Olin juoksemassa eräänä iltana Katajanokalla, kun näin horisontissa kiitävän armeijan kuljetushelikopterin. Roottorilapojen synnyttämä ääni toi jostain syystä mieliini Ridley Scottin vuonna 2001 julkaistun Isku Mogadishuun-sotaelokuvan. Elokuva kertoo Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukkojen vuonna 1993 Somaliassa suorittamasta epäonnistuneesta operaatiosta, jonka seurauksena kaksi armeijan sotilashelikopteria ammuttiin alas ja reilun sadan miehen sotilasjoukko joutui kiivaisiin tulitaisteluihin pääkaupungin kaduilla.
Näin elokuvan ensimmäisen kerran ollessani armeijassa vuonna 2002, jossa koko yksikkömme vietiin läheisen kaupungin elokuvateatteriin katsomaan sitä "koulutustarkoituksessa". Kouluttajamme pitivät elokuvaa hyvänä tapaustutkimuksena kaupunkisodankäynnistä ja siihen liittyvistä haasteista. Meille kaljupäisille rynnäkkökivääriä kantamaan opetetuille nuorille miehille elokuva oli piristävä poikkeus kasarmin rutiineihin. Jostain selittämättömästä syystä olen aina pitänyt sotaelokuvista, ja elokuvan sankarimaiset sotilaat ja visuaalisesti näyttävät taistelujaksot saivat minut innostuksen partaalle. Suuren vaikutuksen teki Eric Banan näyttelemä Delta-erikoisjoukkojen sotilas Hoot, josta on jäänyt erityisen vahva muistijälki aivoihini. Elokuvan loppupuolella on kohtaus, jossa kiivaista taisteluista ehjänä selvinneet miehet keskustelevat leirissä edellisen vuorokauden tapahtumista. Hoot istuu pöydässä ja varustautuu lähtemään takaisin Mogadishun kaduille. Josh Hartnettin näyttelemä kersantti Eversmann kysyy, miksi hän haluaa väkisin palata kuolemankentälle selvittyään juuri sieltä vahingoittumattomana pois. Hoot toteaa, että kaupungissa on vielä omia sotilaita, jotka pitää hakea sieltä pois. Hoot jatkaa sotimisen filosofista pohdintaa:
Näin elokuvan ensimmäisen kerran ollessani armeijassa vuonna 2002, jossa koko yksikkömme vietiin läheisen kaupungin elokuvateatteriin katsomaan sitä "koulutustarkoituksessa". Kouluttajamme pitivät elokuvaa hyvänä tapaustutkimuksena kaupunkisodankäynnistä ja siihen liittyvistä haasteista. Meille kaljupäisille rynnäkkökivääriä kantamaan opetetuille nuorille miehille elokuva oli piristävä poikkeus kasarmin rutiineihin. Jostain selittämättömästä syystä olen aina pitänyt sotaelokuvista, ja elokuvan sankarimaiset sotilaat ja visuaalisesti näyttävät taistelujaksot saivat minut innostuksen partaalle. Suuren vaikutuksen teki Eric Banan näyttelemä Delta-erikoisjoukkojen sotilas Hoot, josta on jäänyt erityisen vahva muistijälki aivoihini. Elokuvan loppupuolella on kohtaus, jossa kiivaista taisteluista ehjänä selvinneet miehet keskustelevat leirissä edellisen vuorokauden tapahtumista. Hoot istuu pöydässä ja varustautuu lähtemään takaisin Mogadishun kaduille. Josh Hartnettin näyttelemä kersantti Eversmann kysyy, miksi hän haluaa väkisin palata kuolemankentälle selvittyään juuri sieltä vahingoittumattomana pois. Hoot toteaa, että kaupungissa on vielä omia sotilaita, jotka pitää hakea sieltä pois. Hoot jatkaa sotimisen filosofista pohdintaa:
" - Kun menen takaisiin kotiin, ihmiset kysyvät minulta: hei Hoot, miksi teet sitä mitä teet? Oletko jonkinlainen sotanarkomaani?
- Arvaa mitä vastaan? En sano heille yhtään helvetin mitään. Miksi? He eivät voi ymmärtää. He eivät voi ymmärtää miksi teemme tätä. He eivät voi ymmärtää, että kaikessa tässä on kyse vain vieressä seisovista sotilastovereistasi, ja siinä kaikki. Siinä kaikki mitä on."
- Arvaa mitä vastaan? En sano heille yhtään helvetin mitään. Miksi? He eivät voi ymmärtää. He eivät voi ymmärtää miksi teemme tätä. He eivät voi ymmärtää, että kaikessa tässä on kyse vain vieressä seisovista sotilastovereistasi, ja siinä kaikki. Siinä kaikki mitä on."
Elokuvateatterin pimeydessä nyökytin ymmärtävästi Hootin loppukaneetille. Tottahan se on, kaiken sodassa tapahtuvan mielettömyyden ja julmuuden keskellä ihmisenä oleminen palautuu takaisin alkeellisimmmalle mahdolliselle tasolle. Ainoa millä on merkitystä, on miehet, joiden vierellä olet.
Kuitenkin myöhemmin samana iltana rupesin miettimään toteamusta uudelta kantilta. Miten sotaa ja ihmisten tappamista voi perustella tuolla tavalla? Miten Hoot voi pelkistää Somalian konfliktin ja Yhdysvaltain sotilaiden läsnäolon maassa pelkäksi taistelijaparin toveruudeksi? Miten niin siinä on kaikki mitä on? Entä konfliktin historia, siihen johtaneet moninaiset syyt, somalijohtajien ja kansainvälisen yhteisön rooli ja toimet, kaikki ne rakenteelliset tekijät, jotka johtivat tähän tilanteeseen? Voisihan Hoot kavereineen olla vaikka töissä autotehtaalla tai konttorissa, jossain missä palkan ansaitseminen ei vaadi toisen ihmisen tappamista.
Sisäpoliittisesta ongelmasta kansainväliseksi konfliktiksi laajentunut Somalian valtion hajoaminen on merkinnyt suurta inhimillistä tragediaa, joka jatkuu näihin päiviin saaakka. Hootin lausahdus yksinkertaisti kaikki nämä vaikeat ja laajat kysymykset yksittäisten sotilaiden toverillisuuden kokemukseksi. Olihan tilanteen eskaloituminen tuohon pisteeseen monien päätösten ja rakenteellisten tekijöiden takana.
Olin ärsyyntynyt kahdesta syystä. Ensinnäkin minua ärsytti elokuvan yksipuolinen, Yhdysvaltain armeijan ja sen sotilaiden toimia kritiikittömästi glorifioiva kuvaus. Somalitaistelijat olivat vain erilaisilla aseilla lahdattavia statisteja. Toisekseen olin ärsyyntynyt itseeni, koska en ollut heti tajunnut, millä tavalla minua katsojana harhautettiin tuntemaan sympatiaa jenkkisotilaita kohtaan ja unohtamaan taustalla vaikuttavat rakenteet.
Kuitenkin myöhemmin samana iltana rupesin miettimään toteamusta uudelta kantilta. Miten sotaa ja ihmisten tappamista voi perustella tuolla tavalla? Miten Hoot voi pelkistää Somalian konfliktin ja Yhdysvaltain sotilaiden läsnäolon maassa pelkäksi taistelijaparin toveruudeksi? Miten niin siinä on kaikki mitä on? Entä konfliktin historia, siihen johtaneet moninaiset syyt, somalijohtajien ja kansainvälisen yhteisön rooli ja toimet, kaikki ne rakenteelliset tekijät, jotka johtivat tähän tilanteeseen? Voisihan Hoot kavereineen olla vaikka töissä autotehtaalla tai konttorissa, jossain missä palkan ansaitseminen ei vaadi toisen ihmisen tappamista.
Sisäpoliittisesta ongelmasta kansainväliseksi konfliktiksi laajentunut Somalian valtion hajoaminen on merkinnyt suurta inhimillistä tragediaa, joka jatkuu näihin päiviin saaakka. Hootin lausahdus yksinkertaisti kaikki nämä vaikeat ja laajat kysymykset yksittäisten sotilaiden toverillisuuden kokemukseksi. Olihan tilanteen eskaloituminen tuohon pisteeseen monien päätösten ja rakenteellisten tekijöiden takana.
Olin ärsyyntynyt kahdesta syystä. Ensinnäkin minua ärsytti elokuvan yksipuolinen, Yhdysvaltain armeijan ja sen sotilaiden toimia kritiikittömästi glorifioiva kuvaus. Somalitaistelijat olivat vain erilaisilla aseilla lahdattavia statisteja. Toisekseen olin ärsyyntynyt itseeni, koska en ollut heti tajunnut, millä tavalla minua katsojana harhautettiin tuntemaan sympatiaa jenkkisotilaita kohtaan ja unohtamaan taustalla vaikuttavat rakenteet.
Nämä ajatukset aivolohkossani jatkoin juoksuani Katajanokalta kohti Kauppatoria, kun silmiini osui kyltti, jossa hauskannäköinen klovni nostaa silinteriään ja viereen on laitettu teksti, joka toteaa "Ole ympäristön ystävä!" Plakaatti on ruuvattu kiinni paikallisen jäätelökioskin kylkeen, mikä tuntui varsin loogiselta, kun huomasin jäätelöfirman logon klovnin vatsan kohdalla.
Haluan uskoa informoitujen ihmisten kykyyn tehdä vastuullisia valintoja, ja siksi olen pitkään uskonut tiedotuksen ja valistuksen voimaan ympäristötietoisuuden kasvattamisessa. Tästä syystä ensimmäinen reaktioni kylttiin olikin positiivinen. "Onpa hienoa, että kuluttajia tällä tavalla muistutetaan päivittäisten valintojen merkityksestä luonnon hyvinvoinnille". Samalla takaraivossani aktivoitui yhdeksän vuoden takaisen elokuvakokemuksen jättämä muistijälki. Loppulenkin ajaksi syvennyin miettimään Hootia, Somalian konfliktia ja nykyajan kuluttajasoturia konsumerismin taistelukentillä.
Haluan uskoa informoitujen ihmisten kykyyn tehdä vastuullisia valintoja, ja siksi olen pitkään uskonut tiedotuksen ja valistuksen voimaan ympäristötietoisuuden kasvattamisessa. Tästä syystä ensimmäinen reaktioni kylttiin olikin positiivinen. "Onpa hienoa, että kuluttajia tällä tavalla muistutetaan päivittäisten valintojen merkityksestä luonnon hyvinvoinnille". Samalla takaraivossani aktivoitui yhdeksän vuoden takaisen elokuvakokemuksen jättämä muistijälki. Loppulenkin ajaksi syvennyin miettimään Hootia, Somalian konfliktia ja nykyajan kuluttajasoturia konsumerismin taistelukentillä.
Nyky-yhteiskunnassa yksittäisen kuluttajan taisteluliiviin sysätään sekä omaan elämään että ympäröivään yhteiskuntaan liittyvää vastuunkantoa. Älä tupakoi, älä syö roskaruokaa, älä osta tavaroita, joita et tarvitse, käytä julkisia, kierrätä, suosi luomu -ja lähiruokaa, tee sitä, alä tee tätä. Muista samalla auttaa lähimmäisiäsi ja pelastaa maailman köyhät ja kärsivät! Älkää ymmärtäkö väärin, tiedottaminen ja ihmisten valistaminen on tärkeää, mutta nykyjärjestelmän kaksinaismoralistinen luonne on yksinkertaisesti törkeää vastuun sysäämistä taholle, joka on usein ristiriitaisten vaatimusten ja status quoa ylläpitävien sosiaalisten rakenteiden armoilla.
Kuluttaja-kansalaista muistutetaan jatkuvasti muuttuvan ilmaston ja rajallisten luonnonvarojen asettamista rajoitteista. Samaan aikaan talouskasvun ylläpitämisestä huolestunut valtio ja liiketoimintaansa kasvattavat yritykset pyrkivät tekemään kaikkensa ihmisten kulutuksen lisäämiseksi. Hallitus muistuttaa ihmisiä ostamisrituaalin tärkeydestä bruttokansantuotteen kasvattamisen kannalta. Ainoastaan talouskasvun avulla ihmisillä riittää töitä ja valtiolla verotuloja, joilla maksaa koulutus, eläkkeet ja terveydenhuolto. John Maynard Keynes kirjoitti aikanaan säästäväisyyden paradoksista (paradox of thrift), jonka idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on seuraava: laman aikana ihmisille syntyy halu säästää, ei kuluttaa. Kuitenkin kansantalouden näkökulmasta tämä toiminta nimenomaan pahentaa lamaa, joka aiheuttaa ihmisissä yhä suuremman säästämishalun, joka puolestaan edelleen syventää lamaa jne. Ratkaisuksi Keynes ehdottikin julkisen kulutuksen ja investointien lisäämistä taloudellisen laskusuhdanteen aikana, jotta kierre saadaan katkaistua ja ihmiset palaamaan kuluttamisen tielle.
Säästäväisyyden paradoksi on erityisen ajankohtainen finanssikriisin ja sitä seuranneen globaalin laman jälkitunnelmissa. Valtiot, yritykset ja ihmiset elivät yli varojensa ja lainasivat rahaa kuin huomista ei olisi, mutta kuplan puhjettua järjestelmään piti tunkea lisää rahaa, ettei se romahtaisi kokonaan. Olet elänyt yli varojesi, sen on loputtava nyt! Älä kuitenkaan säästä liikaa, koska sitten meillä on vielä kurjempaa! Niin ja sitten on vielä se ilmasto-ongelma mikä tarvitsisi myös ratkaista, mutta jutellaan siitä myöhemmin. Pari vuotta sitten Helsinki täyttyi "Älä ruoki lamaa"-julisteista, joissa muistutettiin "turhan säästämisen" vaarallisuudesta kansantaloudelle. Ei yhtään ihme, että valistuneemmallakin ihmisellä menee sormi suuhun siinä, mitä kulloinkin pitäisi tehdä.
Tiedotuksen lisäksi monet maat lanseerasivat talouden piristämiseksi kampanjoita, joilla pyrittiin kannustamaan ihmisiä kuluttamiseen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa oli käytössä "cash for clunkers"-ohjelma, jossa kuluttajat saivat hyvityksen liittovaltiolta heidän vaihtaessaan autonsa uuteen. Ohjelman tavoitteena oli ensisijaisesti stimuloida kulutusta ja saada teollisuudelle kysyntää. Se mikä oli hyväksi autoteollisuuden työpaikoille, ei välttämättä ollut sitä kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiselle tai vaihtoehtoisten ratkaisujen (julkinen liikenne, sähköautot) kehittämiselle. Yksittäinen kansalais-kuluttaja on vapaata riistaa konsumerismiin keskittyvässä yhteiskunnassa. Vuonna 2009 yritykset käyttivät globaalisti n. 450 miljardia Yhdysvaltain dollaria mainontaan. Merkittävä osuus näistä varoista kohdistuu nimenomaan erilaisia terveys -ja ympäristöhaittoja aiheuttavien tuotteiden myynnin lisäämiseen, kuten alkoholi, -tupakka, -auto -ja pikaruokateollisuuden tuotteiden kulutuksen lisäämiseen. Yhdysvalloissa on tehty tutkimuksia mainonnan vaikutuksista ihmisiin. Niissä on havaittu, että esimerkiksi pikaruokamainostamisen kieltämisellä on positiivisia vaikutuksia ylipaino-ongelmiin, eritoten lasten ja nuorten kohdalla.
Valistuksella ja tiedotuksella saavutettu kuluttajien ympäristötietoisuuden nousu on herättänyt yritykset hyödyntämään viherpesua tuotteidensa markkinoinnissa. Viherpesu on toimintaa, jossa kuluttajille pyritään markkinoimaan yrityksen tarjoamia tuotteita ekologisina tai eettisinä vaihtoehtoina, vaikka ne eivät sitä oikeasti ole. Viherpesua harjoittavat erityisesti sellaiset yritykset, joiden toiminnasta aiheutuvat negatiiviset ympäristövaikutukset ovat suuria. Esimerkiksi brittiläinen BP (lyhenne vaihtui muutama vuosi sitten British Petroleumista Beyond Petroleumiin) korostaa yhteiskuntavastuuraportissaan, kuinka heidän öljytankkereissaan on siirrytty maaliin, joka vähentää kuljetuksen hiilidioksipäästöjä pienentyneen virtausvastustuksen takia. Raportin kirjoittajilta oli unohtunut mainita ihan vertailun vuoksi Meksikonlahden öljykatastrofin vaikutukset yrityksen ekologiseen jalanjälkeen.
Filosofi Slavoj Zizek toteaa, että nykyinen markkinatalousjärjestelmä on tehnyt kuluttamisesta rituaalin, jossa ihmiset eivät osta itselleen enää tuotetta johonkin tarpeeseen, vaan yhä enenevässä määrin oman tiedostavan ja luonnosta välittävän identiteetin pönkittämiseen. Hän nostaa esimerkiksi Starbucks-kahvilaketjun, joka on muuttanut sloganinsa muotoon "It´s not what you are buying, it´s what you are buying into." Kuppi kahvia piristää päivääsi ja tekee maailmasta hitusen paremman paikan elää. Zizekin mukaan yritykset mainostavat tuotteitaan maailmaa parantavina, vaikka tosiasiassa ne ylläpitävät ympäristöä saastuttavia ja epäoikeudenmukaisuutta vahvistavia rakenteita. Esimerkiksi ruotsalainen halpavaateketju H&M myy kyseenalaisissa olosuhteissa tuotettuja vaatteitaan milloin aliravittujen AIDS-lasten, milloin sademetsien pelastamisen verukkeella.
Haluan korostaa, että mielestäni eettisiin ja ympäristöystävällisiin valintoihin kannustamisessa ei ole mitään vikaa. On hyvä, jos kuluttaja miettii ostamiensa asioiden vaikutuksia ympäristöön ja muihin ihmisiin. Luomun ja lähiruoan suosiminen on tutkitusti parempi vaihtoehto ympäristön kannalta, joka vähentää päästöjä, lannoitteiden ja torjunta-aineiden käyttöä ja parantaa eläinten hyvinvointia. Mutta on turha odottaa, että muutos tapahtuu ainoastaan tätä kautta. On olemassa yrityksiä, jotka aidosti pyrkivät parantamaan oman toimialansa kestävyyttä. On kuitenkin olemassa suuri määrä toimijoita, jotka toimivat ympäristöä ja ihmisiä kunnioittamattomalla tavalla. Kokonaisvaltainen ja rakenteellinen tarkastelu on ainoa vaihtoehto ympäristöongelmien ratkaisemisessa, sillä yksityiskohtiin on helppo hukkua. On yhdentekevää, jos valitset reilun kaupan kahvia kierrätettävässä pahvimukissa, jos kahvinhakureissu on taitettu bensaa nielevällä katumaasturilla. Ekoarkkitehti William Mcdonough on todennut osuvasti, että on turha kuvitella, että ihmisen luontoa tuhoava toiminta muuttuu yhtäkkiä päinvastaiseksi strategialla, jossa jatkuvasti kasvava määrä yrityksiä ja kuluttajia yrittää olla vähän vähemmän pahoja päivittäisessä toiminnassaan.
Yrityksien ja valtioiden kuluttaja-kansalaisen niskaan sysäämä vastuu itsestä, ympäristöstä ja yhteiskunnasta on ongelmallinen ja ristiriitainen. Ihmisiä on turha vaatia toimimaan ympäristöystävällisesti, mikäli yhteiskunnan rakenteet ja vallitsevat normit samaan aikaan ovat konfliktissa näitä tavoitteita vastaan. Amerikkalaiset Richard Thaler ja Cass Sunstein käyttävät vuonna 2008 ilmestyneessä Nudge-kirjassaan termiä valintojen arkkitehtuuri (choice architecture). Käsitteellä he tarkoittavat toimintaa, jolla valinnat tehdään mahdollisiksi ja tuodaan konkreettisella ja helpolla tavalla ihmisille punnittaviksi. On turha kannustaa ihmisiä julkisen liikenteen asiakkaiksi, jos järjestelmän toimivuuteen ja helppokäyttöisyyteen ei panosteta. Polkupyöräilyä ei voi edistää, ellei siitä tehdä helppoa ja kaikin puolin kannattavaa pyöräilijän näkökulmasta.
Hootin tavoin kansalais-kuluttaja on pitkälti jo tehtyjen päätösten ja vallitsevien sosiaalisten rakenteiden armoilla. Juostessaan luotisateessa Mogadishun kaduilla, Hoot ei voinut pysähtyä, ottaa satelliittipuhelinta käteen ja soittaa Bill Clintonille kysyäkseen miksi helvetissä olen täällä ammuttavana? Varmasti asia oli käynyt Hootin mielessä aikaisemmin, mutta juuri sillä hetkellä hänen täytyi keskittyä oman ja taisteluparin hengissä pysymiseen. Yhtä lailla yksittäisen kansalais-kuluttajan on arjen ja työnteon taistelutantereella vaikea pysähtyä ja kyseenalaistaa niitä valtarakenteita, joita hän omilla valinnoillaan on ylläpitämässä. Varsinkin kun samaan aikaan hän on yritysten viherpesun ja valtion talouskasvun tärkeydestä muistuttavan propagandapommituksen kohteena. Varmasti kuluttaja-kansalainen on miettinyt lisääntyvän työnteon ja siitä aiheutuvan stressin järkevyyttä tilanteessa, jossa ainoa asia mitä hänellä ei vielä ole tarpeeksi, on aika. Ehkä voisin vähän downshiftata, lähteä reissuun tai hoitaa kasvimaata? Toisaalta asuntolainaa on maksettava ja lapsetkin tarvitsisivat uudet läppärit ja matkapuhelimet, koulussa kuulemma syrjäytyy porukasta helposti jos ei ole uusimpia ja viileimpiä laitteita.
Monimutkaisten yhteiskunnallisten kysymysten ja erilaisten ympäristöongelmien sysääminen yksin kuluttajan niskaan on epäoikeudenmukaista ja ja katseet todellisista ongelmista pois kääntävä harhautus. Ilman kokonaisvaltaista, nykytilannetta ylläpitävien sosiaalisten valtarakenteiden kriittistä tarkastelua ei voida tehdä suuria ja vaikuttavia muutoksia. Ilmastonmuutoksen kaltaisten globaalien ympäristöhaasteiden ratkaiseminen ei onnistu pelkästään kaupassa suoritettavan, lompakolla äänestämisen kautta.
Hyvää pääsiäistä!
Kuluttaja-kansalaista muistutetaan jatkuvasti muuttuvan ilmaston ja rajallisten luonnonvarojen asettamista rajoitteista. Samaan aikaan talouskasvun ylläpitämisestä huolestunut valtio ja liiketoimintaansa kasvattavat yritykset pyrkivät tekemään kaikkensa ihmisten kulutuksen lisäämiseksi. Hallitus muistuttaa ihmisiä ostamisrituaalin tärkeydestä bruttokansantuotteen kasvattamisen kannalta. Ainoastaan talouskasvun avulla ihmisillä riittää töitä ja valtiolla verotuloja, joilla maksaa koulutus, eläkkeet ja terveydenhuolto. John Maynard Keynes kirjoitti aikanaan säästäväisyyden paradoksista (paradox of thrift), jonka idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on seuraava: laman aikana ihmisille syntyy halu säästää, ei kuluttaa. Kuitenkin kansantalouden näkökulmasta tämä toiminta nimenomaan pahentaa lamaa, joka aiheuttaa ihmisissä yhä suuremman säästämishalun, joka puolestaan edelleen syventää lamaa jne. Ratkaisuksi Keynes ehdottikin julkisen kulutuksen ja investointien lisäämistä taloudellisen laskusuhdanteen aikana, jotta kierre saadaan katkaistua ja ihmiset palaamaan kuluttamisen tielle.
Säästäväisyyden paradoksi on erityisen ajankohtainen finanssikriisin ja sitä seuranneen globaalin laman jälkitunnelmissa. Valtiot, yritykset ja ihmiset elivät yli varojensa ja lainasivat rahaa kuin huomista ei olisi, mutta kuplan puhjettua järjestelmään piti tunkea lisää rahaa, ettei se romahtaisi kokonaan. Olet elänyt yli varojesi, sen on loputtava nyt! Älä kuitenkaan säästä liikaa, koska sitten meillä on vielä kurjempaa! Niin ja sitten on vielä se ilmasto-ongelma mikä tarvitsisi myös ratkaista, mutta jutellaan siitä myöhemmin. Pari vuotta sitten Helsinki täyttyi "Älä ruoki lamaa"-julisteista, joissa muistutettiin "turhan säästämisen" vaarallisuudesta kansantaloudelle. Ei yhtään ihme, että valistuneemmallakin ihmisellä menee sormi suuhun siinä, mitä kulloinkin pitäisi tehdä.
Tiedotuksen lisäksi monet maat lanseerasivat talouden piristämiseksi kampanjoita, joilla pyrittiin kannustamaan ihmisiä kuluttamiseen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa oli käytössä "cash for clunkers"-ohjelma, jossa kuluttajat saivat hyvityksen liittovaltiolta heidän vaihtaessaan autonsa uuteen. Ohjelman tavoitteena oli ensisijaisesti stimuloida kulutusta ja saada teollisuudelle kysyntää. Se mikä oli hyväksi autoteollisuuden työpaikoille, ei välttämättä ollut sitä kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiselle tai vaihtoehtoisten ratkaisujen (julkinen liikenne, sähköautot) kehittämiselle. Yksittäinen kansalais-kuluttaja on vapaata riistaa konsumerismiin keskittyvässä yhteiskunnassa. Vuonna 2009 yritykset käyttivät globaalisti n. 450 miljardia Yhdysvaltain dollaria mainontaan. Merkittävä osuus näistä varoista kohdistuu nimenomaan erilaisia terveys -ja ympäristöhaittoja aiheuttavien tuotteiden myynnin lisäämiseen, kuten alkoholi, -tupakka, -auto -ja pikaruokateollisuuden tuotteiden kulutuksen lisäämiseen. Yhdysvalloissa on tehty tutkimuksia mainonnan vaikutuksista ihmisiin. Niissä on havaittu, että esimerkiksi pikaruokamainostamisen kieltämisellä on positiivisia vaikutuksia ylipaino-ongelmiin, eritoten lasten ja nuorten kohdalla.
Valistuksella ja tiedotuksella saavutettu kuluttajien ympäristötietoisuuden nousu on herättänyt yritykset hyödyntämään viherpesua tuotteidensa markkinoinnissa. Viherpesu on toimintaa, jossa kuluttajille pyritään markkinoimaan yrityksen tarjoamia tuotteita ekologisina tai eettisinä vaihtoehtoina, vaikka ne eivät sitä oikeasti ole. Viherpesua harjoittavat erityisesti sellaiset yritykset, joiden toiminnasta aiheutuvat negatiiviset ympäristövaikutukset ovat suuria. Esimerkiksi brittiläinen BP (lyhenne vaihtui muutama vuosi sitten British Petroleumista Beyond Petroleumiin) korostaa yhteiskuntavastuuraportissaan, kuinka heidän öljytankkereissaan on siirrytty maaliin, joka vähentää kuljetuksen hiilidioksipäästöjä pienentyneen virtausvastustuksen takia. Raportin kirjoittajilta oli unohtunut mainita ihan vertailun vuoksi Meksikonlahden öljykatastrofin vaikutukset yrityksen ekologiseen jalanjälkeen.
Filosofi Slavoj Zizek toteaa, että nykyinen markkinatalousjärjestelmä on tehnyt kuluttamisesta rituaalin, jossa ihmiset eivät osta itselleen enää tuotetta johonkin tarpeeseen, vaan yhä enenevässä määrin oman tiedostavan ja luonnosta välittävän identiteetin pönkittämiseen. Hän nostaa esimerkiksi Starbucks-kahvilaketjun, joka on muuttanut sloganinsa muotoon "It´s not what you are buying, it´s what you are buying into." Kuppi kahvia piristää päivääsi ja tekee maailmasta hitusen paremman paikan elää. Zizekin mukaan yritykset mainostavat tuotteitaan maailmaa parantavina, vaikka tosiasiassa ne ylläpitävät ympäristöä saastuttavia ja epäoikeudenmukaisuutta vahvistavia rakenteita. Esimerkiksi ruotsalainen halpavaateketju H&M myy kyseenalaisissa olosuhteissa tuotettuja vaatteitaan milloin aliravittujen AIDS-lasten, milloin sademetsien pelastamisen verukkeella.
Haluan korostaa, että mielestäni eettisiin ja ympäristöystävällisiin valintoihin kannustamisessa ei ole mitään vikaa. On hyvä, jos kuluttaja miettii ostamiensa asioiden vaikutuksia ympäristöön ja muihin ihmisiin. Luomun ja lähiruoan suosiminen on tutkitusti parempi vaihtoehto ympäristön kannalta, joka vähentää päästöjä, lannoitteiden ja torjunta-aineiden käyttöä ja parantaa eläinten hyvinvointia. Mutta on turha odottaa, että muutos tapahtuu ainoastaan tätä kautta. On olemassa yrityksiä, jotka aidosti pyrkivät parantamaan oman toimialansa kestävyyttä. On kuitenkin olemassa suuri määrä toimijoita, jotka toimivat ympäristöä ja ihmisiä kunnioittamattomalla tavalla. Kokonaisvaltainen ja rakenteellinen tarkastelu on ainoa vaihtoehto ympäristöongelmien ratkaisemisessa, sillä yksityiskohtiin on helppo hukkua. On yhdentekevää, jos valitset reilun kaupan kahvia kierrätettävässä pahvimukissa, jos kahvinhakureissu on taitettu bensaa nielevällä katumaasturilla. Ekoarkkitehti William Mcdonough on todennut osuvasti, että on turha kuvitella, että ihmisen luontoa tuhoava toiminta muuttuu yhtäkkiä päinvastaiseksi strategialla, jossa jatkuvasti kasvava määrä yrityksiä ja kuluttajia yrittää olla vähän vähemmän pahoja päivittäisessä toiminnassaan.
Yrityksien ja valtioiden kuluttaja-kansalaisen niskaan sysäämä vastuu itsestä, ympäristöstä ja yhteiskunnasta on ongelmallinen ja ristiriitainen. Ihmisiä on turha vaatia toimimaan ympäristöystävällisesti, mikäli yhteiskunnan rakenteet ja vallitsevat normit samaan aikaan ovat konfliktissa näitä tavoitteita vastaan. Amerikkalaiset Richard Thaler ja Cass Sunstein käyttävät vuonna 2008 ilmestyneessä Nudge-kirjassaan termiä valintojen arkkitehtuuri (choice architecture). Käsitteellä he tarkoittavat toimintaa, jolla valinnat tehdään mahdollisiksi ja tuodaan konkreettisella ja helpolla tavalla ihmisille punnittaviksi. On turha kannustaa ihmisiä julkisen liikenteen asiakkaiksi, jos järjestelmän toimivuuteen ja helppokäyttöisyyteen ei panosteta. Polkupyöräilyä ei voi edistää, ellei siitä tehdä helppoa ja kaikin puolin kannattavaa pyöräilijän näkökulmasta.
Hootin tavoin kansalais-kuluttaja on pitkälti jo tehtyjen päätösten ja vallitsevien sosiaalisten rakenteiden armoilla. Juostessaan luotisateessa Mogadishun kaduilla, Hoot ei voinut pysähtyä, ottaa satelliittipuhelinta käteen ja soittaa Bill Clintonille kysyäkseen miksi helvetissä olen täällä ammuttavana? Varmasti asia oli käynyt Hootin mielessä aikaisemmin, mutta juuri sillä hetkellä hänen täytyi keskittyä oman ja taisteluparin hengissä pysymiseen. Yhtä lailla yksittäisen kansalais-kuluttajan on arjen ja työnteon taistelutantereella vaikea pysähtyä ja kyseenalaistaa niitä valtarakenteita, joita hän omilla valinnoillaan on ylläpitämässä. Varsinkin kun samaan aikaan hän on yritysten viherpesun ja valtion talouskasvun tärkeydestä muistuttavan propagandapommituksen kohteena. Varmasti kuluttaja-kansalainen on miettinyt lisääntyvän työnteon ja siitä aiheutuvan stressin järkevyyttä tilanteessa, jossa ainoa asia mitä hänellä ei vielä ole tarpeeksi, on aika. Ehkä voisin vähän downshiftata, lähteä reissuun tai hoitaa kasvimaata? Toisaalta asuntolainaa on maksettava ja lapsetkin tarvitsisivat uudet läppärit ja matkapuhelimet, koulussa kuulemma syrjäytyy porukasta helposti jos ei ole uusimpia ja viileimpiä laitteita.
Monimutkaisten yhteiskunnallisten kysymysten ja erilaisten ympäristöongelmien sysääminen yksin kuluttajan niskaan on epäoikeudenmukaista ja ja katseet todellisista ongelmista pois kääntävä harhautus. Ilman kokonaisvaltaista, nykytilannetta ylläpitävien sosiaalisten valtarakenteiden kriittistä tarkastelua ei voida tehdä suuria ja vaikuttavia muutoksia. Ilmastonmuutoksen kaltaisten globaalien ympäristöhaasteiden ratkaiseminen ei onnistu pelkästään kaupassa suoritettavan, lompakolla äänestämisen kautta.
Hyvää pääsiäistä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti