 |
| Nykykehitys ja päästöjen vähentämispolku alle 2 C-asteen polulle. |
Kansainvälisen ilmastopolitiikan päivittäinen seuraaminen on uuvuttavaa ja vahvaa tulevaisuudenuskoa vaativaa puuhaa. Harvassa asiassa on pöydällä on samanaikaisesti täysin vastakkaiset skenaariot ihmiskunnan nykymuotoisesta romahduksesta ja toisaalta valtavat mahdollisuudet, joita vähähiiliseen maailmaan siirtyminen toisi tullessaan.
Daniel Kahnemann ja Amos Tversky tekivät uraauurtavaa työtä erilaisten ajatusvirheiden ymmärtämisessä. Yksi niistä on sisäisen ja ulkoisen katsantokannan ongelma. Tiivistettynä ajatusvirheessä on kyse siitä, että kaikki ihmiset ajautuvat ajattelussaan helposti kuplaan, jonka sisällä tietyistä asioista tulee itseään vahvistavia totuuksia. Kuplaan ajautumisen riski on erityisen suuri politiikassa, jossa ideologiat ja mielipiteet sekoittuvat objektiivisuuteen ja faktoihin päivittäin. Asia on helppo havaita myös ilmasto -ja energiapolitiikan ympärillä käytävässä keskustelussa, jossa on karkeasti ottaen kaksi leiriä: teknologiauskovaiset ja fatalistit.
Teknologiauskovaisille uusiutuvan energian nopea kehitys (erityisesti aurinko ja tuuli) ovat esimerkkejä siitä kuinka ihmiskunta siirtyy aivan pian kohti vihreää onnelaa, jossa ilmaista energiaa on loputtomasti kaikkien saatavilla. Fatalistit puolestaan katsovat luonnonlain tavalla lisääntyvää energiankäyttöä, fossiilisten polttoaineiden ylivaltaa ja päätyvät nopeasti johtopäätökseen, että tämän kehityksen muuttaminen on lähes mahdotonta ilmastotieteen edellyttämässä aikataulussa.
Kumpaankin katsontakantaan on helppo löytää vahvistusta päivittäisestä uutisvirrasta. Kumpaakin näkökulmaa voi pitää myös lähtöoletuksiltaan ongelmallisena. Teknologiauskovainen luottaa liikaa alhaalta ylös tapahtuvaan muutokseen ja unohtaa helposti järjestelmätason tarkastelun ja nykyjärjestelmään sisäänrakennetun inertian. Vaarana on, että toimet keskitetään sinne, missä ne ovat poliittisesti helppoja saavuttaa, mutta kokonaisuuden eli päästöjen nopean globaalin vähentämisen kannalta merkityksettömiä. Fatalistin viesti puolestaan lamauttaa ihmiset toimettomuuteen ja alistumaan nykytilanteeseen. Miksi edes yrittää, jos toivo on ilmasto-ongelman ratkaisemisesta on käytännössä jo menetetty?
Kumpaankin katsontakantaan on helppo löytää vahvistusta päivittäisestä uutisvirrasta. Kumpaakin näkökulmaa voi pitää myös lähtöoletuksiltaan ongelmallisena. Teknologiauskovainen luottaa liikaa alhaalta ylös tapahtuvaan muutokseen ja unohtaa helposti järjestelmätason tarkastelun ja nykyjärjestelmään sisäänrakennetun inertian. Vaarana on, että toimet keskitetään sinne, missä ne ovat poliittisesti helppoja saavuttaa, mutta kokonaisuuden eli päästöjen nopean globaalin vähentämisen kannalta merkityksettömiä. Fatalistin viesti puolestaan lamauttaa ihmiset toimettomuuteen ja alistumaan nykytilanteeseen. Miksi edes yrittää, jos toivo on ilmasto-ongelman ratkaisemisesta on käytännössä jo menetetty?
Ilmastonmuutoksen ratkaiseminen vaatii valtavaa systeemistä muutosta tavoissamme tuottaa ja kuluttaa energiaa, liikkua ja ruokkia itsemme. Mikä siis avuksi tilanteessa, jossa suurin osa keskustelusta käydään yksittäisten ratkaisujen ympärillä ilman kokonaiskuvaa siitä mitä saasteita ilmakehään lopulta päätyy?
Kahnemannin ja Tverskyn neuvo on hakea perspektiiviä tilastoista, joilla pystytään välttämään sisäisen ja ulkoisen näkemyksen sudenkuopat. Mikä olisi realistinen ja objektiivinen arvio vaaditusta muutosnopeudesta? Miltä näyttävät energiasiirtymät (energy transitions) historian valossa? Onko mahdollista tehdä ilmastonmuutoksen edellyttämä nopea muutos fossiilisista ratkaisuista päästövapaseen tuotantoon ja kulutukseen? Mitä voimme oppia historiallisista esimerkeistä?
Tämän alan yksi tunnetuimmista tutkijoista tsekkiläis-kanadalainen Vaclav Smil, jonka tutkimukset piirtävät melko pessimistisen kuvan siitä voiko ilmastonmuutoksen edellyttämä muutos tapahtua tarpeeksi nopeasti.
"It is impossible to displace this [fossil fuel] supersystem in a decade or two—or five, for that matter. Replacing it with an equally extensive and reliable alternative based on renewable energy flows is a task that will require decades of expensive commitment. It is the work of generations of engineers."
Lähtökohtaisesti samoilla linjoilla, mutta hieman optimistisemmalla johtopäätöksellä on Cambridgen M.J. Kelly , joka toteaa:
"An examination of successful and failed introductions of technology over the last 200 years generates several lessons that should be kept in mind as we proceed to 80% decarbonize the world economy by 2050. I will argue that all the actions taken together until now to reduce our emissions of carbon dioxide will not achieve a serious reduction, and in some cases, they will actually make matters worse. In practice, the scale and the different specific engineering challenges of the decarbonization project are without precedent in human history. This means that any new technology introductions need to be able to meet the huge implied capabilities. An altogether more sophisticated public debate is urgently needed on appropriate actions that (i) considers the full range of threats to humanity, and (ii) weighs more carefully both the upsides and downsides of taking any action, and of not taking that action."
Benjamin Sovacool julkaisi 2016 alkupuolella tutkimuksen, joka kartoittaa aiemmin historiassa tapahtuneita energiasiirtymiä ja yrittää vetää yhteen niistä opittuja kokemuksia. Hyvä uutinen on, että energiasiirtymät eivät välttämättä kestä vuosikymmeniä tai –satoja. Puusta kivihiilen siirtyminen kesti 100–160 vuotta, sähkön kohdalla vastaava muutos kesti 40–70 vuotta. Toisaalta pienemmän mittakaavan esimerkit kertovat paljon nopeammista siirtymistä. Esimerkiksi Ontario siirtyi pois kivihiilestä 10 vuodessa, Ranska ajoi ydinvoiman ylös 12 vuodessa ja Brasilia siirtyi etanolin käyttöön liikenteessä kuudessa vuodessa.
Kahnemannin ja Tverskyn neuvo on hakea perspektiiviä tilastoista, joilla pystytään välttämään sisäisen ja ulkoisen näkemyksen sudenkuopat. Mikä olisi realistinen ja objektiivinen arvio vaaditusta muutosnopeudesta? Miltä näyttävät energiasiirtymät (energy transitions) historian valossa? Onko mahdollista tehdä ilmastonmuutoksen edellyttämä nopea muutos fossiilisista ratkaisuista päästövapaseen tuotantoon ja kulutukseen? Mitä voimme oppia historiallisista esimerkeistä?
Tämän alan yksi tunnetuimmista tutkijoista tsekkiläis-kanadalainen Vaclav Smil, jonka tutkimukset piirtävät melko pessimistisen kuvan siitä voiko ilmastonmuutoksen edellyttämä muutos tapahtua tarpeeksi nopeasti.
"It is impossible to displace this [fossil fuel] supersystem in a decade or two—or five, for that matter. Replacing it with an equally extensive and reliable alternative based on renewable energy flows is a task that will require decades of expensive commitment. It is the work of generations of engineers."
Lähtökohtaisesti samoilla linjoilla, mutta hieman optimistisemmalla johtopäätöksellä on Cambridgen M.J. Kelly , joka toteaa:
"An examination of successful and failed introductions of technology over the last 200 years generates several lessons that should be kept in mind as we proceed to 80% decarbonize the world economy by 2050. I will argue that all the actions taken together until now to reduce our emissions of carbon dioxide will not achieve a serious reduction, and in some cases, they will actually make matters worse. In practice, the scale and the different specific engineering challenges of the decarbonization project are without precedent in human history. This means that any new technology introductions need to be able to meet the huge implied capabilities. An altogether more sophisticated public debate is urgently needed on appropriate actions that (i) considers the full range of threats to humanity, and (ii) weighs more carefully both the upsides and downsides of taking any action, and of not taking that action."
Benjamin Sovacool julkaisi 2016 alkupuolella tutkimuksen, joka kartoittaa aiemmin historiassa tapahtuneita energiasiirtymiä ja yrittää vetää yhteen niistä opittuja kokemuksia. Hyvä uutinen on, että energiasiirtymät eivät välttämättä kestä vuosikymmeniä tai –satoja. Puusta kivihiilen siirtyminen kesti 100–160 vuotta, sähkön kohdalla vastaava muutos kesti 40–70 vuotta. Toisaalta pienemmän mittakaavan esimerkit kertovat paljon nopeammista siirtymistä. Esimerkiksi Ontario siirtyi pois kivihiilestä 10 vuodessa, Ranska ajoi ydinvoiman ylös 12 vuodessa ja Brasilia siirtyi etanolin käyttöön liikenteessä kuudessa vuodessa.
Amerikkalainen David Roberts nostaa esiin mielenkiintoisia näkökulmia nykyihmisen käytössä olevan teknologian ja sen nopean kehityksen suhteen. Energiateknologiassa tapahtuu joka suunnalla pienenemistä ja hajautumista, joka siirtää kehitystä kohti uusia markkinoita, käyttäjiä ja rahoitusmahdollisuuksia. Tämä mahdollistaa puhtaiden energiaratkaisujen nopeamman leviämisen ja käyttöönoton ja siksi historiallisesti hitaat siirtymät eivät välttämättä tarkoita, että emme pystyisi parempaan.
Energia-ala on siirtymässä puhtaasti suuren mittaluokan infrastruktuurista kohti nopeammin kehittyvää teknologiamarkkinaa ja tämä kehitys on historiallisesti arvioituna poikkeuksellinen. Lisäksi sensori -ja informaatioteknologian kehitys mahdollistaa älykkäämmän ja tehokkaamman energiajärjestelmän rakentamisen. Roberts on melkoinen teknologiaoptimisti, mutta toisaalta hän toteaa Smilin ja muiden energiajärjestelmätutkijoiden olevan liian pessimistisiä.
"We don’t really have a model for an energy transition
that involves intelligent coordination of distributed resources rather
than blunt-force deployment of centralized resources. We’ve never had
the information technology to do it before. Even today, energy IT is in
early development — we have only the faintest idea where it might go or
what new capabilities it might unlock."
Sisäisen ja ulkoisen näkökannan yhdistyminen tuottaa selkeämmän, mutta silti sumuisen kuvan siitä onko meillä enää mahdollisuuksia estää lämpenemisen aiheuttama katastrofaalinen ympäristötuho. Ilmastonmuutos on globaalina ympäristöongelmana vailla historiallista vertailukohtaa. Toisaalta myös teknologinen kehitys mahdollistaa ratkaisut, joita ihmiskunnalla ei aikaisemmin ole tässä mittakaavassa ollut. Historialliset muutokset energiajärjestelmässä ovat olleet suuressa mittakaavassa erittäin hitaita. Toisaalta pienemmässä mittakaavassa ja kuluttajamarkkinoilla meillä on paljon esimerkkejä nopeasta muutoksesta.
Melko selvää on, että pelkkä alhaalta ylös ajettu teknologinen kehitys ei tule riittämään. Jo nykyinen energiainfrastruktuuri ja taloudellisesti hyödyntämiskelpoiset fossiiliset polttoainevarannot ylittävät kirkkaasti ilmastotieteen asettamat rajat niiden käytölle. Tällä hetkellä vähähiiliset energiaratkaisut toimivat pitkälti fossiilisten rinnalla ja niitä täydentäen, ei siten, että ne aidosti korvaisivat saastuttavaa tuotantoa. Nopea ja onnistunut siirtymä vähähiiliseen yhteiskuntaan vaatii taakseen vahvan julkisen
ohjauksen yhdistettynä kuluttajien käytöksen muutokseen ja laajan arsenaalin kannustimia ohjaamaan koko järjestelmä oikeaan suuntaan riittävän nopeasti. Onnistunut energiasiirtymä onkin
siten yhdistelmä kaikkia yhteiskunnallisia keinoja teknologiasta politiikkaan ja markkinoiden ja kuluttajien tehokkaaseen aktivoimiseen.
Tarvitsemme optimisteja ajamaan muutosta ja pessimistejä pitämään kokonaiskuva ja ehdotetut ratkaisut hallinnassa. Tämä on haastavaa ja edellyttää korkeita standardeja poliittisessa keskustelussa. Tehtävä ei ole nykyisessä keskusteluilmapiirissä helppoa tai vaivatonta, mutta se on ainoa kestävä keino saada aikaan pysyvä ja merkityksellinen päästöjen väheneminen ilmakehässä.
Tarvitsemme optimisteja ajamaan muutosta ja pessimistejä pitämään kokonaiskuva ja ehdotetut ratkaisut hallinnassa. Tämä on haastavaa ja edellyttää korkeita standardeja poliittisessa keskustelussa. Tehtävä ei ole nykyisessä keskusteluilmapiirissä helppoa tai vaivatonta, mutta se on ainoa kestävä keino saada aikaan pysyvä ja merkityksellinen päästöjen väheneminen ilmakehässä.
