maanantai 2. huhtikuuta 2012

Tupajumien ja torakoiden tärkeydestä.

Edward O. Wilson
"Onko nyt viimeinen puu jätettävä pystyyn mätänemään niin, että kaikki metsämme rämettyvät läpipääsemättömiksi ryteiköiksi, joita kauniisti kutsutaan luonnontilaisiksi aarniometsiksi. Ja kaikki tämä vain sen takia, että jokainen tupajumi ja torakka saisi viettää monimuotoista ja onnellista elämää" - Sauli Niinistö kritisoi kokoomuksen puoluevaltuuston kokouksessa vuonna 1997 Natura 2000-ohjelman valmistelua Suomessa.

Biodiversiteetti eli luonnon monimuotoisuus tarkoittaa laajasti koko maapallon elollisen luonnon monipuolisuutta. Tarkemmin sanottuna monipuolisuus ilmenee kolmella eri tasolla: yhden lajin geneettisenä, lajien välisenä ja kokonaisten ekosysteemien runsautena. Maailmassa arvioidaan olevan toista miljoonaa lajia omamme lisäksi. Monimuotoisuus on siis melkoista tällä maan, veden ja ilman täyttämällä planeetalla. Sitä mukaa, kun ihminen on saattanut toisia lajeja sukupuuton partaalle - joko metsästämällä tai tuhoamalla niiden elinympäristöt - on herännyt myös pohdinta luonnon monimuotoisuuden vähenemisen seurauksista. Mitä merkitystä kaiken maailman torakoilla ja ötököillä on?

Amerikkalainen biologi Edward O.Wilson toteaa 1992 julkaistussa kirjassaan Diversity of Life, että biodiversiteetti on ehkä arvokkain, mutta ihmisen vähiten arvostama resurssi. Toisin kuin monet muut ympäristöongelmat, sitä on vaikea havaita ja mitata. Tunnemme vain murto-osan maapallon lajeista, emmekä välttämättä aina tiedä jos jokin niistä häviää oman toimintamme seurauksena. Biodiversiteetin hautausmaa on täynnä nimettömiä kiviä, ja usein koko kiveä ei edes ole olemassa. Toinen syy ymmärtämättömyydelle on se, että luonnon monimuotoisuudessa on kyse valtavan suuresta ja monimutkaisesta vuorovaikutusten verkostosta ja olemme vasta viime vuosina oppineet käsitteellistämään sitä. Ekosysteemipalvelun käsite nousi laajempaan tietoisuuteen 15 vuotta sitten ja siitä tuli valtavirtaa vuonna 2005 tehdyn Millenium Ecosystem Assessmentin kautta. MEA oli yli tuhannen biologin valtava ponnistus, jonka avulla yritettiin piirtää kokonaisvaltainen kuva maapallon ekosysteemien toiminnasta ja merkityksestä. Ekosysteemipalveluilla tarkoitetaan elämää ylläpitäviä ja ihmisen hyvinvoinnin mahdollistavia luonnon tarjoamia palveluita, jotka jaetaan kolmeen eri ulottuvuuteen: tuotanto, -säätely ja kulttuuripalveluihin. Näiden palveluiden ansiosta meillä on mahdollisuus saada luonnosta ruokaa, kuituja, vettä, säädellyt ilmasto-olosuhteet, hyvän ilmanlaadun, kasvien pölytyksen, tuottavan maaperän ja kaiken hyvän lisäksi monia ei-materiaalia esteettisiä ja kulttuurisia palveluita. Lyhyesti sanottuna kaiken sen, mikä mahdollistaa olemassaolomme ja hyvinvointimme. Diversity of Life-kirjaa lukiessa tulee mieleen, että luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen luulisi olevan kaikkien vähänkin järjissään olevien ihmisten ykköstavoite. Mutta niin kuin monet muutkin asiat ihmiskunnan historiassa ovat osoittaneet, järjellinen ajattelu ja sen pohjalta toimiminen ei useinkaan ole lajimme suurimpia vahvuuksia.  

Wilson toteaa omaan kokemukseensa perustuen, että biodiversiteetin vähenemisen merkitystä kyseenalaistetaan yleensä kolmessa eri vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa vedotaan historiaan. Lajeja nyt on aina tullut ja mennyt, eikö luonnossa vallitse viidakon lait ja vahvimmat lisääntyvät muiden kustannuksella? Maapallon historiassa eläneistä lajeista 98 % on arvioiden mukaan kuollut aikojen saatossa. Tämä on totta, mutta vain osa totuudesta. Maapallolla on nykytiedon valossa ollut viisi suurta sukupuuttoaaltoa, viimeisin niistä 65 miljoonaa vuotta sitten, jolloin dinosaurusten aika päättyi. Jokainen aalto on aiheuttanut suuren loven biodiversiteettiin, mutta kokonaisuutena monimuotoisuus on ollut kasvavaa. Eikö ihmisen aiheuttamaa kuudetta aaltoa voisi ajatella vain yhtenä lovena maapallon historiassa? Wilsonin mukaan ei. Keskimäärin jokaisen loven paikkaamiseen on mennyt luonnolta 10 miljoonaa vuotta, joka on meidän kvartaalimaailmassa käsittämättömän pitkä aika. Lajimme tuhokyky on niin suuri, että pystyisimme nykymenolla muutamassa vuosikymmenessä tuhoamaan luonnon tekemän miljardien vuosien kehitystyön. Suurehkona, ravintoketjun huipulla olevana nisäkkäänä muiden lajien kärsimys on ennen pitkää omaa kärsimystämme. Toisessa kieltäytymisen vaiheessa kysytään, että mihin oikein tarvitsemme niin paljon lajeja? Etenkin, kun suuri osa on elämämme kannalta täysin merkityksettömiä ötököitä, sieniä ja muita iljettäviä organismeja? Wilson muistuttaa, että 100 vuotta sitten ennen nykyisen luonnonsuojeluajattelun leviämistä, ihmiset suhtautuivat samalla välinpitämättömyydellä lintuihin ja nisäkkäisiin. Tutkimusten valossa juuri ruohonjuuritason madot ja ötökät ovat äärettömän tärkeitä ekosysteemien tuottavuuden ja hyvinvoinnin kannalta. Suurempi monimuotoisuus korreloi korkeana tuottavuutena ja kykynä sietää ympäristön heikkenemisestä johtuvia ongelmia. Kolmannessa vaiheessa ihmiset voivat olla halukkaita suojelemaan lajeja, mutta kysyvät eikö tätä voisi tehdä laittamalla muutamia yksilöitä ja lajeja eläintarhoihin ja kasvitieteellisiin puutarhoihin?  Tämä ajattelu heijastelee kyvyttömyyttä ymmärtää, kuinka monimutkainen vuorovaikutusten verkko biodiversiteetti on. Yksittäisten lajien suojelu ei auta, jos samaan aikaan niiden olemassaolon mahdollistava ympäristö ja muu lajisto tuhoutuu. Eläintarhan häkissä suojeltu jääkarhu saattaa olla yleisövetonaula, mutta luonnonsuojelun kannalta melko mitätön toimenpide. Ekosysteemipalvelut ovat osiensa summa, ja niiden toiminta edellyttää monimuotoisuutta kaikilla tasoilla. Ihmisten tulisi ymmärtää, että ilman monimuotoisuutta ei oman lajimmekaan edellytykset ole kovin ruusuiset. Ja tästä syystä tulisi olla huolissaan kaikista elollisen luonnon hyvinvointiin ja monimuotoisuuteen liittyvistä ongelmista.

Wilson toteaa, että loppuen lopuksi paraskaan ulkoinen selitys ei ole riittävä, vaan lajina meidän tulisi katsoa itseämme peiliin.

"The clinching argument for the protection of species, however, may in the end be moral. Homo sapiens is a brilliant and proud citizen of the biosphere, but Earth is where we originated and will stay. Who are we to destroy the planet's Creation? Each species around us is a masterpiece of evolution, exquisitely adapted to its environment. Species existing today are thousands to millions of years old. Their genes, having been tested by adversity over countless generations, engineer a staggeringly complex mix of biochemical devices that promote the survival and reproduction of the organisms carrying them.[...] It is a failing of our species that we ignore and even despise the creatures whose lives sustain our own." (lihavointi kirjoittajan)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti