Tiedon ja toiminnan välinen ristiriita.

Ongelman ydin?

Epäilyn tasot

1.taso:

Ilmastonmuutosta ei ole olemassa. 

2. taso:

Ja vaikka olisikin, niin se ei ole ihmisen aiheuttamaa.

3. taso: 

Ja vaikka olisikin ihmisen aiheuttamaa, niin meidän on hyödytöntä pyrkiä muuttamaan toimintaamme. Koko ilmiötä käytetään vain tekosyynä ihmiskunnan viemisestä takaisin kivikaudelle.Virallisessa ilmastonmuutostutkimuksessa – ja politiikassakin on todella hämäriä ja epäilyttäviä piirteitä. Ongelma ei ole elämäntavassamme, vaan siinä, että meitä on liikaa. Ei yhden ihmisen teoilla ole mitään merkitystä, kun miljardi kiinalaista polttaa kivihiiltä.

Ilmastonmuutostiedettä – ja politiikkaa kritisoivat tahot ovat monimuotoinen joukko ihmisiä yhteiskunnan eri osa-alueilta. Tähän ryhmittymään kuuluu yksittäisiä omista oikeuksistaan huolestuneita kansalaisia, tutkijoita, erilaisia etujärjestöjä, poliitikkoja ja monia muita tahoja. Yhdistävänä tekijänä kriitikoilla on epäluottamus virallista (eli vallalla olevan tieteellisen näkemyksen) ilmastotiedettä ja / tai sen pohjalta harjoitettua politiikkaa kohtaan. Kaikkein kärkkäimmät kritiikkiä esittävät tahot kutsuvat itseään ilmastokriitikoiksi - tai skeptikoiksi, vaikka heidän ajatus – ja toimintamalleillaan ei ole mitään tekemistä filosofis-tieteellisen skeptismin tai tieteellisen kriittisyyden kanssa. Valitettavan usein ääriskeptikoiden ajatuksenjuoksu lähentelee salaliittoteorioiden ja roskatieteen tunnusmerkkejä.

Oikeastaan koko ihmiskunta on yksi kollektiivinen ilmastoskeptikko. Ilmastotieteen edellyttämän muutoksen ja varsinaisen toiminnan välillä vallitsee syvä kuilu. Kasvihuonekaasupäästöt jatkavat kasvamistaan ja jatkamme talouskasvun ja kulutuksen polulla. Tietämyksemme ja tekojemme välillä on sovittelematon ristiriita. Tiedämme, että addiktiomme fossiilisiin polttoaineisiin ja ehtyviin luonnonvaroihin ei voi jatkua ikuisesti, mutta toistaiseksi emme ole halunneet tosissaan ryhtyä ratkaisemaan tätä ongelmaa, kaikista hienoista puheista huolimatta. 

Kirjoitukseni varsinaisena tarkoituksena ei ole tarkastella skeptikoiden esittämiä, ilmastonmuutosta tai sen luonnontieteellistä todenperäisyyttä kyseenalaistavia väitteitä. En ole asiantuntija tässä suhteessa. (Esimerkiksi ilmastotieteilijöiden ylläpitämä real climate-sivusto (http://www.realclimate.org/) on loistava lähde näistä kysymyksistä kiinnostuneille.)

Tarkoituksenani on pohtia skeptikkoilmiön ja laajemman toimettomuuden yhteiskunnallista ja poliittista ulottuvuutta. Miten on mahdollista, että ilmastoskeptisyys on niin elinvoimainen ilmiö, kaikesta saatavissa olevasta tiedosta ja valistuksesta huolimatta?  Miten on lisäksi mahdollista, että ilmastonmuutoksen uhkaan uskovat ihmisetkin ovat haluttomia muuttamaan sanojaan teoiksi? Voisiko näillä tekijöillä olla jotakin yhteistä? Miksi kollektiivinen strategiamme on istua, odottaa, tutkia lisää, vaikka tiedämme, että ongelman ratkaisu on pohjimmiltaan riippuvainen omasta toiminnastamme?

Ilmastoskeptisyys on vain osa ajassamme yleistyvää roskatieteen (junk science) ja salaliittoteorioiden nousua. Roskatiede käyttää hyväkseen näennäisen tieteellistä argumentointia omien tarkoitusperiensä edistämiseen. Se sekoittaa sujuvasti tieteen, uskonnon, politiikan ja ennakkoluulot kulloinkin sopivaksi yhdistelmäksi. Poliittinen argumentaatio typistyy helposti leimaamiseksi ja pelotteluksi, aito dialogisuus ja deliberatiivisuus ovat hävinneet. Ilmastonmuutosongelma ja sen ratkaisuiksi ehdotetut toimenpiteet tulkitaan aina jonkun ryhmittymän (yritykset, kansalaiset, valtiot) etuja loukkaavina asioina. Tästä itsekkyyttä ja omaa etua korostavasta näkökulmasta yhteisen sävelen löytäminen on ymmärrettäväsi lähes mahdotonta.  Salaliittoteoriat ovat perinteisesti olleet etenkin amerikkalaisen populäärikulttuurin ydintä. Sitä kautta ne ovat levinneet myös osaksi globaalia kollektiivista tajuntaa. Poliitikkojen salamurhat, ufoteoriat, lääketeollisuus, talousmaailma ja viimeisimpänä ilmasto. Melkein mikä tahansa kelpaa salaliittoteorioiden aineistoksi. Syyskuun 11.päivän iskut ja siitä seuranneet tapahtumat ovat aiheuttaneet viimeisimmän salaliittoteorioiden aallon. Onko sattumaa, että mitä kaoottisemmalta ja turvattomammalta nykymaailma näyttäytyy talouskriiseineen, uskonnollisine fundamentalisteineen ja ympäristöongelmineen, sitä suositummaksi kasvavat teoriat, jotka pyrkivät selittämään tätä kaikkea osana jotain salaista liittoa -tai rakennelmaa? Salaliittoteoriat tuntuvat tarjoavan nopean ja helpon selityksen kohtaamillemme ongelmille ja tuntemallemme ahdistukselle yhä kiihtyvämmin muuttuvassa maailmassa. Voimme samalla kätevästi ulkoistaa ongelman syyt tai vähätellä omaa osuuttamme osana ratkaisua.


Suomalaisessa ilmastokeskustelussa viitataan usein väestömme mitättömään rooliin liikakansoitetussa maailmassa. Tämä näkökanta tarjoaa helpon oikeutuksen oman toiminnan merkityksen vähättelemiselle ja tekemättömyydelle. Ongelma on kehitysmaiden liika syntyvyys, ei minun katumaasturini tai lomamatkat. Tämä käytös on toisaalta inhimillistä ja ymmärrettävää laajemmassa kontekstissa. Tavallisen ihmisen harteille heitetty taakka maapallon tulevaisuudesta on ymmärrettävistäkin syistä raskas kannettavaksi. Päivittäinen, kiireellä ja muutoksella kyllästetty työelämä tuntuu olevan muutenkin täynnä ongelmia ja haasteita. Kotiin päästyämme voimme seurata illalla televisiosta maailman kaaosta, jossa alarmistinen, poikkeustilaa alleviivaava uutisointi vyöryttää eteemme kerta kerran jälkeen kuvia sodasta, katastrofeista ja kärsimyksestä. Kuinka monta kertaa illan aikana pitää nähdä matkustajalentokoneiden törmäys kaksoistorneihin, että tajuaa kuinka paha ja julma maailma oikeasti on? Uutisvirran pyörteessä tulee pikemminkin alkukantainen reaktio käpertyä itseensä ja pyrkiä vain selviytymään päivä kerrallaan, sen sijaan, että jaksaisi solidaarisuuden hengissä miettiä globaalia ihmisyhteisöä, ja sitä miten voisi auttaa maapallon toisella puolella kärsivää lajitoveria. Englantilainen John Naish on todennut, että meillä on yksinkertaisesti liikaa tietoa elämään ja terveyteemme vaikuttavasti ongelmista. "Ihmiset ovat yli-informoituja kaikesta pahasta ja haitallisesta, heitä ei jaksa yksinkertaisesti enää kiinnostaa." Hän rinnastaa informaatiovyöryn ylipainoon. Kärsimme länsimaissa kollektiivisesta infoähkystä (infobesity), joka ylikuormittaa ja lamauttaa meidät toimettomuuteen. Väitteessä on kieltämättä järkeä, kun ajattelee syyllistävää ja tuomitsevaa sävyä kaikkien asioiden haitallisuudesta joko itsellemme tai ympäristölle. Elämä tappaa ja kuolet yksin, mutta koita nauttia sillä välin kaikesta tästä runsaudesta ja mahdollisuuksista, joiden eteen esi-isäsi ovat raataneet.

Salaliittoteorioita, niiden merkityksen kasvua ja yleistymistä ruokkii samanaikaisesti useampi tekijä. Tiedotusvälineiden ympärivuorokautinen uutisointi ja kilpailu ihmisten huomiosta antavat yhä vähemmän aikaa taustojen tarkistamiselle ja perspektiivin ottamiselle. Uutisia pitää luoda vaikka tyhjästä, spekulointi ja näyttävä otsikot ovat se, millä lukijoiden ja katsojien huomio saadaan kiinnitettyä. Perusteellinen, harkitseva ja kiihkoton tieteellinen argumentointi ei ole lyhytjänteisen ja huomiohakuisen uutisoinnin kannalta mielekästä. Tähän ongelmaan kietoutuneena on myös tiedotusvälineiden itse asettama vääristynyt puolueettomuuden ja tasapainoisuuden vaatimus. Vastakkaisille näkökannoille annetaan saman verran huomiotilaa, jotta tämä vaatimus täyttyisi. Koska aikaa ja resursseja ei ole riittävästi, roskatiede ja sen pohjalta johdettu argumentaatio saa kohtuuttoman painoarvon keskustelussa. Näin suurelle yleisölle välittyy kuva, että tiedeyhteisö olisi jotenkin jakautunut kysymyksessä ihmisen roolista ilmastonmuutoksen taustalla. Ehkä on parempi vielä tutkia asiaa lisää, ennen kuin lähdemme tekemään dramaattisia johtopäätöksiä ja muuttamaan käyttäytymistämme.

Ilmastonmuutoksen kyseenalaistaminen ja yleisen hämmennyksen aiheuttaminen on myös joidenkin tahojen tietoinen strategia. Etenkin Yhdysvalloissa öljy – ja kivihiiliyhtiöiden rahoitus kvasitieteellisille ajatushautomoille on todella yleistä. Monet republikaanit on saatu mukaan tähän toimintaan amerikkalaisuuden puolustamisen varjolla. Ross Gelbspanin "Heat is On" ja "Boiling Point" - kirjat dokumentoivat tarkasti Yhdysvalloissa käytyä vääristynyttä ilmastodebattia. Yhtiöt, kuten ExxonMobil, ovat tahallisesti hämmentäneet ilmastonmuutoskeskustelua ja politiikkaprosessia tarkoituksenaan estää teollisuudenalalle vahingollinen lainsäädäntö ja rajoitukset. Kielto – ja viivytystaktiikka on ollut ilmeisen tehokasta ja onnistunut hämärtämään kansalaisten kuvaa siitä, kuinka vakava ja perustavanlaatuinen ongelma itse asiassa on kyseessä.

Suoranaiset ilmastoskeptikot ovat pieni, mutta valitettavan äänekäs osa ilmastonmuutoskeskustelua. Ilmastoskeptikoiden vaikutus laajempaan yhteiskunnalliseen mielipiteeseen ilmastonmuutoksesta on varmasti negatiivinen, mutta riittämätön selittäjä kyvyttömyyteemme kollektiivina toimia tämän laajamittaisen uhkan edessä. Ilmastopolitiikka näyttäytyy edelleen suurelle länsimaiselle yleisölle latteana ja kaukaisena uhkana (hienoista puheista ja julistuksista huolimatta). Samalla ehdotetut ratkaisut vaikuttavat pyrkimyksiltä kurjistaa yksittäisten ihmisten elintasoa ja valinnanvaraa kuluttamiselle asettamalla ikävältä kuulostavia rajoituksia lihansyönnille, autolla ajamiselle, lentomatkustamiselle tai huolettomalle viikonloppushoppailulle. Hyvin monet ovat valmiit hyväksymään ajatuksen ongelman vakavuudesta ja ihmisen roolista sen taustalla, mutta suurin osa ei edelleenkään tee mitään oman käyttäytymisensä muuttamiseksi. Tässä kognitiivisessa dissonanssissa piilee ilmastotieteen -ja politiikan välinen suuri ristiriita. Puheet eivät konkretisoidu teoiksi. Monien ihmisten mielestä katastrofiskenaariot ja maailmanlopun maalailu lamauttavat ihmiset ja saavat aikaan voimattomuuden tunteen. Koko ongelma tuntuu liian massiiviselta, ja siksi useimmat meistä jatkavat arkisia askareitaan sivuuttaen ikävän ajatuksen siitä, että autolla tehty työmatka voi tarkoittaa sitä, että oma lapsenlapsi joutuu tulevaisuudessa kahlaamaan tulvien keskellä kohti kotia, jota ei enää ole.

Kysymykseen siitä, miksi ilmastonmuutosongelmaan ei ole tosissaan tartuttu, on monia vastauksia. Ilmastoskeptikot ja ilmiötä vahvistavat yhteiskunnalliset muutokset ovat varmasti yksi osatekijä. Selityksiä on etsitty myös taloustieteestä, päätöksentekoteoriasta ja psykologiasta. Tieteen ja toiminnan välistä epäsuhtaa on selitetty ymmärtämättömyydellä ja tiedon sivuuttamisella. Ihmiset ovat itsekkäitä, lyhytnäköisiä ja kyvyttömiä ymmärtämään ilmiön todellisia riskejä, valtiot ovat kyvyttömiä toimimaan pitkän aikavälin ongelmien kanssa, kansainvälinen yhteisö ei kykene sovittelemaan lähes 200 maan kantoja yhteen, taloudelliset intressit eivät kannusta muutokseen. Toisaalta: meillä on tarpeeksi tietoa, taitoa, tekniikkaa ja monesti myös poliittista tahtoa ryhtyä tosissaan toimimaan ilmastonmuutosongelman ratkaisemiseksi. On olemassa paljon esimerkkejä pessimismistä, kyynisyydestä ja lyhytnäköisestä ajattelusta. Toisaalta samaan aikaan on vähintään yhtä monia esimerkkejä toivosta, aloitteellisuudesta ja positiivisuudesta. Miten on mahdollista, että toimettomuus saa vallan kerta toisensa jälkeen ja ajamme tietoisina kohti jyrkänteen reunaa (jotkut ovat sitä mieltä, että reuna on jo kohta ylitetty), mutta jalkamme ei hellitä kaasupolkimelta?

"Olemme ylpeitä siitä, että elämme yhteiskunnassa, jossa voimme vapaasti päättää meitä koskevista merkittävistä asioista. Kuitenkin, olemme jatkuvasti tilanteessa, jossa joudumme tekemään päätöksiä, joilla tulee olemaan perustavanlaatuinen vaikutus elämäämme, ilman, että meillä on tarvittavaa perustaa näiden päätösten tekemiselle. Tämä on turhauttavaa; vaikka tiedämme, että kaikki on meistä itsestämme riippuvaista, emme pysty ennakoimaan toimiemme seurauksia. Emme ole impotentteja – vaan päinvastoin – omnipotentteja ilman kykyä määrittää oman valtamme rajoja. Emme kykene täysin ymmärtämään tai hallitsemaan biosfääriä, mutta meillä on kyky ja ymmärrys vaikuttaa sen toimintaan peruuttamattomalla tavalla. Siten, että järjestelmän tasapaino järkkyy peruuttamattomasti ja tuhoaa meidät siinä sivussa."

Näin on todennut slovenialainen filosofi Slavoj Zizek.  Onko toimimattomuudessa kyse loppuen lopuksi omasta rajallisuudestamme ja kyvyttömyydestämme tarkastella oman valtamme rajoja? Onko ongelmana perustavanlaatuinen kognitiivinen ristiriita siitä, että emme kykene täysin ymmärtämään tai hallitsemaan luontoa, mutta kykenemme kuitenkin tuottamaan sille peruuttamatonta tuhoa? Olemmeko yksinkertaisesti vain ylimielisiä ja oman järjellisen kykymme sokaisemia? Kuvittelemme olevamme kaikkivoipia ja omnipotentteja hahmoja. Newton kesytti painovoiman, Kopernikus selvitti paikkamme Aurinkokunnassa, olemme matkustaneet Kuuhun ja alistaneet luonnon omaan hyödyntavoitteluumme. Miksi emme selviäisi tästäkin haasteesta? Ainutlaatuinen kykymme tutkia ja ymmärtää luonnon toimintaa on samalla kierolla tavalla erottanut meidät siitä. Tarkastelemme luontoa jollakin tavalla erillisenä, irrallisena osana meitä. Monesti luonto tauteineen ja petoeläimineen näyttäytyy myös hyvinvointiamme uhkaavana tekijänä. Näinhän ei tietenkään ole, vaan  luonto ja ihminen ovat perustavanlaatuisesti toisiinsa kytkeytyneitä. Olemme täysin riippuvaisia luonnon monimuotoisuudesta ja sen eri elämää mahdollistavista prosesseista.

Ehkä ongelma on nimenomaan ihmiskunnan  pohjattomassa uskossa omaan erinomaisuuteensa ja sokea usko tieteellisen edistyksen kykyyn ratkaista ja selvittää mikä tahansa eteen tuleva ongelma. Lajimme selviytyminen on varmasti osaltaan perustunut kykyymme korvata järjellä muuten heikkoja fyysisiä ominaisuuksiamme. Koituuko tämä meidät muista lajeista erottanut menestystekijä omaksi tuhoksemme? Ilmastonmuutoksessa ei loppuen lopuksi ole kysymys ympäristöongelmasta, joka vaikuttaa meihin ja muihin lajeihin peruuttamattomalla tavalla. Luonto ainoastaan heijastaa takaisin oman rajallisuutemme ja  heikkouksiemme aiheuttaman ongelman. Ympäristön tuhoutuminen kertoo omasta rappiostamme ja kyvyttömyydestämme ymmärtää tätä heikkoutta. Ongelman ratkaiseminen ei riipu tieteellis-teknologisesta kyvystämme muuttaa tapaamme käyttää luonnon resursseja, vaan kyvystämme ymmärtää ja tarkastella kriittisesti oman valtamme rajoja. Käymme edelleen eläintarhassa nauramassa banaania syöville esi-isillemme. Koska olisimme kekeneviä lopettamaan tämän ja tajuamaan, että me emme todellakaan ole kaikkivoipia luomakunnan herroja vaan ainoastaan se kolmas, sattumalta hieman paremmin viime aikoina pärjännyt simpanssi.

Lähteet:

Naish, John (2009), Enough. Hodder And Stoughton Ltd.

Zizek, Slavoj (2008), "Rumsfeld and the bees", The Guardian 28.6.2008

Saatavissa osoitteesta: http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2008/jun/28/wildlife.conservation