perjantai 13. toukokuuta 2011

Romahdus - osa 1. Pääsiäissaari ja historian opetukset.


Yhdysvaltalaista evoluutiobiologia ja kirjailijaa Jared Diamondia ei voi syyttää vaatimattomista tavoitteista. Vuonna 1997 hän julkaisi teoksen "Guns, Germs and Steel: A short history of everybody for the last 13,000 Years." Diamondin sanoin, kirjan tavoite oli vastata itsestään selvältä kuulostavaan, mutta tarkemmin ajateltuna perustavanlaatuiseen kysymykseen: miksi ihmisyhteisöjen kehitys eteni vuosituhansien aikana siten, että juuri Euraasian alueelta kotoisin olevat ihmiset laajenivat ja valloittivat maailman muut kolkat? Miksi esimerkiksi Mayat tai kiinalaiset eivät päätyneet valloittamaan Euraasian aluetta?  Paljastamatta liikaa sellaisille, jotka kirjaa eivät ole vielä lukeneet totean lyhyesti, että pääselittäjänä Diamond näkee erilaiset ympäristötekijät ja niiden mahdollistamat positiiviset palautekytkennät. Ihmisen historia on merkittäviltä osin ympäristöolosuhteiden historiaa, ja tässä korttien jaossa joillekin alueille jaettiin suotuisammat lähtökohdat yhteiskunnallisen kehityksen kannalta.

Luin kirjan viitisen vuotta ja olin todella vaikuttunut. Diamondin muodostama selkeä ja ajatuksia herättävä kokonaiskuva jätti haukkomaan henkeä. Harvalla tieteentekijällä on yhtä loistokasta kykyä luovia eri tieteenalojen viidakossa tavalla, jonka lopputuloksena on mielenkiintoinen ja keskivertolukijalle helposti avautuva paketti.

Kahdeksan vuotta myöhemmin Diamond julkaisi uuden tiiliskiven otsikolla "Collapse: How Societies Choose to Fail or Survive.". Kirja lähestyi samaa aihetta päinvastaisesta näkökulmasta. Miksi osa menneistä sivilisaatioista kaatui omaan mahdottomuuteensa ja lopulta romahti? Kirja on ollut lukulistallani jo pitkän aikaa ja muutama viikko sitten sain projektin vihdoin päätökseen. Jälleen kerran en voinut kuin ihastella Diamondin kyvykkyyttä tiedemiehenä ja kirjoittajana. Vajaaseen 600 sivuun on onnistuttu mahduttamaan hämmentävä määrä tietoa menneistä ihmisyhteisöistä ja niiden kohtaloista. Diamondin selkeä vahvuus on kirjoittaa tekstiä, joka parhaimmillaan lähentelee kaunokirjallisuutta. Hänen kykynsä liikkua ruohonjuuritason havaintojen ja kokonaiskuvan välillä sulavaliikkeisesti on kadehdittavaa. Historialliset tapahtumat avataan kerros kerrokselta, kuin parhaimmassakin rikosromaanissa. Lopputuloksena syntyvä analyysi on kattava, ja vaati paljon sulattelua.

Kirja herätti minussa niin paljon ajatuksia, että päädyin jakamaan sitä käsittelevän blogikirjoituksen kolmeen osaan. Nyt kirjoittamani ensimmäinen osa käsittelee yleisellä tasolla menneiden yhteiskuntien romahduksia ja taustalla vaikuttavia tekijöitä. Pyrin havainnollistamaan niiden vaikutuksia historiallisen esimerkin - Pääsiäissaaren kohtalon - kautta. Toisessa osassa syvennyn yhteiskuntien romahduksiin johtaviin syihin. Miksi yhteiskunnat päätyvät tekemään niiden selviämisen kannalta huonoja päätöksiä? Onko niissä kyse pelkistä virhearvioinneista? Viimeisessä osassa tarkoituksenani on pohtia edellisistä kysymyksistä nousevaa ja nykyihmiselle monella tavalla merkittävintä kysymystä: mitä me voisimme oppia historiasta, jotta välttäisimme menneisyyden yhteiskuntien tuhoisat virheet?


Aloitetaan vyyhdin purkaminen kuitenkin siirtymällä historiassa taaksepäin muutama sata vuotta.

Vuonna 1722, hollantilainen seikkailija Jacob Roggeveen lähti Chilestä purjehtimaan Tyynelle valtamerelle. 17 päivän matkanteon jälkeen hän törmäsi pienissä ja heikkorakenteisissa kanooteissa meloviin alkuasukkaisiin. Roggeveenille paljastui pian, että veneilijät olivat kotoisin lähellä sijaitsevalta saarelta. Oli pääsiäispäivä, joten Roggeveen nimesi paikan Pääsiäissaareksi.

Pääsiäissaari on yksi maailman eristyneimmistä paikoista. Lähin manner, Etelä-Amerikka, sijaitsee 4000 km päässä. Hollantilaista Roggeveeniä (ja myöhempiä tutkijoita) ymmärrettävästi hämmensi, kun hän tajusi, että saari oli asutettu. Miten nämä ihmiset olivat päätyneet keskelle Tyyntä valtamerta? Mistä he olivat tulleet? Toinen yhtä suuri hämmennys kohtasi maissa. Roggeveen huomasi saaren rannoille pystytetyt monumentaaliset, ihmisen torsoa jäljittelevät patsaat. Kuinka alkeellisissa oloissa asuva pieni yhteisö olisi koskaan pystynyt moiseen suoritukseen? Miksi ne oli pystytetty?  Satojen, useita tonneja painavien rakenteiden veistäminen, kuljettaminen ja pystyttäminen olisivat vaatineet kehittyneen ja väkirikkaan yhteiskunnan olemassaoloa. Roggeveen ei nähnyt saarella kuin muutamia satoja ihmisiä. Mitä saarella oli oikein tapahtunut?

Ennen kuin käsittelen Pääsiäissaaren tuhoa, on tarpeen ottaa hetkeksi pieni sivuhyppy tarinassa ja puhua yleisellä tasolla yhteiskuntien romahtamisen määrittelystä. Diamond toteaa, että tavassamme käsitellä historiaa ja menneitä ihmisyhteisöjä on yksi merkittävä ongelma. Keskustelu sortuu jossain vaiheessa kahteen ääripäähän: romanttiseen kaunisteluun tai katastrofimässäilyyn. Romantikot näkevät menneet ihmisyhteisöt harmonisina toimijoina, jotka elivät luonnossa ja luonnosta ymmärtäen oman rajallisuutensa ja haavoittuvuutensa. Katastrofiteoreetikot puolestaan pitävät menneisyyden ihmisiä alkeellisina, tyhminä ja tietämättöminä toimijoina, jotka olivat tuomittuja tuhoon. Oman aikamme ympäristöongelmista keskusteltaessa ensimmäiseen ääripäähän sortuvat helposti monet ns. ympäristöihmiset, jälkimmäiseen puolestaan teknologia -ja kehitysuskovaiset. Kumpikin näkemys on kuitenkin keskeisiltä osiltaan vääristynyt. Ihmisyhteisöillä kautta historian on ollut vaikeuksia sovittaa toimintaansa ympäristön asettamiin rajoihin. Resurssienhallintaan – ja käyttöön liittyvät kysymykset ovat olleet jossain muodossa aina yhteiskuntien haasteena. Toiset yhteiskunnat onnistuivat sovittamaan toimintansa luonnon asettamiin puitteisiin, toiset eivät. Pääsiäissaaren rannoilla seisovat yksinäiset patsaat ovat muistutus yhteiskunnasta, joka tähän ei kyennyt.

"This is the way the world ends, not with a bang but a whimper."T.S. Eliot

On tärkeä huomata, että romahdus (societal collapse) ei tarkoita totaalista yhteiskunnan tuhoutumista. Romahdus ei välttämättä konkretisoidu horisontissa nousevana sienenmuotoisena pilvenä tai sammakoiden satamisena taivaalta. Romahdus on Diamondin sanoin:


"a drastic decrease in human population size and / or political / economic / social complexity, over a considerable area, for an extended time. The phenomenon of collapses is thus an extreme form of several milder types of decline, and it becomes arbitrary to decide how drastic the decline of a society must be before it qualifies to be labelled as a collapse." (lihavointi kirjoittajan.) 


Monet nykyihmiset ohittavat ympäristöongelmat toteamalla, että maapallolla on aina ollut lajikato käynnissä, eikä myöskään ihminen tulee kokonaan katoamaan planeetalta, vaikka pumppaisimme kaiken öljyn ja hakkaisimme kaikki sademetsät. Toiset taas ovat valmiita julistamaan koko Homo Sapiens - lajin kyvyttömäksi olemaan osa maapallon elämää. Tällainen argumentointi on valitettavan suurpiirteistä, ja siinä sorrutaan nimenomaan edellä mainittuun romantikko / katastrofi - vääristymiin. On ihan sama koostuuko yhteisö muutamasta sadasta metsästäjä-kerääjästä vai 7 miljardista ihmisestä, erilaisia ympäristöön liittyviä ongelmia on aina ollut, ja tulee aina myös olemaan. Yksikään maapallolla elävä laji ei voi ohittaa riippuvuuttaan luonnon toiminnasta. Luonnonsyklit ja yksittäiset tapahtumat aiheuttavat muutoksia, jotka voivat johtaa eliöiden tarvitsemien resurssien vähenemiseen, lisääntymiseen tai jopa katoamiseen. Lennämme lentokoneilla ja kulutamme vapaa-aikaa pelaamalla Angry Birdsiä, mutta meidän on silti saatava päivittäin luonnon tarjoamia resursseja - ravintoa, vettä ja happea.


Diamondin mukaan yhteisöjen historiallisissa romahduksissa vaikuttavat tekijät voidaan jakaa käsitteellisesti viiteen eri luokkaan. Ne ovat:

1. Yhteisön kohtaamat ympäristöongelmat
2. Yhteisön reaktio kohtaamiinsa ympäristöongelmiin
3. Ilmastossa tapahtuvat muutokset, jotka muuttavat ympäristöä (laajempi käsite kuin nykyinen, ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos)
4. Vihamieliset naapurit
5. Ystävällismieliset naapurit ja kauppakumppanit

Mielenkiintoisin kirjan havainto on, että kaikissa tutkituissa historiallisissa romahduksissa ainoastaan kohta 2., yhteisön reaktio ympäristöongelmiin, on havaittavissa yli ajan ja paikan selittävänä taustatekijänä. Merkittävimmäksi selviytymistä määrittäväksi tekijäksi näyttää toisin nousevan kysymys yhteisön kyvystä tunnistaa siihen vaikuttavat ympäristöongelmat, ja löytää (tai olla löytämättä) toimiva lähestymistapa niiden ratkaisemiseen.

Erilaiset yhteiskuntia vahingoittavat ympäristötekijät jakautuvat Diamondin mukaan kahdeksaan kategoriaan: metsien tuhoaminen ja metsäkato, muu elinympäristön tuhoaminen, maaperään liittyvät ongelmat (eroosio, suolaantuminen, maaperän hedelmällisyyden heikkeneminen), vesiresurssien hallintaan liittyvät ongelmat, liikametsästys, liikakalastus, tuhoisien vieraslajien levitys ja levittäytyminen, väestönkasvu sekä viimeisenä per capita kasvanut vaikutus ympäristöön (ns. ekologinen jalanjälki). Diamondin mukaan nykyihmisillä tähän luokitteluun täytyy vielä lisätä neljä tekijää (ihan niin kuin näissä ei olisi vielä tarpeeksi ratkottavaa): ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos, ympäristömyrkkyjen lisääntyminen luonnossa, energian riittävyys sekä maapallon fotosynteettisen tuotantokyvyn rajallisuus.

Edellä mainituilla tekijöillä on ollut erilainen merkitys sivilisaatioiden romahduksissa.  Lyhykäisyydessään yhden valtakunnan nousu ja tuho voisi kulkea seuraavalla tavalla. Yhteisön kehittyminen ja väestönkasvu lisää painetta tehostaa ruoantuotantoa viljelyalaa ja tuottavuutta kasvattamalla. Kestämätön toiminta aiheuttaa ennen pitkää ympäristöongelmia, jotka synnyttävät häiriöitä, ruokapulaa, nälkiintymistä ja lopulta yhteiskunnallisia konflikteja. Jollain aikavälillä nälkiintyminen, sodat, taudit ja ympäristöongelmat ruokkivat toisiaan ja yhteisö menettää poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen monimutkaisuutensa, jonka se oli kehittänyt aiemmin huippuunsa. Pääpiirteissään tämä prosessi on havaittavissa myös Pääsiäissaaren kehityksessä ja lopullisessa romahduksessa.  

Pääsiäissaaren yhteiskunnan kohtalo ja sen rannoille pystytetyt kivipatsaat ovat innoittaneet myöhempiä tutkijoita lukuisiin spekulaatioihin. Nykytiedon perusteella saarta asuttaneen yhteiskunnan romahduksessa ei ollut mitään mystistä. Pääsiäissaari oli yksi maailmanhistorian eristäytyneimmistä ihmisyhteisöistä. Se asutettiin ilmeisimmin joskus vuoden 900 tienoilla. Saari jakautui ajan myötä reiluun kymmeneen heimoon, jotka elivät vuosisatoja rauhanomaisesti keskenään. Klaaneilla oli yhteinen uskonnollinen pohja, ja heimoalueet olivat myös poliittis-sosiaalisesti integroituneita toisiinsa. Klaanit hyödynsivät saaren erilaisia resursseja ja kilpailivat rauhanomaisesti keskenään rakentamalla koristeellisia kivialustoja (ahu), joiden päälle pystytettiin niitä kuuluisia patsaita (moai). Patsaat olivat ilmeisestikin yhteisölle kulttuurillisesti merkittäviä, ja niiden arvellaan esittäneen yhteisön vaikutusvaltaisia esi-isiä. Saaren väkiluvun arvioidaan olleen huipussaan yli 15 000 ihmistä.

Jossain vaiheessa rauhanomainen kilpailu muuttui kuitenkin konfliktiksi. Konflikteja ruokkivat pahentuneet ympäristöongelmat, joista merkittävimmiksi nousivat erityisesti puunhakkuista johtunut totaalinen metsäkato, joka huipentui vuoden 1400 tienoilla (puista tehtiin kanootteja sekä köyttä ja rakenteita patsasprojekteihin) sekä eri ravintolähteiden kestämätön käyttö (viljelysmaat sekä riistanmetsästys). Nykytiedon mukaan pääsyynä Pääsiäissaaren ihmisyhteisön romahdukseen oli sen asukkaiden tekemät kestämättömät valinnat resurssien käytössä (kohta 2 Diamondin asteikolla).

Eristyneisyytensä takia Pääsiäissaaren tuhoon ei vaikuttanut saaren ulkopuoliset kauppakumppanit tai viholliset, eikä myöskään ilmastossa tapahtuneet muutokset. Välillisinä syinä romahduksessa olivat saaren herkkä ja eroosiolle altis luonto sekä kulttuuris-sosiaaliset tekijät, jotka asettivat patsaiden pystyttämisen korkeaksi yhteiskunnalliseksi prioriteetiksi. Tämä toiminta kärjisti ympäristöongelmat tasolle, joka romahdutti yhteisön. 1700-luvulla, ennen eurooppalaisten ja Roggeveenin tuloa, 70 % saaren väestöstä oli kuollut ja suuri osa patsaista kaadettu yhteenottojen tuoksinassa. Klaaneja yhdistänyt toiminta, patsaiden pystyttäminen, koitui lopulta koko saaren tuhoksi ja aiemmista vaurauden ja edistyksen symboleista tuli yhteisön kollektiivisen suuttumuksen ja halveksunnan kohde.

Pääsiäissaaren kohtalo on varmasti yksi tunnetuimmista historiallisista yhteiskunnan romahduksista. Saaren eristyneisyys ja rannoilla seisovat yksinäiset patsaat lisäävät tapahtumien mystisyyttä ja kiehtovuutta. Nykyihmiselle Pääsiäissaaren tapahtumat kuulostavat hämmentävän ajankohtaisilta. Aivan kuten saaren asukkaat, suuri osa ihmiskunnasta on elänyt jo pitkään rauhanomaisesti käyden kauppaa keskenään erilaisilla resursseilla. Aivan kuten saaren asukkaat, olemme integroituneet toisiimme sosiaalisesti ja poliittisesti. Aivan kuten saaren asukkaat, olemme tuhoamassa valinnoillamme ainoata paikkaa, jossa voimme elää. Pääsiäissaaren romahdus ei tapahtunut yhdessä yössä, vaan hyvin pitkällä aikavälillä. Saaren romahdus käynnistyi hyvin pian sen jälkeen, kun yhteisö oli saavuttanut kehityksen huipun. Varmasti saaren asukkaat huomasivat jollain tasolla metsien hakkuiden ja liikametsästyksen vaikutukset ympäristöön ja sitä kautta yhteisön toimintakyvyn ylläpitoon. Muutokset olivat kuitenkin hitaita ja asteittain ilmeneviä. Osin tästä syystä heimot varmasti jatkoivat jälkikäteen melkoisen järjettömältä tuntuvaa kivialustojen ja patsaiden pystyttämiskilpaansa. Aivan kuin me nykyihmiset, jotka rakennamme pilvenpiirtäjiä ja toinen toistaan suurempia loistoristeilijöitä. Emme ole tietojemme mukaan vielä peruuttamattomasti muuttaneet ilmastojärjestelmän tasapainoa, mutta ongelma onkin peruuttamattoman vahingon havaitseminen. Varmuudella emme tiedä asiaa ennen kuin romahtaminen alkaa, ja silloin voi olla jo liian myöhäistä.

Mitä ajatteli se Pääsiäissaaren asukas, joka hakkasi viimeiset puut alas? Oliko hän iloinen, surullinen, hämmentynyt vai tajusiko hän ylipäätään kaadon symbolista merkitystä ja edessä vaanivaa surullista kohtaloa? Oliko heimossa ihmisiä, jotka puhuivat edessä olevista ongelmista, mutta jotka leimattiin vain piruja seinille maalaileviksi alarmisteiksi? Halusiko osa jatkaa patsastehtailua ja kestämätöntä toimintaa, koska muutkin heimot tekivät niin? Miksi saaren asukkaat päätyivät tekemään huonoja valintoja?

Jatkan tästä aiheesta kirjoituksen 2.osassa...

Lisäys alkuperäiseen kirjoitukseen (14.8.2011)

Olen lueskellut lisää Pääsiäissaaresta, ja on käynyt ilmi, että Diamondin arvio saaren väestömäärästä ja romahduksen syystä saattaa olla väärä. Esimerkiksi Terry Hunt arvelee, että metsäkadon todellinen syy saattoikin olla ihmisen mukana tulleiden rottien räjähdysmäinen kasvu. Huntin arvion mukaan myöskään saaren väestömäärä ei ylittänyt koskaan 3000 ihmistä.


Hunt toteaa:


"[...] An ecological catastrophe did occur on Rapa Nui, but it was the result of a number of factors, not just human short-sightedness. I believe that the world faces today an unprecedented global environmental crisis, and I see the usefulness of historical examples of the pitfalls of environmental destruction. So it was with some unease that I concluded that Rapa Nui does not provide such a model. But as a scientist I cannot ignore the problems with the accepted narrative of the island's prehistory. Mistakes or exaggerations in arguments for protecting the environment only lead to oversimplified answers and hurt the cause of environmentalism. We will end up wondering why our simple answers were not enough to make a difference in confronting today's problems. Ecosystems are complex, and there is an urgent need to understand them better. Certainly the role of rats on Rapa Nui shows the potentially devastating, and often unexpected, impact of invasive species. I hope that we will continue to explore what happened on Rapa Nui, and to learn whatever other lessons this remote outpost has to teach us."


Voiko Pääsiäissaarta pitää enää varoittavavana esimerkkinä ympäristöongelmien vaikutuksista yhteiskuntien romahduksissa? Mielestäni kyllä. Mikäli oletus rotista metsäkadon takana osoittautuu lopulliseksi totuudeksi, oli metsäkadon syynä haitallisen vieraslajin tuominen saarelle. Väite ei kumoa alkuperäistä vaitettä ihmisen haitallisesta roolista metsäkadon taustalla. Maailmanlaajuisesti ihmisen mukana leviävät vieraslajit ovat toiseksi suurin uhka luonnon monimuotoisuudelle (elinympäristöjen tuhoutumisen jälkeen). Vaikka metsäkato olisikin aiheutunut epäsuoremmin rottien vaikutuksesta, on Pääsiäissaaren metafora silti relevantti ja voimakas. Olen samaa mieltä Huntin kanssa siitä, että liian yksinkertaistavat ja totuutta vääristävät argumentit kääntyvät nopeasti ympäristönsuojelua itseään vastaan. Luonnon mekanismit ja vuorovaikutussuhteet ovat usein narratiiveja monimutkaisempia.  Olisi silti älyllistä itsepetosta sivuuttaa historialliset esimerkit yhteiskunnallisista romahduksista omalla ajallemme epärelevantteina. Menneisyytemme on täynnä huonoja esimerkkejä ylimielisestä suhtautumisesta historiaa kohtaan. Keskustelu Pääsiäissaaren todellisen kohtalon ympärillä tulee varmasti jatkumaan.


Huntin alkuperäinen kirjoitus American Scientist-lehdessä:


http://www.americanscientist.org/issues/feature/rethinking-the-fall-of-easter-island/1

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti