historiallisen pahoista tulvista, Maan länsiosassa ongelmana on ollut pitkäaikainen kuivuus. Ilmastonmuutoksen on arvioitu lisäävän globaalia kokonaissademäärää, mutta kysymys onkin mihin ja kuinka paljon kulloinkin vettä sataa. Liian vähäinen sademäärä aiheuttaa kuivuutta, liika sade puolestaan on sekin ongelma. Maaperän kasvamisen kannalta oleellinen hedelmällinen osuus on vain muutamia kymmeniä senttimetrejä. Pitkällisen prosessin seurauksena muodostunut hedelmällinen maaperä voi ihmisen toiminnan johdosta kärsiä merkittäviä tuhoja tai huuhtoutua kokonaan pois. Maaperän eroosio, suolaantuminen sekä hedelmällisyyden heikkeneminen aiheuttavat pitkäaikaisia ja vaikeasti korjattavia tuhoja.  

Ruoantuotanto on myös köyhyyteen ja nälänhätään liittyvä ongelma. On melko paradoksaalista, että nykyisellä ruokakriisillä on loppuen lopuksi vähän tekemistä ruoan saatavuuden kanssa. Esimerkiksi FAO:n mukaan nykyisellä ruoantuotannolla pystytään takaamaan riittävä kaloreidensaanti kaikille planeettamme 7 miljardille asukkaalle. Ongelma ei ole siis kysynnässä eikä tarjonnassa, vaan paikassa, jossa nämä tarpeet yhdistyvät, eli markkinoilla.

Maatalouspolitiikkaa ohjanneet prioriteetit ja tapamme jakaa hyödykkeitä markkinoiden kautta on nälkäongelman keskiössä. Entinen Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton on suoraan myöntänyt kuinka maailma on epäonnistunut ruokatuotannon kanssa asettamalla vääriä prioriteetteja. "Me mokasimme, mukaan lukien minä omalla presidenttikaudellani", Clinton totesi vuonna 2008 Maailman ruokapäivän tapahtumassa. Hän totesi, että vuosikymmeniä Maailmanpankin, IMF:n ja muiden instituutioiden ajama politiikka painosti etenkin afrikkalaisia viljelijöitä pudottamaan omat maataloustukensa pois. Tuet, joita maksettiin mm. lannoitteille ja lajikkeiden jalostamiselle. Tilalle ajettiin rakenteellisia sopeutusohjelmia, joita noudattamalla maat saivat teollisuusmaiden avustuksia. Toiminnan seurauksena Afrikan ruokaturva ja ruokaitsenäisyys väheni ja tuonti lisääntyi.

Nyt Afrikka on tilanteessa, jossa maapallon muut maat vuokraavat sen viljelysmaita omiin tarpeisiinsa. Madagascarilla Daewoo on vuokrannut 99 vuodeksi puolet maan viljelymaasta tuottaakseen maissia ja palmuöljyä Etelä-Korean omille markkinoille myytäväksi. Kiina on vuokrannut Mosambikista maata 800 miljoonan dollarin arvosta. Samaa toimintaa harjoittavat monet Lähi-idän maat sekä länsimaiset toimijat. Yhdistävänä selittäjänä viljelymaan hankinnassa on, että nämä maat eivät kykene tuottamaan tarpeeksi ruokaa tai teollisuuden tarvitsemia biopolttoaineita omilla viljelysmaillaan. Afrikka on ikävällä tavalla päätymässä uudestaan kolonialistisen toiminnan kohteeksi. Clinton jatkoi pohdintaansa toteamalla, että "[r]uoka ei ole kuin mikä tahansa muu hyödyke[…], meidän pitäisi palata ruokatuotannon omavaraisuutta maksimoivaan politiikkaan. On hullua ajatella, että me voimme kehittää köyhiä maita ilman, että parannamme [ensiksi] näiden maiden kykyä ruokkia omaa väestöään." Vastaavia kannanottoja on kuulunut muiltakin nykytilanteen kärjistymisen aiheuttaneilta tahoilta. Maailmanpankin Juergen Voegele myönsi epäsuorasti, että nykyinen markkinalähtöinen ideologia on epäonnistunut tavoitteessaan. "Maailmassa on tällä hetkellä jo lähes miljardi ihmistä, jotka kärsivät nälästä. Tämä ei johdu siitä ettei maailmassa olisi tarpeeksi ruokaa vaan siitä, että näillä ihmisillä ei ole varaa ostaa sitä [markkinahintaan]."
 
Afrikkalainen Mali on ehkä surullisin esimerkki siitä mitä valikoivasti vapaa markkinatalous aiheuttaa köyhälle maalle, joka yrittää olla osa maataloustuotannon näennäisesti vapaita maailmanmarkkinoita. Malin eteläosissa tuotetaan puuvillaa, joka ei pysty kilpailemaan Yhdysvaltojen ja Euroopan tuetun puuvillatuotannon kanssa. Pohjoisen karjanjalostus puolestaan ei pysty kilpailemaan samojen toimijoiden tukeman lihatuotannon kanssa. UNDP:n 2003 julkaistun raportin mukaan EU:ssa maksetaan jokaista lehmää kohti yli 900 dollaria maataloustukea vuodessa. Yhteisen maatalouspolitiikan (CAP) toimintaa on uudistettu merkittävästi tuosta ajankohdasta, mutta luku on silti edelleen useita satoja dollareita. Euroopan lehmien vuosittain saama avustus ylittää moninkertaisesti köyhän maan bruttokansantuotteen ja näiden maiden hallintojen käytettävissä olevien budjettien rajan. Ei ole kai ihme, että mailla ei ole mahdollisuuksia vapailla markkinoilla toimimiseen.

Ruokakriisi on konkreettinen ja satoihin miljooniin ihmisiin vaikuttava rakenteellinen ongelma. Ruoantuotantoon – ja kulutukseen liittyvät ongelmat vaikuttavat ihmisiin, ympäristöön ja talouksiin negatiivisella tavalla. Ruokaongelma on myös konkreettinen osoitus siitä miksi markkinatalous ei aina ole toimiva instrumentti tuotannon organisoimiseksi ja hyödykkeiden jakamiseksi. Ruokakriisi paljastaa armottomasti myös länsimaiden kannattaman vapaan globaalin kaupan kaksinaismoraalisuuden. Vaadimme kehitysmailta toimintamallia, jota emme edes itse noudata. Edes maailman rikkaimmat ja vauraimmat valtiot eivät halua jättää yhteiskunnan menestyksen kannalta keskeistä kysymystä yksin markkinoiden hoidettavaksi.

Kirjoituksen innoittajana toimi:

Zizek, Slavoj (2009), First as Tragedy, Then as Farce. W.W. Norton & Co Inc.

P.S. Viime aikoina on ilmestynyt suuri määrä ruokaongelmaa eri tavalla ruotivia dokumentteja ja kirjoja. Ajatus tästä merkinnästä lähti katsottuani mainion amerikkalaisen Food Inc. - dokumentin, joka on paljon ajatuksia herättävä puheenvuoro länsimaisen, teollisen ruoantuotannon ongelmista. Dokumentissa esiintyvät mm. Michael Pollan (The Omnivore´s Dilemma-kirjan kirjoittaja) sekä Eric Schlosser (Fast Food Nation-kirjan kirjoittaja). Dokumentin eniten ajatuksia herättävä puheenvuoro tulee kuitenkin Joel Salatinilta, amerikkalaiselta maanviljelijältä, joka kuvailee itseään sanoilla "Christian-libertarian-environmentalist-capitalist-lunatic Farmer". Salatinin Virginiassa sijaitseva Polyface-maatila pyrkii luontoa ja eläimiä kunnioittavaan luomuajattelua pidemmälle vievään lähituotantoon. Tapa, jolla hän ruotii nykyistä teollista maataloutta on humoristinen ja samalla uskomattoman syvällinen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti