 |
| Lähde: Max Roser, Our World in Data (2019) |
Suomessa on käynnissä iso syntyvyys -tai suoremmin sanottuna vauvakatokeskustelu. Tilastojen valossa elämme hätkähdyttävän poikkeuksellista aikaa. Vastasyntyneiden määrä on vähentynyt Suomessa koko 2010-luvun ja pienentynyt 1800-luvun nälkävuosien tasolle. Tilastokeskuksen tuoreimman syksyllä 2019 julkaistun väestöennusteen mukaan Suomessa ei 15 vuoden kuluttua ole enää yhtään maakuntaa, jossa syntyy enemmän ihmisiä kuin kuolee (jos syntyvyys pysyy nykyisellä tasolla). Tämä tarkoittaisi, että Suomen väkiluku lähtee laskuun vuonna 2031.
Tilanne on täysin poikkeuksellinen maamme historiassa. Onko muutos väliaikainen vai pysyvä? Mistä se johtuu? Onko kysymys yksilöllisistä vai yhteiskunnallisista muutostekijöistä? Voidaanko tai pitäisikö tilanteeseen vaikuttaa jollain tavalla?
Suomalaisen yhteiskunnan kannalta väestön ikääntyminen ja väheneminen tulee vaikuttamaan aivan kaikkeen päiväkodeista ja kouluista puolustusvoimiin, kulutukseen (Japanissa myydään enemmän aikuisten vaippoja kuin lasten) vanhustenhuoltoon ja eläkkeisiin. Itse asiassa koko suomalaisen hyvinvointivaltion perusta järkkyy tämän tiedon edessä. Yhteiskunnan ja päätöksentekijöiden kannalta isoin haaste on, että kukaan ei tunnu oikein tietävän mistä tilanne johtuu.
Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch kommentoi Helsingin Sanomissa helmikuun alussa näin:
”Olemme tilanteessa, jota ei ole varaa vähätellä. Syntyvyys tuskin nousee enää aiemmalle tasolle, mutta pitäisi miettiä, miten alas meno pysäytetään.”
Kukaan ei siis tällä hetkellä kunnolla tiedä, mistä vauvakato johtuu. Monet tutkijat sanovat syntyvyyden laskua tieteelliseksi arvoitukseksi. Mutta hypoteeseja on esitetty laidasta laitaan. Älylaitteet, millenniaalisukupolven odotukset elämästä, taloudellisten kannustimien puute, työkeskeisyys, epävarma tulevaisuus ja ilmastonmuutos, miesten ja naisten eriytyminen maantieteellisesti…Kuten monissa muissakin yhteiskunnallisissa ilmiöissä selittäviä tekijöitä on varmasti useampia. Mutta minua alkoi kiinnostaa kysymys siitä, onko Suomen tilanne poikkeuksellinen maailman muihin valtioihin tai historiaan verrattuna? Miten kansakuntamme tilanne näyttäytyy historiallisessa ja globaalissa kontekstissa?
Väestönkasvun erittäin lyhyt historia voidaan tiivistää seuraavasti. Viimeiset 11 000 vuotta ihmiskunnan historiasta väestön määrä polki lähes paikallaan. Ihmisiä syntyi paljon, mutta kuolleisuus oli korkeaa ja tästä johtuen ihmisten määrä maapallolla ei juurikaan lisääntynyt (noin 0,04 % vuodessa). 1800-luvun alussa meitä oli kuitenkin tasaisella hitaalla tahdilla jo miljardi. Sitten tapahtui jotain, joka mullisti perinteisen korkea syntyvyys, korkea kuolleisuus - yhtälön. Elinolosuhteet paranivat teollistumisen myötä, terveydenhuolto parani, kuolleisuus pieneni ja väestönkasvu kiihtyi dramaattisesti. Vuonna 1950 meitä oli 2,5 miljardia, vuonna 1987 5 miljardia ja vuonna 2010 jo 7 miljardia. Väestömäärän tuplaantumiseen vaadittu aika puolittui joka kerta.
Jos katsotaan ihmismäärän sijaan vuosittaista väestön vuosittaisen kasvun huippua niin se oli vuonna 1968 (2,1 %). Yhtä nopeasti kuin vuosikasvu oli mennyt ylös, se tuli alas ja vuonna 2019 vastaava luku oli 1,08 %. Ihmiskunta koki alle 100 vuoden aikana täysin poikkeuksellisen väestömäärän kasvun ja myös kasvutahdin hidastumisen takaisin 1940-luvun tasolle.
Onko väestönkasvu tai tässä tapauksessa sen puute ongelma? Ihmiskunnalla on ollut satoja vuosia ristiriitainen suhtautuminen väestönkasvuun. Ainakin 1700-luvun lopusta asti on puhuttu globaalista väestökriisistä nimenomaan siitä näkökulmasta, että meitä ihmisiä syntyy liikaa ja yhdistettynä lisääntyvään kulutukseen, se tulee aiheuttamaan ympäristökriisin. Kestämättömän väestönkasvun vaaroista on kirjoitettu lukuisia teoksia alkaen Thomas Malthusista vuonna 1798. Edelleen kestämättömistä väestömääristä varoittelevia kirjoja julkaistaan tasaiseen tahtiin. Mutta näiden ulottuvuuksien lisäksi keskusteluun on nousemassa uudenlainen näkökulma. Jotkut ovat esittäneet väitteen, että ihmiskunta on itse asiassa tiellä, jonka päässä kutistumme takaisin pisteeseen, josta lähdimme 11 000 vuotta sitten.
Darrell Brickerin ja John Ibbitsonin julkaisemalla Empty Planet – The Shock of Global Population Decline on suuri merkitys myös Suomessa käytävälle syntyvyyskeskustelulle. Brickerin ja Ibbitsonin arvio on, että seuraavan 30 vuoden aikana seuraa globaali väestömäärän lasku, jota ei voi pysäyttää. Heidän mukaansa nimittäin yksi historian opetuksista on, että nopea väestönkasvu on väliaikainen poikkeus pitkällä aikavälillä tarkasteltuna. Monissa teollisuusmaissa, kuten Yhdysvalloissa, syntyvyys on ollut tasaisessa laskussa jo yli 150 vuotta. Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat (baby boomers) ovat anomalia, poikkeuksellinen yhden sukupolven hyppäys ylöspäin, joka tasaantuu nyt tasaiseen laskuun.
Kirjoittajien mukaan ihmiskunnalla on edessään ei väestöräjähdys ja siitä seuraava ympäristökriisi vaan vähenevän väestön kriisi, joka asettaa kaikki yhteiskunnat maailman historiassa täysin poikkeukselliseen tilanteeseen. Ikääntyvä ja pienenevä väestö muuttaa kaiken ja yhteiskuntien tulee varautua tähän jo nyt.
Väestömäärissä pienillä muutoksilla on iso vaikutus. YK:n väestöennusteissa on arvioitu kokonaishedelmällisyyden kehitystä eri poluilla. Keskimmäisessä ennusteessa vuonna 2100 ihmisiä 11,2 miljardia. Mutta jos sama luku olisikin 0,5 lasta suurempi meitä olisi tämän vuosisadan lopussa 17 miljardia. Jos luku olisikin keskimmäistä ennustetta 0,5 lasta pienempi, ihmiskunta päätyisi kutistuvalle väestöpolulle ja 7 miljardiin. Onko laskennallisesti syntyvä 0,5 lasta paljon vai vähän? Suomessa alkanut vauvakatokeskustelu alkoi juuri siitä, että Tilastokeskus arvioi kokonaishedelmällisyyden putoavan 0,5:llä (1,80 lasta, 2012 -> 1,3 lasta 2018). Voisiko vastaava pudotus tapahtua globaalisti? Brickerin ja Ibbitsonin mukaan kyllä, ja siitä on esimerkkejä monista maista.
Väestö vähenee jo monissa teollisuusmaissa. Japani, Etelä-Korea, Espanja, Italia ja suuri osa Itä-Eurooppaa on jo pienenevän väestömäärän polulla, mutta todellinen uutinen on se, että tämä on tapahtumassa myös Kiinan kaltaisissa suurissa kehittyvissä talouksissa muutaman vuoden päästä. Vuosisadan puolivälissä perässä seuraa Brasilia, seuraavaksi Indonesia ja sitten Intia. Kokonaishedelmällisyys on korkeaa enää Afrikassa ja Lähi-idässä. Erittäin nopea muutos kokonaishedelmällisyyden putoamisessa globaalisti tapahtuu kirjaimellisesti silmiemme edessä yhden tai kahden sukupolven aikana. Ja kun syntyvien lasten määrä putoaa, ei se enää nouse. Mutta miksi?
Kirjoittajat selittävät nopeaa muutosta muutamalla globaalisti vaikuttavalla tekijällä, tai megatrendillä, kuten hieman hienommin sanotaan. Nämä ovat kaupungistuminen, naisten aseman, koulutuksen, terveydenhuollon ja päätösvallan paraneminen. Muutostrendit ovat nähtävillä ympäri maailmaa, hieman eri muodossa ja tahdissa. Se mikä tapahtui teollisuusmaissa 100 vuoden aikajänteellä tapahtuu kehitysmaissa nyt paljon nopeammassa aikataulussa.
Yli puolet maailman väestöstä asuu jo kaupungeissa ja YK ennustaa, että vuoteen 2060 mennessä luku nousee yli 66 %. Kaupungistuminen vaikuttaa ihmisten arvojen muutokseen ja työn sekä muun sosiaalisen elämän houkuttelevuuteen. Mutta se muuttaa myös sosiaalisten tekijöiden painoarvoa sekä vertailukohdan aikuisuudesta ja perheen perustamisesta. Kaupungeissa ystävät, työ -ja muut sosiaaliset piirit korvaavat maaseudun perheen ja suvun. Sukulaiset ovat pienenevässä roolissa ihmisten sosiaalisissa suhteissa ja sitä kautta paineissa ja odotuksissa perheen perustamisesta tai lasten saannista. Toinen globaalisti vaikuttava tekijä on myös uskontojen pienenevä rooli ihmisten elämässä. Syntyvyys on tilastojen valossa korkeampaa maissa, joissa uskonnolla on vahvempi rooli yhteiskunnallisessa keskustelussa ja ihmisten arjessa.
Suomessa, kuten muissakin maissa mietitään kuumeisesti keinoja vaikuttaa syntyvyyteen valtion päätösten kautta. Evidenssin pohjalta kirjoittajat toteavat, että tämä on hankalaa ja tehotonta. Kun yhteiskunnassa päädytään matalaan syntyvyyteen (yksi tai kaksi lasta), se lukittuu sosiaalisena normina. Esimerkiksi Ruotsin kokemusten pohjalta johtopäätös on, että avokätinen tukipolitiikka nostaa vain hetkellisesti syntyvyyttä, mutta tulee erittäin kalliiksi ja siksi lähes mahdottomaksi pitää yllä pidemmällä aikavälillä. Valtion ohjauskeinot ovat rajallisia eivätkä ne vaikuta isojen trendien muutosvoimaan. Myös koettu epävarmuus tulevaisuudesta on nykyään paljon laajempi kuin vain yksittäiseen yhteiskuntaan liittyvä asia, jota voidaan politiikalla muuttaa. Maailmantalouden kehitys, teknologinen muutos, ilmastonmuutos ja monet muut globaalit muutosvoimat vaikuttavat enemmän ihmisten arvioihin tulevaisuudesta ja valinnoista.
Toinen tie väestönkasvun ylläpitämiseksi löytyy Kanadasta, jossa ratkaisu on houkutella maahanmuuttajia. Maa on vuosikymmeniä ollut suurin per capita – maahanmuuton kohde ja tätä kautta onnistunut pitämään väestökehityksen suotuisana. Kirjoittajien arvio on kuitenkin, että tämä tie ei ole poliittisesti mahdollinen kuin kouralliselle maita. Väestön vähenemisen pysäyttäminen edellyttäisi sekä maahanmuuton että monikulttuurisuuden hyväksymistä. Kummatkin vaikuttavat olevan haastavia poliittisia teemoja Euroopassa, mutta myös Aasiassa.
Kirjasta jäi itselleni päällimmäiseksi ajatukseksi se, että Suomen kokonaishedelmällisyyden lasku on kansainvälisten trendien valossa lähes vääjäämätön yhteiskunnallinen kehitys. Erilaisilla perhemyönteisillä päätöksillä ja taloudellisella tuella voidaan vaikuttaa tilanteeseen jonkin verran, mutta vain rajallisesti ja väliaikaisesti. Suurimmat muutostekijät syntyvyyden pienenemisessä tulevat kaupungistumisen ja ihmisten vaurauden ja päätösvallan kasvun myötä tulevista tekijöistä.
Työn ja perheen yhteensovittamista ja lapsiystävällistä politiikkaa kannattaa harjoittaa monista syistä, mutta meidän tulisi myös jo nyt valmistautua ajatukseen, että väestö ei Suomessa, Euroopassa tai edes globaalisti enää kasva kuin joitain vuosikymmeniä. Globaalin väestönkasvun pysähtyminen ja kääntyminen laskuun tulee muuttamaan aivan fundamentaalisella tavalla yhteiskuntia, taloutta ja politiikkaa. Lyhyen mutta nopean väestönkasvun jälkeen meidän pitää miettiä miltä haarmaantuvan ja vähenevän väestön maailma näyttää.
Empty Planet: The Shock of Global Population Decline by
Darrell Bricker and John Ibbitson
