Takaisin luontoon.



Ympäristöystävällisestä teknologiasta, cleantechistä, on tullut kuuminta hottia Suomessa ja maailmalla. Cleantechillä tarkoitetaan tuotteita, palveluita, prosesseja ja teknologioita, jotka ehkäisevät tai vähentävät yritysten liiketoiminnasta aiheutuvia negatiivisia ympäristövaikutuksia. Cleantechiin on ladattu paljon odotuksia, monet näkevät sen mahdollisuutena ympäristön, rajallisten resurssien ja ihmistarpeiden välisten ristiriitojen sovittamiseen. Jotkut puhuvat jopa teolliseen vallankumoukseen verrattavasta paradigman muutoksesta, jossa siirrytään taantuvasta ja saastuttavasta kasvumallista uuteen vihreään ja vauraaseen tulevaisuuteen.

Cleantech ei ole pelkästään yrityskonsulttien käyttämä muotisana, vaan ala on konkreettisesti etabloitunut osaksi yritysmaailman kovaa ydintä. Pelkästään Suomessa toimialalla on 2000 yritystä ja kansallisen Cleantech Finland - brändin alla toimii yli 80 kansainvälistyvää suomalaista yritystoimijaa. Globaalisti aurinko -ja tuulivoimamarkkinat ovat kasvaneet 10 vuodessa 6,5 miljardista USD 131,6 miljardiin. Samassa ajassa autonvalmistajat ovat tuoneet markkinoille 30 hybridi-sähköajoneuvomallia, ja näitä vähän kuluttavia kulkuneuvoja on ilmestynyt pelkästään Yhdysvaltain teille yli 1,4 miljoonaa kappaletta. Lisäksi LEED - ympäristösertifioitujen rakennusten määrä on kasvanut maailmalla kahdesta (2!) 8000 kappaleeseen ja noin 23 % kaikesta riskipääomasta ohjautuu nykyään cleantech-investointeihin. (lähde: Clean Energy Trends 2011) Vaikuttavia lukuja, kun ajattelee, että 10 vuotta sitten koko cleantech oli käsitteenä lähes tuntematon yritysten, poliitikkojen ja tiedotusvälineiden piirissä.

Vihreä talous, vihreä muoti, vihreät autot, vihreä diesel, vihreä turismi. Kaikki on nykyään vihreää, ekologista, ympäristöystävällistä. Muutamassa vuodessa vihreys on siirtynyt marginaalista valtavirtaan eikä yksikään uskottavuuttansa ylläpitävä yritysjohtaja voi pitää PowerPoint-sulkeisia lisäämättä kalvoihin jotain oman yrityksensä toimista ja hankkeista ympäristöasioiden kehittämiseksi. Olemmeko siis vihdoin siirtymässä saastuttavasta ja luonnolle haitallisesta teollisesta toimintamallista uuteen vihreään ja ympäristöystävälliseen aikakauteen?  Voivatko ympäristöihmiset paukauttaa samppanjapullot auki ja onnitella itseään onnistuneesta paradigman muutoksesta? Mission accomplished?

"A thing is right when it tends to preserve the integrity, stability and the beauty of the biotic community. It is wrong when it tends otherwise." - Aldo Leopold

On kieltämättä hieno asia, että cleantech ympäristötietoisuuden ilmentymänä on noussut näinkin merkittävään rooliin yritysmaailmassa. Mutta kun tarkastelemme lähemmin cleantechin määritelmää huomaamme, että ilolle ei olekaan niin suurta aihetta, kuin ensireaktio antaisi luvan olettaa. Cleantechin tavoitteena on negatiivisten ympäristövaikutusten ehkäisy TAI vähentäminen. Eli siis esimerkiksi auton polttoainekulutuksen vähentäminen, tehtaan jätevesien tehokkaampi prosessointi, energiatehokkuus, ilmansaasteiden vähentäminen tai resurssien vähentynyt käyttö valmistuksen aikana. Less is more, vähemmällä saadaan enemmän aikaiseksi. Joka tapauksessa jossain vaiheessa tuotantoprosessia kuitenkin kaadetaan metsää, louhitaan metalleja, käytetään kemikaaleja, lämmitetään ilmakehää ja saastutetaan maaperää sekä vesistöjä. Mutta siis vähemmän kuin ennen. Aldo Leopoldin 1947 esittämä ajatus on yksinkertainen, mutta armottoman paljastava testi ihmiskunnan toimintamallien kestävyydestä luonnon näkökulmasta. Kuinka nykyinen cleantech - ja vihertyminen pärjää tässä testissä? Sanalla sanoen huonosti. Ainoastaan häviävän pieni osa tekemistämme ja valmistamistamme asioista selviää puhtain paperein leopoldilaisesta oikean ja väärän toiminnan erottavasta testistä.

Missä vika piilee? Less is more - filosofia voi toimia yksittäisen yrityksen ympäristövaikutusten vähentämisessä. Strategia ei ole kuitenkaan toimiva maailmanlaajuisessa mittakaavassa. Ihmiskunnan kokonaisvaikutus luontoon, ns. ekologinen jalanjälki, jatkaa kasvamistaan johtuen kulutuksen lisääntymisestä sekä yleisestä elintason ja väestömäärän tasaisesta nousemisesta. Vähemmän paikallisella tasolla ei riitä, jos kokonaisuus kasvaa koko ajan sitä nopeammin. Voisimmeko ottaa hieman oppia tuotantomallista, jossa vähemmän ei ole enemmän, vaan enemmän on itse asiassa enemmän? Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Katso ulos ikkunastasi, siellä tämä toimintamalli on ollut päivittäisessä käytössä jo viimeisen 3,8 miljardin vuoden ajan.

Amerikkalainen Janine Benyus on luonnontieteilijä, kirjailija ja yksi Biomimicry Instituten perustajista. Biomimicry eli luonnonmatkinta on tutkimusala, joka perustuu luonnon mallien, järjestelmien ja elementtien tutkimiseen tarkoituksena ottaa niistä mallia ihmiskunnan ongelmien ratkaisemiseen.

"Luonnonmatkinta edustaa paradigman muutosta pois käsityksestä, jossa ihmiset kuvittelevat olevansa luomakunnan fiksuimpia ja kehittyneimpiä. Kun ihmiset uskovat, että me olemme planeetan kehittynein laji, he saattavat kysyä: miksi minun pitäisi vaivautua oppimaan asioita luonnosta?[...] Toisin kuin teollinen vallankumous - joka keskittyi miettimään mitä voimme kiskoa irti luonnosta - luonnon matkinta keskittyy miettimään mitä voimme oppia siltä."

Benyus toteaa, että ihmiskunnan nykyinen tapa valmistaa asioita kiteytyy kolmeen sanaan: heat, beat and treat, eli kuumenna, hakkaa ja käsittele. Kun valmistamme jonkin tuotteen, keskimäärin 96 % tuotannonaikaisista resursseista menee hukkaan, ja ainoastaan 4 % on mukana lopullisessa tuotteessa. Loppuosa päätyy jätteenä ja saasteina kaatopaikalle, ilmakehään ja vesistöihin. Esimerkiksi tämän blogikirjoituksen tekemiseen vaadittavan keskivertokannettavan valmistamiseen kuluu satoja kiloja erilaisia resursseja kuten metalleja, vettä, fossiilista energiaa ja kemikaaleja. Pidämme itseämme tieteellisesti ja teknologisesti edistyneenä, poikkeuksellisen älykkäänä lajina. Mutta kun ajattelee mitä tahansa (länsimaisen) ihmiselämän osa-aluetta huomaa, että kaikissa niissä on vakava suunnitteluvika, jonka johdosta maapallon elämää ylläpitävä kyky kärsii.

Luonnonmatkinnassa esitetään kolme yksinkertaista, mutta vallankumouksellista kysymystä:

1. Kuinka luonto, eläimet ja kasvit valmistavat asioita?

2. Kuinka ne ottavat maksimaalisen hyödyn irti rajallisista resursseista?

3. Kuinka ne valmistavat asioita, jotka käyttöiän lopuksi katoavat takaisin luontojärjestelmään?

Nykyihminen ei ole ensimmäinen laji, joka joutuu rakentamaan asumuksia, hankkimaan ravintoa tai liikkumaan paikasta toiseen. Maapallo on täynnä lajeja, jotka ovat ratkoneet näihin kysymyksiin liittyviä haasteita miljoonia, tai jopa miljardeja vuosia. Puistossa Goretex-takkia, ja Fjällrävenin (törkeää piilomainontaa!) selkäreppua kantava lajimme edustaja ei välttämättä heti ajattele, että hän kuuluu pitkään ketjuun lajeja, jotka ovat pyrkineet eristämään kehonsa kylmyydeltä ja vedeltä sekä optimoimaan liikkumisen ja tavarankantokyvyn välistä ristiriitaa. 

Kysymyksistä kolmas on erityisen oleellinen nykyihmisen näkökulmasta. Tieteellisen ja teknologisen kehityksen ansiosta olemme onnistuneet saavuttamaan monia hienoja ja vallankumouksellisia asioita. Yksi - itse asiassa se merkittävin - asia, missä häviämme muille lajeille armotta, on valmistamiemme tuotteiden haitalliset sivuvaikutukset. Erilaiset ympäristöongelmat, otsonikato, ilmastonmuutos sekä maaperän ja vesistöjen saastuminen ovat kaikki muistutuksia toimintamalliemme perustavanlaatuisista vääristymistä. Vaikka Nokia valmistaa matkapuhelimia, ei yritys oikeasti tuota yhtään mitään. Sen tehtaat ainoastaan jalostavat luonnon miljoonien vuosien aikana tuottamia asioita. Ja tämäkin jalostaminen on tuhlailevaa, alkeellista, brutaalia ja haitallista luonnolle ja loppuen lopuksi myös itsellemme.

On pysäyttävää ajatella, että luonnossa ei ole olemassa jätteen käsitettä sellaisena kuin me ihmiset sen ymmärrämme. Meille jäte on mistä tahansa toiminnasta syntyvää tarpeetonta ja hyödyntämiskelvotonta materiaalia. En laske nykyään suosiossa olevaa jätteenpolttoa hyödyntämiseksi, sillä kuka tahansa humalainen idiootti tai pyromaani voi sytkärin avulla polttaa laatikon täynnä roskia.

"Poista koko jäteongelma - ei vähentämällä, mimimoimalla tai välttämällä sen syntymistä - vaan eliminoimalla koko käsitteen olemassaolo suunnittelun avulla." - Michael Braungart

Hiilidioksidi on ihmiskunnan jäteongelma numero yksi. Polttamalla fossiilisia energianlähteitä, tuotamme ilmakehää lämmittäviä kaasuja, joista hiilidioksidi on merkittävin. Ihmiskunnan vuodessa käyttämän öljymäärän valmistaminen on kestänyt luonnolta keskimäärin 3 000 000 vuotta. Luonnolta päivittäin ottamamme ekologisen velan mittakaavassa eläkepommit, Portugalin tukipaketit ja valtioiden kestävyysvajeet tuntuvat lähinnä huonolta vitsiltä. On aika paradoksaalista, että meille hiilidioksidi on jäte ja suuri ongelma, jonka vuoksi maailman viisaimmat ihmiset viettävät unettomia öitä tutkimuslaboratorioissaan. Luonnolle hiilidioksidi on rakennuspalikka. Kasvit ottavat sitä ilmakehästä, sekoittavat keitokseen hieman auringonvaloa ja vettä, ja tuloksena syntyy happea sekä sokeriyhdisteitä. Kasvien tuottama jäte, happi, taas on kaiken elollisen tarvitsema välttämätön kaasu. Jos tämä ei ole nerokas "enemmän on enemmän"-ajattelua noudattava tuotantomalli, niin mikä sitten on? Hiilidioksidi ei ole rakennuspalikka ainoastaan kasveille. Korallit, simpukat ja lukuisat muut merenelävät rakentavat hiilidioksidista ja kalsiumioneista kalsiumkarbonaattia, joka muodostaa näiden eliöiden suojakuoren - tai rangan. Luonnossa yhden eliön jäte on toisen eliön ruokaa ja näin järjestelmä jatkaa ikuista, elämää ylläpitävää tanssia. Voisiko ihmislajikin jonain päivänä olla mukana tässä prosessissa sen toimintaedellytyksiä parantavana osana, eikä vain tuhoavana tekijänä?

Benyus jatkaa:

"Muut organismit ovat miljoonien vuosien ajan tuottaneet ja rakentaneet asioita, ihan niin kuin ihminenkin, mutta yhdellä merkittävällä erotuksella: muut lajit tekevät sen viehkeästi ja sulavaliikkeisesti, lisäten ympäristön kykyä edistää elämää, ei tuhota sitä. [...] Miten tekisimme niitä asioita mitä teemme ilman, että aiheutamme tuhoa paikalle, jossa elämme?[...] Kuvittele suunnittelevasi ja organisoivasi jotain niin eleganttia kuin kevät, ilman ylhäältä alas-säädettyjä lakeja, sääntelyä tai protokollaa." 

Jätteiden ja saasteiden hallinta luo ylimääräisiä kustannuksia yrityksille sekä lisää lainsäädäntöä ja byrokratiaa valtioissa. Saasteiden hallinnan kustannukset kasvavat joka puolella, mutta silti luonnon monimuotoisuus vähenee huolestuttavaa vauhtia ja ilmakehä jatkaa lämpenemistään.  Kun seuraa 194 valtion pyrkimyksiä löytää ratkaisu ihmiskuntaa uhkaavaan ilmasto-ongelmaan, on vaikea olla hymyilemättä Benyuksen kevät - vertaukselle. Ei luonnon tarvitse kiistellä, lennättää eläinlajeja ympäri maailman istumaan päiväkausiksi kokoushuoneisiin, valmistella, selvittää ja sen jälkeen selvittää lisää, saadakseen kevään aikaiseksi. Miksi emme ottaisi oppia luonnosta sen sijaan, että jatkuvasti taistelemme sitä vastaan?

Luonnonmatkinta ei ole vain muutamien asiaan vihkiytyneiden utopia, vaan sen avulla on saavutettu jo lukuisia edistysaskeleita eri aloilla. Nämä esimerkit ovat Biomimicry Instituten eri projekteista ympäri maailmaa:

1. Kuningaskalastajan kyky iskeytyä veteen kovalla vauhdilla ilman vaurioita inspiroi luotijunavalmistajaa, joka kamppaili junan aerodynamiikan kanssa. Matkinnan tuloksena syntyi 10 % nopeampi juna, joka toimi 15 % pienemmällä sähkönkulutuksella.

2. Puiden ja luiden rakenteita tutkimalla on onnistuttu rakentamaan kevyempiä, kestävämpiä ja vähemmän raaka-aineita tarvitsevia rakenteita mm. siltoihin, rakennuksiin, autoihin ja lentokoneisiin.

3. Sairaalainfektioita vastaan on taisteltu pitkään antibiooteilla, jotka menettävät ajan myötä tehoaan. Tutkijat huomasivat, että Galapagoshain erityisen muotoiset suomut estivät bakteereja tarttumasta sen ruumiiseen. Sharklet Technologies ryhtyi tämän innoittama valmistamaan tuotteita sairaaloille ja laitoksille, joiden avulla estetään sekä bakteereiden siirtymistä että niiden selviämistä erilaisilla pinnoilla ja alustoilla.

4. Afrikassa tutkijat huomasivat, että termiitit onnistuvat säilyttämään kummuissaan lähes tasaisen lämpötilan ja kosteuden huolimatta ulkoisen lämpötilan radikaaleista muutoksista (1,5 C - 40 C). Tutkimalla rakennelman arkkitehtuuria ja hyödyntämällä sen ratkaisuja omissa suunnitelmissaan, Afrikassa on  rakennettu toimistotaloja, jotka eivät tarvitse ollenkaan ilmastointia ja kuluttavat osin siksi 90 % vähemmän energiaa kuin vastaavat, perinteisesti rakennetut talot.

5. Lotuskukan lehtien rakenteen pohjalta on luotu Lotusan-niminen maali, joka puhdistaa sadeveden avulla - ilman kemikaaleja - itse itsensä.

6. Yksi mielenkiintoisimmista hankkeista on projekti nimeltä OneSun, jonka tavoitteena on luoda synteettinen solu, joka matkii kasvien kykyä tuottaa energiaa auringonvalosta. Tuote voisi vallankumouksellisella tavalla muuttaa aurinkovoimateknologiaa ja mahdollistaa täydellisen siirtymisen uusiutuvaan energiaan. Nykyisiin aurinkopaneeleihin verrattuna OneSunilla on yksi merkittävä etu: valmistuksessa käytettävät materiaalit ovat täysin kierrätettäviä ja vaarattomia kaikille eliölajeille. Ihan niin kuin tuotteen esikuvana toimineet kasvitkin.

"Jos voit valmistaa tuotteita, jotka ovat täysin yhdistettävissä luontoon siten, että ne ovat joko biohajoavia tai loputtomasti kierrätettäviä, sen jälkeen voit luoda biologisen ja teknisen kierron, joka uudistaa ja ylläpitää itseään. Tämä on haaste, joka on meidän on nyt kohdattava." - Jochen Zeitz

Luonnonmatkinta ei pysähdy yksittäisiin tuotteisiin tai prosesseihin vaan tarkastelee kaikkea toimintaamme luonnon näkökulmasta. Kuinka ihmisen rakentama kaupunkiympäristö voisi toimia kuten ekosysteemi? Eikä kuten mikä tahansa ekosysteemi, vaan sellainen luontainen ekosysteemi, jonka se olemassaolollaan syrjäyttää? Luonnonmatkijoiden tavoitteena on rakentaa kaupunkeja, jotka toimivat samoilla ekologisilla standardeilla kuin metsä tai niitty, joka sitoo hiiltä, suodattaa vettä, luo uutta maaperää ja ylläpitää luonnon monimuotoisuutta. Monissa maailman kaupungeissa on jo käytössä kasveista muodostuvia viherkattoja -ja seiniä, aurinkopaneeleja ja vedenkeräimiä. Luonto toimii kuitenkin erilailla eri olosuhteissa. Kuivuudesta kärsivä kaupunki täytyy varustaa vettä säästävällä teknologialla, kun taas tulva-alueilla täytyy olla enemmän puita ja liiallista vettä sitovia elementtejä. Erilaiset ympäristölliset olosuhteet tulisi ottaa suunnittelussa voimavarana, hyödyntämismahdollisuutena, ei ainoastaan kustannuseränä.

"Ihmiset, jotka valmistavat tarvitsemiamme asioita nykymaailmassa, ovat insinöörejä ja arkkitehtejä. He eivät ole saaneet koulutusta biologiassa. He eivät oikein ymmärrä kuinka luonto suodattaa, prosessoi, luo värejä, valmistaa tai tuottaa energiaa."- Janine Benyus

Luonnonmatkinta on jotain, jonka jo tiedämme, mutta jonka olemme unohtaneet. Ajatus ei ole todellakaan uusi. Ei tarvitse kuin miettiä kuin Leonardo da Vincin piirustuksia lintujen siipien anatomiasta ja niiden pohjalta suunnitelluista lentolaitteista. Jossain kaikkien  monimutkaisten ongelmiemme ja eksistentiaalisten kysymystemme keskellä olemme unohtaneet, kuinka paljon luonto voi opettaa meille. Luonnonmatkinta on tämän kaiken uudelleenmuistamista, ja elämän nerokkuudesta oppimista.

Hyvää vappua!

Lähteet:
- Benyus, Janine M. (1997), Biomimicry : Innovation Inspired by Nature. Perennial.
- Braungart, Michael - William McDonough (2002), Cradle to Cradle: Remaking the Way We Make Things. North Point Press.

Lisätietoja:
http://www.biomimicryinstitute.org/
http://www.asknature.org/

Isku Mogadishuun - yksilö rakenteiden armoilla.



 Olin juoksemassa eräänä iltana Katajanokalla, kun näin horisontissa kiitävän armeijan kuljetushelikopterin. Roottorilapojen synnyttämä ääni toi jostain syystä mieliini Ridley Scottin vuonna 2001 julkaistun Isku Mogadishuun-sotaelokuvan. Elokuva kertoo Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukkojen vuonna 1993 Somaliassa suorittamasta epäonnistuneesta operaatiosta, jonka seurauksena kaksi armeijan sotilashelikopteria ammuttiin alas ja reilun sadan miehen sotilasjoukko joutui kiivaisiin tulitaisteluihin pääkaupungin kaduilla.
Näin elokuvan ensimmäisen kerran ollessani armeijassa vuonna 2002, jossa koko yksikkömme vietiin läheisen kaupungin elokuvateatteriin katsomaan sitä "koulutustarkoituksessa". Kouluttajamme pitivät elokuvaa hyvänä tapaustutkimuksena kaupunkisodankäynnistä ja siihen liittyvistä haasteista. Meille kaljupäisille rynnäkkökivääriä kantamaan opetetuille nuorille miehille elokuva oli piristävä poikkeus kasarmin rutiineihin. Jostain selittämättömästä syystä olen aina pitänyt sotaelokuvista, ja elokuvan sankarimaiset sotilaat ja visuaalisesti näyttävät taistelujaksot saivat minut innostuksen partaalle. Suuren vaikutuksen teki Eric Banan näyttelemä Delta-erikoisjoukkojen sotilas Hoot, josta on jäänyt erityisen vahva muistijälki aivoihini. Elokuvan loppupuolella on kohtaus, jossa kiivaista taisteluista ehjänä selvinneet miehet keskustelevat leirissä edellisen vuorokauden tapahtumista. Hoot istuu pöydässä ja varustautuu lähtemään takaisin Mogadishun kaduille. Josh Hartnettin näyttelemä kersantti Eversmann kysyy, miksi hän haluaa väkisin palata kuolemankentälle selvittyään juuri sieltä vahingoittumattomana pois. Hoot toteaa, että kaupungissa on vielä omia sotilaita, jotka pitää hakea sieltä pois. Hoot jatkaa sotimisen filosofista pohdintaa:

" - Kun menen takaisiin kotiin, ihmiset kysyvät minulta: hei Hoot, miksi teet sitä mitä teet? Oletko jonkinlainen sotanarkomaani?
- Arvaa mitä vastaan? En sano heille yhtään helvetin mitään. Miksi? He eivät voi ymmärtää. He eivät voi ymmärtää miksi teemme tätä. He eivät voi ymmärtää, että kaikessa tässä on kyse vain vieressä seisovista sotilastovereistasi, ja siinä kaikki. Siinä kaikki mitä on."

Elokuvateatterin pimeydessä nyökytin ymmärtävästi Hootin loppukaneetille. Tottahan se on, kaiken sodassa tapahtuvan mielettömyyden ja julmuuden keskellä ihmisenä oleminen palautuu takaisin alkeellisimmmalle mahdolliselle tasolle. Ainoa millä on merkitystä, on miehet, joiden vierellä olet. 

Kuitenkin myöhemmin samana iltana rupesin miettimään toteamusta uudelta kantilta. Miten sotaa ja ihmisten tappamista voi perustella tuolla tavalla? Miten Hoot voi pelkistää Somalian konfliktin ja Yhdysvaltain sotilaiden läsnäolon maassa pelkäksi taistelijaparin toveruudeksi? Miten niin siinä on kaikki mitä on? Entä konfliktin historia, siihen johtaneet moninaiset syyt, somalijohtajien ja kansainvälisen yhteisön rooli ja toimet, kaikki ne rakenteelliset tekijät, jotka johtivat tähän tilanteeseen? Voisihan Hoot kavereineen olla vaikka töissä autotehtaalla tai konttorissa, jossain missä palkan ansaitseminen ei vaadi toisen ihmisen tappamista.

Sisäpoliittisesta ongelmasta kansainväliseksi konfliktiksi laajentunut Somalian valtion hajoaminen on merkinnyt suurta inhimillistä tragediaa, joka jatkuu näihin päiviin saaakka. Hootin lausahdus yksinkertaisti kaikki nämä vaikeat ja laajat kysymykset yksittäisten sotilaiden toverillisuuden kokemukseksi. Olihan tilanteen eskaloituminen tuohon pisteeseen monien päätösten ja rakenteellisten tekijöiden takana.

Olin ärsyyntynyt kahdesta syystä. Ensinnäkin minua ärsytti elokuvan yksipuolinen, Yhdysvaltain armeijan ja sen sotilaiden toimia kritiikittömästi glorifioiva kuvaus. Somalitaistelijat olivat vain erilaisilla aseilla lahdattavia statisteja. Toisekseen olin ärsyyntynyt itseeni, koska en ollut heti tajunnut, millä tavalla minua katsojana harhautettiin tuntemaan sympatiaa  jenkkisotilaita kohtaan ja unohtamaan taustalla vaikuttavat rakenteet.

Nämä ajatukset aivolohkossani jatkoin juoksuani Katajanokalta kohti Kauppatoria, kun silmiini osui kyltti, jossa hauskannäköinen klovni nostaa silinteriään ja viereen on laitettu teksti, joka toteaa "Ole ympäristön ystävä!" Plakaatti on ruuvattu kiinni paikallisen jäätelökioskin kylkeen, mikä tuntui varsin loogiselta, kun huomasin jäätelöfirman logon klovnin vatsan kohdalla.

Haluan uskoa informoitujen ihmisten kykyyn tehdä vastuullisia valintoja, ja siksi olen pitkään uskonut tiedotuksen ja valistuksen voimaan ympäristötietoisuuden kasvattamisessa. Tästä syystä ensimmäinen reaktioni kylttiin olikin positiivinen.  "Onpa hienoa, että kuluttajia tällä tavalla muistutetaan päivittäisten valintojen merkityksestä luonnon hyvinvoinnille". Samalla takaraivossani aktivoitui yhdeksän vuoden takaisen elokuvakokemuksen  jättämä muistijälki. Loppulenkin ajaksi syvennyin miettimään Hootia, Somalian konfliktia ja nykyajan kuluttajasoturia konsumerismin taistelukentillä.

Nyky-yhteiskunnassa yksittäisen kuluttajan taisteluliiviin sysätään sekä omaan elämään että ympäröivään yhteiskuntaan liittyvää vastuunkantoa. Älä tupakoi, älä syö roskaruokaa, älä osta tavaroita, joita et tarvitse, käytä julkisia, kierrätä, suosi luomu -ja lähiruokaa, tee sitä, alä tee tätä. Muista samalla auttaa lähimmäisiäsi ja pelastaa maailman köyhät ja kärsivät! Älkää ymmärtäkö väärin,  tiedottaminen ja ihmisten valistaminen on tärkeää, mutta nykyjärjestelmän kaksinaismoralistinen luonne on yksinkertaisesti törkeää vastuun sysäämistä taholle, joka on usein ristiriitaisten  vaatimusten ja status quoa ylläpitävien sosiaalisten rakenteiden armoilla.

Kuluttaja-kansalaista muistutetaan jatkuvasti muuttuvan ilmaston ja rajallisten luonnonvarojen asettamista rajoitteista. Samaan aikaan talouskasvun ylläpitämisestä huolestunut valtio ja liiketoimintaansa kasvattavat yritykset pyrkivät tekemään kaikkensa ihmisten kulutuksen lisäämiseksi. Hallitus muistuttaa ihmisiä ostamisrituaalin tärkeydestä bruttokansantuotteen kasvattamisen kannalta. Ainoastaan talouskasvun avulla  ihmisillä riittää töitä ja valtiolla verotuloja, joilla maksaa koulutus, eläkkeet ja terveydenhuolto. John Maynard Keynes kirjoitti aikanaan säästäväisyyden paradoksista (paradox of thrift), jonka idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on seuraava: laman aikana ihmisille syntyy halu säästää, ei kuluttaa. Kuitenkin kansantalouden näkökulmasta tämä toiminta nimenomaan pahentaa lamaa, joka aiheuttaa ihmisissä yhä suuremman säästämishalun, joka puolestaan edelleen syventää lamaa jne. Ratkaisuksi Keynes ehdottikin julkisen kulutuksen ja investointien lisäämistä taloudellisen laskusuhdanteen aikana, jotta kierre saadaan katkaistua ja ihmiset palaamaan kuluttamisen tielle.

 Säästäväisyyden paradoksi on erityisen ajankohtainen finanssikriisin ja sitä seuranneen globaalin laman jälkitunnelmissa. Valtiot, yritykset ja ihmiset elivät yli varojensa ja  lainasivat rahaa kuin huomista ei olisi, mutta kuplan puhjettua järjestelmään piti tunkea lisää rahaa, ettei se romahtaisi kokonaan. Olet elänyt yli varojesi, sen on loputtava nyt! Älä kuitenkaan säästä liikaa, koska sitten meillä on vielä kurjempaa! Niin ja sitten on vielä se ilmasto-ongelma mikä tarvitsisi myös ratkaista, mutta jutellaan siitä myöhemmin. Pari vuotta sitten Helsinki täyttyi "Älä ruoki lamaa"-julisteista, joissa muistutettiin "turhan säästämisen" vaarallisuudesta kansantaloudelle. Ei yhtään ihme, että valistuneemmallakin ihmisellä menee sormi suuhun siinä, mitä kulloinkin pitäisi tehdä.

Tiedotuksen lisäksi monet maat lanseerasivat talouden piristämiseksi kampanjoita, joilla pyrittiin kannustamaan ihmisiä kuluttamiseen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa oli käytössä "cash for clunkers"-ohjelma, jossa kuluttajat saivat hyvityksen liittovaltiolta heidän vaihtaessaan autonsa uuteen. Ohjelman tavoitteena oli ensisijaisesti stimuloida kulutusta ja saada teollisuudelle kysyntää. Se mikä oli hyväksi autoteollisuuden työpaikoille, ei välttämättä ollut sitä kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiselle tai vaihtoehtoisten ratkaisujen (julkinen liikenne, sähköautot) kehittämiselle. Yksittäinen kansalais-kuluttaja on vapaata riistaa konsumerismiin keskittyvässä yhteiskunnassa. Vuonna 2009 yritykset käyttivät globaalisti n. 450 miljardia Yhdysvaltain dollaria mainontaan. Merkittävä osuus näistä varoista kohdistuu nimenomaan erilaisia terveys -ja ympäristöhaittoja aiheuttavien tuotteiden myynnin lisäämiseen, kuten alkoholi, -tupakka, -auto -ja pikaruokateollisuuden tuotteiden kulutuksen lisäämiseen. Yhdysvalloissa on tehty tutkimuksia mainonnan vaikutuksista ihmisiin. Niissä on havaittu, että esimerkiksi pikaruokamainostamisen kieltämisellä on positiivisia vaikutuksia ylipaino-ongelmiin, eritoten lasten ja nuorten kohdalla.

Valistuksella ja tiedotuksella saavutettu kuluttajien ympäristötietoisuuden nousu on herättänyt yritykset hyödyntämään viherpesua tuotteidensa markkinoinnissa. Viherpesu on toimintaa, jossa kuluttajille pyritään markkinoimaan yrityksen tarjoamia tuotteita ekologisina tai eettisinä vaihtoehtoina, vaikka ne eivät sitä oikeasti ole. Viherpesua harjoittavat erityisesti sellaiset yritykset, joiden toiminnasta aiheutuvat negatiiviset ympäristövaikutukset ovat suuria. Esimerkiksi brittiläinen BP (lyhenne vaihtui muutama vuosi sitten British Petroleumista Beyond Petroleumiin) korostaa yhteiskuntavastuuraportissaan, kuinka heidän öljytankkereissaan on siirrytty maaliin, joka vähentää kuljetuksen hiilidioksipäästöjä pienentyneen virtausvastustuksen takia. Raportin kirjoittajilta oli unohtunut mainita ihan vertailun vuoksi Meksikonlahden öljykatastrofin vaikutukset yrityksen ekologiseen jalanjälkeen.

Filosofi Slavoj Zizek  toteaa, että nykyinen markkinatalousjärjestelmä on tehnyt kuluttamisesta rituaalin, jossa ihmiset eivät osta itselleen enää tuotetta johonkin tarpeeseen, vaan yhä enenevässä määrin oman tiedostavan ja luonnosta välittävän identiteetin pönkittämiseen. Hän nostaa esimerkiksi Starbucks-kahvilaketjun, joka on muuttanut sloganinsa muotoon "It´s not what you are buying, it´s what you are buying into." Kuppi kahvia piristää päivääsi ja tekee maailmasta hitusen paremman paikan elää. Zizekin mukaan yritykset mainostavat tuotteitaan maailmaa parantavina, vaikka tosiasiassa ne ylläpitävät ympäristöä saastuttavia ja epäoikeudenmukaisuutta vahvistavia rakenteita.  Esimerkiksi ruotsalainen halpavaateketju H&M myy kyseenalaisissa olosuhteissa tuotettuja vaatteitaan milloin aliravittujen AIDS-lasten, milloin sademetsien pelastamisen verukkeella.

Haluan korostaa, että mielestäni eettisiin ja ympäristöystävällisiin valintoihin kannustamisessa ei ole mitään vikaa. On hyvä, jos kuluttaja miettii ostamiensa asioiden vaikutuksia ympäristöön ja muihin ihmisiin. Luomun ja lähiruoan suosiminen on tutkitusti parempi vaihtoehto ympäristön kannalta, joka vähentää päästöjä, lannoitteiden ja torjunta-aineiden käyttöä ja parantaa eläinten hyvinvointia. Mutta on turha odottaa, että muutos tapahtuu ainoastaan tätä kautta. On olemassa yrityksiä, jotka aidosti pyrkivät parantamaan oman toimialansa kestävyyttä. On kuitenkin olemassa suuri määrä toimijoita, jotka toimivat ympäristöä ja ihmisiä kunnioittamattomalla tavalla. Kokonaisvaltainen ja rakenteellinen tarkastelu on ainoa vaihtoehto ympäristöongelmien ratkaisemisessa, sillä yksityiskohtiin on helppo hukkua. On yhdentekevää, jos valitset reilun kaupan kahvia kierrätettävässä pahvimukissa, jos kahvinhakureissu on taitettu bensaa nielevällä katumaasturilla. Ekoarkkitehti William Mcdonough on todennut osuvasti, että on turha kuvitella, että ihmisen luontoa tuhoava toiminta muuttuu yhtäkkiä päinvastaiseksi strategialla, jossa jatkuvasti kasvava määrä yrityksiä ja kuluttajia yrittää olla vähän vähemmän pahoja päivittäisessä toiminnassaan.

Yrityksien ja valtioiden kuluttaja-kansalaisen niskaan sysäämä vastuu itsestä, ympäristöstä ja  yhteiskunnasta on ongelmallinen ja ristiriitainen. Ihmisiä on turha vaatia toimimaan ympäristöystävällisesti, mikäli yhteiskunnan rakenteet ja vallitsevat normit samaan aikaan ovat konfliktissa näitä tavoitteita vastaan. Amerikkalaiset  Richard Thaler ja Cass Sunstein käyttävät vuonna 2008 ilmestyneessä Nudge-kirjassaan termiä valintojen arkkitehtuuri (choice architecture). Käsitteellä he tarkoittavat toimintaa, jolla valinnat tehdään mahdollisiksi ja tuodaan konkreettisella ja helpolla tavalla ihmisille punnittaviksi. On turha kannustaa ihmisiä julkisen liikenteen asiakkaiksi, jos järjestelmän toimivuuteen ja helppokäyttöisyyteen ei panosteta. Polkupyöräilyä ei voi edistää, ellei siitä tehdä helppoa ja kaikin puolin kannattavaa pyöräilijän näkökulmasta. 

Hootin tavoin kansalais-kuluttaja on pitkälti jo tehtyjen päätösten ja vallitsevien sosiaalisten rakenteiden armoilla. Juostessaan luotisateessa Mogadishun kaduilla, Hoot ei voinut pysähtyä, ottaa satelliittipuhelinta käteen ja soittaa Bill Clintonille kysyäkseen miksi helvetissä olen täällä ammuttavana? Varmasti asia oli käynyt Hootin mielessä aikaisemmin, mutta juuri sillä hetkellä hänen täytyi keskittyä oman ja taisteluparin hengissä pysymiseen. Yhtä lailla yksittäisen kansalais-kuluttajan on arjen ja työnteon taistelutantereella vaikea pysähtyä ja kyseenalaistaa niitä valtarakenteita, joita hän omilla valinnoillaan on ylläpitämässä. Varsinkin kun samaan aikaan hän on yritysten viherpesun ja valtion talouskasvun tärkeydestä muistuttavan propagandapommituksen kohteena. Varmasti kuluttaja-kansalainen on miettinyt lisääntyvän työnteon ja siitä aiheutuvan stressin järkevyyttä tilanteessa, jossa ainoa asia mitä hänellä ei vielä ole tarpeeksi, on aika. Ehkä voisin vähän downshiftata, lähteä reissuun tai hoitaa kasvimaata? Toisaalta asuntolainaa on maksettava ja lapsetkin tarvitsisivat uudet läppärit ja matkapuhelimet, koulussa kuulemma syrjäytyy porukasta helposti jos ei ole uusimpia ja viileimpiä laitteita.

Monimutkaisten yhteiskunnallisten kysymysten ja erilaisten ympäristöongelmien sysääminen yksin kuluttajan niskaan on epäoikeudenmukaista ja ja katseet todellisista ongelmista pois kääntävä harhautus. Ilman kokonaisvaltaista, nykytilannetta ylläpitävien sosiaalisten valtarakenteiden kriittistä tarkastelua ei voida tehdä suuria ja vaikuttavia muutoksia. Ilmastonmuutoksen kaltaisten globaalien ympäristöhaasteiden ratkaiseminen ei onnistu pelkästään kaupassa suoritettavan, lompakolla äänestämisen kautta.

Hyvää pääsiäistä!