Kansainväliset ilmastoneuvottelut - pelastuuko maailma?

Dohan ilmastokokous eli ilmastoslangilla COP18

Kansainväliset ilmastoneuvottelut huipentuvat joka vuosi ns. osapuolikokoukseen (COP, Conference Of Parties), joka on koko neuvotteluprosessin ylin päätöksentekofoorumi. Viime vuoden lopulla maat kokoontuivat pieneen, mutta vauraaseen Qatarin öljyvaltioon päättämään ilmastopolitiikan tulevaisuuden suunnasta. Kahden viikon ajan maailman katseet kohdistuivat prosessiin, jossa olisi pitänyt löytää keinot hillitä edelleen rajusti kasvavia kasvihuonekaasupäästöjä. Kokous oli arvioiden mukaan pettymys, niin kuin edellisetkin vastaavat. 

Tulosten kritisointi ja syyllisten etsiminen alkoi välittömästi, kun päätöstekstit oli nuijittu hyväksytyiksi.  Marssijärjestys kritiikille oli tuttu edellisistä kokouksista. Ympäristöjärjestöt ja tutkijat syyttivät valtioita viivyttelystä ja saamattomuudesta, valtiot puolestaan osoittivat sormella toisiaan ja välillä kaikki tahot sekaisin yhdessä koko kansainvälistä neuvotteluprosessia ja YK-järjestelmää. Jotkut jopa spekuloivat ilmastoneuvotteluiden lopettamisella tai siirtämisellä jonnekin muualle. Kuten aikaisemminkin, johtopäätös oli, että tämä ei ratkaisisi itse ongelmaa eli sitä, että kyse on varsin viheliäisestä (wicked) globaalista ongelmasta, jonka ratkaiseminen vaatii kaikkien osallistumista ja panosta. Kuten aiemminkin, tässä sekamelskassa aitoa muutosta toteuttavien tahojen viesti hukkui yleisen pettymyksen ja epätoivon alle.

Ilmastoneuvottelut ovat vaikeat, koska pöydällä olevat kysymykset ovat osapuolille kansallisesti äärimmäisen tärkeitä (esim. energiapolitiikka, ruoantuotanto, talouskasvun ylläpitäminen). Neuvottelupöydässä istuu 195 valtiota, joiden intressit ovat usein täysin ristiriidassa keskenään. Hyvänä esimerkkinä toimii kansainvälisen talouden riippuvuus fossiilisista polttoaineista. Osa maista haluaa vähentää riippuvuutta (esim. EU, jolla on vähän omia varantoja), osa haluaisi kasvattaa riippuvuutta (esim. Lähi-idän valtiot, jotka mielellään myisivät loputkin öljynsä muille). Väliin mahtuu skitsofreenisesti asiaan suhtautuvia maita, kuten Norja, joka haluaisi öljyä ja kaasua myymällä rahoittaa maailman pelastamisen. Miten tällaisessa tilanteessa voidaan saavuttaa yhteisymmärrys? Käytännössä ei mitenkään.

Vaikeiden asiakysymysten lisäksi neuvotteluprosessia hidastaa klassinen muna vai kana - ongelma. Miten aikaansaada muutos? Ilmastoneuvotteluissa puhutaan bottom-up vs. top-down - paradoksista. Miten sovittaa kansalliset (talouskasvu) ja ylikansalliset (ilmastonmuutoksen hillintä) intressit keskenään? Miten rakentaa luottamusta siihen, että hillintä on pitkällä aikavälillä kaikkien yhteinen etu? Miten ihmiskunta voi siirtyä vähähiiliseen maailmaan siten, että vaurauden tavoittelu on edelleen mahdollista? Lähteekö muutos ruohonjuuritasolta (bottom-up) vai tarvitaanko ensin kansainvälisen sopu toimista ja taakanjaosta ilmastoneuvotteluiden kautta (top-down)? 

Ensimmäistä lähestymistapaa ovat ajaneet monet kehittyvät taloudet ja USA, jälkimmäistä etenkin EU. Kummassakin on omat ongelmansa. Bottom-up-lähestymistapa ei ole riittävän tehokas, koska suurin osa maista ei ole tähän asti halunnut yksipuolisesti tehdä ilmastopolitiikkaa, josta syntyy lyhyellä aikavälillä kustannuksia ja riskejä teollisuustuotannolle. Erityisenä riskinä on pidetty hiilivuotoa, eli tuotannon siirtymistä sääntelyn ulkopuolelle. Riski vapaamatkustajuudesta on olemassa niin kauan kuin kaikki eivät ole talkoissa mukana.

Top-down-lähestymistapa taas luottaa liikaa kansainväliseen sopimusjärjestelmään ja kykyyn löytää yhteinen näkemys vaadittavista toimista. Poliitikot ovat kiinnostuneempia seuraavista vaaleista ja vähemmän seuraavasta sukupolvesta. Joissain asiakysymyksissä yhteisymmärrystä ei yksinkertaisesti ole, kuten edellä mainittu esimerkki öljyriippuvuuden vähentämisestä osoittaa. 

Mikä sitten avuksi melko mahdottomalta tuntuvassa pattitilanteessa? Tuleeko muna ennen kanaa vai päinvastoin? 20 vuotta jatkuneiden ilmastoneuvotteluiden lähempi tarkastelu osoittaa, että kysymyksenasettelu on väärä. Kyse ei ole joko tai - vaan sekä - että - ratkaisusta. Lähestymistavat eivät ole toisiaan poissulkevia vaan toisiaan tukevia. Kansainvälinen ilmastosopu edellyttää kansallisia toimia, ne ovat muutoksen perusta. Kansallisten toimien tuominen kansainvälisiin neuvotteluihin lisää puolestaan luottamusta ja halua keskustella yhteisistä eduista. Toinen ei menesty ilman toista. Parhaimmillaan nämä tavoitteet ruokkivat toisiaan ja kannustavat korkeaan kunnianhimoon.

Hyvänä esimerkkinä vuorovaikutteisuudesta on EU:n vuonna 2005 käynnistämä sisäinen päästökauppa, järjestelmä joka alun perin kehitettiin rajoittamaan hiilivoimaloiden rikkipäästöjä Yhdysvalloissa. EU:n esimerkin pohjalta vastaavia järjestelmiä on jo käynnistetty USA:ssa, Kanadassa, Australiassa, Meksikossa, Kiinassa, Etelä-Koreassa, Taiwanissa, Vietnamissa ja Intiassa. Merkittävä kehitysaskel on se, että useamman järjestelmän kohdalla ollaan suunnittelemassa maiden rajat ylittävää yhdistämistä (USA-Kanada, EU-Australia). Näin alun perin kansallisista järjestelmistä on hiljalleen rakentumassa globaalisti hiiltä hinnoittelevan päästökauppajärjestelmän perusta.

Esimerkkejä positiivisesta paikallisesta muutoksesta löytyy ympäri maailmaa. Yhdysvaltoja on perinteisesti pidetty ilmastopolitiikan pahana poikana, mutta maan käytös neuvotteluissa kätkee taakseen aidon muutoksen osavaltiotasolla. Kalifornian ja itärannikon päästökauppajärjestelmien lisäksi maan tuulivoimakapasiteetti on hurjassa kasvussa. Republikaanien ja demokraattien kiistellessä kongressissa tuulivoimateollisuuden tuottamat työpaikat, verotulot ja puhdas energia kelpaavat yhtä lailla konservatiivisessa Texasissa kuin liberaalissa Kaliforniassa. Iowa - vahva republikaaniosavaltio - tuottaa jo 20 % energiastaan tuulivoimalla. Yhä useampi republikaani kannattaa tuulivoimaa, koska sattumoisin suurin osa Yhdysvaltain tuulivoimapotentiaalista on maan keskiosassa eli alueilla, joissa konservatiivit ovat olleet vahvoilla. Barack Obama kiteytti asian loistavasti sanoessaan, että yksikään poliitikko - demokraatti tai republikaani - ei tule vastustamaan teollisuudenhaaraa, joka tuo työpaikkoja ja talouskasvua omassa vaalipiirissä. Ideologiat ja kiistat ilmastonmuutoksen tieteellisestä perustasta lentävät romukoppaan, kun politiikolle tarjoutuu mahdollisuus päästä leikkaamaan silkkinauhaa uuden tuulivoimatehtaan avajaisissa. 

Myös muissa maissa ollaan tienhaarassa fossiilisten ja uusiutuvien hyödyntämisessä. Australiassa ja Brasiliassa uusiutuvat ovat jo halvempia kuin uudet kivihiili tai maakaasulaitokset - siis ilman mitään tukiaisia tai syöttötariffeja. Aurinkopaneelien hinta on pudonnut 80 % viimeisen viiden vuoden aikana. Pelkästään viime vuonna hinnat putosivat 20 %. Uusiutuviin investointi sisältää vähemmän riskejä ja tuottaa samalla positiivisia sivuhyötyjä, kuten tuontiriippuvuuden vähentyminen, terveyshyödyt ja työpaikat.

Käytännössä kaikki maailman suurimmat taloudet rakentavat tällä hetkellä kansallista ilmasto - ja energialainsäädäntöä, joiden avulla energiatehokkuutta ja uusiutuvia pyritään edistämään (Globe Climate Legislation Study, 3rd Edition). Kyse ei ole enää hatarasta ja irrallisesta ilmastopolitiikasta vaan konkreettisesta kansallisesta hyödystä, joka tukee yhteiskunnallisia ja taloudellisia tavoitteita. Kun yksityisen sektorin investointilogiikka muuttuu ilmastopolitiikka tukevaksi, on muutoksen nopeus ja mittakaava valtavan paljon suurempi verrattuna puhtaasti julkiseen sääntelyyn ja ohjaukseen.

Monimutkaisissa ja vaikeasti hahmotettavissa ilmastoneuvotteluissa on loppuen lopuksi kyse yksinkertaisesta matematiikasta, tai taloustieteilijä Nicholas Sternin sanoin "brutaalista aritmetiikasta". Ihmiskunnan käytettävissä olevat fossiilisten polttoaineiden varat ylittävät sen määrän, jota ilmakehän voidaan päästää ilman, että ilmastonmuutos karkaa käsistä. Tällä hetkellä on käynnissä kilpajuoksu tulevaisuuksien välillä. Lukkiutuuko ihmiskunta tuhoisalle fossiiliselle polulle vai onnistutaanko polku kääntämään vähähiiliseksi? Michael Jacobs kiteytti ristiriidan Guardianissa näin: 

"The battle is being waged in energy and finance ministries around the world, and in the boardrooms of energy companies and their bankers. It is the battle between a high-carbon and a low-carbon energy future. And the outcome is unclear. [...] There are business forces lined up on both sides of this global battle. Counterposed to the fossil fuel industries are the environmental sectors that benefit from climate policy – now a $4tn industry that is sustaining a large number of jobs and growth."

Ilmastoneuvotteluissa pitäisi päästä irti muna vai kana - asetelmasta ja kääntää neuvotteluihin uhrattu aika positiivisen muutoksen luomiseen. Asennemuutosta tarvitaan kaikilta kaikilla tasoilla.  Tämä tarkoittaa keskustelun siirtämisen kepistä porkkanoihin, vastakkainasettelusta ruohonjuuritason muutoksen vahvistamiseen. Kansalliset toimet ovat ilmastopolitiikan peruspilari. Niiden kautta hillintätoimien hyödyt muuttuvat konkreettisiksi sen sijaan, että kiistellään mahdollisista epävarmuuksista ja kustannuksista. Toiminta aiheuttaa positiivisen polkuriippuvuuden ja jatkoaskeleiden ottaminen helpottuu, kun matkaan on lähdetty. Lopulta kansalliset toimet muodostavat pohjan, joka mahdollistaa kansainvälisen ilmastosopimuksen syntymisen.

Kansainvälistä ilmastosopimusta puolestaan tarvitaan kokonaisuuden hallintaan, tavoitteiden koordinointiin, läpinäkyvyyteen ja yhteistyöelementtien vahvistamiseen. Tällä hetkellä ilmastoneuvotteluiden lähettämä signaali epävarmuudesta on väärä. Riitaisalta ja hitaalta vaikuttava prosessi ei kannusta ihmisiä, yrityksiä, valtioita aloittamaan muutosta, koska sen mukanaan tuomia mahdollisuuksia ei nähdä.

Ilmastoneuvottelut itsessään eivät pelasta maailmaa, mutta niillä on tärkeä rooli kokonaisuuden hallinnassa ja positiivisen ilmapiirin luomisessa. Realistiset odotukset ilmastoprosessin suhteen auttaisivat myös ymmärtämään, missä todellinen taistelu vähähiilisen tulevaisuuden puolesta käydään. Muutosta vaaditaan kaikilta, ja ensiaskeleet otetaan paikallisella tasolla.