Ajatusleikkiä tulevaisuudella.

Vuonna 1775 Matthew Boulton perusti James Wattin kanssa yrityksen, joka myi Wattin keksimää höyrykonetta. Maailma oli teollisen vallankumouksen kynnyksellä. Fossiilisten polttoaineiden sisältämän energian valjastaminen ihmisen käyttöön avasi ennennäkemättömät mahdollisuudet yhteiskuntien teolliselle kehitykselle. Yli 200 vuotta myöhemmin elämme yhä Boultonin ja Wattin luomassa maailmassa.

Nykyajan globaalissa ja verkottuneessa ajassa on tapana sanoa, että vain muutos on pysyvää. Usein mietin, että muutoksen nopeutta ja syvyyttä liioitellaan vahvasti. Teknologia kehittyy ja kaupankäynti rajojen yli lisääntyy, mutta  suuret yhteiskunnallisesti vaikuttavat linjat tuntuvat muuttuvan varsin hitaasti. Kai jokaisella sukupolvella on taipumus liioitella oman aikakautensa poikkeuksellisuutta ja historiallista merkitystä.

Toisaalta monia suuria yhteiskunnallisia muutoksia on vaikea havaita juuri tässä hetkessä. Ajatellaan nyt vaikka kylmän sodan päättymistä, finanssikriisiä tai kehittyvien talouksien nopeaa muutosta. Tulevaisuudentutkijat puhuvat ns. heikoista signaaleista eli merkeistä, jotka jo nyt voivat kertoa meille tulevaisuuden suurista muutoksista.

Itse olen mieltynyt vertaukseen patomurtumasta. Aluksi on vain pieni särö, joka ajan myötä leviää rakenteissa. Heikkenemistä ei voi havaita silmin, mutta se etenee jatkuvasti. Lopulta joku päivä koko pato murtuu kertarysäyksellä. Tapahtuma näyttää äkilliseltä, mutta itse asiassa se on edennyt asteittain kriittiseen käännepisteeseen saakka.

Yksi tällainen patomurtuma voi olla kehittymässä yhteiskuntiemme tulevaisuuden kannalta kriittisellä sektorilla. Viime viikolla IEA julkisti vuosittaisen energiakatsauksensa ja sen tulokset ovat melkoisen järisyttävää luettavaa. Uusin 2035 asti ulottuva skenaario ennustaa, että:

• Ihmiskunta on edelleen riippuvainen fossiilisista polttoaineista ja globaali energiankysyntä kasvaa 33 %
• Kiina, Intia ja Lähi-itä selittävät tästä kasvusta 60 %, OECD-maissa kysyntä ei nouse käytännössä yhtään ja samaan aikaan nämä maat siirtyvät yhä enemmän maakaasuun ja uusiutuviin.
• Maakaasun kysyntä kasvaa 50 % ja kivihiilen 21 %, jälkimmäinen pitkälti Kiinan ja Intian kysynnän vuoksi.
• Kuitenkin uusiutuva energia nousee jo 2015 toiseksi suurimmaksi energialähteeksi ja 2035 mennessä uusiutuvat voivat olla tasoissa ykkösenergialähteen eli kivihiilen kanssa.
• Yhdysvalloista tulee maakaasun nettoviejä vuoteen 2020 mennessä ja energiaomavarainen 2035 mennessä. Kehitystä selittää liuskekaasun hyödyntämisen dramaattinen kasvu. Pohjois-Amerikasta kokonaisuudessaan tulee öljynviejä.
• Kulutuksen ja tuotannon painopisteiden muutos merkitsee sitä, että 2035 mennessä 90 % Lähi-idän öljynviennistä suuntautuu Aasiaan.

Pähkinänkuoressa edessä on siis kaksi vastakkaista trendiä. Teollisuusmaissa siirrytään yhä enemmän maakaasun ja uusiutuviin. Samalla riippuvuus öljyntuottajamaista vähenee, ja etenkin Yhdysvalloissa maakaasun tuotannon kasvu on todella merkittävä, koska sitä riittää myös vientiin. Kiina ja Intia puolestaan lisäävät kivihiilen käyttöä ja tulevat yhä riippuvaisemmiksi öljyntuottajamaista.

Mitä tapahtuu, kun Yhdysvallat ei ole enää riippuvainen Lähi-idän öljystä? Mitä puolestaan tapahtuu Kiinan ja Intian ulkopolitiikalle, kun ne tajuavat tulevansa erittäin riippuvaisiksi tuontienergiasta? Mitä tapahtuu globaalissa taloudessa, kun Kiina menettää osin halvan energian mahdollistaman etulyöntiasemansa? Energian hinta ja saatavuus on yhteiskuntien menestyksen kannalta keskeinen kysymys. Mitä tapahtuu, kun energiakartta piirtyy uusiksi näin perustavanlaatuisella tavalla?

Energiantuotannolla on yhteys myös toisen yhteiskuntiemme tulevaisuutta määrittävän tekijän kanssa. Fossiilisten polttoaineiden käyttö on päätekijä ilmaston lämpenemisen taustalla ja paine vähentää niiden käyttöä dramaattisesti kasvaa vuosi vuodelta. Tänä vuonna on taas rikottu kyseenalaisia ilmastoennätyksiä. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on  noussut korkeammaksi kuin koskaan vuoden 1750 jälkeen. Arktinen merijää on sulanut pienimmilleen 33-vuotisen mittaushistorian aikana. Ennätyspitkä kuivuus tuhosi suuren osan sadoista Yhdysvalloissa ja muualla maailmassa. Viimeisimpien arvioiden mukaan ilmasto lämpenee 4-6 astetta tämän vuosisadan aikana, mikäli päättäväisiin toimiin ei ryhdytä. On selvää, että jo lähivuosina ilmastonmuutoksen aiheuttamien kustannusten sisällyttäminen pitkän aikavälin suunnitelmiin tulee muuttamaan energia-alan prioriteetteja ja investointikohteita. 

IEA:n skenaariolla on mielenkiintoisia vaikutuksia ilmastonmuutoksen hillintää ajatellen. Lisääntyvällä maakaasun käytöllä on energiaturvallisuuden lisäksi positiivinen sivuvaikutus, se vähentää päästöjä. Maakaasu tuottaa vain puolet kivihiilen vastaavista päästöistä, ja Yhdysvalloissa maakaasun lisääntyminen on tapahtunut kivihiilen kustannuksella. Maakaasun lisääntynyt tarjonta on pudottanut sen hintaa ja tehnyt kivihiilen kannattamattomaksi. Osin tästä johtuen Yhdysvaltojen kasvihuonekaasupäästöt ovat pudonneet lähes 8 % vuodesta 2006, enemmän kuin missään muualla maailmassa.

Yhdysvalloissa energiavallankumousta kiihdyttää tieto siitä, että 75 % maan kivihiilivoimaloista on ylittänyt käyttöikänsä. Voimalat tarvitsisivat suuria investointeja jatkaakseen toimintaansa ja tästä johtuen niiden käytön jatkaminen tulee melko nopeasti taloudellisesti kannattamattomaksi. Lisäksi Obaman hallinnon kiristyvät päästöstandardit heikentävät halua lähteä uusimaan vanhaa kalustoa. Taloudellisesta näkökulmasta investoinnit ohjautuvat parempiiin kohteisiin, kuten uusiutuviin energialähteisiin, maakaasuun ja energiatehokkuuteen. Voi olla, että Yhdysvaltojen energiavallankumous tulee taloudellisten lainalaisuuksien ja  luonnollisen poistuman kautta. Joka tapauksessa lopputulos on positiivinen ilmastonmuutoksen hillinnän näkökulmasta.

Samalla kun Yhdysvallat ja Eurooppa ovat vähentämässä tuontienergiariippuvuutta ja päästöjä, on tilanne päinvastainen nopeasti kehittyvissä talouksissa. Tällä hetkellä suunnitteilla olevista yli tuhannesta kivihiilivoimalasta 75 % tullaan rakentamaan Kiinaan ja Intiaan. Näillä mailla on kivihiiltä runsaasti omasta takaa, mutta jo nyt kumpikin maa on merkittävästi riippuvainen myös tuontihiilestä. Kysynnän kasvu ja tuontihiilen lisääntyminen lisäävät kustannuksia ja heikentävät talouden kilpailukykyä. Ilmaston lämpenemistä aiheuttavien päästöjen lisäksi kivihiili on suuri ongelma näille maille, koska se on suurin piirtein  saastuttavin energianlähde mitä löytyy. Kaivostoiminnan ympäristöhaittojen päälle sen polttamisessa syntyy rikkidioksidia, elohopeaa ja muita ympäristölle vaarallisia ainesosia.

Joidenkin arvioiden mukaan ympäristön saastuminen syö jo tällä hetkellä jopa 6% Kiinan bruttokansantuotteesta. Tulevaisuudessa saasteet ja makean veden puute voivat nousta keskeiseksi ongelmaksi talouskasvun kestävyyden kannalta. Kiina ja Intia rakentavat energiatulevaisuuttaan ilmaston, ympäristön, talouden ja ihmisten kannalta kestämättömälle pohjalle.

Voimalat vaativat lisäksi valtavat määrät vettä. IEA:n mukaan jo 15 % maailman vesivaroista käytetään energiantuotannossa. Samaan aikaan niukkenevat vesivarat rajoittavat tuotannon kasvupotentiaalia ja vaikuttavat negatiivisesti investointihalukkuuteen alueille, jossa makeasta vedestä on valmiiksi pulaa. Ilmastonmuutos tulee vain lisäämään vesistressiä jo valmiiksi ongelmallisilla alueilla. Riittääkö Kiinassa ja Intiassa makeaa vettä kasvavalle energiantuotannolle, maataloudelle ja paisuville kaupungeille?
 

Skenaariot ovat tietysti skenaarioita ja tulevaisuus riippuu monista tekijöistä, ei vähiten poliittisesta päätöksenteosta. Ihmiskunta on vielä auttamattomasti urautunut menneen ajan fossiiliseen energiantuotantoon. Jäätiköiden sulaessa ja äärimmäisten sääilmiöiden lisääntyessä paine muutokseen kasvaa kuitenkin jatkuvasti. Viimeksi maanantaina maailman sadan suurimman yrityksen johtajat vaativat YK:n ilmastokokoukseen ensi viikolla kokoontuvilta valtioilta toimia, jotta hiilelle saadaan globaali hinta. Heidän mukaansa tämä on ainoa keino saada laajamittaiset, vähähiiliset investoinnit rullaamaan täysillä. Suuryritysten halua hillitä ilmastonmuutosta kasvattaa tietoisuus siitä, että nykyinen toimimattomuuden polku tulee olemaan moninkertaisesti kalliimpaa kuin investoinnit puhtaaseen teknologiaan.  

IEA:n uusin arvio osoittaa, että dramaattisetkin muutokset energiajärjestelmissä ovat mahdollisia, vieläpä melko lyhyellä aikavälillä. Kuka olisi uskonut vielä kymmenen vuotta sitten, että Yhdysvalloista voisi tulla energiaomavarainen lähivuosikymmeninä? Samalla kun Euroopassa ja Yhdysvalloissa kärvistellään julkisen sektorin velkaantumisen ja heikon kilpailukyvyn kanssa, on energiapolitiikassa tapahtumassa merkittävä murros, joka voi muuttaa kansainvälispoliittisia asetelmia. Kiina ja Intia ovat lukitsemassa itseään saastuttavaan energiantuotantoon tavalla, joka voi osoittautua kohtalokkaaksi niiden tulevaisuuden kannalta. Samaan aikaan Yhdysvalloilla ja Euroopalla on mahdollisuus pienentää energiariippuvuutta, vähentää päästöjä ja sitä kautta parantaa omia asetelmiaan suhteessa kehittyviin maihin. Tekisi mieli sortua julistamaan, että elämme historiallisia aikoja. Vain aika näyttää mikä skenaario lopulta toteutuu.

Helposti särkyvää.

Muistan vieläkin elävästi, kun ala-asteen maantiedon tunnilla käsiteltiin ensimmäistä kertaa maapallon historiaa ja maailmankaikkeutta.  Opettaja kertoi laiskalla ja tylsistyneellä äänellä alkuräjähdyksestä, universumin laajentumisesta ja planeettojen muodostumisesta. Ehkä olin aikaisemmin kuullut kaikesta tästä, mutta ensimmäistä kertaa jäin miettimään, kuinka valtava, käsittämätön ja kaoottinen paikka universumi tuntui olevan. Loputon määrä galakseja, räjähdyksiä ja mustia aukkoja. Kotiin kävellessäni aloin voimaan pahoin. Nuori mieleni ei pystynyt käsittelemään eteeni tarjoiltua valtavaa tietomäärää ja ennen kaikkea sitä mitättömyyden, merkityksettömyyden ja sattumanvaraisuuden tunnetta, jonka kuulemani ja näkemäni todistusaineisto minussa aiheutti. Tunsin olevani hukassa, sekä fyysisesti että henkisesti. Kotipihaan tullessani menin nurmikolle makaamaan ja tuijotin taivaalle. Tuon sinertävän kalvon yläpuolella on avaruus, ajattelin. Siellä on kuolettavan kylmää, vaarallista säteilyä, ei happea hengitettäväksi. Ilman tätä ohutta ja sinertävää verhoa me kaikki kuolisimme välittömästi. En ole koskaan elämässäni tuntenut vastaavaa haavoittuvuuden tunnetta. Kuinka vähän ihminen arvostaakaan itsestäänselvyytenä pitämiään asioita, kunnes ne lakkaavat sitä olemasta.

Luin hiljattain Bill Brysonin loistokkaan A Short History of Nearly Everything, joka nimensä mukaisesti pyrkii kertomaan lähes kaiken kaikesta, eli sen mitä universumissa on tapahtunut alkuräjähdyksen ja nykyhetken välillä. Filosofisesti haastavan maantiedon tunnin muisto palasi mieleeni kohdassa, jossa Bryson kirjoittaa maapallon mitättömästä koosta universumin mittakaavassa.

Valtaosa maapallon elollisista yksiköistä kykenee selviämään ja lisääntymään ainoastaan hyvin kapealla vyöhykkeellä. Syvimmän meren pohjasta korkeimman vuoren huipulle ulottuva, elämää ylläpitävä vyöhyke on enimmillään vain 20 km paksu. Maalla eläville, happea hengittäville nisäkkäille elintila on vielä tätäkin rajatumpi. 99,5 prosenttia maankuoren ja ilmakehän rajaamasta vyöhykkeestä on ihmisille elinkelvotonta fysiologisten rajoitteidemme takia. Luku saattaa äkkiseltään kuulostaa pieneltä, mutta täytyy huomioida, että meret peittävät yli 70 % maapallosta. Evoluutio ei ole tarjonnut meille paljoakaan eväitä selviytymiseen vedenalaisessa maailmassa. 

Maan pinnalla asuvien lajien kannalta ilmakehä on erityisen merkityksellinen. Ilmakehä pitää planeetan keskilämpötilan elämälle suotuisana ja samalla suodattaa pois auringon haitallista säteilyä. Ilman ilmakehää lämpötila Maan pinnalla olisi pysyvästi pakkasen puolella ja haitallinen ultraviolettisäteily tunkeutuisi kudoksiimme.

Olin kolmevuotias, kun Etelänavan yläpuolelta löydettiin valtava aukko. Ongelmaa oli vaikea selittää kansantajuisesti, koska mitään varsinaista, silmin havaittavaa aukkoa ei ollut. Yläilmakehän näkymätön otsonimolekyyleistä koostuva vyöhyke suojelee maanpäällistä elämää Auringon haitalliselta ultraviolettisäteilyltä. Kylmälaitteissa käytetyt freonit ja erilaiset bromiyhdisteet olivat tuottaneet otsonin kannalta ikävän sivuvaikutuksen, ne tuhosivat sitä nopealla tahdilla. Vaikutus oli erityisen tuhoisa nimenomaan eteläisellä napa-alueella.

Kaksi vuotta aukon havaitsemisen jälkeen kansainvälinen yhteisö sitoutui vähentämään haitallisten CFC-yhdisteiden tuotantoa estääkseen otsonikerroksen tuhoutumisen. Maantiedon kurssilla opettaja kertoi tällä kertaa innostuneena, kuinka pontevasti ongelman ratkaisemiseen oli tartuttu. Otsonikerroksen suojeluun tähtäävää sopimusta ja ns. Montrealin pöytäkirjaa pidetään edelleen yhtenä määrätietoisen ympäristönsuojelun onnistuneimmista saavutuksista. Opettajani innostus tarttui myös minuun. Ehkä lajina olemme kykeneviä ylittämään erimielisyytemme ja työskentelemään yhteisen hyvän eteen. Otsonisopimuksesta taisi kulua vuosi, kun tiedemiesten huoli ilmastonmuutoksesta saavutti suuren yleisön. Ja tällä kertaa ei ollutkaan kyse jääkaapeista ja muutamasta teollisuuskaasusta, vaan siitä miten me tavalliset ihmiset söimme, asuimme ja liikuimme.

Ilmastonmuutos on merkittävä ongelma ja siitä puhutaan kaikkialla. Ilmastoon verrattuna maaperään liittyvät ongelmat ovat kuitenkin monella tavalla akuutimpia. Olemme älykäs laji, mutta hienoista saavutuksistamme ja taiteellisista taipumuksistamme huolimatta olemme riippuvaisia ohuesta maan pintakerroksesta ja siitä, että taivaalta tulee sadetta. Kaloja lukuun ottamatta kaikki päivittäinen ravintomme viljoista kasvien kautta lihaan saa alkunsa ohuesta kerroksesta maata, joka sisältää oikean sekoituksen elämälle vaadittavia ainesosia.

Tällä hetkellä melkein 40 %  planeettamme maapinta-alasta on valjastettu maatalouden käyttöön. Tulevaisuudessa häämöttävän väestönkasvun takia ruokaa pitäisi tuottaa lähes kaksi kertaa nykyistä enemmän. Melko olennainen kysymys on kuitenkin missä ja miten tämä ruoka aiotaan kasvattaa? Maaperän eroosio on jo merkittävä ongelma monissa osissa Australiaa, Kiinaa, Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Arvioiden mukaan joka vuosi noin 10 miljoonaa hehtaaria viljelysmaata menetetään eroosion vuoksi. YK:n mukaan 300 miljoonaa hehtaaria aikaisemmin viljelyskelpoista maata on menetetty kestämättömien tuotantotapojen vuoksi. Tämä alue vastaa suurin piirtein Euroopan nykyväestön ruokkimiseen vaadittavaa alaa.

Maaperän pintakerroksen uusiutuminen voi kestää satoja vuosia, joten kvartaaliajattelussa maaperää voidaan pitää käytännössä uusiutumattomana luonnonvarana. Monissa maailman osissa maataloustuotantoon kelpaavaa alaa menetetään nopeammin kuin sitä luonnollisesti uusiutuu.  Kuivilla alueilla keinokastellut alueet muuttuvat niin suolaisiksi, ettei niissä kasva mikään. Tämän lisäksi käytössä olevat maatalousmaat saastuvat ja muuttuvat käyttökelvottomiksi. Maatalous on aiheuttanut planeettamme pintaan arven, joka on kooltaan lähes yhden kolmasosan koko planeetan viljelykelpoisesta alasta.

Kautta historian sivilisaatiot ovat kukoistaneet tai tuhoutuneet riippuen maaperän tuottavuudesta. Amerikkalainen Jared Diamond vertaa nykytilannetta historiallisesti Irakiin, joka kuului aikanaan ns. Hedelmällisen Puolikuun alueeseen. Lähi-idässä sijaitseva Turkin ja Iranin vuorten eteläpuolinen alue oli aikansa vaurain, innovatiivisin ja edistynein. Kestämätön maatalous aiheutti maaperän ongelmia, suolaantumista, eroosiota ja metsäkatoa, jonka seurauksena yhteiskunnallinen romahdus oli vääjäämätön.  Maaperään liittyvät ongelmat romahduttivat myös Pääsiäissaaret, Väli-Amerikan Maya-kulttuurin sekä monia Tyynen valtameren saarilla asuvia yhteiskuntia. Diamondin mukaan ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden väheneminen ja muut ympäristöongelmat ovat akuutteja ja ansaitsevat kaiken huomion, mutta niiden yhteyttä maaperän ongelmiin ei tulisi sivuuttaa merkityksettöminä. Maasta olemme syntyneet ja maaksi olemme joskus uudelleen muuttuva. Ajatus ei sinänsä ole mikään uusi, sillä jo vuonna 1921 Aldo Leopold kirjoitti Erosion and Prosperity-kirjassaan maaperästä näin:

"All natural resources - are soil or derivatives of soil. Farms, ranges, crops, and livestock, forests, irrigation water and even water power resolve themselves into questions of soil. Soil is therefore the basic natural resource. [...] The destruction of soil is the most fundamental kind of economic loss which the human race can suffer.”

Yksittäinen ihminen voi tuntea itsensä mitättömäksi luonnonvoimien armoilla. 7 miljardin lajitoverimme kanssa olemme kuitenkin onnistuneet kyykyttämään luontoa pahemman kerran. Vaikka ajatus tuntuu intuitiivisesti melko mahdottomalta, meillä on kyky rikkoa planeettamme elämää ylläpitävät mekanismit. On harmi, että ihmislajille ei ole toimitettu Maan käyttöohjetta. Yritys-erehdysmenetelmällä törmäämme jatkuvasti tilanteisiin, jossa joudumme korjaamaan omasta toiminnastamme johtuvia sivuvaikutuksia. Postin kuljettamissa laatikoissa on usein symboleja, jotka kertovat, että kuljetettava tavara on erityisen helposti särkyvää. Ehkä planeettammekin tarvitsisi symbolisen "käsiteltävä varoen"-kyltin kylkeensä, jotta ymmärtäisimme pitää siitä parempaa huolta.

Hyvää juhannusta!

Tietämättömyyden autuus.

Huhtikuun alussa Nelosen uutiset raportoi Taloustutkimuksella teetetystä kyselystä, jossa kartoitettiin suomalaisten käsityksiä ilmastonmuutoksesta. Uutinen meni suurin piirtein näin:

Suomalaisten huoli ilmastonmuutoksesta on muuttunut viimeisten neljän vuoden aikana. Vielä neljä vuotta sitten runsaat 40 prosenttia suomalaisista katsoi, että ilmastonmuutos on erittäin vakava ongelma. Nyt erittäin huolestuneiden määrä on pudonnut 23 prosenttiin. Taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Juho Rahkonen totesi tuloksista, että huoli ilmastonmuutoksesta on laskenut tasaisesti vuodesta 2008 tähän päivään. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin muistutti, että enemmistö suomalaisista on (edelleen siis saman tutkimuksen tuloksiin pohjautuen) huolissaan maapallon tulevaisuudesta.

Luettuani uutisen minut valtasi epämiellyttävä sekoitus ihmetystä ja epäuskoa. Tämä Pisa-tutkimuksissa ja kansainvälissä vertailuissa loistava kansakunta ja vastausten loogisuus on suurin piirtein nolla. Miten tämä on mahdollista? Jos ilmastonmuutoksen ja sen taustalla olevien kestämättömien toimintatapojen yhteys maapallon tulevaisuuteen ei mene läpi täällä edistyksellisessä, luontoa arvostavassa ja korkeasti koulutetussa Pohjolassa, niin missä sitten?

Aivan kuin kohtalon johdattamana olin ystäväni suosituksesta käynyt aiemmin samalla viikolla lainaamassa kirjastosta Tommi Uschanovin Suuren kaalihuijauksen. Tämä 2010 julkaistu kirja käsittelee monimutkaista ja vakavia seurauksia tuottavaa ongelmaa, nimittäin yhteiskunnallista tietämättömyyttä. Millaisella pohjalla yhteiskunnallinen mielipiteenmuodostus ja päätöksenteko seisovat nykymaailmassa? Lyhyesti sanottuna ei kovin hyvällä. Vuonna 2008 17 % suomalaisista tiesi oman kotikuntansa veroprosentin ja 38 % osasi nimetä hallituspuolueet. Samaan aikaan veropolitiikkaa ja hallituksen toimintaa kritisoitiin mitä kirjavimmilla argumenteilla. Kirja kysyy oikeutetusti millä oikeutuksella, jos edes perustiedot näistä asioista ovat vain vähemmistön hallussa? Onko yhteiskunnallisessa päätöksenteossa mitään järkeä, jos se perustuu tiedon ja valistuneen keskustelun sijaan älyllisesti laiskoille olettamuksille, ennakkoluuloille ja stereotypioille?

Idealistisesti ajateltuna edustukselliset demokratiat perustavat toimintansa siihen, että enemmistön valitsemat poliitikot kykenevät tekemään yhteisöä hyödyttäviä päätöksiä. Yksinkertaistettuna tämä tietysti edellyttää sitä, että a) äänestäjät itse kykenevät hahmottamaan millaista yhteiskuntajärjestelmää he haluavat olla edistämässä ja b) poliitikot kykenevät kanavoimaan nämä toteuttamiskelpoisiksi päätöksiksi. Tutkimusten valossa jo ensimmäinen vaatimus osoittautuu vaikeaksi. Uschanov esittelee kirjassaan Philip Conversen vuonna 1964 kirjoittaman The Nature of Belief Systems in Mass Publics, joka käynnisti poliittisena psykologiana tunnetun tutkimusalan. Lyhyesti ja ytimekkäästi Conversen päähavainto oli, että äänestäjillä ei ole ideologista näkemystä yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Ihmiset eivät kannata loogisesti joitain tiettyjä asioita eri konteksteissa. Tämän lisäksi suurella osalla ihmisistä ei ole edes kunnon kantaa kysymyksiin, jotka eivät koske heidän välitöntä lähipiiriään tai ympäristöään.

Logiikan puute esiintyy hyvin konkreettisesti esimerkiksi vaatimuksissa laskea veroja ja samaan aikaan ylläpitää tasokkaita julkisia palveluja. Toinen ajankohtainen esimerkki on Yhdysvalloissa käytävä kuolemantuomioihin ja abortteihin liittyvä keskustelu. Republikaaniksi itsensä luokitteleva äänestäjä saattaa sujuvasti kannattaa ensimmäistä, mutta vastustaa toista. Itselleni on jäänyt epäselväksi, miten peruskysymys ihmiselämän arvosta eroaa näiden kahden asian välillä siten, että vastaus vaihtuu kontekstista riippuen. Converse toteaa nuivasti, että ihmiset nyt vain tutkimusten valossa näyttävät olevan kyvyttömiä arvioimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä kokonaisvaltaisesti ja loogisesti. Erityisesti abstraktit ja monimutkaiset kysymykset vaikeuttavat vaatimusta vastata johdonmukaisesti. Ja aivan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi haastetta. Puutteellisen loogisuuden lisäksi ihmisten mielipiteet voivat vaihtua hyvin lyhyelläkin aikavälillä ja kysymyksenasettelu vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millaisen vastauksen ihminen antaa. Uschanov käyttää käytännön esimerkkinä Yhdysvaltoja, jossa hyvinvointi (welfare) sanalla on hyvin negatiivinen sivumaku. Amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa sana kantaa raskainta mahdollista taakkaa - se yhdistetään sosialismiin. Samaan aikaan köyhäinapu (assistance to the poor) on huomattavasti neutraalimpi ja laajempaa kannatusta nauttiva yhteiskunnallinen tavoite. Tämä käsitteellinen saastuminen selittää myös miksi presidentti Bill Clinton totesi 90-luvulla käynnistämästään sosiaaliturvajärjestelmän uudistamisesta, että sen tavoitteena oli "to end welfare as we know it".

Yhteiskuntaan, kulttuuriin ja historiaan sidotut käsitteet voivat luoda todella erikoisia sekaannuksia.  Kirjassa on mielenkiintoinen anekdootti 1960-luvulla Puolasta Yhdysvaltoihin muuttaneesta politiikan tutkija Adam Przeworskista, joka ihmetteli jatkuvasti, kun häneltä kysyttiin kuinka paljon vapaammaksi hän tunsi itsensä Yhdysvaltoihin muuttamisen jälkeen. Ehkä hän oli vapaampi kuluttamaan ja valitsemaan tuotteita ja palveluja mielensä mukaan, mutta samaan aikaan hän koki, että nuoren miehen elämä Yhdysvalloissa oli huomattavasti rajoitetumpaa monesta muusta näkökulmasta. Puolassa hän esimerkiksi saattoi nauttia alkoholia kadulla ja juhlia ystäviensä kanssa pitkälle aamunkoittoon. Przeworski koki, että hänen oma vapauskäsityksensä oli hyvin erilainen yhdysvaltalaiseen verrattuna. Silti kukaan ei tuntunut ymmärtävän häntä. Amerikkalaiset kun olivat tottuneet ajattelemaan, että juuri heidän vapautensa oli sitä aidointa ja parasta vapautta.

Uschanovin kirja antaa paljon miettimisen aihetta siihen, mikä on edustuksellisen demokratian ja yleisen valistuneisuuden tila Suomessa ja muualla maailmassa. Vaikuttaa siltä, että yhteiskunnallisten kysymysten monimutkaisuuden ja yleisen kiinnostus -ja tietotason välillä on negatiivinen korrelaatio. Monimutkaisiin ongelmiin ei ole yksinkertaisesti olemassa helppoja vastauksia. Sen sijaan, että ihmiset suhtautuisivat tähän tietoon nöyrästi, vaikuttaa siltä, että mitä vähemmän asioista tiedetään, sitä itsevarmemmin niistä ollaan valmiita laukomaan mielipiteitä ja totuuksia.

Alussa mainitun uutisjutun alla oli kommenttikenttä, johon oli ilmestynyt yksi kommentti. Se kuului näin:

Antsa (ei rekisteröitynyt) :"Olisi aika mielenkiintoista, jos ihmisiltä kysyttäisiin ensin, että mitä ilmastonmuutos on ja mitä se ei ole. Veikkaan, että 90% suomalaisista vastaisi tähän aivan mitä sattuu."

En voisi olla Antsan kanssa enempää yhtä mieltä.

Ennakoimattomia seurauksia.

"For every complex problem there is an answer that is clear, simple, and wrong." - Henry Louis Mencken

SS Eastland kaatuneena Chicagon satamassa 24.7.1915

RMS Titanicin uppoamisesta tuli tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Neitsytmatkallaan jäävuoreen törmänneen matkustajalaivan onnettomuudessa kuoli noin 1500 ihmistä. Uppoamattomaksi laivaksikin tituleerattu alus oli aikansa suurin, nopein, kaunein ja mahtavin, insinöörien märkä päiväuni ja ennenkuulumattoman ylellisyyden ja luksuksen ruumiillistuma. Sokea usko teknologiaan ja edistykseen sekä toisaalta tiedossa olevien riskien vähättely aiheuttivat onnettomuuden, jonka traagisuus ei ole 100 vuodessa hälventynyt mihinkään, oikeastaan päinvastoin. "Mikä on oman aikamme Titanic? Onko se ilmastonmuutos, väestönkasvu vai talouskriisi?" Tämä kysymys tuntuu nousevan esille, joka kerta kun laivasta puhutaan. Onnettomuudesta ja siihen johtaneista syistä ei ole kovin vaikea kaivaa symboliikkaa ihmisen ja luonnon törmäyksestä, sokeasta teknologiauskosta, ylimielisyydestä, ahneudesta tai järjettömästä riskinotosta ja piittaamattomuudesta erilaisia varoitusmerkkejä kohtaan. Titanicin myötä mureni osaltaan teollisen vallankumouksen ja sen mukanaan tuoman teknologisen edistyksen illuusio siitä, että ihminen oli nokkela, erehtymätön ja luonnonvoimista lopullisen niskalenkin ottanut laji. Paras ja uusin teknologia tai insinööriosaaminen ei pelastanut laivaa sen surulliselta kohtalolta. Joidenkin arvioiden mukaan ylimielisyys varoittavia signaaleja kohtaan itse asiassa loi puitteet täydelliselle katastrofille. Titanic oli tragedia, mutta kirjoitukseni tarkoituksena ei ole kuitenkaan ruotia tätä tapahtumaa, vaan erästä toista ja vähemmälle huomiolle jäänyttä laivaonnettomuutta, joka tapahtui muutama vuosi Titanicin epäonnekkaan neitsytmatkan jälkeen.

SS Eastland oli sisävesialus, joka liikennöi Pohjois-Amerikan Suurten järvien alueella. Eastlandin ongelmana oli ollut sen rakentamisesta asti epävakaus. Alus oli toimintansa aikana ollut useamman kerran läheltä piti-tilanteessa, jossa laivan hallitsematon kallistuminen oli aiheuttaa onnettomuuden. Yhtenä Titanicin suuren uhrimäärän taustalla olevana tekijänä oli ollut liian vähäinen pelastusveneiden määrä. Onnettomuuden jälkeen kaikkiin laivoihin - Eastland mukaan lukien - asennettiin merkittävästi lisää pelastusveneitä. Pelastusveneiden aiheuttaman lisäpainon takia laivan puukantta jouduttiin vahvistamaan betonilla, joka vain pahensi epävakausongelmaa. Heinäkuun 24. päivänä vuonna 1915 matkustajia täynnä oleva SS Eastland keikahti vasemmalla kyljelleen Chicagon satamassa. Satama-allas oli kuusi metriä syvä ja laiva itse oli vain kuuden metrin päässä laiturista. Laivan sisällä olleista ihmisistä 844 hukkui tai kuoli hypotermiaan, ennen kuin laivan taivasta kohti osoittava kylki saatiin polttoleikattua auki.

Höyrylaiva Eastland ei ole saanut historiankirjoituksessa samanlaista kulttiasemaa kuin Titanic. Pienempi uhrimäärä saattaa olla osaltaan tätä selittävä tekijä, mutta henkilökohtaisesti epäilen, että syy on paljon raadollisempi. Tapahtuma on kaikin puolin liian epämiellyttävä muisteltavaksi. Eastlandin kohtalosta puuttuvat suuren draaman ja mahtipontisen historiankirjoituksen elementit: sankarit, traagiset ihmiskohtalot, loppuun asti soittava orkesteri, Leonardo DiCaprio ja Kate Winslet sanomassa hyvästejä toisilleen hyytävässä vedessä. Kuusi metriä syvään satama-altaaseen pakokauhun vallassa hukkuvien ihmisten kohtaloissa ei ole Hollywoodin edellyttämä draaman kaarta ja jaloa kohtalokkuutta. Eastlandin kellahtaminen oli lyhyt, kaoottinen, ja sanalla sanoen nolo tragedia, joka vain osoitti kuinka hölmöjä ja avuttomia me ihmiset voimme pahimmillaan olla.  Keskittymällä yksittäiseen ongelmaan onnistuttiin luomaan edellytykset totaaliselle katastrofille, jonka syyksi ei voitu laittaa luonnonvoimia tai täysin ennustamatonta ja epäonnekasta tapahtumasarjaa.

 Juuri tästä syystä Eastlandin tarinassa on mielestäni paljon enemmän opittavaa kuin Titanicissa. Valikoiva ja kaunisteluun taipuvainen voittajien historia usein unohtaa ihmiskunnan nolot, rumat ja säälittävät hetket.  Eastlandin kohtalo kuvaa kuitenkin osuvasti lyhytnäköisyyttä ja kyvyttömyyttä ymmärtää toimintamme pitkän aikavälin seurauksia edes alkeellisella tavalla. Suuri osa kohtaamistamme ongelmistamme on itsemme aiheuttamia. Emme kykene tai halua hyväksyä niiden äärimmäisen monimutkaista luonnetta, vaan pyrimme luomaan nopeita ja yksinkertaisia ratkaisuja tilanteisiin, jotka eivät sellaisia ole. Vähennämme riskejä yhdessä paikassa, ja samalla teemme itsestämme haavoittuvaisempia toisaalla. Olemme äärimmäisen hyviä ratkaisemaan jo kerran tapahtuneita katastrofeja, mutta äärimmäisen huonoja ymmärtämään niitä, jotka ovat kulman takana. Ehkä emme myöskään halua ajatella, kuinka kiikkerän laivan olemme omasta yhteiskunnastamme itse asiassa rakentaneet.  

"Älkäämme sentään liiaksi mairitelko itseämme niillä voitoilla, jotka ihmisinä olemme saaneet luonnosta. Tämä kostaa meille jokaisen sellaisen voiton. Jokainen voitto tuo tosin alkuvaiheessa mukanaan seurauksia, joita olemme toivoneet, mutta toisessa ja kolmannessa vaiheessa sen vaikutukset ovat kokonaan toisenlaisia, odottamattomia, jotka hyvin usein tekevät tyhjäksi aikaisemmat tulokset." - Friedrich Engels

Nicholas Nassim Taleb on kirjoittanut paljon epävarmuudesta ja huonosta kyvystämme sietää sitä. Pakotamme maailman laatikon sisäiseen malliin, jossa riskit ovat normaalijakauman mukaisia ymmärrettäviä ja hallittavia ilmiöitä. Kuitenkin ns. outlierit - tilastollisesti vieraat ilmiöt - ovat niitä, joista meidän tulisi olla kiinnostuneita, mikäli haluamme ymmärtää miten maailma oikeasti toimii.

"The inability to predict outliers implies the inability to predict the course of history, given the share of these events in the dynamics of events. But we act as though we are able to predict historical events, or, even worse, as if we are able to change the course of history. We produce thirty-year projections of social security deficits and oil prices without realizing that we cannot even predict these for next summer - our cumulative prediction errors for political and economic events are so monstrous that every time I look at the empirical record I have to pinch myself to verify I am not dreaming. What is surprising is not the magnitude of our forecast errors, but our absence of awereness of it. This is all the more worrisome when we engage in deadly conflicts: wars are fundamentally unpredictable (and we do not know it). Owing to this misunderstanding of the causal chains between policy and actions, we can easily trigger Black Swans thanks to aggressive ignorance - like a child playing with a chemistry kit."

Talebin mukaan voimme tutkia maailmaa kahden erilaisen lähestymistavan kautta. Voimme joko keskittyä normaaleihin tilanteisiin ja sivuuttaa äärimmäisyydet pois tai ajatella, että ymmärtääksemme maailmaa meidän täytyy nimenomaan ottaa huomioon ns. mustat joutsenet, koska niihin sisältyy merkittäviä, dramaattisia ja kumuloituvia vaikutuksia. Onko hyötyä tutkia rikollisia ja murhaajia päivinä jolloin he eivät tee rikoksia, vaan käyttäytyvät normaalisti? Onko järkevää lähestyä lääketiedettä tutkimalla terveitä ihmisiä, eikä epidemioita ja hurjia tauteja? Onko hyödyllistä tutkia laivaonnettomuutta pelastusveneiden riittävyyden kautta? Normaali on usein epärelevanttia päätöksenteon kannalta, kuitenkin näin suhtaudumme suurimpaan osaan yhteiskunnallisia ilmiöitä.

Lähes kaikki yhteiskunnallisesti merkittävät ilmiöt ovat harvinaisia, mutta tapahtuessaan suuria shokkeja ja hyppäyksiä, joilla on pitkäaikaisia vaikutuksia. Kuitenkin keskitymme yleensä tutkimaan nimenomaan normaalijakaumalle asettuvia tapahtumia. Tällä tavalla teemme yhteiskunnat erittäin haavoittuvaisiksi, koska kuvittelemme, että hallitsemme ilmiöihin liittyvät riskit. Finanssimaailmasta alkanut talouskriisi on jo puhki kulunut esimerkki tästä itse aiheutetusta haavoittuvuudesta. Se on kuitenkin äärimmäisen relevantti, koska tuntuu, että (tästäkään) kriisistä ei oikeasti ole opittu mitään. Seuraava kriisin siemen ei varmasti tule olemaan asuntomarkkinoiden johdannaisissa, mutta keskittymällä ainoastaan siihen unohdamme tilkitä jonkun kulman, jossa uusi kriisi pääsee rauhassa itämään.

Ihmiskunta on luonut maailmasta tieteen, teknologian ja talouden avulla monimutkaisen paikan. Meitä ei ole yksinkertaisesti rakennettu intuitiivisesti ymmärtämään näin monimutkaista todellisuutta. Huolimatta edistyksestä ja tieteellisestä kehittymisestä tulevaisuutta tulee olemaan entistä vaikeampaa ennustaa, koska ihmismieli ja yhteiskuntatieteet pyrkivät rakentamaan ideaalia siitä, että maailma ympärillämme on järjestelmällinen, selkeä, ennustettava. Historian tulkitseminen aiheuttaa ymmärtämyksen illuusion, jossa aikakaudet ja tapahtumat seuraavat nätisti toisiaan. Tätä pahentaa retrospektiivinen tarkastelu, joka pyrkii "selittämään" asioita, sen jälkeen kun ne ovat tapahtuneet ja dokumentoitu (vaikka kukaan ei osannut etukäteen ennustaa itse tapahtumaa). Historiasta tulee selkeää ja organisoitua vasta historiankirjojen sivuilla. Myös käytettävissä olevan informaation merkitystä yliarvioidaan. Tätä ilmiötä vahvistaa taipumus uskoa auktoriteetteja ja oppineita ihmisiä, jotka luovat käsitekategorioita maailmasta. Maailma on kuitenkin perusluonteeltaan kaoottinen. Ainoastaan hyväksymällä tämä tosiasia, voimme päästä jollain tavalla eteenpäin ja ehkä onnistua välttämään ainakin osa lajimme kohtaamista Titaniceista ja niistä aiheutuvista Eastlandeista.

Kirjoituksessa mainitut lähteet:

Engels, Friedrich (1844), The Condition of the Working Class in England in 1844.

Taleb, Nassim Nicholas (2008), Black Swan: The Impact of The Highly Improbable. Penguin Books New York.

Tupajumien ja torakoiden tärkeydestä.

Edward O. Wilson

"Onko nyt viimeinen puu jätettävä pystyyn mätänemään niin, että kaikki metsämme rämettyvät läpipääsemättömiksi ryteiköiksi, joita kauniisti kutsutaan luonnontilaisiksi aarniometsiksi. Ja kaikki tämä vain sen takia, että jokainen tupajumi ja torakka saisi viettää monimuotoista ja onnellista elämää" - Sauli Niinistö kritisoi kokoomuksen puoluevaltuuston kokouksessa vuonna 1997 Natura 2000-ohjelman valmistelua Suomessa.

Biodiversiteetti eli luonnon monimuotoisuus tarkoittaa laajasti koko maapallon elollisen luonnon monipuolisuutta. Tarkemmin sanottuna monipuolisuus ilmenee kolmella eri tasolla: yhden lajin geneettisenä, lajien välisenä ja kokonaisten ekosysteemien runsautena. Maailmassa arvioidaan olevan toista miljoonaa lajia omamme lisäksi. Monimuotoisuus on siis melkoista tällä maan, veden ja ilman täyttämällä planeetalla. Sitä mukaa, kun ihminen on saattanut toisia lajeja sukupuuton partaalle - joko metsästämällä tai tuhoamalla niiden elinympäristöt - on herännyt myös pohdinta luonnon monimuotoisuuden vähenemisen seurauksista. Mitä merkitystä kaiken maailman torakoilla ja ötököillä on?

Amerikkalainen biologi Edward O.Wilson toteaa 1992 julkaistussa kirjassaan Diversity of Life, että biodiversiteetti on ehkä arvokkain, mutta ihmisen vähiten arvostama resurssi. Toisin kuin monet muut ympäristöongelmat, sitä on vaikea havaita ja mitata. Tunnemme vain murto-osan maapallon lajeista, emmekä välttämättä aina tiedä jos jokin niistä häviää oman toimintamme seurauksena. Biodiversiteetin hautausmaa on täynnä nimettömiä kiviä, ja usein koko kiveä ei edes ole olemassa. Toinen syy ymmärtämättömyydelle on se, että luonnon monimuotoisuudessa on kyse valtavan suuresta ja monimutkaisesta vuorovaikutusten verkostosta ja olemme vasta viime vuosina oppineet käsitteellistämään sitä. Ekosysteemipalvelun käsite nousi laajempaan tietoisuuteen 15 vuotta sitten ja siitä tuli valtavirtaa vuonna 2005 tehdyn Millenium Ecosystem Assessmentin kautta. MEA oli yli tuhannen biologin valtava ponnistus, jonka avulla yritettiin piirtää kokonaisvaltainen kuva maapallon ekosysteemien toiminnasta ja merkityksestä. Ekosysteemipalveluilla tarkoitetaan elämää ylläpitäviä ja ihmisen hyvinvoinnin mahdollistavia luonnon tarjoamia palveluita, jotka jaetaan kolmeen eri ulottuvuuteen: tuotanto, -säätely ja kulttuuripalveluihin. Näiden palveluiden ansiosta meillä on mahdollisuus saada luonnosta ruokaa, kuituja, vettä, säädellyt ilmasto-olosuhteet, hyvän ilmanlaadun, kasvien pölytyksen, tuottavan maaperän ja kaiken hyvän lisäksi monia ei-materiaalia esteettisiä ja kulttuurisia palveluita. Lyhyesti sanottuna kaiken sen, mikä mahdollistaa olemassaolomme ja hyvinvointimme. Diversity of Life-kirjaa lukiessa tulee mieleen, että luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen luulisi olevan kaikkien vähänkin järjissään olevien ihmisten ykköstavoite. Mutta niin kuin monet muutkin asiat ihmiskunnan historiassa ovat osoittaneet, järjellinen ajattelu ja sen pohjalta toimiminen ei useinkaan ole lajimme suurimpia vahvuuksia.  

Wilson toteaa omaan kokemukseensa perustuen, että biodiversiteetin vähenemisen merkitystä kyseenalaistetaan yleensä kolmessa eri vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa vedotaan historiaan. Lajeja nyt on aina tullut ja mennyt, eikö luonnossa vallitse viidakon lait ja vahvimmat lisääntyvät muiden kustannuksella? Maapallon historiassa eläneistä lajeista 98 % on arvioiden mukaan kuollut aikojen saatossa. Tämä on totta, mutta vain osa totuudesta. Maapallolla on nykytiedon valossa ollut viisi suurta sukupuuttoaaltoa, viimeisin niistä 65 miljoonaa vuotta sitten, jolloin dinosaurusten aika päättyi. Jokainen aalto on aiheuttanut suuren loven biodiversiteettiin, mutta kokonaisuutena monimuotoisuus on ollut kasvavaa. Eikö ihmisen aiheuttamaa kuudetta aaltoa voisi ajatella vain yhtenä lovena maapallon historiassa? Wilsonin mukaan ei. Keskimäärin jokaisen loven paikkaamiseen on mennyt luonnolta 10 miljoonaa vuotta, joka on meidän kvartaalimaailmassa käsittämättömän pitkä aika. Lajimme tuhokyky on niin suuri, että pystyisimme nykymenolla muutamassa vuosikymmenessä tuhoamaan luonnon tekemän miljardien vuosien kehitystyön. Suurehkona, ravintoketjun huipulla olevana nisäkkäänä muiden lajien kärsimys on ennen pitkää omaa kärsimystämme. Toisessa kieltäytymisen vaiheessa kysytään, että mihin oikein tarvitsemme niin paljon lajeja? Etenkin, kun suuri osa on elämämme kannalta täysin merkityksettömiä ötököitä, sieniä ja muita iljettäviä organismeja? Wilson muistuttaa, että 100 vuotta sitten ennen nykyisen luonnonsuojeluajattelun leviämistä, ihmiset suhtautuivat samalla välinpitämättömyydellä lintuihin ja nisäkkäisiin. Tutkimusten valossa juuri ruohonjuuritason madot ja ötökät ovat äärettömän tärkeitä ekosysteemien tuottavuuden ja hyvinvoinnin kannalta. Suurempi monimuotoisuus korreloi korkeana tuottavuutena ja kykynä sietää ympäristön heikkenemisestä johtuvia ongelmia. Kolmannessa vaiheessa ihmiset voivat olla halukkaita suojelemaan lajeja, mutta kysyvät eikö tätä voisi tehdä laittamalla muutamia yksilöitä ja lajeja eläintarhoihin ja kasvitieteellisiin puutarhoihin?  Tämä ajattelu heijastelee kyvyttömyyttä ymmärtää, kuinka monimutkainen vuorovaikutusten verkko biodiversiteetti on. Yksittäisten lajien suojelu ei auta, jos samaan aikaan niiden olemassaolon mahdollistava ympäristö ja muu lajisto tuhoutuu. Eläintarhan häkissä suojeltu jääkarhu saattaa olla yleisövetonaula, mutta luonnonsuojelun kannalta melko mitätön toimenpide. Ekosysteemipalvelut ovat osiensa summa, ja niiden toiminta edellyttää monimuotoisuutta kaikilla tasoilla. Ihmisten tulisi ymmärtää, että ilman monimuotoisuutta ei oman lajimmekaan edellytykset ole kovin ruusuiset. Ja tästä syystä tulisi olla huolissaan kaikista elollisen luonnon hyvinvointiin ja monimuotoisuuteen liittyvistä ongelmista.

Wilson toteaa, että loppuen lopuksi paraskaan ulkoinen selitys ei ole riittävä, vaan lajina meidän tulisi katsoa itseämme peiliin.

"The clinching argument for the protection of species, however, may in the end be moral. Homo sapiens is a brilliant and proud citizen of the biosphere, but Earth is where we originated and will stay. Who are we to destroy the planet's Creation? Each species around us is a masterpiece of evolution, exquisitely adapted to its environment. Species existing today are thousands to millions of years old. Their genes, having been tested by adversity over countless generations, engineer a staggeringly complex mix of biochemical devices that promote the survival and reproduction of the organisms carrying them.[...] It is a failing of our species that we ignore and even despise the creatures whose lives sustain our own." (lihavointi kirjoittajan)

Ilmasto lämpenee - mitä sanovat markkinat?

Taloustieteessä markkinoilla tarkoitetaan lyhyesti järjestelyä, jossa ostajat ja myyjät kohtaavat toisensa vaihtaakseen hyödykkeitä. Yksi merkittävä markkinoiden tuotos on hinnanmuodostusmekanismi. Mikäli olosuhteet ovat suotuisat - taloustieteessä puhutaan täydellisestä kilpailusta - hyödykkeiden hinta muodostuu juuri sellaiseksi kuin pitääkin.

Talousuutisoinnissa markkinoista puhutaan nykyään lähes poikkeuksetta omana subjektinaan ("markkinat eivät luota Kreikkaan", "markkinat pettyivät Nokian tulokseen"). Mitään markkinasubjektia ei ole olemassa, sillä markkinan muodostavat toimijat, eli kaikki ne ihmiset, jotka sen sisällä toimivat. Hintasignaaleista tehdään lisäksi hätäisiä johtopäätöksiä yhdistämällä ne johonkin samaan aikaan tapahtuvaan ja mutu-pohjalta selitykseksi käyvään tekijään. Tärkeintä on löytää loogisenoloinen selittäjä, joka sitten voidaan pukea tyylikkään "analyysin" muotoon. Jokainen tilastotieteen peruskurssin käynyt tietää, että kahden ilmiön yhtäaikainen esiintyminen on eri asia kuin niiden välinen syy-seuraussuhde. Korrelaatio ei tarkoita kausaliteettia.

Finanssikriisi on herätellyt laajan yleisön miettimään markkinoiden ja täydellisen kilpailun ideaalin autuutta. Kriitikoiden mielestä markkinat tarvitsevat sääntelyä, ja finanssikriisi osoittaa sen. Sääntelyn vastustajien mielestä finanssikriisi on nimenomaan osoitus sääntelyn aiheuttamista vääristymistä. Täydellinen kilpailu ei voi toteutua niin kauan kuin julkinen valta häiritsee markkinamekanismeja. Kiista on sovittamaton, ei vähiten siksi, että kumpikin ääripää on mahdotonta toteuttaa. Täydellinen sääntely ei olisi markkinataloutta vaan sosialismia, toisaalta markkinatalous ei yksinkertaisesti voi olla olemassa ilman jonkinasteista alkeellista sääntelyä (esim. yksityisomaisuus edellyttää sen määrittelemistä ja vahvistamista). Ideologisia kiistoja ei voida ratkaista lopullisesti, sillä niissä on kyse arvoista ja tärkeinä pidetyistä asioista. Millaisena näemme itsemme, mitä haluamme saavuttaa, mitkä asiat ovat tavoittelemisen arvoisia?

Vaikka arvot eivät olekaan tieteellisesti muunnettavissa lopullisiksi totuuksiksi, voimme kuitenkin tarkastella niistä syntyviä seurauksia ja sitä kautta välillisesti argumentoida niihin liittyviä hyötyjä ja haittoja. Otetaanpa esimerkiksi vaikka ilmastonmuutos. Voimme tieteellisin menetelmin havainnoida, että ihmisen toiminta kiihdyttää ilmastonmuutosta tavalla, joka on haitallista kaikille eliölajeille (myös meille ihmisille). Tiedemaailman lisäksi ongelma on tunnustettu 194 valtion toimesta vuonna 1992 solmitussa ilmastosopimuksessa. Kaikki nämä maat ovat tunnustaneet ongelman ja tarpeen löytää sille ratkaisu. Viime vuosien aikana yhteiseksi tavoitteeksi on asetettu maapallon lämpenemisen pysäyttäminen kahteen Celsius-asteeseen. Tämä tavoite asettaa tietyt rajat sille, kuinka paljon fossiilisia polttoaineita voidaan polttaa nykyhetken ja vuoden 2050 välillä. Maapallon tämänhetkisten öljy, kivihiili -ja maakaasuvarantojen koko on yli kaksi kertaa enemmän kuin arvioitu ihmiskunnan kollektiivinen sallittu päästömäärä. Toisin sanoen meillä on melkoisen selkeä ristiriita kahden tavoitteen välillä: a) pysäyttää ilmastonmuutos kahteen asteeseen b) perustaa yhteiskuntien toiminta fossiilisiin polttoaineisiin.

Tästä päästäänkin kirjoituksen alkuperäiseen aiheeseen eli markkinoihin. Onko markkinoista ratkaisemaan ilmaston ja fossiilisten polttoaineiden välinen ongelma? Heijastuuko markkinoilla ja hintamekanismissa edellä mainittu ristiriita? Voimmeko luottaa markkinoiden kykyyn hinnoitella hiilidioksidia? Maailman kymmenestä suurimmasta yrityksestä kuusi perustaa liiketoimintansa fossiilisten polttoaineiden tuottamiseen ja myymiseen. Shellin, Exxonin, BP:n, China National Petroleumin ja kumppaneiden liiketoiminta, markkina-arvo ja menestys perustuvat oletukselle siitä, että jatkamme niiden tuotteiden käyttämistä vielä pitkään. Viimeiset neljä vuotta maailma on puhunut pankkeihin liittyvistä piilotetuista riskeistä, mutta sen paremmin markkinat kuin taloustieteilijätkään eivät näytä olevan huolissaan hiileen perustuvien yritysten taseisiin piilotetuista ongelmista. Kreikkalainen tilinpito on yleinen ivan kohde, Shellin tai Exxonin puolestaan ei. Voisi kuitenkin väittää, että jälkimmäisten laskenta perustuu vähintään yhtä suurelle lyhytnäköisyydelle ja itsepetokselle.

Ilmastonmuutokseen liittyvä riski ei näy sen paremmin markkinoilla kuin hinnoissakaan. Toisin sanoen, mikäli haluamme pysäyttää ilmastonmuutoksen kahteen asteeseen, emme voi jatkaa sen tiedon pohjalta, mitä markkinat meille kertovat. Voimme kiistellä kuntajaosta, kehitysavusta tai perustulosta, mutta luonnontieteellisille faktoille emme voi mitään. Ilmasto-ongelman ratkaiseminen edellyttää markkinoiden perusoletusten ja paradigmojen muuttamista perustavanlaatuisella tavalla.