Ovatko kivihiilen päivät viimein luetut?

Kivihiilikaivos Indonesiassa.

Viime kuukausina useat maat ja kansainväliset rahoituslaitokset ovat ilmoittaneet, että ne lopettavat uusien kivihiilivoimaloiden rahoittamisen kehitysmaissa. Aika tulee näyttämään millainen konkreettinen vaikutus linjauksilla on. Monet analyytikot uskovat kuitenkin jo nyt, että mm. Maailmanpankin tekemällä ilmoituksella tulee olemaan välitön negatiivinen vaikutus kivihiilen houkuttelevuuteen investointikohteena.

Ihmiskunnan kivihiilen käytön historia on pitkä ja monivaiheinen. Kiinassa kivihiiltä on todistetusti hyödynnetty energiaksi jo 3000 vuotta sitten. Kivihiilen laajamittainen käyttö puolestaan ulottuu aivan teollistumisen alkuaikoihin. Isossa-Britanniassa kivihiileen siirryttiin, kun energian kysyntä ylitti sen mitä vedellä ja puulla pystyttiin tuottamaan.1700-luvulla saarivaltiossa tuotettiin 80 % kaikesta maailmalla poltetusta kivihiilestä.

Yli 300 vuotta myöhemmin kivihiilen suosio yhtenä maailman merkittävimmistä energianlähteistä on edelleen vahva. Sillä tuotetaan lähes kolmannes ihmiskunnan käyttämästä energiasta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana kivihiilen käyttö on lisääntynyt globaalisti yli 50 %. Kasvun takana on erityisesti kaksi maata: Kiina ja Intia.

Tällä hetkellä Kiina kuluttaa lähes puolet kaikesta kivihiilestä. Intia seuraa kovaa vauhtia perässä. Toisin kuin öljy, maailman kivihiilivarannot ovat jakautuneet hyvin tasaisesti ympäri maailmaa ja nykyennusteiden mukaan varat riittävät ainakin 100 vuodeksi. Kivihiiltä louhitaan yli 100 maassa kaikilla mantereilla, Antarktista lukuunottamatta. Monille valtioille kivihiili on yksinkertaisesti helpoiten saatavilla oleva kotimainen energialähde. 

Miksi kivihiili on niin iso ongelma? Lyhyesti ja yksinkertaisesti se on ihmisten ja ympäristön kannalta kaikkein saastuttavin energianlähde. Itse raaka-aineen louhinta aiheuttaa massiivisia ympäristötuhoja, vesistöjen saastumista ja tuhansien kaivostyöläisten kuoleman joka vuosi. Kun kivihiili poltetaan voimalassa, syntyy valtava määrä ilmastonmuutosta kiihdyttäviä hiilidioksidipäästöjä, mutta sen lisäksi myös muita vaarallisia yhdisteitä, kuten elohopeaaa, rikkidioksidia, nokea ja pienhiukkasia. Pelkästään Kiinassa näiden päästöjen on arvioitu aiheuttavan yli 250 000 ihmisen ennenaikaisen kuoleman vuosittain. Yhdysvalloissa hiilipölyä kertyy 140 miljoonaa tonnia vuodessa. Kivihiili on suurin elohopeaa ympäristöön tuottava päästölähde. Saasteet päätyvät ennen pitkää myös ihmisten keuhkoihin ja ruokalautasille.

Kivihiilen valta-asema ei näytä horjuvan helposti. World Resources Institute julkaisi vuosi sitten laajan katsauksen kivihiilen tuotannon tulevaisuuden näkymistä. Arvion mukaan maailmalla on suunnitteilla tällä hetkellä lähes 1200 uutta voimalaa 59 eri maassa. Kiinan ja Intian osuus tästä luvusta on 76 %. Iso trendi on, että kivihiilen kysyntä laskee teollisuusmaissa (USA, Saksa, UK, Ranska) ja kasvaa vastaavasti Tyynenmeren alueella (Japani, Kiina, Etelä-Korea, Intia ja Taiwan). Teollisuusmaiden kivihiilen tuotannosta suuri osa menee nykyään vientinä kehitysmaihin.

Raportti kuitenkin paljastaa, että suunnitelmien takana piilee riskejä ja rakenteellisia ongelmia, joista harvemmin puhutaan. Esimerkiksi Kiinan kivihiilitilanteen lähempi tarkastelu piirtää varsin erikoisen kuvan. Suurin osa kivihiiltä käyttävistä energiayhtiöistä ovat valtio-omisteisia ja ne ovat kärsineet merkittäviä taloudellisia tappioita viime vuosina. Raportin mukaan Kiinan viisi suurinta kivihiiliyhtiötä kärsivät yli 2,4 miljardin dollarin tuotantotappiot 2011.

Tilannetta selittää kaksi asiaa. Ensinnäkin itse energialähteen hinta kasvaa koko ajan, koska kysyntä on valtavaa. Kiinan omat varat sijaitsevat sisämaassa, ja toisaalta kysyntä on rannikkoalueiden suurissa kasvukeskuksissa. Keskushallinto haluaa myös hillitä energian hinnannousua ja on siksi määrännyt hintakaton, joka syö yritysten kykyä siirtää kustannuksia hintoihin. Investoinnit kivihiileen ovat pudonneet puoleen siitä, mitä ne olivat vielä 2005.

Näiden tekijöiden lisäksi kansalaisten vastustus kivihiilivoimaloita vastaan on kasvanut mittasuhteisiin, jossa hallinnon on pitänyt sulkea ja perua monien uusien voimaloiden rakentaminen. Näin on esimerkiksi käynyt Pekingissä ja sen lähialueilla. Kovista kustannus -ja imagopaineista johtuen WRI arvioi, että Kiinan kivihiili-investoinnit eivät tule realisoitumaan suunnitellusti.

Toisen suuren kehitysmaan eli Intian tilanne ei ole yhtään helpompi. Vaikka kapasiteetti kasvaa valtavasti, on sielläkin havaittavissa merkittäviä rakenteellisia ongelmia liittyen lisäinvestointeihin. Valtavan kysynnän synnyttämät pullonkaulat sekä moninaiset ympäristöongelmat ovat todennäköisesti aiheuttamassa tilanteen, että suunnitelluista investoinneista vain pieni osa tulee toteutumaan. 

Korkeiden hintojen ja ympäristön saastumisen lisäksi yksi kivihiilituotannon merkittävimpiä rajoituksia kummassakin maassa on makean veden saatavuus. Kivihiilen käyttäminen on hyvin vesiriippuvaista tuotannon jokaisessa vaiheessa. Louhinnan yhteydessä vettä tarvitaan raaka-aineen prosessointiin. Voimalaitoksissa sitä kuluu sekä jäähdytykseen että energian käyttökelpoiseen muotoon muuttavien turbiinien pyörittämiseen.

Mikäli Kiinan investoinnit toteutuvat suunnitellusti, tulevat kivihiilivoimalat kuluttamaan yli 10 miljardia kuutiota vettä vuosittain jo lähitulevaisuudessa. Tämä määrä vastaa yli neljännestä Keltaisenjoen vuosittaisesta vedenottomäärästä. Suurin osa suunnittelluista voimaloista sijoittuu alueille, jossa kärsitään jo nyt makean veden vähyydestä. Kasvavan maatalouden, teollisuuden ja kaupunkien kysynnän lisäksi nykyiset vesivarat eivät riitä vastaamaan kaikkeen lisäkysyntään. 

Intiassa yli puolet olemassa olevista ja suunnitelluista voimalaitoksista sijaitsevat alueilla, joissa veden saatavuus merkittävä riski.  WRIn riskikartoituksen mukaan nimenomaan Intian kivihiilivoimalat ovat kaikkein haavoittuvaisimpia tämän ongelman edessä. Veden kysyntä kasvaa samaan aikaan, kun ilmastonmuutos ja vesistöjen saastuminen vähentää käytettävissä olevia varoja. Mittakaava on yksinkertaisesti valtava. Intian teollinen vedenkäyttö kasvaa kaksi kertaa nopeammin kuin maatalouden ja kaupunkien kulutus. Konflikti kaupunkien, maanviljelijöiden ja teollisuuden tarpeiden välillä tulee olemaan nykykehityksellä väistämätön.

Ilmastonmuutosta ei voida pysäyttää, ellei kivihiilen käyttöä saada vähennetyksi merkittävästi jo lähiaikoina. Sekä Kiina että Intia ovat vedonneet köyhyyden vähentämiseen ja tarpeeseen polttaa kivihiiltä, koska sille ei ole vaihtoehtoa. Ne eivät halua rajoittaa päästöjään, ennen kuin tietty vaurauden taso on saavutettu. WRI:n raportin valossa on kuitenkin erittäin kyseenalaista onko tämä argumentti looginen. Entä jos energiantuotannon vaatimukset ovat ristiriidassa maatalouden, ihmisten käyttämän makean veden tai teollisuuden tarpeiden kanssa? Mitä järkeä on tuottaa energiaa tavalla, joka pilaa ympäristön, vesistöt sekä ihmisten hengitysilman?

Loppuen lopuksi kivihiilen käytön väheneminen tulee välttämättömäksi kahden eri muutostekijän kautta. Ensinnäkin sen käyttö kohtaa yhä suurempaa vastustusta niiden ihmisten keskuudessa, jotka kärsivät tuotannon sivuvaikutuksista. Kivihiilen aiheuttamat ympäristöongelmat - huono ilmanlaatu, saasteet, makean veden riittämättömyys - saavat paikalliset yhteisöt vastustamaan hankkeita. Tämä ei tapahdu ilmastonsuojelun nimissä, vaan oman terveyden, lähiympäristön ja vesivarojen suojelemiseksi.

Samaan aikaan kivihiilen polttamisen taloudellinen kannattavuus heikkenee, kun uusiutuvat energiamuodot tulevat halvemmmiksi. Tämä kehitys tulee tapahtumaan ilman, että kivihiilen ulkoisvaikutuksia edes otetaan huomioon. Esimerkiksi aurinkoenergian ennustetaan alittavan kivihiilen yksikkökustannukset jo lähivuosina. Intiassa Gujaratin osavaltiossa on ryhdytty päällystämään kastelukanavia aurinkopaneeleilla. Paneelit tuottavat puhdasta energiaa ja samalla vähentävät makean veden haihtumista ilmaan. Toisin kuin kivihiilen kanssa, energia ja veden saatavuus eivät ole keskenään ristiriidasta, vaan tavoitteet tukevat toisiaan. Ei tarvitse olla kummoinenkaan päätöksentekijä, että tajuaa kumpi lähestymistapa on pitkällä aikavälillä kestävämpi.

Viimeaikaisten uutisten ja raporttien valossa olen päätynyt siihen johtopäätökseen, että on erittäin epätodennäköistä, että Kiinan ja Intian suunnitelmat lisätä kivihiilen käyttöä tulevat ikinä toteutumaan. Tämä on myös planeettamme ainoa toivo ilmastonmuutoksen hillinnän näkökulmasta.

400 ppm ja nousee - mitä pitäisi tehdä?

Toukokuun alussa ilmakehän hiilidioksidipitoisuudeksi mitattiin 400 ppm (parts per million, osaa

Kuuluisa Keelingin käyrä

miljoonasta). Rajapyykin ylittyminen on ollut tiedossa jo jonkin aikaa, mutta siihen liittyvä vahva symboliikka sai tiedemiehet toistamaan varoituksensa lämpenevän maapallon mukanaan tuomista vaaroista.

Tilanne on kieltämättä hiuksia nostattava. Edellisen kerran vastaavia pitoisuuksia maapallolla on ollut yli kolme miljoonaa vuotta sitten, jolloin Arktinen alue oli vapaa jäästä ja merenpinta oli kymmeniä metrejä nykyistä korkeammalla. Sanomattakin on selvää, että elinolosuhteet maapallolla olivat dramaattisesti erilaiset kuin mihin olemme tottuneet. Koko ihmiskunnan historian aikana hiilidioksidipitoisuus ei ole ollut yhtä korkealla. Tupruttamalla fossiilisia polttoaineita ilmakehään ihmislaji on kääntänyt maapallon ilmastokelloa esihistorialliselle ajalle. Jo nyt ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät kaikkialla myrskyinä, kuivuutena, tulvina. WMO:n raportin mukaan viime vuosikymmenen oli lämpimin koko 1850 alkaneen mittaushistorian aikana. Jos mitään ei tehdä, huono suunta tulee jatkumaan ja ongelmat lisääntymään.

Ilmasto-ongelma on tieteellisesti todistettu, kansalaisten ja poliitikkojen priorisoima ja teknologiset ratkaisutkin ovat jo olemassa. Kaikesta puheesta ja toiminnasta huolimatta päästöt ovat jatkaneet tasaisen varmaa kasvua. Hämmästyttävää on, että nykyinen päästöjen kasvuvauhti - noin 2 % vuodessa - on lähes sama kuin se oli 1800-luvun puolivälissä, jolloin teollistuminen käynnistyi toden teolla. Pitkällä aikavälillä päästöjen kasvunopeutta ovat taittaneet ainoastaan lama ja öljykriisit. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana teollisuusmaissa harjoitettu ilmastopolitiikka on ollut globaalien päästöjen kannalta lähes merkityksetöntä. Tämä johtuu siitä, että saastuttaminen on siirtynyt maantieteellisesti kehitysmaihin.

Ainoa keino ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on eliminoida yhtälöstä sitä aiheuttava tekijä eli fossiiliset polttoaineet. Mikään määrä innovaatioita, kierrätystä, julkisen liikenteen lisäämistä tai uusiutuvaa energiaa ei riitä, ellei öljyn, kivihiilen ja maakaasun käyttöä saada ajettua alas todella nopeasti. Tämä pätee erityisesti kivihiileen, jonka käyttö on lisääntynyt yli 50 % viimeisen kymmenen vuoden aikana, pääosin Kiinan ja Intian vaurastumisen ajamana.

Monet maat suhtautuvat skitsofreenisesti ajatukseen päästöjen vähentämisestä. USA:ssa Obama julkisti kesäkuussa uuden ilmastostrategian, mutta samaan aikaan maalla on käynnissä agressiivinen liuskeöljyn - ja kaasun etsintä. Myös Australialla on suunnitelmat kotimaisten päästöjen vähentämiseksi , mutta samaan aikaan se myös kaavailee valtavia kaivoksia kivihiilen viennin lisäämiseksi. Ympäri maailmaa valtiot tekevät yhtä asiaa vasemmalla, toista oikealla kädellä.

Hiljattain julkaistun raportin mukaan valtioiden ja yritysten omistamiin fossiilisten polttoaineiden varantoihin ja niiden arvoon liittyy merkittävä ristiriita. Jotta ilmastonmuutosta voidaan rajoittaa, ei suurta osaa tunnetuista varannoista voida käyttää. Tämä tarkoittaa sitä, että niiden tulisi olla taloudellisesta näkökulmasta arvottomia. Raportin tekijät kutsuvat ilmiötä hiilikuplaksi, joka voi olla suurempi kuin 2008 koettu finanssikriisi. Monet sijoittajat ovat jo heränneet riskeihin ja lähteneet tarkastamaan omistustensa ilmastoriskejä. Yhdysvalloissa San Francisco ja 10 muuta kaupunkia ovat tehneet päätöksen luopua öljy-yhtiöiden osakkeista. Samaa esimerkkiä ovat seuranneet lukuisat yliopistot. On vain ajankysymys, koska suuret sijoitusyhtiöt ja yritykset ottavat tosissaan ristiriidan liiketoimintamahdollisuuksien jatkumisen ja ilmasto-ongelman välillä.

Fossiilisten polttoaineiden eliminoimisen lisäksi yhteiskunnat tarvitsevat tietysti edelleen energiaa. Mistä tämä sitten tulee, jos emme voi enää käyttää öljyä, kivihiiltä tai maakaasua? Onneksi uusiutuvien kohdalla tilanne näyttää erittäin myönteiseltä. Bloomberg New Energy Financen ennusteen mukaan 70 % vuoteen 2030 mennessä lisättävästä energiantuotannosta tulee olemaan uusiutuvaa. Luku sisältää vesivoimatuotannon, mutta suurin osa tulee auringosta ja tuulesta.

Etenkin aurinkoenergian kohdalla tilanne näyttää kirjaimellisesti valoisalta. Laskevat yksikkökustannukset ovat johtaneet siihen, että aurinkosähkö on jo tavallista sähköä halvempaa Australiassa, Saksassa, Portugalissa ja Yhdysvaltojen eteläosissa. Japanissa, Etelä-Koreassa ja Isossa-Britanniassa menee vielä vielä muutama vuosi. Merkittävintä on, että suurimmassa osassa maailmaa aurinkoenergiasta tulee halvin vaihtoehto vuoteen 2020 mennessä, markkinaehtoisesti ilman minkäänlaisia tukia.

Ilmastonmuutoksen hillintä vaatii kahden raiteen strategian. Fossiilisten polttoaineiden käyttö tulee saada loppumaan mahdollisimman nopeasti. Yli 80 % tiedossa olevista varannoista tulisi jättää hyödyntämättä. Jotta ihmiskunnan energiantarve voidaan tyydyttää, tulee syntynyt aukko korvata uusiutuvilla ja energiatehokkuudella. Onneksi kummastakin suuntauksesta on nähtävissä jo melko vahvoja signaaleja maailmalla. Viime aikaisen kehityksen valossa ilmastonmuutos on lakannut olemasta tieteellinen, teknologinen tai taloudellinen ongelma. Nyt on kyse enää puhtaasta tahdosta. Löytyykö sitä?

Aurinko rikkoo valtasuhteita.

 Teksti on julkaistu Sitran Energiakäänne-blogissa 10.6.2013

Kuva: Tokyo Times

Huhtikuussa Saksassa tehtiin uusi maailmanennätys. Ympäri maata sijaitsevilla aurinkopaneeleilla tuotettiin yhden päivän aikana energiaa yhteensä 167 GWh. Tämä on määrä, joka vastaa karkeasti 34 tuhatta tonnia öljyä tai kahdeksan ydinvoimalan päivätuottoa. Aurinkoisina päivinä Saksa pystyy tuottamaan yli 12 % tarvitsemastaan sähköstä auringolla. Maasta onkin tullut lyhyessä ajassa maailman johtava aurinkoenergian tuottaja.

Miksi aurinkoenergia menestyy Saksassa? Syy on yksinkertainen. Puolet aurinkoenergiaa tuottavista järjestelmistä on yksityisten kansalaisten omistamia ja syöttötariffi takaa pitkän aikavälin tuoton. Alalle syntyvien työpaikkojen lisäksi tavalliset ihmiset näkevät järjestelmän konkreettiset hyödyt omassa elämässään. Hyötyjen jakautuminen laajalle yhteiskuntaan takaa järjestelmän poliittisen suosion.

Toinen syy aurinkoenergian menestykselle on hyvin suunniteltu ja toteutettu toimintaympäristö. Saksassa neljän kilowatin aurinkojärjestelmän asentaminen on yli puolet halvempaa kuin Yhdysvalloissa. Ero ei johdu teknologiasta vaan halvemmista hallinnollisista kustannuksista, kuten suunnittelusta, luvista ja asennuksista. Parhaimmillaan Saksassa järjestelmän asentaminen ja verkkoon liittäminen onnistuu viikossa. Useat lupa-asiat, kuten rekisteröinti syöttötariffia varten, tehdään verkossa. Taloudellisesti kannattava ja yksinkertainen järjestelmä puree kuluttajiin.

Aurinkoenergian kasvu on ollut menestystarina. Haasteitakin toki riittää. Halvat kiinalaiset aurinkopaneelit uhkaavat kotimaista tuotantoa. Hajautettu tuotanto vaatii investointeja sähköverkkoon ja säätökapasiteettiin. Viime vuonna saksalaiset poliitikot huolestuivat aurinkoenergian liiallisesta suosiosta, koska järjestelmä syö jo lähes puolet uusiutuvien rahoituksesta.

Aurinko rikkoo myös energiamarkkinoiden valtasuhteita. Suuret energiayhtiöt ovat huolissaan omasta kannattavuudestaan. Monet ennustavat, että hajautettu tuotanto tekee energiamarkkinoille saman kuin Internet teki viestinnälle. Valta siirtyy ylhäältä johdetusta, keskitetystä järjestelmästä paikalliseen ja hajautettuun tuotantoon. Samalla entiset toimintamallit murtuvat.

Kaikista haasteista huolimatta Saksa osoittaa konkreettisesti esimerkillään, että aurinkoenergia on toimiva ratkaisu suuren, teollistuneen maan energiatarpeiden tyydyttämiselle. Tämä esimerkki toivottavasti inspiroi myös Suomessa tarttumaan rohkeasti aurinkoenergian lähes rajattomiin hyödyntämismahdollisuuksiin.

Yhteiskunnalle kalliit suunnitteluvirheet olisi helppo välttää.

Kuva:Tekniikka&Talous

Teksti on julkaistu Eurooppalainen -lehdessä 1/2013 
Kirjoittajat Matti Kahra ja Hannu-Pekka Ikäheimo

 

Usein sanotaan, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Saamme kuitenkin jatkuvasti lukea yhteiskunnan rahoittamista kalliista hankkeista, jotka eivät toteudu alkuperäisten suunnitelmien mukaisesti. Viimeisen parin kuukauden aikana ainakin Länsimetron, Olkiluoto 3 –ydinvoimalan ja Helsingin Kalasataman keskuksen viivästykset ja lisäkustannukset ovat olleet tapetilla. Herää väkisin kysymys: eivätkö päättäjämme osaa tehdä realistisia suunnitelmia ja niiden pohjalta hyviä päätöksiä?

Katsotaanpa vaikka tarkemmin Olkiluoto 3 –ydinvoimalan rakennusprosessia, joka on mittakaavaltaan ja vaikutuksiltaan yksi Suomen viime vuosien suurimmista hankkeista. Suunnitteluvaiheessa laitoksen arvioitiin valmistuvan neljässä vuodessa ja reilulla 3 miljardilla eurolla. Voimalan piti tuottaa sähköä valtakunnan verkkoon jo vuonna 2009.

Tällä hetkellä sen rakentaminen on kestänyt lähes yhdeksän vuotta ja alkuperäinen budjetti on ylitetty ainakin 5 miljardilla eurolla. Viimeisin valmistumisarvio on 2015, mutta täyttä varmuutta laitoksen käynnistymisajankohdasta voi tuskin vieläkään antaa. Maaliskuussa Helsingin kaupunginvaltuusto myönsi 30 miljoonaa euroa lisärahaa kasvavien kustannusten kattamiseen. Nuo miljoonat tuskin jäävät viimeisiksi.

Taloustieteestä Nobel-palkinnon voittanut psykologi Daniel Kahneman ja hänen kollegansa Amos Tversky ovat havainneet tutkimuksissaan, että ihmisillä ja organisaatioilla on taipumus aliarvioida erilaisiin projekteihin kuluvaa aikaa ja kustannuksia. Kahneman ja Tversky kutsuvat tällaisia tilanteita suunnitteluharhoiksi (planning fallacy). Niitä esiintyy kaikkialla, missä tehdään päätöksiä ja ne ovat käsittämättömän yleisiä ottaen huomioon, kuinka yksinkertaista niiden välttäminen olisi.

Mitä Olkiluoto 3:n suunnitteluvaiheessa olisi sitten pitänyt ottaa huomioon? Tutkijoiden vastaus on yksinkertainen: käyttää hyväksi tilastoja ja perehtyä tarkasti vastaavanlaisten projektien toteutuneisiin aikatauluihin ja kustannuksiin. Ne kertovat, ovatko omat suunnitelmat realistisella pohjalla.

Nopea katsaus kansainvälisen atomienergiajärjestön (IAEA) tilastoihin osoittaa, että Olkiluoto 3:n suunnitelma oli jo alun perin epärealistinen. Ydinvoimalahankkeiden rakennusajat ovat olleet voimakkaassa kasvussa 1970-luvun puolivälistä saakka. Viimeisen vuosikymmenen aikana valmistuneiden reaktorien rakentaminen on kestänyt keskimäärin yli 11 vuotta. 

Selittävinä tekijöinä pitkittyneille valmistumisajoille on pidetty mm. tiukentuneita turvallisuusvaatimuksia ja monimutkaistuneita voimalakonsepteja. Venyvät rakennusajat ovat joka tapauksessa olleet jo vuosikymmeniä selkeästi havaittava trendi. Epävirallista maailmanennätystä pitää toistaiseksi hallussaan Yhdysvaltain Tennesseessä sijaitseva Watts Bar –ydinvoimala, jota on rakennettu useassa eri vaiheessa jo yli 40 vuotta. Nähtäväksi jää, milloin Suomen viides voimala lopulta käynnistyy, ja ennen kaikkea millä hinnalla. 

Pelkästään näiden tietojen valossa voi todeta, että päätöksenteko ja sitä edeltänyt suunnitteluprosessi epäonnistuivat pahasti. Vastaavien virheiden välttämiseksi jatkossa tulisi hankkeille jo suunnitteluvaiheessa etsiä sopivat kansainväliset vertailukohteet ja arvioida siltä pohjalta kustannusten ja hyötyjen realistisuutta. Ainakin Olkiluoto 3:n tapauksessa tämä helppo tilastoharjoitus olisi voinut säästää rakennuttajat jatkuvien viivästymisten tuottamalta tuskalta ja meidät veronmaksajat asteittain paljastuvilta lisäkustannuksilta.

Kansainväliset ilmastoneuvottelut - pelastuuko maailma?

Dohan ilmastokokous eli ilmastoslangilla COP18

Kansainväliset ilmastoneuvottelut huipentuvat joka vuosi ns. osapuolikokoukseen (COP, Conference Of Parties), joka on koko neuvotteluprosessin ylin päätöksentekofoorumi. Viime vuoden lopulla maat kokoontuivat pieneen, mutta vauraaseen Qatarin öljyvaltioon päättämään ilmastopolitiikan tulevaisuuden suunnasta. Kahden viikon ajan maailman katseet kohdistuivat prosessiin, jossa olisi pitänyt löytää keinot hillitä edelleen rajusti kasvavia kasvihuonekaasupäästöjä. Kokous oli arvioiden mukaan pettymys, niin kuin edellisetkin vastaavat. 

Tulosten kritisointi ja syyllisten etsiminen alkoi välittömästi, kun päätöstekstit oli nuijittu hyväksytyiksi.  Marssijärjestys kritiikille oli tuttu edellisistä kokouksista. Ympäristöjärjestöt ja tutkijat syyttivät valtioita viivyttelystä ja saamattomuudesta, valtiot puolestaan osoittivat sormella toisiaan ja välillä kaikki tahot sekaisin yhdessä koko kansainvälistä neuvotteluprosessia ja YK-järjestelmää. Jotkut jopa spekuloivat ilmastoneuvotteluiden lopettamisella tai siirtämisellä jonnekin muualle. Kuten aikaisemminkin, johtopäätös oli, että tämä ei ratkaisisi itse ongelmaa eli sitä, että kyse on varsin viheliäisestä (wicked) globaalista ongelmasta, jonka ratkaiseminen vaatii kaikkien osallistumista ja panosta. Kuten aiemminkin, tässä sekamelskassa aitoa muutosta toteuttavien tahojen viesti hukkui yleisen pettymyksen ja epätoivon alle.

Ilmastoneuvottelut ovat vaikeat, koska pöydällä olevat kysymykset ovat osapuolille kansallisesti äärimmäisen tärkeitä (esim. energiapolitiikka, ruoantuotanto, talouskasvun ylläpitäminen). Neuvottelupöydässä istuu 195 valtiota, joiden intressit ovat usein täysin ristiriidassa keskenään. Hyvänä esimerkkinä toimii kansainvälisen talouden riippuvuus fossiilisista polttoaineista. Osa maista haluaa vähentää riippuvuutta (esim. EU, jolla on vähän omia varantoja), osa haluaisi kasvattaa riippuvuutta (esim. Lähi-idän valtiot, jotka mielellään myisivät loputkin öljynsä muille). Väliin mahtuu skitsofreenisesti asiaan suhtautuvia maita, kuten Norja, joka haluaisi öljyä ja kaasua myymällä rahoittaa maailman pelastamisen. Miten tällaisessa tilanteessa voidaan saavuttaa yhteisymmärrys? Käytännössä ei mitenkään.

Vaikeiden asiakysymysten lisäksi neuvotteluprosessia hidastaa klassinen muna vai kana - ongelma. Miten aikaansaada muutos? Ilmastoneuvotteluissa puhutaan bottom-up vs. top-down - paradoksista. Miten sovittaa kansalliset (talouskasvu) ja ylikansalliset (ilmastonmuutoksen hillintä) intressit keskenään? Miten rakentaa luottamusta siihen, että hillintä on pitkällä aikavälillä kaikkien yhteinen etu? Miten ihmiskunta voi siirtyä vähähiiliseen maailmaan siten, että vaurauden tavoittelu on edelleen mahdollista? Lähteekö muutos ruohonjuuritasolta (bottom-up) vai tarvitaanko ensin kansainvälisen sopu toimista ja taakanjaosta ilmastoneuvotteluiden kautta (top-down)? 

Ensimmäistä lähestymistapaa ovat ajaneet monet kehittyvät taloudet ja USA, jälkimmäistä etenkin EU. Kummassakin on omat ongelmansa. Bottom-up-lähestymistapa ei ole riittävän tehokas, koska suurin osa maista ei ole tähän asti halunnut yksipuolisesti tehdä ilmastopolitiikkaa, josta syntyy lyhyellä aikavälillä kustannuksia ja riskejä teollisuustuotannolle. Erityisenä riskinä on pidetty hiilivuotoa, eli tuotannon siirtymistä sääntelyn ulkopuolelle. Riski vapaamatkustajuudesta on olemassa niin kauan kuin kaikki eivät ole talkoissa mukana.

Top-down-lähestymistapa taas luottaa liikaa kansainväliseen sopimusjärjestelmään ja kykyyn löytää yhteinen näkemys vaadittavista toimista. Poliitikot ovat kiinnostuneempia seuraavista vaaleista ja vähemmän seuraavasta sukupolvesta. Joissain asiakysymyksissä yhteisymmärrystä ei yksinkertaisesti ole, kuten edellä mainittu esimerkki öljyriippuvuuden vähentämisestä osoittaa. 

Mikä sitten avuksi melko mahdottomalta tuntuvassa pattitilanteessa? Tuleeko muna ennen kanaa vai päinvastoin? 20 vuotta jatkuneiden ilmastoneuvotteluiden lähempi tarkastelu osoittaa, että kysymyksenasettelu on väärä. Kyse ei ole joko tai - vaan sekä - että - ratkaisusta. Lähestymistavat eivät ole toisiaan poissulkevia vaan toisiaan tukevia. Kansainvälinen ilmastosopu edellyttää kansallisia toimia, ne ovat muutoksen perusta. Kansallisten toimien tuominen kansainvälisiin neuvotteluihin lisää puolestaan luottamusta ja halua keskustella yhteisistä eduista. Toinen ei menesty ilman toista. Parhaimmillaan nämä tavoitteet ruokkivat toisiaan ja kannustavat korkeaan kunnianhimoon.

Hyvänä esimerkkinä vuorovaikutteisuudesta on EU:n vuonna 2005 käynnistämä sisäinen päästökauppa, järjestelmä joka alun perin kehitettiin rajoittamaan hiilivoimaloiden rikkipäästöjä Yhdysvalloissa. EU:n esimerkin pohjalta vastaavia järjestelmiä on jo käynnistetty USA:ssa, Kanadassa, Australiassa, Meksikossa, Kiinassa, Etelä-Koreassa, Taiwanissa, Vietnamissa ja Intiassa. Merkittävä kehitysaskel on se, että useamman järjestelmän kohdalla ollaan suunnittelemassa maiden rajat ylittävää yhdistämistä (USA-Kanada, EU-Australia). Näin alun perin kansallisista järjestelmistä on hiljalleen rakentumassa globaalisti hiiltä hinnoittelevan päästökauppajärjestelmän perusta.

Esimerkkejä positiivisesta paikallisesta muutoksesta löytyy ympäri maailmaa. Yhdysvaltoja on perinteisesti pidetty ilmastopolitiikan pahana poikana, mutta maan käytös neuvotteluissa kätkee taakseen aidon muutoksen osavaltiotasolla. Kalifornian ja itärannikon päästökauppajärjestelmien lisäksi maan tuulivoimakapasiteetti on hurjassa kasvussa. Republikaanien ja demokraattien kiistellessä kongressissa tuulivoimateollisuuden tuottamat työpaikat, verotulot ja puhdas energia kelpaavat yhtä lailla konservatiivisessa Texasissa kuin liberaalissa Kaliforniassa. Iowa - vahva republikaaniosavaltio - tuottaa jo 20 % energiastaan tuulivoimalla. Yhä useampi republikaani kannattaa tuulivoimaa, koska sattumoisin suurin osa Yhdysvaltain tuulivoimapotentiaalista on maan keskiosassa eli alueilla, joissa konservatiivit ovat olleet vahvoilla. Barack Obama kiteytti asian loistavasti sanoessaan, että yksikään poliitikko - demokraatti tai republikaani - ei tule vastustamaan teollisuudenhaaraa, joka tuo työpaikkoja ja talouskasvua omassa vaalipiirissä. Ideologiat ja kiistat ilmastonmuutoksen tieteellisestä perustasta lentävät romukoppaan, kun politiikolle tarjoutuu mahdollisuus päästä leikkaamaan silkkinauhaa uuden tuulivoimatehtaan avajaisissa. 

Myös muissa maissa ollaan tienhaarassa fossiilisten ja uusiutuvien hyödyntämisessä. Australiassa ja Brasiliassa uusiutuvat ovat jo halvempia kuin uudet kivihiili tai maakaasulaitokset - siis ilman mitään tukiaisia tai syöttötariffeja. Aurinkopaneelien hinta on pudonnut 80 % viimeisen viiden vuoden aikana. Pelkästään viime vuonna hinnat putosivat 20 %. Uusiutuviin investointi sisältää vähemmän riskejä ja tuottaa samalla positiivisia sivuhyötyjä, kuten tuontiriippuvuuden vähentyminen, terveyshyödyt ja työpaikat.

Käytännössä kaikki maailman suurimmat taloudet rakentavat tällä hetkellä kansallista ilmasto - ja energialainsäädäntöä, joiden avulla energiatehokkuutta ja uusiutuvia pyritään edistämään (Globe Climate Legislation Study, 3rd Edition). Kyse ei ole enää hatarasta ja irrallisesta ilmastopolitiikasta vaan konkreettisesta kansallisesta hyödystä, joka tukee yhteiskunnallisia ja taloudellisia tavoitteita. Kun yksityisen sektorin investointilogiikka muuttuu ilmastopolitiikka tukevaksi, on muutoksen nopeus ja mittakaava valtavan paljon suurempi verrattuna puhtaasti julkiseen sääntelyyn ja ohjaukseen.

Monimutkaisissa ja vaikeasti hahmotettavissa ilmastoneuvotteluissa on loppuen lopuksi kyse yksinkertaisesta matematiikasta, tai taloustieteilijä Nicholas Sternin sanoin "brutaalista aritmetiikasta". Ihmiskunnan käytettävissä olevat fossiilisten polttoaineiden varat ylittävät sen määrän, jota ilmakehän voidaan päästää ilman, että ilmastonmuutos karkaa käsistä. Tällä hetkellä on käynnissä kilpajuoksu tulevaisuuksien välillä. Lukkiutuuko ihmiskunta tuhoisalle fossiiliselle polulle vai onnistutaanko polku kääntämään vähähiiliseksi? Michael Jacobs kiteytti ristiriidan Guardianissa näin: 

"The battle is being waged in energy and finance ministries around the world, and in the boardrooms of energy companies and their bankers. It is the battle between a high-carbon and a low-carbon energy future. And the outcome is unclear. [...] There are business forces lined up on both sides of this global battle. Counterposed to the fossil fuel industries are the environmental sectors that benefit from climate policy – now a $4tn industry that is sustaining a large number of jobs and growth."

Ilmastoneuvotteluissa pitäisi päästä irti muna vai kana - asetelmasta ja kääntää neuvotteluihin uhrattu aika positiivisen muutoksen luomiseen. Asennemuutosta tarvitaan kaikilta kaikilla tasoilla.  Tämä tarkoittaa keskustelun siirtämisen kepistä porkkanoihin, vastakkainasettelusta ruohonjuuritason muutoksen vahvistamiseen. Kansalliset toimet ovat ilmastopolitiikan peruspilari. Niiden kautta hillintätoimien hyödyt muuttuvat konkreettisiksi sen sijaan, että kiistellään mahdollisista epävarmuuksista ja kustannuksista. Toiminta aiheuttaa positiivisen polkuriippuvuuden ja jatkoaskeleiden ottaminen helpottuu, kun matkaan on lähdetty. Lopulta kansalliset toimet muodostavat pohjan, joka mahdollistaa kansainvälisen ilmastosopimuksen syntymisen.

Kansainvälistä ilmastosopimusta puolestaan tarvitaan kokonaisuuden hallintaan, tavoitteiden koordinointiin, läpinäkyvyyteen ja yhteistyöelementtien vahvistamiseen. Tällä hetkellä ilmastoneuvotteluiden lähettämä signaali epävarmuudesta on väärä. Riitaisalta ja hitaalta vaikuttava prosessi ei kannusta ihmisiä, yrityksiä, valtioita aloittamaan muutosta, koska sen mukanaan tuomia mahdollisuuksia ei nähdä.

Ilmastoneuvottelut itsessään eivät pelasta maailmaa, mutta niillä on tärkeä rooli kokonaisuuden hallinnassa ja positiivisen ilmapiirin luomisessa. Realistiset odotukset ilmastoprosessin suhteen auttaisivat myös ymmärtämään, missä todellinen taistelu vähähiilisen tulevaisuuden puolesta käydään. Muutosta vaaditaan kaikilta, ja ensiaskeleet otetaan paikallisella tasolla.