Powered By Blogger

torstai 13. syyskuuta 2018

Päästöjen kompensointi on tärkeä työkalu ilmastonmuutoksen hillinnässä.


Pariisin sopimuksen tavoitteiden saavuttaminen edellyttää globaalisti päästöjen nollaamista lähivuosikymmeninä. Ilmastopolitiikka edellyttää valtioiden päättäväistä toimintaa, mutta vapaaehtoiset toimet kuluttajien, yritysten ja kaupunkien suunnalta ovat oleellinen osa päästötalkoita.  Hiljattain julkaistun raportin mukaan niiden avulla voidaan parhaimmassa tapauksessa kääntää päästöt ilmastotieteen vaatimalle vähennyspolulle. 

Vapaaehtoisten ilmastotoimien merkitystä ei pidä siis millään tasolla vähätellä.  Ne konkretisoivat ilmastotoimien hyötyjä paikallisesti, kiihdyttävät innovaatioita ja markkinoita sekä tukevat  valtioiden ilmastopolitiikan vaikuttavuutta. On rohkaisevaa huomata, että laaja joukko ei-valtiollisia toimijoita ajaa tällä hetkellä ilmastopolitiikkaa eteenpäin, kun osa kansallisvaltioista eri syistä haparoivat toimeenpanon suhteen.   

On selvää, että ensisijainen tavoite jokaisella on vähentää oman toiminnan päästöjä. Samaan aikaan on kuitenkin tosiasia, että päästöjen nollaaminen ei ole kaikkien kohdalla mahdollista tai taloudellisesti järkevää. Tässä vaiheessa kuvioon astuu päästöjen kompensointi (offsetting), joka yksinkertaistettuna tarkoittaa sitä, että maksat jollekin muulle siitä, että ilmakehään päätyvät päästöt vähenevät. 

Kompensoinnin logiikka on selkeä: ilmakehän kannalta päästöjä aiheuttavan toiminnan lähteellä tai sijainnilla ei ole merkitystä, koska maapallolla on vain yksi ilmakehä, johon sitä lämmittävät kasvihuonekaasut päätyvät. Ainoa ilmastotoimien kannalta merkityksellinen asia on, että päästöjä vähennetään vaikuttavasti ja pysyvästi. 

Tähän yksimielisyys kompensoinnin merkityksestä sitten loppuukin. Vastustajien mielestä toiminta on modernia anekauppaa, jossa rikkaat länsimaalaiset ostavat itselleen hyvän omantunnon ilman, että muuttavat kulutustapojaan. Paljon kritiikkiä on kohdistunut myös hyvitysten varsinaiseen toimeenpanoon, jossa päästövähennysvaikutus on jäänyt joko pieneksi tai olemattomaksi.

Merkittävin kritiikki päästöjen hyvittämistä kohtaan kohdistuu hankkeiden lisäisyyteen (additionality), eli kysymykseen siitä kuinka paljon erikseen toteutettava hanke vähentää päästöjä suhteessa tilanteeseen, jossa sitä ei olisi. Kysymys on vaikea ja monitahoinen, koska se edellyttää hankkeiden lainsäädännöllisten olosuhteiden, rahoituksen, esteiden ja teknologian analysointia. Etenkin YK:n ilmastosopimuksen alaisilla hankkeilla on tässä suhteessa ristiriitainen ja ongelmallinen historia. Ns. puhtaan kehityksen mekanismin (CDM) hankkeista vain 7 % on todettu arvioissa olevan suurellavarmuudella aidosti lisäisiä.

On kuitenkin monta hyvää syytä argumentoida, että kompensaation hyödyt ylittävät sen haitat. Ensinnäkin ne ovat kustannustehokasta ilmastopolitiikkaa. Kompensointi mahdollistaa päästövähennysten toteuttamisen ja vapaaehtoiset ilmastotoimet sellaisille toimijoille, joita valtioiden laillisesti sitovat päästövähennystavoitteet eivät vielä koske. Kompensointi täydentää erilaisten toimijoiden omia päästövähennystoimia ja auttaa niiden kustannusten pienentämisessä erityisesti silloin, kun helpoimmat ja halvimmat toimet on jo toteutettu.

Kaupunkien ja yritysten toimet ovat hyvä osoitus tästä yhdistetystä tavasta toteuttaa päästötavoitteet. Esimerkiksi hiilineutraalisuustavoitteen itselleen asettaneet suomalaiset kaupungit aikovat saavuttaa tavoitteet vähentämällä ensi päästöjään niin pitkälle kuin se on järkevää ja kompensoida loput. Sama tulee todennäköisesti tapahtumaan niissä sadoissa yrityksissä, jotka ovat asettaneet itselleen Pariisin sopimuksen mukaisen päästövähennystavoitteen.

Päästöjen kompensointi on myös ilmastopolitiikan toimeenpanoa laajemmin tukevaa toimintaa. Se lisää yhteistyötä, kasvattaa osaamista ja toimijoiden määrää ilmastotoimien ympärillä. Kompensointi auttaa levittämään tietoisuutta päästövähennyksista ja niiden konkreettisista hyödyistä, kannustaa maita rakentamaan järjestelmiä ja sitä kautta luomaan pohjaa hiilimarkkinoille tulevaisuudessa.  Esimerkiksi Kiinassa tehdyt CDM-hankkeet ovat osaltaan olleet rakentamassa pohjaa maan kansalliselle päästökauppajärjestelmälle. Costa Ricassa järjestelmä on puolestaan osaltaan mahdollistanut metsien suojelun ja ekosysteemipalveluiden arvottamisen.

Yritysten ja kaupunkien lisäksi myös valtiot aikovat käyttää kompensointia osana hiilineutraalisuuteen pyrkimistä. Ainakin Norja, Ruotsi ja Ranska ovat jo ilmoittaneet ottavansa päästöhyvitykset osaksi hiilineutraaliustavoitetta. Kaliforniassa järjestelmä on jo käytössä ja se voi laajentua lähiaikoina Etelä-Amerikkaan.

Kompensaatiomarkkinat ovat kasvaneet tasaisesti ja jatkavat kasvuaan. Viime vuonna ns. vapaaehtoisilla markkinoilla liikkui vähän alle 200 miljoonaa dollaria ja Suomen vuosittaisten päästöjen verran yksiköitä.  Markkinoiden kasvaessa päästövähennysten standardit ja vaatimukset ovat kasvaneet. Vuonna 2016 99 % hankkeista oli kolmannen osapuolen standardisoimia. 

Päästöjen kompensointi on keskeinen ja oleellinen osa fiksua ilmastopolitiikkaa. Kysymys ei ole siitä pitäisikö sen olla osa keinovalikoimaa vaan sitä, miten sen lisäarvo voidaan parhaiten hyödyntää päästövähennystoimissa. Siksi olisi tärkeää saada niiden toteuttamiselle mahdollisimman vahvat ja toimivat säännöt. Joulukuussa neuvoteltava Pariisin sopimuksen sääntökirja voisi parhaimmillaan olla merkittävä askel päästövähennysmarkkinoiden kehittämisessä.




perjantai 12. tammikuuta 2018

Päästöjen vähentäminen ei onnistu tuilla ja kielloilla. Ilmastopolitiikka edellyttää systeemistä muutosta ja taloudellista ohjausta.

Suomessa on noussut kiivas keskustelu kivihiilestä, kun ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen ehdotti kivihiilikiellon aikaistamista vuoteen 2025 aikaisemmin kirjatun vuoden 2030 sijaan. Samaan aikaan hallituksen sisällä on YLE:n mukaan  noussut ilmiriita uusiutuvan energian tukipaketista. 

Keskustelu on monesta syystä ajankohtainen. Uusimpien tilastojen mukaan Suomen kasvihuonekaasupäästöt kääntyivät merkittävään nousuun vuonna 2016. Yhtenä keskeisenä syntipukkina oli juuri kivihiilen kulutuksen kasvu. On mielenkiintoista, että Suomen päästöt lähtevät kasvuun juuri samalla hetkellä, kun talouskasvu on lähtenyt kunnolla käyntiin.

Suomi ei ole poikkeus kansakuntien joukossa. Kansainvälistä päästökehitystä seuraava Global Carbon Project arvioi, että viime vuonna globaalit päästöt kääntyivät kahden prosentin kasvuun




Paljon puhuttu ja hehkutettu Pariisin sopimus ja uusiutuvan energian kasvu eivät ole onnistuneet kääntämään päästöjä alaspäin suuntautuvalle uralle. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmiskunnan energiankulutus kasvaa huimaa vauhtia ja vähäpäästöinen energia korvaa ainoastaan osan tästä kasvusta. 

Yksittäisten valopilkkujen merkitys kokonaisuudessa paljastuu hyvin, kun katsotaan hiiltä. Kivihiilen globaalin kulutuksen väheneminen on ainutlaatuinen tilanne, ja se johtuu pitkälti Kiinasta. Uutisissa on puhuttu paljon Kiinan ilmansaasteista ja kunnianhimoisista ilmastotoimista, mutta päästökehityksen taustalla on paljon yksinkertaisempi selitys. Kiina on rakentanut nyt niin paljon kivihiilivoimaloita, ettei se tällä haavaa enää tarvitse niitä lisää. Tämä yhdistettynä talouskasvun hidastumiseen ja talouden rakenteellinen muutos selittävät pitkälti, miksi Kiinan päästökasvu on (toistaiseksi) pysähtynyt. 

Tilanne ei ole paljon parempi USA:ssa. Trumpin pyrkimys romuttaa Obaman aikaista ilmastopolitiikkaa alkaa näkymään varmaan jossain vaiheessa myös päästöissä, mutta myös Yhdysvalloissa päästökehitystä selittää keskeisesti vahva talouskasvu. Myöskään Euroopassa tilanne ei ole yhtään parempi. Päästöt eivät ole vähentyneet neljään vuoteen vaan pysyvät itsepäisesti samalla tasolla. Tämä tilanteessa, jossa EU on palaamassa takaisin vahvan kasvun uralle, ja kasvu on nopeinta lähes 10 vuoteen.

Selitys tälle kaikelle tulee pitkälti siitä, että päästöjen yhteys talouteen ja kasvuun on edelleen lähes rikkumaton. Kun talous kasvaa, alkavat päästöt myös kasvaa. 2010-luvulla nähty hitaampi päästökehitys saattaa olla siis vain hitaamman talouskasvun tarina.


Tällä havainnolla on huolestuttavia seuraamuksia ilmastopolitiikalle. Se tarkoittaa nimittäin, että ilmastopolitiikan lääkkeet eivät ole tarpeeksi voimakkaita. Ympäri maailmaa ilmastotoimia tehdään pitkälti teknologian kehittäminen ja edistäminen edelle. Maat tukevat uusiutuvan energian lisäämistä, biopolttoaineita, sähköautojen hankkimista jne. Tämä ei kuitenkaan selkeästi riitä ainakaan kahdesta syystä: toimet eivät koske kaikkia talouden osia ja toisaalta saastuttamiselle ei laiteta tarpeeksi voimakkaita rajoitteita.

Politiikassa on helppo juuttua yksittäisiin kieltoihin ja tukiin. Talous ja markkinat toimivat kuitenkin kokonaisuutena ja yksittäinen muutos ilman systeemistä näkökulmaa tuottaa ei-halutun lopputuloksen. Sähkömarkkinoiden emeritusprofessori Mikko Kara kuvaa oivasti poukkoilevan ja puutteellisen energiapolitiikan vaikutuksia Suomessa (HS 12.1.)

“SUOMESSA on tehty viime aikoina monia energiapoliittisia päätöksiä, joilla on pyritty vähentämään hiilidioksidipäästöjä, mutta toimet ovat johtaneet päinvastaiseen tulokseen tai ainakin tulleet kalliiksi.Maakaasun veron nosto kahdeksankertaiseksi johti siihen, että hiilen käyttö lisääntyi ja hiilivoima­laitokset syrjäyttivät sähköjärjestelmän kannalta tehokkaammat kaasuvoimalaitokset. Tuulivoiman yli­mitoitettu syöttötariffi käy kalliiksi valtiolle ja tuli suomalaisen tuuli­voimateollisuuden kehittymisen kannalta liian myöhään. Poltto­turpeen veronkorotus johti kivi­hiilen käytön kasvuun ja energiapuun käytön vähenemiseen. Kaikkien näiden päätösten taustalla on ollut puutteellinen ymmärrys energiajärjestelmän toiminnasta ja riippuvuussuhteista.” (lihavointi kirjoittajan)

Tehokkain ja vaikuttavin keino olisi ulottaa ilmastopolitiikka koko talouden kattavaksi, laittaa hiilelle hinta ja varmistaa, että päästöt pysyvät laskevalla uralla tapahtui mitä tahansa. Tästä hyvänä esimerkkinä on Kalifornian ilmastopolitiikka, jossa päästökauppa kattaa 85 % kaikista päästöistä ja toimii perälautana silloin kun muut toimet eivät tuota haluttua vaikutusta. Kaliforniassa talous ja väestö kasvavat, mutta päästöt vähenevät silti. Ilmastopolitiikka onnistuu eikä ulkoisilla tekijöillä tarvitse yrittää selittää ilmastopolitiikan epäonnistumisen siten kuin Saksa on nyt tekemässä. 

Kielloista ja tuista puhumisen sijaan suomalainen ja globaali ilmastopolitiikka pitäisi siirtää marginaalista talouden ja päätöksenteon ytimeen. Tämä koskee niin valtioiden budjetteja kuin yritysten päätöksentekoa. Nyt tarvitaan päättäväisyyttä, ilmastopolitiikan on aika lävistää koko yhteiskunta ja tehokkain ohjaus tapahtuu talouden kautta. Kaikki muut on näpertelyä marginaalissa.