torstai 10. helmikuuta 2011

Hintalappu ja taloustieteilijän rationaaliset valinnat.




Kuinka paljon maksaa elinkelpoinen planeetta?
  
Markkinatalouden periaatteiden hiipiminen yhteiskunnan eri osa-alueille on johtanut siihen, että hinnoittelemme ja arvotamme rahassa nykyään kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Asioille ja esineille pitää asettaa jokin konkreettinen arvo, ennen kuin niiden hyötyjä tai haittoja voidaan ruveta arvioimaan kansantalouden näkökulmasta. Perinteisten tuotteiden tai palveluiden lisäksi taloustieteilijät ovat yrittäneet määrittää hinnan esimerkiksi koulutukselle, ympäristön saastuttamiselle ja terveysongelmille. Yritykset ovat olleet enemmän tai vähemmän onnistuneita. Maallikko kysyy usein, että miten ylipäätään voidaan laskea rahallinen arvo terveelle ihmiselle tai puhtaalle luonnolle? Millainen järjestelmä edellyttää, että kaikkia asioita pitäisi mitata niiden rahallisen arvon mukaan?'

"Nykyaikana ihmiset tietävät kaikkien asioiden hinnan, muttei minkään asian arvoa" – Oscar Wilde

Hinta tarkoittaa yksinkertaisesti hyödykkeelle asetettua arvoa. Se kertoo meille kuinka paljon joudumme maksamaan, jotta voimme saada vastineeksi jonkun tuotteen tai palvelun. Nykyaikana maksun välineenä ja arvon mittana toimii raha eri muodoissaan. Ostamamme asian hinta on suhteellinen käsite. Jos tuote on oman käsityksemme mukaan liian halpa, pidämme sitä huonolaatuisena tai muuten epäilyttävänä. Niin sanotuissa luksustuotteissa korkea hinta on taas itseisarvo. Luksus ei voi olla halpaa (paitsi alennusmyynneissä). Satoja euroja maksavat farkut ostava kuluttaja uskoo tietysti, että korkea hinta kertoo materiaalin ja viimeistelyn laadukkuudesta. Tämän lisäksi hinnalla ostetaan mielikuvia, brändi ja sen mukanaan tuoma, tuotteen käyttäjästä kertova tarina ja identiteetti. Materiaalisen vaurauden kasvu on luonut tilanteen, jossa tavaroiden ostamisen perustuu enää harvoin aitoon tarpeeseen. Kuluttamisesta ja shoppailusta on tullut rituaalinomaista toimintaa, jonka kautta etsitään keinoja  itseilmaisuun ja identiteetin luomiseen. Olemme rakentaneet  järjestelmän, jonka toiminta perustuu sekä yksilön että kansantalouden tasolla kuluttamiseen ja kasvuun. Jopa taloustieteissä, jonka piirissä yleensä ollaan uhmakkaan varmoja tieteenalan omien olettamuksien oikeellisuudesta, on mietitty hinnoitteluun liittyviä paradoksaalisia tilanteita. Adam Smith pohti aikoinaan millä logiikalla timantit ovat kalliimpia kuin vesi. Jälkimmäinen on ehdottoman välttämätön elämän kannalta, toinen taas pääosin koristautumiseen käytetty materiaali. Timanttikoruja voi olla kiva kantaa päällään, mutta perustarpeiden kannalta niistä ei ole paljonkaan hyötyä. Olen hieman eri mieltä Marilyn Monroen kanssa siitä, voiko kovassa paineessa ja kuumuudessa kasaan puristunut hiili oikeasti olla tytön paras ystävä.

Kaikella on hintansa. Ilmaisia lounaita ei ole. Aika on rahaa. Rahalla ei voi ostaa rakkautta. Kielenkäyttömme on täynnä asioiden rahalliseen arvottamiseen liittyviä käsitteitä. Olettaisin, että pitkällä aikavälillä rahan merkityksen kasvu yhteiskunnassa on  näin heijastunut myös kielenkäyttöömme. Raha on vähän kuin Sveitsin armeijan linkkuveitsi tai roudarinteippi. Sen avulla pystyy tekemään lähes mitä tahansa. Raha on todellakin valtaa. Setelitukon avulla voi kannustaa tai rankaista. Lisäpalkan toivossa olemme valmiita tekemään enemmän töitä. Sakko on rahallinen rangaistus, jolla hyvitämme väärintekomme yhteiskunnalle. Rahan avulla voi saada joukon ihmisiä lukittautumaan vapaaehtoisesti kuukausiksi kameroilla valvottuun taloon, jossa palkinnon toivossa suoritetaan ihmisarvoa alentavia tehtäviä. Raha voi täyttää tyhjiön elämässämme, tai se voi luoda sellaisen. Raha voi olla joko siunaus tai kirous.

Digitaalisen vallankumouksen myötä rahasta on tullut entistäkin abstraktimpi asia. Menneinä aikoina raha oli edes hieman konkreettisempaa, yleensä jostain jalometallista valmistettu vaihdannan väline. Ihmisillä tuntui myös olevan intuitiivisempi ja konkreettisempi käsitys siitä mikä rahan arvo oli. Paperirahan myötä abstraktisuus hyppäsi yhden tason ylöspäin. Nykyaikana emme usein edes enää käsittele fyysistä rahaa, vaan se on vain järjestelmien välillä liikkuvaa elektronivirtaa ja tekstiviestillä tilattavia vippejä. Mitä abstraktimpaa rahasta on tullut, sitä suhteellisemmaksi kaikki on muuttunut. Kuinka moni hätkähtää enää toimitusjohtajan 30 miljoonan euron kannustinpalkkiosta tai pankeille annettavasta 700 miljardin dollarin pelastuspaketista? Mitä tekemistä näillä summilla on enää tehdyn työn tai saavutettavan hyödyn kanssa? Finanssikriisin jälkeen valtiot pumppasivat satoja ja taas satoja miljardeja palauttaakseen "luottamuksen" markkinoille. Tähtitieteellisellä summalla ei toisin sanoen saatu aikaan mitään konkreettista. Entä jos luottamus ei palaakaan tuolla summalla? Riittääkö pari biljoonaa lisää? Mikä on luottamuksen hinta, onko sellaista olemassa? Pelastuspakettien hyödyllisyyttä  kritisoivia ihmisiä haukuttiin haihattelijoiksi ja rahoitusmaailman toimintaa ymmärtämättömiksi. Vastauksena kritiikkiin todettiin, että "meillä ei ole vaihtoehtoa" tai "toimimattomuus johtaisi uuteen katastrofiin". Eikö markkinatalous nimenomaan perustu kuluttajan valintoihin, luovaan tuhoon ja kaikkiin muihin mahdollisuuksia ja  jatkuvaa muokkautumista korostaviin ajatuksiin? Nyt yhtäkkiä meillä ei ollutkaan vaihtoehtoa, vaan piti tehdä niin kuin kriisin alun perin aiheuttaneet pankinjohtajat käskivät. Markkinatalouden logiikkana tuntuu olevan voittojen pitäminen itsellä ja tappioiden siirtäminen yhteiskunnalle. Ihan ajatusleikkinä voisi miettiä mitä summalla olisi saatu aikaan köyhyyden ja nälän poistamiseksi. Olisiko saavutettu hyöty ollut merkityksellisempi, arvokkaampi kuin kuvitteellisen markkinasubjektin epäluulojen tukahduttaminen?

Mitä tuotteeseen kiinnitetty hintalappu oikeastaan kertoo meille? Onko se hyödykkeen hankkimisen vastineena saamamme lisäarvo, hyöty (fyysinen tai kuvitteellinen), mielikuva, valmistamiskustannukset, kysynnän ja tarjonnan tasapaino vai kaikkia näitä yhdessä? Taloustieteiden ajatusten mukaan hinnan pitäisi kertoa tuotteen valmistukseen liittyvistä tekijöistä, jalostuksesta, tuotannosta, jakelusta. Kaiken tämän informaation pitäisi sisältyä yhden hintalappuun painettavan lukuun. Käytännössä hinta tuntuu olevan yrityksen arvio siitä, mitä he kuvittelevat kuluttajan olevan halukas maksamaan tuotteesta. Tiedämme, että kuppi kahvia on kalliimpi ravintolassa kuin kotona juotuna, koska ravintolassa hinnalla täytyy kattaa työvoima – ja muita kustannuksia. Mutta entä jos laskisimme kotona keitettävään kahvikuppiin kahvinkeittimen hinnan, valmistamiseen käytetyn sähkön ja ympäristövaikutukset, menetetyn ajan, kauppareissun polttoainekustannukset jne? Äkkiseltään selkeästä asiasta tuleekin monimutkaisempi. Joudumme tekemään valintoja siitä mitä lopullisessa laskennassa otetaan huomioon. Kyse on loppuen lopuksi valinnoista hinnoittelun takana. Raj Patel on kirjassaan "The Value of Nothing" todennut, että tavallinen hampurilainen maksaisi oikeasti 200 USD, jos laskisimme kaikki sen aiheuttamat ympäristö – ja terveyshaitat yhteen. Teollinen maanviljely -ja lihantuotanto ja maataloustuet mahdollistavat halvat elintarvikkeet kuluttajille, mutta hinnoittelussa ei kyetä laskemaan hintaa kaikille nille ongelmille, jota tuotteen valmistus aiheuttaa. Millainen olisi maailma, jossa hampurilaisen hankintaan kuluisi tuon verran rahaa? Kuinka se muuttaisi käsitystämme syömämme ruoan kaikista sivuvaikutuksista? Auttaisiko hinta meitä ymmärtämään lihansyönnin todellisia kustannuksia, tehomaataloutta, pikaruokakulttuuriin kytkeytyviä ongelmia tai sen aiheuttamia terveyshaittoja? Arvottaisimmeko asioita yhteiskunnassamme eri lailla tämän seurauksena?

On kiistatonta, että rahan keksiminen on helpottanut hyödykkeiden vaihdantaa ja luonut selkeän yhteismitallisen järjestyksen niiden välille. Yhteismitallisuus on kuitenkin susi lampaiden vaatteissa, sillä se luo illuusion asioiden vertailtavuuden yksinkertaisuudesta. Yksityinen vai julkinen terveydenhuolto, ydinvoima vai uusiutuvat energianlähteet, yksityisautoilu vai julkinen liikenne? Nämä ovat muutamia esimerkkejä vaikeista poliittisista kysymyksistä, joihin sisältyy perustavanlaatuisia arvovalintoja. Nykyaikana niistä tehdään kuitenkin yksinomaan taloudellisia kysymyksiä, joissa vertaillaan kustannuksia. Politiikka piiloutuu teknokratian ja virkamieskoneiston taakse ja pakenee näin sitä vastuuta mikä päätöksentekijöillä  pitäisi olla edustajinamme. Jos yksityinen palveluntarjoaja hoitaa ja ruokkii mummon halvemmalla kuin julkinen, niin valinta on helppo. Jos ydinenergialla saa halvempaa sähköä, niin rakennetaan pari reaktoria lisää. Vaikeat, laajoja heijastevaikutuksia aiheuttavat päätökset typistyvät kahden Excel-taulukon väliseksi laskutoimitukseksi. Haluaisin tosissani nähdä sen taloustieteilijän, joka pystyy laskemaan radioaktiivisen jätteen todelliset haittakustannukset 100 000 vuoden ajalle tai laittamaan realistisen hinnan käsistä karkaavalle ilmastonmuutokselle.

Kustannuslaskelman pohjalta johdettu numeraalinen arvo on vaarallinen, koska se antaa meille mielikuvan tarkasta ja rationaalisen harkinnan avulla saavutetusta johtopäätöksestä. Yksi numero peittää alleen kaikki laskennalliset epävarmuudet ja mikä tärkeintä, poliittiset ja kiistanalaiset valinnat, joita olemme matkan varrella joutuneet tekemään. Markkinatalouden menestys ja elinvoimaisuus perustuu varmasti pitkälti tähän ominaisuuteen. Järjestelmän ideologisuus ja toimintaperiaatteet peittyvät näennäisen objektiiviseen ja rationaaliseen muotoon. Valtion rooliksi jää kasvun tukeminen kaikilla keinoilla. Kansalaisten rooli ja mahdollisuus vaikuttaa typistetään kuluttajan yksipuoliseen "ostä tai älä osta"-valintaan. Emme usein näe  (tai halua nähdä) ideologisen järjestelmän aiheuttamaa ongelmaa, vaan tyydymme kritisoimaan ainoastaan sen vaikutuksia. Taloustieteilijät puhuvat tässä kohtaa ulkoisvaikutuksien aiheuttamasta häiriöstä muuten toimivaan markkinamekanismiin. Esimerkiksi parin vuoden takaisen finanssikriisin synty typistetään usein kosmeettisiin selityksiin yksittäisten toimijoiden ahneudesta, vääristä kannustimista, sääntelyn puuttumisesta tai mikä pahinta järjestelmän pyrkimyksestä tasapainottaa ja korjata syntynyt valuvika tai kupla. Viimeinen väite sisältää sen järjettömän ajatuksen, että kymmenien miljoonien köyhien elämää kurjistava, miljoonia työttömiä taakseen jättävä ja julkiset palvelut hengiltä kuristava tapahtuma on hyvä ja luonnollinen asia, koska järjestelmä toimii sen jälkeen taas paremmin ja tehokkaammin. Siis kenen  kannalta? Viime vuosisatojen aikana tapahtuneissa lukuisissa talouskriiseissä on havaittu olevan paljon yhtäläisyyksiä. Kriisit toistavat  pitkälti samaa kaavaa, ainoastaan niiden kulloinenkin esiintymismuoto ja vaikutukset vaihtelevat. Kuitenkin joka kerta kuvittelemme, että muuttamalla tätä lakia ja säätelemällä tätä asiaa pystymme siirtymään tilanteeseen, jossa kriisi ei ole enää mahdollinen. Entä jos ongelma onkin järjestelmä itsessään?

90-luvulla Maailmanpankissa kirjoitettiin sisäinen ns. "Summersin muistio", joka päätyi sattuman kautta tiedotusvälineisiin. Muistiossa perusteltiin saastuttavan teollisuuden ja myrkkyjen dumppaamista kehitysmaihin taloudellisen kannattavuuden perusteella. Logiikkana oli, että saastuttamisen kustannukset (terveyshaitat ja kuolemat) ovat pienempi kustannus köyhissä maissa. Köyhimmät kehitysmaat olivat muistion mukaan alisaastuneita verrattuna rikkaisiin maihin ja Maailmanpankin tulisi siksi kannustaa kauppapolitiikkaa, joka korjaisi tämän tilanteen. Ymmärrettävistä syistä dokumentin päätyminen julkisuuteen herätti raivostuksen aallon maailmalla. Muistion kirjoittanut Lant Pritchett on myöhemmin puolustautunut sanomalla, että muistio oli sarkasmia ja julkitulleet väitteet pahasti irrotettuja kontekstistaan. Se mikä oli oikeasti muistion todellinen motiivi, on mielenkiintoinen, mutta loppuen lopuksi merkityksetön kysymys. Merkittävämpää on kysyä, että mikä muistion sisällössä oli niin raivostuttavaa? Teollisuusmaat ovat vuosikymmeniä dumpanneet ongelmajätteensä kehitysmaihin ja globalisaation nimissä suurin osa saastuttavasta savupiipputeollisuudesta on siirretty kustannussyistä pois rikkaista valtioista.  Suuttuivatko ihmiset siksi, että joku sanoi ääneen sen minkä kaikki jo oikeastaan tiesivät?

"Meidän täytyy palauttaa yhteiskuntaan syvällisempi ja merkityksellisempi käsitys elämän tarkoituksesta. Niin monien ihmisten tyytymättömyys omaan elämäntilanteeseensa kertoo meille, että menestys ei ole  itsessään riittävä tekijä. Materiaalinen menestyksemme on oudolla tavalla  aiheuttanut yhteiskuntamme henkisen ja moraalisen vararikon." - Ben Okri

Taloustieteen näkökulmasta Prittchettin väitteet olivat täydellisen rationaalisia ja loogisia. Kun poistamme moraaliset valinnat ja arvonäkökohdat markkinataloudesta, voimme päätyä pritchettmäisiin lopputuloksiin. Ajatukset noudattivat tarkalleen sitä logiikkaa, johon talousjärjestelmämme tälläkin hetkellä perustuu. Nykyään politiikka on typistynyt yksiulotteiseksi asioiden rahalliseksi arvottamiseksi ja kustannusvertailuksi. "Kaikki mikä voidaan yksityistää, pitäisi olla mahdollista yksityistää, jos näin saadaan kustannukset alas", totesi eräs vuorineuvos Helsingin Sanomissa. Voiko tätä markkinatalouden yksiulotteista rationaalisuutta enää sen selkeämmin ilmaista? Kustannusnäkökulmasta rikkaan länsimaalaisen elämä on arvokkaampi kuin köyhän ja kouluttamattoman. Maahanmuuttajat ovat kustannusrasite kansantaloudelle ja kehitysapukin pitäisi lopettaa tuottamattomana toimintana. Samalla logiikalla myös oman maan kansalaiset, opiskelijat, työttömät, sairaat ja vanhukset ovat pelkkiä tuottamattomia kulueriä kansantaloudelle. Siksi näille ryhmille hyvinvointivaltion nimissä myönnettyjä turhia kustannuseriä täytyy karsia.  Onko julkinen terveydenhuolto/vanhustenhoito/koulutus/poliisien harjoittama lakien valvonta taloudellisesti kannattavaa toimintaa? Yhä useammin Suomessa päädytään vastaukseen, että ei ole. Terveydenhuolto yksityistetään, mummoille kelpaa palveluntarjoajan mössöt siinä missä muutkin, opiskelijan ainoa tarkoitus on muuttua kustannuserästä työtä tekeväksi ja veroja maksavaksi yksiköksi mahdollisimman nopealla aikataululla ja kaljupäiset vartijat voivat hoitaa järjestyksen ylläpidon siinä missä valtiollinen viranomainenkin. Markkinatalouden voittokulku on puristanut politiikan ulos politiikasta, tai pikemminkin verhonnut nämä kysymykset näennäiseen objektiivisuuden ja rationaalisuuden verhoon. Tämä on ongelmallista, koska olemme tilanteessa, jossa enemmän kuin koskaan olemme perustavanlaatuisten arvovalintojen edessä siitä, mikä on ympäristön ja ihmisen todellinen arvo tämän kaiken hinnoittelun keskellä.


Lähteenä käytetyn Summersin muistion katkelma löytyy esim. Wikipediasta:
http://en.wikipedia.org/wiki/Summers_memo#cite_note-whirledbank-4

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti