Ruokakriisi ja paluu peruskysymysten äärelle.

Ruokakriisin vaikutuksia maailmalla.

Ei iltaa ilman jonkinlaista ruoanlaitto-ohjelmaa. Tai ehkä trendikkäästi pitäisi puhua lifestyle-ohjelmista. Jamie Oliver, Gordon Ramsay, Anthony Bourdain, Nigella Lawson, Rachel Ray, Top chef, Master Chef…Ruoanlaitto-ohjelmat ovat uskomattoman suosittuja ja niissä esiintyvät kokit suurjulkkiksia, jotka julkaisevat kirjoja ja ovat mielipidevaikuttajia. Esimerkiksi Jamie Oliver on sivutyönään pyrkinyt muuttamaan Ison-Britannian kouluruokakulttuuria ja samalla ryhtynyt kansakunnan ylipaino-ongelman esitaistelijaksi. 

Lajina olemme varmasti poikkeuksellinen suhteessamme ravintoon. Ruoka voi olla yhtä aikaa välttämättömyys, intohimo, nautinto, sosiaalisten konfliktien kohde, pakkomielle tai kansanterveydellinen ongelma. Televisiossa ruokaa illasta toiseen laittavan ihmisen seuraaminen kertoo ruoan kulttuurillisesta merkityksestä paljon. Ruoan tuottaminen ja kuluttaminen on ollut sivilisaatioiden historiaa määrittäviä keskeisiä tekijöitä. Ihmiskunnan kehityksen sekä yksittäisten sivilisaatioiden onnistumiset ja epäonnistumiset kietoutuvat merkittävästi ruokakysymyksen ympärille. 

Olemme tulleet pitkän matkan Lähi-idässä Hedelmällisen puolikuun alueelta syntyneestä maanviljelystä nykyiseen pitkälle koneistettuun ja teolliseen ruoantuotantojärjestelmään. Maatalous, eli eläinten ja kasvien hyödyntäminen omiin ravinnollisiin tarpeisiimme, on ollut yksi merkittävimmistä tekijöistä monimutkaisten ihmisyhteisöjen nousussa. Tehostunut ruoantuotanto ja sitä kautta syntynyt ylijäämä mahdollistivat yhteisöjen jäsenten erikoistumisen muihin yhteiskunnallisiin toimintoihin. Yhteiskunnan byrokraattinen hallinta kehittyi alkujaan tuotetun ruoan ylijäämän hallinnointiin ja jakamiseen. Maatalouden teollistuminen ja koneistuminen on luonut tilanteen, ainakin teollisuusmaissa, jossa erittäin pieni osuus väestöstä ruokkii koko muun väestön. Suhteemme ruokaan on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana enemmän kuin koko lajimme olemassaolon aikana. Emme ole enää suoranaisesti tekemisissä ruoan alkulähteen kanssa, kaupoissamme ei ole havaittavissa vuodenaikojen syklejä, emmekä usein tiedä millaisissa olosuhteissa ruokamme loppuen lopuksi valmistetaan ja mitä se sisältää. Yli puolet ihmiskunnasta asuu nykyisellään kaupungeissa, ja useimmille meistä maaseutu on etäinen ideaali viljavista pelloista ja punaisista latorakennuksista. Elintarvikkeiden markkinoinnissa tätä mielikuvaa käytetään tehokkaasti hyväksi.

Viime vuosina on kuitenkin tapahtunut asioita, jotka ovat nostaneet ruoan, ja etenkin sen riittävyyden suureksi keskustelunaiheeksi ympäri maailmaa. Ruokakysymys on noussut takaisin merkittävien poliittisten kysymysten joukkoon. Jopa vauraissa länsimaissa, jossa ravintoa on saatavilla yllin kyllin kaikissa kuviteltavissa olevissa muodoissa, on ruoka lakannut olemasta itsestäänselvyys. Tosiasiassa ei ruoka ole ikinä lakannut olemasta merkittävä kysymys suurimmalle osalla maapallon väestöä. Länsimaisessa edistys – ja teknologiahuumassa me vain hetkeksi unohdimme kuinka perustavanlaatuisesta asiasta onkaan kyse. Väitetyn historian loppumisen sekä digitaalisen vallankumouksen huumassa luulimme, että jotkin ihmiskuntaa vuosituhansia askarruttaneet kysymykset olisivat pysyvästi ratkaistu liberaalin demokratian ja markkinatalouden ideologiaa noudattaen. Finanssikriisi yhdistettynä ruoka – ja ilmastokriisiin on viimeistään ravistellut meidät takaisin maanpinnalle.

Vuosina 2006–2008 useiden ravintolajikkeiden hinnat nousivat dramaattisesti. Useissa maissa ympäri maailman hinnannousut laukaisivat mellakoita ja mielenosoituksia. Hinnat taittuivat hetkeksi, kunnes taas viime vuonna nousu alkoi. YK:n elintarvike – ja maatalousjärjestön FAO:n mukaan ruoanhinta nousi globaalisti 25 % vuonna 2010. Viimeisten kuukausien aikana ruoan hinnan nousu on ollut osatekijänä kansannousuille ja mellakoille mm. Tunisiassa ja Egyptissä. Köyhät maat ovat usein ruoan nettotuojia ja pahimmillaan jopa puolet kansalaisten käytettävissä olevista tuloista kuluu ruokaan. Tästä syystä pienetkin hinnannousut voivat olla kohtalokkaita yhteiskunnalliselle vakaudelle.

Ruoan hinnannousulle on löydetty useita erilaisia selityksiä. Laaja-alaiset luonnontuhot, joista osa liittyy suoraan ilmastonmuutokseen, ovat aiheuttaneet merkittäviä satojenmenetyksiä ympäri maailmaa. Esimerkiksi Venäjällä kuivuus ja metsäpalot pienensivät viljasatoja niin paljon, että maa asetti viljalle osittaisen vientikiellon. Monet muut maat, kuten Kiina, Intia, Bangladesh, Sudan ja Argentiina ovat ottaneet käyttöön vientikieltoja – tai rajoituksia varmistaakseen riittävään kotimaisen tarjonnan viljalle. Kehitysmaiden kasvanut elintaso, etenkin väkirikkaassa Intiassa ja Kiinassa, on lisännyt lihankysyntää merkittävästi. Lihansyönti vaatii tunnetusti huomattavan paljon enemmän ravintoa per tuotettu kilo kuin kasviperäinen ruokavalio. 

Kysyntää on kasvattanut myös teollisuusmaiden tavoitteet vähentää öljyriippuvuutta ja pienentää kasvihuonekaasupäästöjä kasvattamalla biopolttoaineiden kulutusta. Sekä Yhdysvallat että Eurooppa käyttää yhä suuremman osuuden tuottamistaan ravintokasveista esimerkiksi etanolin valmistamiseen. Tämä kysyntä kilpailee suoraan ihmisravinnon kysynnän kanssa. Kärjistettynä vaihtoehtoina ovat amerikkalaisten ja eurooppalaisten autoilu tai köyhien ihmisten ruokkiminen. Yhdysvalloissa jopa 40 % maissisadosta käytetään biopolttoaineiden raaka-aineeksi. Maissi on liittovaltion vahvasti subventoima lajike, jonka kanssa monien maissia tuottavien kehitysmaiden on mahdoton kilpailla. Esimerkiksi Meksikossa Yhdysvaltojen subventoiman maissin on arvioitu jättäneen n. 1,5 miljoonaa maanviljelijää vaille elantoa yksinkertaisesti siitä syystä, ettei näillä viljelijöillä ole mahdollisuutta kilpailla halpamaissin kanssa maailmanmarkkinoilla. Työttömyysongelma ajaa monet meksikolaiset hakemaan töitä Yhdysvaltojen puolelta. Seurauksena on kasvava laiton siirtolaisuus ja siihen liittyvät lukuisat sosiaaliset ongelmat. On jotenkin kohtalon ivaa, että amerikkalaisen lihanjalostusteollisuuden on havaittu käyttävän tilannetta hyväkseen. Laittomat meksikolaissiirtolaiset ovat halpaa työvoimaa, jonka oikeuksista ja työturvallisuudesta ei tarvitse piitata. Amerikkalainen halpa liha ja siitä hyötyvä pikaruokateollisuus perustuu toisin sanoen sekä valtion tukemaan maissiin (maissi on yksi lihakarjan pääravinnon lähteistä) että meksikolaiseen laittomaan siirtolaisuuteen. Kun tähän yhdistää amerikkalaisten ylipaino-ongelman, on mielestäni oikeutettua kysyä, ketä nykymalli oikeastaan enää hyödyttää?

Ruoantuotanto kietoutuu myös globaalin ilmasto-ongelman ympärille. Ruoka on toisaalta taustavaikuttaja ilmaston lämpenemiseen, toisaalta ruoka-ongelma pahenee sen aiheuttamien seurausten vuoksi. Keinotekoisiin lannoitteisiin ja koneisiin perustuva, teollinen maatalous tuottaa merkittävän osan ilmastonmuutosta kiihdyttävistä kasvihuonekaasupäästöistä. Worldwatch-instituutin mukaan jopa 50 % kaikista kasvihuonekaasupäästöistä aiheutuu teollisesta lihantuotannosta (mm. metaanipäästöt, sademetsien hakkuut ja maankäytön muutokset). YK:n alaisen FAO:n vastaava arvio on 18–30 %. Haarukan alapäässäkin luku on suurempi kuin liikenteen maailmanlaajuisesti aiheuttamat päästöt (n.15 %). Samaan aikaan ruoantuotanto kärsii ilmastonmuutoksen aiheuttamista äärimmäisistä sääilmiöistä ja sääolojen muuttumisesta, mm. kuivuudesta ja tulvista. Australia on sinänsä surullinen esimerkki, että viime aikoina maa on kärsinyt yhtäaikaisesti kummastakin ongelmasta. Victorian osavaltiossa on kärsitty historiallisen pahoista tulvista, Maan länsiosassa ongelmana on ollut pitkäaikainen kuivuus. Ilmastonmuutoksen on arvioitu lisäävän globaalia kokonaissademäärää, mutta kysymys onkin mihin ja kuinka paljon kulloinkin vettä sataa. Liian vähäinen sademäärä aiheuttaa kuivuutta, liika sade puolestaan on sekin ongelma. Maaperän kasvamisen kannalta oleellinen hedelmällinen osuus on vain muutamia kymmeniä senttimetrejä. Pitkällisen prosessin seurauksena muodostunut hedelmällinen maaperä voi ihmisen toiminnan johdosta kärsiä merkittäviä tuhoja tai huuhtoutua kokonaan pois. Maaperän eroosio, suolaantuminen sekä hedelmällisyyden heikkeneminen aiheuttavat pitkäaikaisia ja vaikeasti korjattavia tuhoja.  

Ruoantuotanto on myös köyhyyteen ja nälänhätään liittyvä ongelma. On melko paradoksaalista, että nykyisellä ruokakriisillä on loppuen lopuksi vähän tekemistä ruoan saatavuuden kanssa. Esimerkiksi FAO:n mukaan nykyisellä ruoantuotannolla pystytään takaamaan riittävä kaloreidensaanti kaikille planeettamme 7 miljardille asukkaalle. Ongelma ei ole siis kysynnässä eikä tarjonnassa, vaan paikassa, jossa nämä tarpeet yhdistyvät, eli markkinoilla.

Maatalouspolitiikkaa ohjanneet prioriteetit ja tapamme jakaa hyödykkeitä markkinoiden kautta on nälkäongelman keskiössä. Entinen Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton on suoraan myöntänyt kuinka maailma on epäonnistunut ruokatuotannon kanssa asettamalla vääriä prioriteetteja. "Me mokasimme, mukaan lukien minä omalla presidenttikaudellani", Clinton totesi vuonna 2008 Maailman ruokapäivän tapahtumassa. Hän totesi, että vuosikymmeniä Maailmanpankin, IMF:n ja muiden instituutioiden ajama politiikka painosti etenkin afrikkalaisia viljelijöitä pudottamaan omat maataloustukensa pois. Tuet, joita maksettiin mm. lannoitteille ja lajikkeiden jalostamiselle. Tilalle ajettiin rakenteellisia sopeutusohjelmia, joita noudattamalla maat saivat teollisuusmaiden avustuksia. Toiminnan seurauksena Afrikan ruokaturva ja ruokaitsenäisyys väheni ja tuonti lisääntyi.

Nyt Afrikka on tilanteessa, jossa maapallon muut maat vuokraavat sen viljelysmaita omiin tarpeisiinsa. Madagascarilla Daewoo on vuokrannut 99 vuodeksi puolet maan viljelymaasta tuottaakseen maissia ja palmuöljyä Etelä-Korean omille markkinoille myytäväksi. Kiina on vuokrannut Mosambikista maata 800 miljoonan dollarin arvosta. Samaa toimintaa harjoittavat monet Lähi-idän maat sekä länsimaiset toimijat. Yhdistävänä selittäjänä viljelymaan hankinnassa on, että nämä maat eivät kykene tuottamaan tarpeeksi ruokaa tai teollisuuden tarvitsemia biopolttoaineita omilla viljelysmaillaan. Afrikka on ikävällä tavalla päätymässä uudestaan kolonialistisen toiminnan kohteeksi. Clinton jatkoi pohdintaansa toteamalla, että "[r]uoka ei ole kuin mikä tahansa muu hyödyke[…], meidän pitäisi palata ruokatuotannon omavaraisuutta maksimoivaan politiikkaan. On hullua ajatella, että me voimme kehittää köyhiä maita ilman, että parannamme [ensiksi] näiden maiden kykyä ruokkia omaa väestöään." Vastaavia kannanottoja on kuulunut muiltakin nykytilanteen kärjistymisen aiheuttaneilta tahoilta. Maailmanpankin Juergen Voegele myönsi epäsuorasti, että nykyinen markkinalähtöinen ideologia on epäonnistunut tavoitteessaan. "Maailmassa on tällä hetkellä jo lähes miljardi ihmistä, jotka kärsivät nälästä. Tämä ei johdu siitä ettei maailmassa olisi tarpeeksi ruokaa vaan siitä, että näillä ihmisillä ei ole varaa ostaa sitä [markkinahintaan]."

 

Afrikkalainen Mali on ehkä surullisin esimerkki siitä mitä valikoivasti vapaa markkinatalous aiheuttaa köyhälle maalle, joka yrittää olla osa maataloustuotannon näennäisesti vapaita maailmanmarkkinoita. Malin eteläosissa tuotetaan puuvillaa, joka ei pysty kilpailemaan Yhdysvaltojen ja Euroopan tuetun puuvillatuotannon kanssa. Pohjoisen karjanjalostus puolestaan ei pysty kilpailemaan samojen toimijoiden tukeman lihatuotannon kanssa. UNDP:n 2003 julkaistun raportin mukaan EU:ssa maksetaan jokaista lehmää kohti yli 900 dollaria maataloustukea vuodessa. Yhteisen maatalouspolitiikan (CAP) toimintaa on uudistettu merkittävästi tuosta ajankohdasta, mutta luku on silti edelleen useita satoja dollareita. Euroopan lehmien vuosittain saama avustus ylittää moninkertaisesti köyhän maan bruttokansantuotteen ja näiden maiden hallintojen käytettävissä olevien budjettien rajan. Ei ole kai ihme, että mailla ei ole mahdollisuuksia vapailla markkinoilla toimimiseen.

Ruokakriisi on konkreettinen ja satoihin miljooniin ihmisiin vaikuttava rakenteellinen ongelma. Ruoantuotantoon – ja kulutukseen liittyvät ongelmat vaikuttavat ihmisiin, ympäristöön ja talouksiin negatiivisella tavalla. Ruokaongelma on myös konkreettinen osoitus siitä miksi markkinatalous ei aina ole toimiva instrumentti tuotannon organisoimiseksi ja hyödykkeiden jakamiseksi. Ruokakriisi paljastaa armottomasti myös länsimaiden kannattaman vapaan globaalin kaupan kaksinaismoraalisuuden. Vaadimme kehitysmailta toimintamallia, jota emme edes itse noudata. Edes maailman rikkaimmat ja vauraimmat valtiot eivät halua jättää yhteiskunnan menestyksen kannalta keskeistä kysymystä yksin markkinoiden hoidettavaksi.

Kirjoituksen innoittajana toimi:

Zizek, Slavoj (2009), First as Tragedy, Then as Farce. W.W. Norton & Co Inc.

P.S. Viime aikoina on ilmestynyt suuri määrä ruokaongelmaa eri tavalla ruotivia dokumentteja ja kirjoja. Ajatus tästä merkinnästä lähti katsottuani mainion amerikkalaisen Food Inc. - dokumentin, joka on paljon ajatuksia herättävä puheenvuoro länsimaisen, teollisen ruoantuotannon ongelmista. Dokumentissa esiintyvät mm. Michael Pollan (The Omnivore´s Dilemma-kirjan kirjoittaja) sekä Eric Schlosser (Fast Food Nation-kirjan kirjoittaja). Dokumentin eniten ajatuksia herättävä puheenvuoro tulee kuitenkin Joel Salatinilta, amerikkalaiselta maanviljelijältä, joka kuvailee itseään sanoilla "Christian-libertarian-environmentalist-capitalist-lunatic Farmer". Salatinin Virginiassa sijaitseva Polyface-maatila pyrkii luontoa ja eläimiä kunnioittavaan luomuajattelua pidemmälle vievään lähituotantoon. Tapa, jolla hän ruotii nykyistä teollista maataloutta on humoristinen ja samalla uskomattoman syvällinen.

Ytimiä halkaisemalla kohti kestävää tulevaisuutta?

Toimii, muttei ratkaise perimmäistä ongelmaa.

Japanissa 11.maaliskuuta tapahtunut maanjäristys ja sitä seurannut tsunami ovat aiheuttaneet massiiviset tuhot maan itäisellä rannikolla. Luonnonkatastrofi on yksi Japanin historian pahimmista. Katastrofin seurauksena myös Japanin rannikolla sijaitsevat ydinvoimalat ovat kärsineet vakavia tuhoja ja vakavan ydinonnettomuuden uhka on todellinen. Keskustelu ydinvoiman turvallisuudesta ja laajemmin sen hyödyistä ja haitoista on noussut monessa maassa politiikan keskiöön.

Ydinvoima on kokenut viime vuosina eräänlaisen uuden nousun. Monissa julkaisuissa puhutaan jopa ydinvoimarenessanssista. Ydinvoima nähdään osittaisena ratkaisuna ilmastonmuutokseen. Ydinvoiman lisäämistä kannattavat tahot pitävät sitä puhtaana ja pitkäaikaisena vaihtoehtona päästöjen vähentämiselle. Osalle ydinvoiman rakentaminen olisi siirtymäkauden vaihtoehto, kunnes teknologinen kehitys mahdollistaisi esimerkiksi fuusiovoiman käyttöönoton. Suurena kiistakapulana ydinvoimakysymyksessä ovat lyhyen aikavälin hyödyt (energiansaatavuus, kasvihuonepäästöjen vähentäminen) pitkän aikavälin riskeihin verrattuna (ydinonnettomuuksien pitkäaikaiset seuraukset, radioaktiivisen jätteen säilyttäminen, mahdolliset ydinaseet, investointien kannattavuus). Onko ydinvoimasta apua ilmastonmuutosongelman kanssa? Omasta mielestäni ei.

Ydinvoima on ensisijaisesti energiaongelman seurauksiin, ei syihin puuttumista. Sijoittamalla samat rahat heti energiatehokkuuteen -tai säästöön ja uusiutuviin energialähteisiin voidaan saavuttaa täysin sama lopputulos. Ihmiskunnan energiankäytön suurin ongelma on kulutus, ei sen tuotanto. Esimerkiksi rakennuksissa menee pahimmillaan 50 % käytetystä energiasta täysin hukkaan. Samoin autoissa 95 % energiasta kuluu auton massan liikuttamiseen, ja loput 5 % itse tarkoitukseen, eli auton sisällä olevan ihmisen ja tavaroiden liikuttamiseen. Emme yksinkertaisesti tarvitse lisää energiantuotantoa, vaan sen järkevämpää hyödyntämistä.

Ydinvoima on vallitsevan ajattelumallin jatkamista toisin keinoin. Tämä ajattelumalli on johtanut meidät nykyiseen umpikujaan, jossa vastakkain ovat ihmisten energiantarve ja ympäristön tuhoutuminen.  Ydinvoima on kallis, massiivinen ja merkittäviä haittavaikutuksia sisältävä, pinnallisesti ratkaisulta kuulostava vaihtoehto. Se ei kuitenkaan ratkaise perimmäistä ongelmaa, vain ainoastaan pitkittää edessä olevia päätöksiä. Ydinvoimakysymyksen merkittävin ongelma on, se että vastaa ainoastaan "miten?"-kysymykseen. Miten voimme tuottaa juuri tässä hetkessä mahdollisimman paljon energiaa mahdollisimman vähäpäästöisesti. Tämän kysymyksen yläpuolella on kuitenkin merkittävämpi ja perustavanlaatuisempi "miksi?"-kysymys. Miksi nykyiset tapamme tuottaa ovat niin haitallisia, miksi tuhlaamme vaivalla tuotettua energiaa huonolla hyötysuhteella ja miksi pitäisi jakaa tällä samalla ajattelumallilla? Keskittyminen ainoastaan "miten?"-kysymyksiin on ongelmallista, koska sen kautta päädymme toistamaan tehtyjä virheitä, emmekä kykene oppimaan historiasta mitään.

"Edessämme olevia merkittäviä ongelmia ei voida ratkaista ajattelun tasolla, jolla olimme kuin ongelmat alun perin syntyivät" – Albert Einstein

Päästöjen vähentäminen ja ihmiskunnan kannalta riittävän energiamäärän tuottaminen on mahdollista ilman ydinvoimaa. Vaihtoehdot ovat jo olemassa ja ne ovat kaupallisesti kannattavia. Ihmiskunnan ei tarvitse tehdä valintaa pelkästään fossiilisten energialähteiden (öljy, kivihiili, maakaasu) ja fissioreaktioon perustuvan ydinvoiman välillä. Henkilökohtaisesti en näe ydinvoimaa lyhyen aikavälin vastauksena, koska se nimenomaan syö aikaa ja rahaa uusien ratkaisujen hakemisesta. Suomessa hyvänä esimerkkinä ovat nykyiset ydinvoimapäätökset. Olkiluoto 3-reaktorin rakentaminen alkoi vuonna 2005. Tämän hetken tiedon perusteella reaktorin käyttötestaukset alkavat 2013, sähköntuotto joskus myöhemmin. Voimala on tähän mennessä maksanut noin 4,7 miljardia. Lopulliset kustannukset tuskin tulevat jäämään tähän. Olkiluoto 3:n rakentamista perusteltiin aikoinaan osittain sillä, että sen avulla voitaisiin helpottaa Suomen Kioton pöytäkirjaan liittyvän ilmastotavoitteen saavuttamisessa. Tämä ei tule toteutumaan, koska Kioton sopimuskausi päättyy 2012. Toisin sanoen eduskunnan päätöksestä laskettuna ydinvoimalan rakentaminen on jo nyt kestänyt 11 vuotta ja hanke tulee maksamaan ainakin 5 miljardia. On mielestäni varsin aiheellista kysyä mitä tuolla summalla ja vastaavassa ajassa olisi voitu saavuttaa energiatehokkuutta, energian säästöä ja uusiutuvia energianlähteitä kehittämällä. Puhumattakaan kaikkeen tähän liittyvästä kansantaloudellisesti merkittävästä työllistävästä vaikutuksesta.

Suomessa on annettu luvat kahdelle uudelle ydinvoimalalle. Nämä tulevat tuottamaan sähköä aikaisintaan 2020-luvulla. Ydinvoiman käyttöönottoon liittyvä pitkä aikataulu luo merkittävän ongelman ilmastopolitiikan toteuttamisen kannalta. Kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu, että mitä aikaisemmin päästövähennykset aloitetaan ja mitä aikaisemmin globaalit päästöt saadaan laskuun, sitä helpompaa on pitkän aikavälin vähennystavoitteen saavuttaminen. Kääntäen tämä tarkoittaa, että mitä myöhemmin toimet aloitetaan, sitä suuremmat täytyvät leikkaukset olla tulevaisuudessa. Energiansäästö – ja energiatehokkuus vähentävät päästöjä heti. Tuulimyllyn tai aurinkovoimalan voi asentaa muutamassa kuukaudessa tuottamaan uusiutuvaa sähköä. Rakennuksia voidaan eristää muutamien kuukausien urakoinnilla. Ydinvoiman kohdalla puhutaan optimaalisissakin tapauksissa useista vuosista.

Lisäydinvoimaan investoitu raha voi yhtä lailla olla pois uusiutuvista, fossiilisista tai energiansäästöstä. Kulloisetkin sillä hetkellä vaikuttavat taloudelliset näkökohdat ratkaisevat asian. Samalla kuitenkin valittu energiapoliittinen suunta on pitkäaikainen toimi, joka rajoittaa liikkumavaraa kymmeniksi vuosiksi eteenpäin. Ydinvoiman lisärakentaminen sotii suoraan energiansäästöä vastaan. Esimerkiksi Suomessa kahden lisäreaktorin rakentaminen vie merkittävästi kannustimia pois energia – ja resurssitehokkaalta tuotannolta. Suomen ydinvoimapäätöstä on kritisoitu ylioptimistisista ennusteista esim. metsäteollisuuden energiatarpeesta Suomessa.  Ydinvoimapäätöksellä mahdollistetaan teollisuudelle halpa ja pitkäaikainen energialähde, joka vähentää merkittävästi yritystoimijoiden halua ajatella resurssitehokkuutta ja energiankäyttöä.

Käytöksemme muistuttaa huumeriippuvaisen itselleen hokemaa mantraa. Voin jatkaa vielä hetken aikaa, vaikka tiedän, että tämä addiktio koituu lopulta turmiokseni. Ydinvoima tarjoaa ilmasto – ja energiakysymykseen hyvin hetkellisen helpotuksen, mutta siitä ei ole ratkaisuksi. Meidän täytyy kriittisesti tarkastella nykyisen järjestelmämme ongelmia ja siirtyä ajattelussa uudelle tasolle. Kestävä, ympäristöystävällinen ja pitkäaikainen ratkaisu energiakysymykseen voi löytyä ainoastaan uusiutuvia ja saastuttamattomia energialähteitä hyödyntämällä. Ydinvoimaan turvautuminen ratkaisee hetkellisesti yhden kysymyksen, mutta luo samalla suuren määrän ongelmia, jotka löydämme edestämme joka tapauksessa jonain päivänä.

P.S. Lopuksi totean vielä, että olen ehdottomasti ydinvoiman kannattaja! Ihmiskunnan ei tarvitse tosin rakentaa yhtään fissioreaktoria maan päälle, koska n.150 miljoonan kilometrin päässä planeetastamme on jo olemassa mahtava, saasteeton fuusioreaktori, joka tulee tuottamaan kaikkien saatavilla olevaa energiaa vielä joitain miljardeja vuosia, täysin ilmaiseksi! Lisäksi tämä reaktori tarjoaa merkittäviä positiivisia sivuvaikutuksia. Mikään kun ei voita auringonsäteilyn tuottamaa hyvänolontunnetta kesäisellä aurinkorannalla. Samaa ei voi sanoa radioaktiivisesta ydinjätteestä.

Energia ja yhteiskuntien selviämismahdollisuudet.

"Minulla ei ole epäilystäkään siitä, että tulemme onnistumaan Auringon energian valjastamisessa käyttöömme – jos auringonsäteet olisivat sodankäynnin välineitä, me olisimme siirtyneet aurinkoenergiaan jo vuosisatoja sitten."

Sir George Porter

Ilmastonmuutokseen ja energiaan liittyvästä keskustelusta unohtuu yleensä yksi merkittävä tekijä: historia. Ihmiskunnan historiassa monimutkaiset ja energiaintensiiviset yhteiskunnat ovat anomalia, poikkeus. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että tälläiset yhteiskunnat tarvitsevat valtavat määrät energiaa tullakseen monimutkaisiksi. Samoin niiden monimutkaisuuden ylläpitäminen vaatii  suuren määrän jatkuvatuottoista energiaa. Nykyinen, fossiilisiin polttoaineisiin perustuva maailmantalous on sekä äärettömän energiaintensiivinen että monimutkainen.  Energia -ja ilmastokysymyksen ratkaiseminen asettaa ihmiskunnan vaikeiden kysymysten eteen. Kummatkin kysymykset ovat monimutkaisia ja vaikeita, ja meidän on ratkaistava ne samanaikaisesti ja toisiaan tukevalla tavalla.

Tapamme tuottaa energiaa fossiilisista polttoaineista yhteiskuntien käyttöön on merkittävin syy ilmaston lämpenemisen taustalla. Käytämme öljyä, kivihiiltä ja maakaasua asumusten lämmittämiseen, liikkumiseen, ruoan tuottamiseen ja tavaroiden valmistamiseen. Noin 85 % kaikesta käyttämästämme energiasta tuotetaan fossiililla polttoaineilla. Emme voi elää ilman fossiilisia, emmekä voi elää niiden kanssa. Jos jatkamme samalla polulla, ilmastonmuutos karkaa käsistä, toisaalta yhteiskunnat tarvitsevat energiaa kaikkiin toimintoihinsa, joten emme voi välittömästi lopettaa niiden käyttöäkään.

Luonnosta saatavan energian valjastaminen ihmisen käyttöön on mahdollistanut asteittaisen yhteiskuntien monimutkaisuuden kasvun. Energia on yksinkertaisesti fyysisen järjestelmän kykyä tehdä työtä. Aiemmin työ suoritettiin raakaa lihasvoimaa käyttäen. Jossain vaiheessa lajimme onnistui valjastamaan käyttöönsä muita eläinlajeja, kuten hevosen ja lehmän. Rajatummassa mittakaavassa ihmisyhteisöt oppivat myös luonnonvaroissa olevan energian muuttamisen käytettävään muotoon. Ihminen oppi polttamaan puuta sekä hyödyntämään tuulessa ja vedessä olevaa energiaa. Kuitenkin vasta teollisen ja teknologisen vallankumouksen myötä pystyimme hyödyntämään luonnonvaaroja suuressa mittakaavassa. Nykyisten yhteiskuntien monimuotoisuuden ja monimutkaisuuden saavuttaminen on vaatinut huikeat määrät energiaa, ja samalla tämän rakenteen ylläpitäminen on tehnyt meistä täysin riippuvaisia halvasta ja helposti saatavilla olevista energianlähteistä. Ongelmana on, että emme pysty tuottamaan ja hyödyntämään vaadittavaa energiaa kestävällä tavalla.  

Resurssien saatavuuteen ja käyttämiseen liittyvät ongelmat eivät ole ainoastaan nykyisten yhteiskuntiemme ongelma. Resurssikysymykset ovat olleet ihmisyhteisöjen menestyksen tai tuhoutumisen keskiössä siitä saakka, kun maanviljelyyn ja erikoistumiseen pohjautuvat mallit rupesivat leviämään n. 12 000 vuotta sitten. Menneinä aikoina yleinen ratkaisu resurssien riittämättömyyteen oli laajentua alueellisesti ja etsiä uusia hyödynnettäviä resurssikohteita. Viimeisin siirtymämme tällä polulla alkoi 1700-luvun Englannissa, jossa puunkäyttö resurssina saavutti lakipisteensä. Siirryttiin käyttämään kivihiiltä ja siihen liittyvää teknologiaa. Keksittiin höyrykone, kanaalit ja rautatiet tämän resurssin hyödyntämisen ympärille. Hiilenkäyttöön siirtymistä epäiltiin aluksi. Etenkin monarkiassa sen ulkomuoto ja louhinta syvältä kaivoksista herätti pelkoa, että aine oli itse asiassa itsensä paholaisen tuotoksia. Ajatellen nykyistä ilmasto-ongelmaa, näissä pelot olivat  tietyllä tavalla aiheellisia. Olemme 250 vuotta myöhemmin kohtaamassa tilanteen, jossa emme voi enää hyödyntää vanhaa strategiaa. Emme voi yksinkertaisesti siirtyä yhdestä rajallisesta resurssista seuraavaan. Olemme itse luoneet tilanteen, jossa tämä ei ole enää mahdollista. Lajimme on menestyksekkäästi lisääntynyt ja levinnyt jokaiseen maapallon asuttuun kolkkaan ja olemme tilanteessa, jossa ympäristö ei enää pysty vastaamaan kasvaneeseen kysyntään. Metsäkato, kalakantojen romahtaminen, makean veden riittämättömyys, öljyn ja muiden polttoaineiden ehtyminen kertovat kaikki samaa kieltä. Olemme tulleet nykymuotoisen, ekspansioon perustuvan mallin loppuun. Teollisuusmaiden kannalta kohtalonkysymykseksi nousee öljy, sillä se on yhteiskuntiemme kantava voima ruoantuotannosta liikkumiseen. 

Öljyn loppumisen tarkasta ajankohdasta voidaan kiistellä loputtomiin. Kukaan ei kiistä sitä, että kyseessä on rajallinen luonnonvara, joka tulee loppumaan joka tapauksessa joku päivä. Siihen nähden keskustelu siitä pitäisikö öljyaddiktiosta luopua nyt vai vasta vähän myöhemmin, on jotenkin absurdi. Ilmastonmuutos, ruoan hinnannousu, Pohjois-Afrikan levottomuudet ovat taas vain yksi lukuisista muistutuksista sille miksi, öljystä olisi parempi luopua mahdollisimman nopeasti. Yhdysvalloissa öljyriippuvuuteen ja sen aiheuttamiin ulkopoliittisiin ongelmiin liittyvää keskustelua on käyty vuosikymmeniä. 1970-luvun energiakriisien aikaan luopuminen öljystä oli jo varteenotettava vaihtoehto. Valitettavasti sillä kertaa muutos jäi poliittisten julistusten tilalle. Alkaisiko aika olla taas kypsä muutokselle? Tällä kertaa sellaiselle, joka tuottaisi pysyvän ajattelu –ja käyttäytymismallin muutoksen?

Viitteitä vanhakantaisen ajattelun pysyvyydestä saa edelleen päivittäin. Yhdysvallat on hyvä esimerkki siitä, mitä taantumuksellinen ajattelu ja pelko muutoksesta saavat aikaan. Yhdysvallat ostaa tällä hetkellä ulkomailta n. miljardilla dollarilla öljyä päivittäin. Kokonaisuudessaan tämä toiminta vastaa n. puolta maan kauppavajeesta. Noin 20 % tuonnista tulee nimenomaan poliittisesti ongelmalliselta ja epävakaalta Lähi-idän alueelta. Yhdysvallat kuluttaa keskimäärin 25 % kaikesta maapallolla jalostetusta öljystä. Maalla itsellään on vain 2 % tunnetuista öljyvaroista. Arkijärjellä ajateltuna nämä luvut kertovat aika yksiselitteistä tarinaa. Öljyriippuvuuden vähentäminen olisi taloudellisesti, ympäristöllisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti järkevää. Se vähentäisi kauppavajetta, pienentäisi energialaskuja, hillitsisi ilmastonmuutosta ja muita öljynkäyttöön liittyviä ympäristöongelmia, toisi helpotusta ulkopoliittisesti vaikeisiin Lähi-idän kysymyksiin jne. Kaikesta näistä faktoista, ja Meksikonlahden öljykatastrofista huolimatta, republikaanit ovat ajamassa offshore-porauksen lisäämistä, Alaskan luonnonsuojelualuiella olevien öljylähteiden hyödyntämistä ja muiden epätavallisten öljylähteiden hyödyntämistä. Öljyaddiktiosta irtautuminen ei varmasti ole helppoa. Joku on verrannut ihmiskunnan öljyriippuvuutta huumeriippuvuuteen. Hoemme itsellemme jatkuvasti "vielä muutama satsi, huomenna aloitan uuden elämän." Addiktiosta irtipääseminen ei kuitenkaan käy yhtään sen helpommaksi. Alussa George Porterilta esitetty lainaus on osuva. Kyse on ennen kaikkea motivaatiosta ja halusta löytää ratkaisu öljyongelmaan. On huono strategia odottaa päivää, jolloin jokin ulkoinen shokki pakottaa muutokseen. Strategiaksi ei voi kutsua toimintaa, jossa ollaan olosuhteiden uhrina sen sijaan, että itse pyrittäisiin luomaan olosuhteet ja mahdollisuuksia rajaava kehikko.

Ihmiskunnalla on historiallinen tilaisuus muutokselle. Olemme reilut 200 vuotta rakentaneet yhteiskuntiamme halvan ja helposti hyödynnettävien fossiilisten polttoaineiden varaan. Voimme ottaa oppia historiasta ja niistä varoittavista esimerkeistä, joissa sivilisaatiot eivät kyenneet sopeuttamaan toimintaansa resurssien asettamiin rajoihin. Olemme luoneet kompleksiset järjestelmät hiilenkäyttöön perustuvan järjestelmän ympärille. Nyt tuo järjestelmä on purettava pala palalta ja rakennettava uusi, kestävään ja kaikkien saatavilla olevaan energiamuotoon perustuvaksi. Muutos ei varmasti ole helppo eikä toteudu yhdessä yössä. Jotkut epäilijät sanovat, että ihmiskunnan energiatarpeita ei voida tyydyttää auringosta, tuulesta tai vedestä. Minusta on paljon realistisempaa tukeutua taivaalla vielä miljardeja vuosia loistavaan keltaiseen fuusioenergiaan kuin kuvitella, että voimme jatkaa edes muutamaa vuosikymmentä nykymallilla.  Uusiutuvista ja kestävistä energianlähteistä puhuminen on realismia puhtaimmillaan, koska olemme tulleet nykymuotoisen hiili-intensiivisen kehityksen päätökseen.

Kirjoitukseni inspiraationa toimi:

Tainter, Joseph A (1995), "Sustainability of Complex Societies", Futures Vol.27, No 4., 397-407.