Romahdus - osa 2. Helpot, vaikeat päätökset.

Päätöksiin liiittyy aina epävarmuustekijöitä.

Päätösten tekeminen on helppoa, niiden seurausten kanssa eläminen ei aina niinkään.

Olemme päivittäin tilanteissa, joissa joudumme tekemään päätöksen kahden tai useamman vaihtoehdon välillä. Mitä syön, mitä sanon, mitä teen. Kaikki mitä teemme vaikuttaa jollain tavalla omaan ja usein myös muiden ihmisten elämään. Arkipäiväiset päätökset ovat kuitenkin useimmiten lyhyellä aikavälillä vaikuttavia, eikä niihin sisälly dramaattisia tai peruuttamattomia seurauksia. Henkilökohtaisten päätösten tekeminen on useimmiten myös kohtuullisen helppoa. Tiedämme (luulemme tietävämme) mitä haluamme, ja pystymme melko pienellä vaivalla hahmottelemaan eri päätösvaihtoehtojen mahdollisia seurauksia. Toisaalta monet tutkimukset ovat osoittaneet, että ihmisinä emme ole kovin eteviä arvioimaan riskejä, syy-seuraussuhteita tai välttämään erilaisia ongelmallisia houkutuksia. Kuvittelemme myös usein olevamme rationaalisempia kuin mitä todellisuudessa olemme.

Yksilön päätöksentekoon liittyvät kysymykset ovat mielenkiintoisia, mutta romahdusteemaa ajatellen keskeinen kysymys on kollektiivinen päätöksenteko ja siihen liittyvät monet ongelmat. Kun yhtälöön vaikuttaa lukuisten ihmisten toiminta, tulee asioista sekä mutkikkaampia että seurauksiltaan suurempia. Jared Diamondin mukaan yhteiskunnan romahtaminen on loppupeleissä seuraus kollektiivisen päätöksenteon epäonnistumisesta. Miksi yhteisöt päätyvät tekemään huonoja päätöksiä? Miksi Pääsiäissaaren asukkaat hakkasivat kaikki metsät? Jälkiviisaus on helppoa ja siksi olisi liian yksinkertaistavaa laittaa toiminta laveasti tyhmyyden tai tietämättömyyden piikkiin. Diamond hahmottelee päätöksentekoon liittyvät ongelmat karkeasti neljän eri luokan alle.

1. Kyvyttömyys ennakoida ongelman syntyminen

Merkittävimmät nykyajan ympäristöongelmat ovat seurausta kyvyttömyydestä ennakoida ihmisen toiminnan sivuvaikutuksia luonnossa. Kylmälaitteita varten kehitetyt CFC-yhdisteet olivat osoitus insinöörien kekseliäisyydestä, kunnes joku havaitsi, että yhdisteet tuhoavat otsonikerrosta. Öljyn ja kivihiilen käyttö energialähteenä mahdollisti teollisen vallankumouksen, kunnes huomattiin hiilidioksidin lisääntymisen vaikutus ilmastonmuutokseen. Erilaisia ympäristömyrkkyjä kylvettiin vuosikymmeniä surutta pelloille, vesistöihin ja metsiin tuholaisten kitkemiseksi, kunnes havahduttiin niiden aiheuttamiin sivuvaikutuksiin. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Yhteistä useimmille nykyajan ympäristöongelmille on teknologinen kehitys, joka tuo ratkaisun yhteen ongelmaan, mutta luo samalla joukon ei-toivottuja sivuvaikutuksia. Törmäsin muutama viikko sitten lentokoneessa istuessani mainokseen, jossa hehkutettiin lentoyhtiöiden toimintaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.  Keskellä mainosta oli lause, jota ei ollut mietitty mainostoimistolla ihan loppuun saakka. Se kuului näin: "Technology solves many of the problems it creates." Niin kauan kuin teknologia luo ongelmia, joista vain osa onnistutaan ratkaisemaan teknologian kehittämisellä, ei romahduksen välttämiselle voida antaa kovinkaan ruusuista ennustetta. Lause olisi vähintäänkin pitänyt vääntää muotoon “Technology solves more problems than it creates”, jotta sitä voitaisiin käyttää uskottavana puolustuksena strategialle, jossa uskomme teknologian kehityksen kaikkivoipaisuuteen ympäristöongelmien ratkaisemisessa.

2. Kyvyttömyys havaita ja ymmärtää ongelma

Kyvyttömyys havaita ja ymmärtää on mielenkiintoinen näkökohta ympäristöongelmiin. Tosiasiallisesti hyvinkin rajalliset resurssit vaikuttavat mittaamattoman suurilta, kun niitä aloitetaan hyödyntämään. Suuri osa nykyaikaisista resursseihin liittyvistä ongelmista voidaan selittää tällä havaitsemiseen liittyvällä harhalla.

Otetaan esimerkiksi kalakannat. Valtameret kattavat 70 % maapallon pinta-alasta, ja meret tuntuvat olevan pohjattomia aarreaittoja, jotka kuhisevat elämää. Ihmisyhteisöt ovat hyödyntäneet näitä uusiutuvia resursseja tuhansia vuosia, ja kehitysmaissa kala on edelleen merkittävin ihmisravinnon proteiinin lähde. Viimeisen 40 vuoden aikana globaalit kalansaaliit ovat kasvaneet 4-kertaisiksi, pääosin johtuen kalastusteknologian -ja menetelmien kehityksestä. Liikakalastuksen ongelmaan on herätty vasta, kun monet kalakannat ovat romahtaneet ja saaliit kuihtuneet olemattomiin. Kanadassa Newfoundlandin rannikolla oli 1500-luvulla niin paljon turskaa, että ihmiset saattoivat nostaa niitä käsin merestä, mikäli vain laivat saatiin tiheiden parvien keskellä liikkeelle. Vuosisatoja turskankalastus oli alueelle yksi merkittävimmistä elinkeinoista. Vuonna 1992 Kanadan hallitus joutui kieltämään kalastuksen turskakannan dramaattisen romahduksen johdosta. 40 000 ammattikalastajaa menetti yhdessä yössä työpaikkansa ja tähän päivään mennessä kannat eivät ole elpyneet tasolle, jossa kalastaminen voitaisiin aloittaa uudelleen. Kenelle Newfoundlandin asukkaalle olisi tullut mieleen, että ihminen voisi kalastaa kokonaisen lajin sukupuuttoon? Olihan kalaa ollut aina yllin kyllin.

Edellä kuvattu muutosten havaitsemiseen liittyvä ongelma pätee myös muihin edellisessä kirjoituksessa esiteltyihin ympäristöongelmiin, kuten maaperän hedelmällisyyden laskuun tai liiallisiin metsähakkuisiin. Tasaisesti laskeva trendi peittyy usein lyhytaikaisten, luonnollisten vaihteluiden alle. Tälle ilmiölle on olemassa oma terminsäkin, puhutaan hiipivästä normaaliudesta (creeping normalcy). Ihmisen on vaikea huomata asteittain ympäristössä tapahtuvia muutoksia. 1000 vuotta Pääsiäissaaren romahtamisen jälkeen alueella vierailevan turistin on helppo huomata saarella tapahtunut metsäkato, mutta hän näkeekin ainoastaan vuosisatojen aikana tapahtuineiden muutosten lopputuloksen. Saaren asukkaiden piti hakata metsät puu kerrallaan, ja edellisvuoden poikkeuksesta tuli seuraavan vuoden vertailutaso. Metsät vähenivät osassa saarta, jossain toisaalla ne saattoivat jopa kasvaa. Kokonaisuutta eivät ehkä nähneet kuin kaikkein vanhimmat yhteisön jäsenet, jotka muistivat miltä maisema oli näyttänyt vielä monta vuosikymmentä sitten. Jostain syystä tämä arvokas sukupolvien ylittyvä tieto ei välittynyt päätöksentekoon.

Muistamiseen ja sukupolvien yli välittyvään tietopohjaan liittyvä näkökulma on varmasti yksi tekijä, miksi historiallisesti yhteisön vanhimpia jäseniä on aina arvostettu ja kunnioitettu poikkeuksellisilla tavoilla. Vanhoilla jäsenillä oli iän tuomaa näkemystä ja viisautta, sellaista jota nuori sukupolvi ei voinut ymmärtää. Tämä on hyvä muistutus meille pleikkari -ja kännykkäsukupolven edustajille, jotka usein halveksumme vanhempia ihmisiä muutoksen kykenemättöminä jääräpäinä ja hidastelijoina. Monissa yhteisöissä tämä näkemyksellinen vastavoima on nimenomaan ollut yksi yhteisön ongelmanratkaisukykyyn ja resurssien kestävään käyttöön liittyvistä menestystekijöistä.

3. Haluttomuus ratkaista ongelma erinäisistä syistä

Haluttomuus ratkaista ongelma on ehkä ajankohtaisin ja samalla haastavin ongelma kollektiivisessa päätöksenteossa. Miksi yhteisö ei muka haluaisi ratkaista sen kohtaamia ongelmia? Eivätkö monimutkaiset ja kehittyneet yhteiskunnat nimenomaan ole erikoistuneet ongelmanratkaisuun?

Joskus haluttomuus ratkaista ongelma (koko yhteisön toiminnan kannalta) on rationaalisen toiminnan seurausta. Rationaalisuus ei nimittäin välttämättä tarkoita oikeata, moraalista tai hyväksyttävää vaan nimenomaan jonkun toimijan mielestä rationaalisin argumentein perusteltavaa mallia. Taloustieteet ovat täynnä tällaisia ristiriitaisia tavoitteita sisältäviä käsitteitä (moral hazard, yhteisomistajuuden tragedia, agency problem jne.).

Rikollisessa toiminnassa on usein kysymys pienen joukon saavuttamista suurista ja välittömistä eduista, ja rikoksen kustannukset puolestaan jakautuvat laajemman yhteisön kustannettaviksi. Rikoksesta hyötyville teko kannattaa, kun taas tekojen seurauksista kärsiville kyse on vähäisestä, epävarmasta korvauksesta tai epämääräisestä ”oikeuden toteutumisesta”. Esimerkkejä tällaisesta yhteisön kannalta haitallisesta toiminnasta voidaan löytää niin Napolin jätemafiasta kuin Vantaan Lokapojistakin. Kummatkin toimijat saavuttivat taloudellista hyötyä ympäristöä pilaavasta toiminnasta ja varsinaiset haitat ja vahingot  jäivät muun yhteiskunnan kannettaviksi. Yhdysvalloissa lukuisat kaivosyhtiöt ovat vuosikymmeniä käyttäneet hyväksi erilaisia yhteiskunnallisia porsaanreikiä maksimoidakseen voitot ja minimoidakseen tappiot. Yksi strategia on ollut lakkauttaa yhtiö välittömästi kaivostoiminnan loputtua. Näin kaivostoiminnasta saadut voitot on saatu siirrettyä muualle ennen kuin erilaisista ympäristöongelmista (maaperän tai vesistöjen saastuminen) on saatu kattavia todisteita.

Toinen esimerkki tässä kategoriassa on yhteisomistajuuden tragediana tunnettu ongelma, jossa yksittäisen ihmisen ja koko yhteisön intressit eivät kohtaa. Ongelma tiivistyy ajatukseen siitä, että jokaisen yhteisön jäsenen kannattaa maksimaalisesti hyödyntää yhteistä resurssia (esimerkiksi laidunmaata tai kalastusvesiä), vaikka jokainen tiedostaakin, että toimintamalli aiheuttaa lopulta koko yhteisölle suuria menetyksiä.

Yhteisön sisällä voi olla eroja myös eri ryhmittymien (eliitti/kansa) intressien välillä. Amerikkalainen Barbara Tuchman on kirjassaan "The March of Folly" todennut, että: ”Chief among the forces affecting political folly is lust for power, named by Tacitus as ’the most flagrant of all passions.’" Vallan tavoittelu ajoi Pääsiäissaaren heimojohtajat kiihdyttämään patsastehtailua ja metsäkatoa, ei hidastamaan siitä. Heidän johtava rooli yhteisössä perustui patsaiden pystyttämisen mobilisointiin liittyneeseen valtaan. Johtajien status oli toisin sanoen riippuvainen kyvystä pystyttää enemmän patsaita kuin naapurin heimon johtaja. Johtajan voi vallantavoittelun kannalta olla järkevää luvata kansalle voita, aseita, veronalennuksia, you name it, vaikka tiedossa olisikin, että niiden toteuttaminen tulisi romahduttamaan koko yhteisön.

Haluttomuus ratkaista ongelmia voi olla myös puhtaasti irrationaalista, eli toimintaa joka on haitallista kaikille. Yhteisön päätöksentekoon vaikuttavat taustatekijät (arvot, uskonto tai ideologia) voivat olla puhtaasti haitallisia. Mmutta koska ne ovat tärkeitä yhteisöllisyyttä rakentavina tekijöinä, ei niistä haluta luopua. Arvojen hyötyä tai haitallisuutta on mahdoton arvioidan vedenpitävästi. Ainoastaan ajankuluminen tulee osoittamaan mikä toimii ja mikä ei. Talouskasvun välttämättömyys on ehkä konkreettinen esimerkki tällaisesta ristiriidasta. Tiedämme, että talouskasvulla on paljon negatiivisia sivuvaikutuksia. Toisaalta olemme järjestäneet yhteiskunnan sen ympärille. Päätöksenteko tuntuu olevan mahdottomassa umpikujassa. Haluammeko romahduttaa kasvuideologian vai tuhota ympäristön? Valinta ei ole helppo, koska yhteisölle tärkeistä arvoista on vaikea luopua. Ne ovat aikanaan olleet kehityksen ja menestyksen perusta. Milloin tiedetään mistä arvoista kannattaa luopua, ja mistä taas kannattaa pitää kiinni? Moniin irrationaalisiin päätöksiin liittyy myös ns. upotettujen kustannusten efekti (sunk cost effect). Yhteisöjen on vaikea hylätä jotain, johon on uhrattu paljon aikaa ja resursseja. Öljyriippuvuuteen tai ydinvoimaan liittyvä poliittinen keskustelu ovat kumpikin melko osuvia esimerkkejä tästä efektistä. Kun sinulla on vasara kädessäsi, kaikki ongelmat alkavat näyttää nauloilta.

4. Epäonnistuminen ongelman ratkaisussa

Viimeisenä kohtana on epäonnistuminen itse ongelman ratkaisussa. Yhteisö voi  toisin sanoen epäonnistua ongelmanratkaisussa vaikka se haluaisikin pyrkiä ratkaisemaan kohtaamansa ongelman. Ongelma voi olla niin laaja, ettei yhteisöllä ole kykyä tai taitoa ratkaista sitä. Ratkaisu voi olla myös olemassa, mutta se vaatii niin paljon resursseja ja uhrauksia, ettei siihen kyetä. Viimeisenä epäonnistumiseen johtavana syynä voi olla yksinkertaisesti se, että valittu toimintamalli on liian vähän, liian myöhään.

 

Kuten nähdään kollektiiviseen päätöksentekoon ja sen eri vaiheisiin liittyy paljon ongelmia. Nykymaailman ympäristöongelmien ratkaisu ei myöskään onnistu pelkästään paikallisella tai alueellisella tasolla. Suomessa tai Brasiliassa ilmaan tuprutetut kasvihuonekaasupäästöt siirtyvät osaksi ilmakehän kaasuja, ja näin ollen on merkityksetöntä kuka päästöt aiheuttaa. Seuraus on kuitenkin sama. Eikä niiltä kukaan voi eristää itseään. Historiallisten romahdusten tarkastelussa voi huomata monia samankaltaisuuksia - ja toisaalta monia eroavaisuuksia - verrattuna tilanteeseen, jossa me nykyihmiset nyt olemme. Voisimmeko kuitenkin oppia jotain historiasta? Mitkä tekijät puhuvat selviytymisemme puolesta, mitkä taas sitä vastaan?

Jatkan näistä kysymyksistä kirjoituksen kolmannessa ja viimeisessä osassa...