Huhtikuun alussa Nelosen uutiset raportoi Taloustutkimuksella teetetystä kyselystä, jossa kartoitettiin suomalaisten käsityksiä ilmastonmuutoksesta. Uutinen meni suurin piirtein näin:
Suomalaisten huoli ilmastonmuutoksesta on muuttunut viimeisten neljän vuoden aikana. Vielä neljä vuotta sitten runsaat 40 prosenttia suomalaisista katsoi, että ilmastonmuutos on erittäin vakava ongelma. Nyt erittäin huolestuneiden määrä on pudonnut 23 prosenttiin. Taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Juho Rahkonen totesi tuloksista, että huoli ilmastonmuutoksesta on laskenut tasaisesti vuodesta 2008 tähän päivään. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin muistutti, että enemmistö suomalaisista on (edelleen siis saman tutkimuksen tuloksiin pohjautuen) huolissaan maapallon tulevaisuudesta.
Luettuani uutisen minut valtasi epämiellyttävä sekoitus ihmetystä ja epäuskoa. Tämä Pisa-tutkimuksissa ja kansainvälissä vertailuissa loistava kansakunta ja vastausten loogisuus on suurin piirtein nolla. Miten tämä on mahdollista? Jos ilmastonmuutoksen ja sen taustalla olevien kestämättömien toimintatapojen yhteys maapallon tulevaisuuteen ei mene läpi täällä edistyksellisessä, luontoa arvostavassa ja korkeasti koulutetussa Pohjolassa, niin missä sitten?
Aivan kuin kohtalon johdattamana olin ystäväni suosituksesta käynyt aiemmin samalla viikolla lainaamassa kirjastosta Tommi Uschanovin Suuren kaalihuijauksen. Tämä 2010 julkaistu kirja käsittelee monimutkaista ja vakavia seurauksia tuottavaa ongelmaa, nimittäin yhteiskunnallista tietämättömyyttä. Millaisella pohjalla yhteiskunnallinen mielipiteenmuodostus ja päätöksenteko seisovat nykymaailmassa? Lyhyesti sanottuna ei kovin hyvällä. Vuonna 2008 17 % suomalaisista tiesi oman kotikuntansa veroprosentin ja 38 % osasi nimetä hallituspuolueet. Samaan aikaan veropolitiikkaa ja hallituksen toimintaa kritisoitiin mitä kirjavimmilla argumenteilla. Kirja kysyy oikeutetusti millä oikeutuksella, jos edes perustiedot näistä asioista ovat vain vähemmistön hallussa? Onko yhteiskunnallisessa päätöksenteossa mitään järkeä, jos se perustuu tiedon ja valistuneen keskustelun sijaan älyllisesti laiskoille olettamuksille, ennakkoluuloille ja stereotypioille?
Idealistisesti ajateltuna edustukselliset demokratiat perustavat toimintansa siihen, että enemmistön valitsemat poliitikot kykenevät tekemään yhteisöä hyödyttäviä päätöksiä. Yksinkertaistettuna tämä tietysti edellyttää sitä, että a) äänestäjät itse kykenevät hahmottamaan millaista yhteiskuntajärjestelmää he haluavat olla edistämässä ja b) poliitikot kykenevät kanavoimaan nämä toteuttamiskelpoisiksi päätöksiksi. Tutkimusten valossa jo ensimmäinen vaatimus osoittautuu vaikeaksi. Uschanov esittelee kirjassaan Philip Conversen vuonna 1964 kirjoittaman The Nature of Belief Systems in Mass Publics, joka käynnisti poliittisena psykologiana tunnetun tutkimusalan. Lyhyesti ja ytimekkäästi Conversen päähavainto oli, että äänestäjillä ei ole ideologista näkemystä yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Ihmiset eivät kannata loogisesti joitain tiettyjä asioita eri konteksteissa. Tämän lisäksi suurella osalla ihmisistä ei ole edes kunnon kantaa kysymyksiin, jotka eivät koske heidän välitöntä lähipiiriään tai ympäristöään.
Logiikan puute esiintyy hyvin konkreettisesti esimerkiksi vaatimuksissa laskea veroja ja samaan aikaan ylläpitää tasokkaita julkisia palveluja. Toinen ajankohtainen esimerkki on Yhdysvalloissa käytävä kuolemantuomioihin ja abortteihin liittyvä keskustelu. Republikaaniksi itsensä luokitteleva äänestäjä saattaa sujuvasti kannattaa ensimmäistä, mutta vastustaa toista. Itselleni on jäänyt epäselväksi, miten peruskysymys ihmiselämän arvosta eroaa näiden kahden asian välillä siten, että vastaus vaihtuu kontekstista riippuen. Converse toteaa nuivasti, että ihmiset nyt vain tutkimusten valossa näyttävät olevan kyvyttömiä arvioimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä kokonaisvaltaisesti ja loogisesti. Erityisesti abstraktit ja monimutkaiset kysymykset vaikeuttavat vaatimusta vastata johdonmukaisesti. Ja aivan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi haastetta. Puutteellisen loogisuuden lisäksi ihmisten mielipiteet voivat vaihtua hyvin lyhyelläkin aikavälillä ja kysymyksenasettelu vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millaisen vastauksen ihminen antaa. Uschanov käyttää käytännön esimerkkinä Yhdysvaltoja, jossa hyvinvointi (welfare) sanalla on hyvin negatiivinen sivumaku. Amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa sana kantaa raskainta mahdollista taakkaa - se yhdistetään sosialismiin. Samaan aikaan köyhäinapu (assistance to the poor) on huomattavasti neutraalimpi ja laajempaa kannatusta nauttiva yhteiskunnallinen tavoite. Tämä käsitteellinen saastuminen selittää myös miksi presidentti Bill Clinton totesi 90-luvulla käynnistämästään sosiaaliturvajärjestelmän uudistamisesta, että sen tavoitteena oli "to end welfare as we know it".
Yhteiskuntaan, kulttuuriin ja historiaan sidotut käsitteet voivat luoda todella erikoisia sekaannuksia. Kirjassa on mielenkiintoinen anekdootti 1960-luvulla Puolasta Yhdysvaltoihin muuttaneesta politiikan tutkija Adam Przeworskista, joka ihmetteli jatkuvasti, kun häneltä kysyttiin kuinka paljon vapaammaksi hän tunsi itsensä Yhdysvaltoihin muuttamisen jälkeen. Ehkä hän oli vapaampi kuluttamaan ja valitsemaan tuotteita ja palveluja mielensä mukaan, mutta samaan aikaan hän koki, että nuoren miehen elämä Yhdysvalloissa oli huomattavasti rajoitetumpaa monesta muusta näkökulmasta. Puolassa hän esimerkiksi saattoi nauttia alkoholia kadulla ja juhlia ystäviensä kanssa pitkälle aamunkoittoon. Przeworski koki, että hänen oma vapauskäsityksensä oli hyvin erilainen yhdysvaltalaiseen verrattuna. Silti kukaan ei tuntunut ymmärtävän häntä. Amerikkalaiset kun olivat tottuneet ajattelemaan, että juuri heidän vapautensa oli sitä aidointa ja parasta vapautta.
Uschanovin kirja antaa paljon miettimisen aihetta siihen, mikä on edustuksellisen demokratian ja yleisen valistuneisuuden tila Suomessa ja muualla maailmassa. Vaikuttaa siltä, että yhteiskunnallisten kysymysten monimutkaisuuden ja yleisen kiinnostus -ja tietotason välillä on negatiivinen korrelaatio. Monimutkaisiin ongelmiin ei ole yksinkertaisesti olemassa helppoja vastauksia. Sen sijaan, että ihmiset suhtautuisivat tähän tietoon nöyrästi, vaikuttaa siltä, että mitä vähemmän asioista tiedetään, sitä itsevarmemmin niistä ollaan valmiita laukomaan mielipiteitä ja totuuksia.
Alussa mainitun uutisjutun alla oli kommenttikenttä, johon oli ilmestynyt yksi kommentti. Se kuului näin:
Antsa (ei rekisteröitynyt) :"Olisi aika mielenkiintoista, jos ihmisiltä kysyttäisiin ensin, että mitä ilmastonmuutos on ja mitä se ei ole. Veikkaan, että 90% suomalaisista vastaisi tähän aivan mitä sattuu."
En voisi olla Antsan kanssa enempää yhtä mieltä.
