Kansainvälisistä meritutkijoista koostuva tutkijapaneeli IPSO (The International Programme on the State of the Ocean) kokoontui alkuvuodesta 2011 arvioimaan maailman merien tilaa. Kokoontuminen oli ensimmäinen poikkitieteellinen ja kokonaisvaltainen yritys arvioida ihmisen toiminnasta johtuvien ongelmien (ilmastonmuutos, liikakalastus, saasteet) kumulatiivista vaikutusta meriekosysteemien toimintaan.
Paneelin tuottaman väliraportin johtopäätös oli lyhyt ja tyly:
"[...] The combination of stressors on the ocean is creating the conditions associated with every previous major extinction of species in Earth's history. The speed and rate of degeneration in the ocean is far faster than anyone has predicted. Many of the negative impacts previously identified are greater than the worst predictions. " (lihavointi kirjoittajan)
Vuonna 2000 Paul Crutzen, hollantilainen Nobelin voittanut ilmastotieteilijä päätyi kollegansa Eugene Stoermerin kanssa merkittävään johtopäätökseen. Ihmisen vaikutus maapallolla on kasvanut niin suureksi, että geologian näkökulmasta aikaamme ei voida enää kutsua Holoseeniksi, aikakaudeksi joka alkoi viimeisimmän jääkauden päätyttyä n. 11 000 vuotta sitten. Vaatimattomista lähtökohdista ponnistanut ihmisrotu on kehittynyt teollistuneeksi, kohta 7 miljardin yksilön populaatioksi, joka on onnistunut mm. hakkaamaan puolet maailman alkuperäisistä metsistä, metsästämään monia lajeja sukupuuttoon sekä siinä sivussa järkyttämään maapallon ilmakehän tasapainoa kohtalokkaalla tavalla. Crutzen ja Stoermer ehdottivat, että tästä eteenpäin elettävää aikaa pitäisi kutsua itse asiassa Antroposeeniksi, eli hiljattain alkaneeksi ihmisen ajaksi.
Olisi vähättelevää sanoa, että elämme historiallisia aikoja. Ihmiskunnan historiassa ei ole koskaan ollut tilannetta, jossa yhden lajin kyky aiheuttaa ympäristötuhoja on saanut täysin globaalit mittasuhteet. Menneet yhteiskuntien romahdukset – esimerkiksi Pääsiäissaari, Anasazi-intiaanit tai Mayat - ovat aina olleet rajoitetulla maantieteellisellä alueella kärjistyneitä, pienemmän mittaluokan tapahtumia. Monien ihmisyhteisöjen tuho on tapahtunut tavalla, jonka syyt ja seuraukset ovat olleet hyvin paikallisia. Käsistä karkaava ilmaston lämpeneminen tulee aiheuttamaan planeetanlaajuisen sukupuuttoaallon, ja pahimmassa tapauksessa aiheuttamaan ihmiskunnan sosiaalisen, poliittisen, taloudellisen ja väestöllisen romahduksen. Olen itse 28-vuotias, ja mikäli ikäviä yllätyksiä ei satu, tulen elämään pitkälle 2050-luvulle. Tämä tarkoittaa toisin sanoen sitä, että tulen todistamaan lähivuosikymmeninä tekemiemme kollektiivisten päätösten seuraukset, olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja.
Jared Diamond muistuttaa meitä kahdesta ohittamattomasta tosiasiasta. Ensinnäkin, aikamme suurimmat ympäristöongelmat - ilmastonmuutos niistä kokonaisvaltaisimpana - tulevat joka tapauksessa ratkeamaan jollain tavalla. Luonto asettaa toiminnallemme rajat ja järjestelmä hakeutuu tasapainoon pitkällä aikavälillä. Kyse on lähinnä siitä haluammeko lopputuloksen olevan itsellemme mieluisa. Toisekseen, historiassa tapahtuneissa ihmisyhteisöjen romahduksissa vain yksi viidestä selittävästä tekijästä (ks. kirjoituksen 1.osa) on ollut kaikkien kirjassa tutkittujen romahdusten perimmäisenä syynä (ultimate cause). Tämä tekijä on ihmisyhteisön reaktio kohtaamiinsa ympäristöongelmiin, olivatpa ne sitten itse aiheutettuja tai luonnon omien mekanismien synnyttämiä. Onko ihmiskunnalla kollektiivina vaadittavaa tietoa, taitoa ja ennen kaikkea tahtoa ratkaista edessä olevat ympäristöongelmat ennen kuin on liian myöhäistä?
Tietoa ja ymmärrystä planeettamme huonosta tilasta on yllin kyllin. Olemme kivuliaan tietoisia omasta negatiivisesta vaikutuksestamme ympäristöön. Ihmiskunnasta uhkaakin tulla maapallon historian ensimmäinen eliölaji, joka tieteellisen tarkasti dokumentoi oman tuhonsa. Tieteellinen ja teknologinen edistyneisyys antaa meille työkalut analysoida ja seurata sademetsien metsäkatoa, sademäärien muutosta, ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta tai maaperän ravinnepitoisuuksien heikkenemistä. Tätä mahdollisuutta ei ollut käytännössä yhdelläkään menneisyydessä romahduksen kokeneella yhteisöllä. Kyky havainnoida ja dokumentoida ympäristössä tapahtuvia muutoksia on selkeästi meitä ja menneitä yhteiskuntia erottava tekijä. Toiminta edellyttää tietoisuutta ongelman olemassaolosta, mutta yksinään se ei kuitenkaan riitä.
Tiede ja teknologia ovat monella tapaa kaksiteräinen miekka. Ne antavat meille vankan pohjan päätöksenteolle, mutta toisaalta luovat vaarallisen illuusion ja uskon edistykseen ja teknologiseen kykyyn ratkaista ympäristöongelmia. Ilmastonmuutoksen hidastamiseksi on ehdotettu erilaisia "geoengineering" - käsitteen alle mahtuvia toimenpiteitä, kuten hiilen varastointia maan alle, jättimäisten peilien asentamista avaruuteen, pilvien keinotekoista luomista auringonsäteilyn heijastamiseksi takaisin avaruuteen tai vaikkapa merien lannoittamista raudalla planktonkasvun kiihdyttämiseksi. Monet ehdotuksista saavat fantasiakirjallisuuden näyttämään tylsältä ja arkiselta. Suurin ongelma kaikissa näissä ehdotuksissa on, että ne eivät puutu kestämättömien toimintatapojemme syihin, vaan ainoastaan seurauksiin. Länsimainen tiede on korvannut jumalolennot stetoskoopeilla ja mittatikuilla. Tulivuoren purkautuessa emme enää pyri lepyttelemään taruolentoja, vaan seuraamaan tapahtuman kehittymistä mittalaitteilla. Usein unohtuva tosiasia on, että tiede ja teknologia toimivat ainoastaan toteutuksenvälineinä. Ne eivät anna vastausta arvokysymyksiin, eivätkä ne aseta rajoja omalle jumalkompleksillemme. Ihmiskunta on kuin koira, jonka isännät ovat pysyvästi hylänneet ja jättäneet yksin vartioimaan taloa. Olemmeko henkisesti riittävän voimakkaita nousemaan isännän asemaan ja asettamaan rajat omalle lyhytnäköiselle ja usein haitalliselle toiminnalle?
Nature-lehdessä oli muutama vuosi sitten artikkeli, johon oli laskettu ihmiskunnan hiilibudjetti vuoteen 2050 mennessä perustuen tavoitteeseen rajoittaa maapallon lämpeneminen keskimäärin kahteen asteeseen. (Hiilibudjetti on verrattavissa pankkitilin saldoon, eli siihen kuinka paljon meillä on vielä varaa tehdä nostoja maaperän hiilivarastoista, ennen kuin ylitämme käytettävissä olevan budjetin.) Kahta astetta pidetään yleisesti rajana, jossa ilmastonmuutoksen kaikkein negatiivisimmat seuraukset eivät vielä toteutuisi. Tutkijat tulivat siihen lopputulokseen, että vuoteen 2050 mennessä voimme käyttää korkeintaan puolet tällä hetkellä tiedossa olevista ja kaupallisesti hyödynnettävistä fossiilisista energiavaroista. Käänteisesti tämä tarkoittaa, että puolet kaikesta jo löytämästämme öljystä, kivihiilestä ja maakaasusta pitäisi jättää maan uumeniin, eikä niitä saisi ikinä päästää ilmakehään hiilidioksidin muodossa.
Kun lukee uutisia Grönlannin tai Pohjoisnavan sulamisen tuomista taloudellisista mahdollisuuksista, on vaikea nähdä, että ihmiskunta pystyisi moiseen itsekuriin. Onko toisaalta olemassa mitään suurempaa testiä kyvystämme hillitä omia lyhytaikaisia halujamme? Varojen hyödyntämättä jättäminen olisi äärimmäinen osoitus lajimme kyvystä asettaa pitkän aikavälin hyöty lyhyen aikavälin hyödyn edelle. Se olisi myös osoitus sukupolvien välisestä solidaarisuudesta, altruismista ja kyvystä hallita alkukantaista halua saada kaikki heti ja nyt. En allekirjoita niitä pessimistisiä väitteitä, jotka sanovat kaikkien ihmisten olevan itsekkäitä ja toisista piittaamattomia, omaa etuaan ajavia koneita. Olemme tätä väitettä monimutkaisempia ja kerrostuneempia eläimiä. Kaikki ihmiset ovat jossain asioissa itsekkäitä, toisaalta altruisteja. Haluamme kokea uusia ja kiehtovia asioita, toisaalta meissä on vahvana halu säilyttää ja suojella tärkeinä pitämiämme asioita. Tekemämme päätökset ovat kuitenkin vahvasti kontekstisidonnaisia, vaikka taloustieteilijän tätä onkin vaikea myöntää. Omissa pohdinnoissani olen päätynyt siihen käsitykseen, että ympäristöongelmien ratkaisemisen suurimpana esteenä ovat taloudellis-yhteiskunnalliset rakenteet, jotka kannustavat ja palkitsevat meitä käyttäytymään sekä itsekkäästi että lyhytnäköisesti, haluamaan lisää asioita, hankkimaan hyödytöntä rojua ja käyttäytymään tietoisesti tuhoisalla tavalla. Miten voimme iloita talouden kasvusta ja lisääntyvästä tuotannosta, kun samalla tiedämme, että tämä toiminta vie meidät kauemmaksi tavoitteesta estää ympäristön tuhoutuminen ja siitä seuraava vääjäämätön omien yhteiskuntiemme romahdus? Onko meillä kykyä irtautua niistä kulttuurisista arvoista ja tavoitteista, jotka ovat olleet materiaalisen vaurautemme ja kehityksemme salaisuus useamman sadan vuoden ajan, mutta jotka nyt osoittautuvat kyseenalaisiksi ja kestämättömiksi?
Diamond toteaa kirjoittaneensa kirjansa siksi, että hän toivoo, että historiallisia romahduksia tutkimalla voisimme ymmärtää ja sitä kautta välttää menneiden ihmisyhteisöjen synkät kohtalot. Kirjan loppupuolella hän esittää itselleen kysymyksen: onko meillä toivoa? Diamond käy läpi erilaisia yhteiskunnassa näkyviä positiivisia signaaleja, jotka puhuvat selviytymisemme puolesta. Hän puhuu ympäristövastuuseen heränneistä yrityksistä, ympäristösertifikaateista, tiedostavista kuluttajista, kunnianhimoisia päästötavoitteita asettavista poliitikoista ja muuttuneista asenteista. Kaiken tämän jälkeen hän päätyy kuvaamaan itseään tulevaisuuden suhteen varovaiseksi optimistiksi (a cautious optimist).
Optimismi on hieno ja arvostettava asia, mutta väärissä käsissä ja väärin ymmärrettynä hyvin vaarallinen. Optimisti voi aina ajatella, että kyllä me selviämme, olemme selvinneet ennenkin, kehitämme jonkin teknologisen ratkaisun, jolla pääsemme umpikujasta, ei meidän tarvitse tehdä valintaa ympäristön tai talouden välillä, ei tilanne ole oikeasti niin paha miltä se näyttää, huolimatta kaikista negatiivisista signaaleista ihmiskunta tulee jatkamaan voittokulkuaan. Ehkä meidän kuitenkin pitäisi olla pessimistejä, tavalla joka ei tee meistä passiivisia luovuttajia. Voi nimittäin olla, että sinä päivänä kun tieto ja tahto saavuttavat toimintaan vaadittavan kriittisen pisteen, on jo liian myöhäistä. Emme asu testilaboratoriossa, jossa voi tarvittaessa aloittaa kokeen uudestaan. Meillä on tasan yksi maapallo käytössämme, eikä luonnon kanssa voi neuvotella.
Joseph A Tainter on tutkinut monimutkaisten yhteiskuntien ongelmanratkaisuun liittyviä kysymyksiä. Hän toteaa Rooman valtakunnan hajoamisen johtuneen tilanteesta, jossa kollektiivinen päätöksenteko ei enää kyennyt ratkaisemaan yhteiskunnan monimutkaistumiseen liittyvää ongelmaa. Mitä suurempi ja kehittyneempi Roomasta tuli, sitä hankalammaksi kävi myös kehityksen sivutuotteena syntyneiden (ympäristö)ongelmien ratkaiseminen. Roomasta oli tullut yksinkertaisesti liian suuri, byrokraattinen ja monimutkainen hallittavaksi. Kirjan luettuani minusta tuntuu, että tämän lauseen voisi liittää lukuisiin menneisiin romahduksiin ja etenkin omaan aikaamme. Mitä enemmän kasvamme ja kehitymme hyödyntäen fossiilisia polttoaineita, sitä vaikeammaksi tulee ratkaista niiden käyttöön liittyvä perustavanlaatuinen ongelma. Joka päivä, jonka kulutamme pohtimiseen toiminnan sijasta, siirtää tavoitetta rajoittaa ilmaston lämpenemistä yhä kauemmaksi ulottuviltamme. Olisi kuitenkin aikamoinen älyllinen itsepetos oikeuttaa toimettomuus ja nykykäytäntöjen jatkaminen fatalistisella argumentilla ihmislajin vääjäämättömästä tuhosta. Kuten Diamond kirjassaan useasti muistuttaa: merkittävin tekijä, joka tulee määrittämään ihmislajin tulevaisuuden tällä planetaalla on oma reaktiomme ympäristöongelmiin.
Lähteet:
- IPSO-tutkijapaneelin raportti:
- Nature-lehden artikkeli ihmiskunnan hiilibudjetista:
- Joseph A Tainterin artikkeli monimutkaisten yhteiskuntien ongelmanratkaisuun liittyvistä kysymyksistä:
Tainter, Joseph A (1995), "Sustainability of Complex Societies", Futures Vol.27, No 4., 397-407.
