Luota asiantuntijoihin.

Tuttu näky iltauutisissa: univormuun pukeutunut upseeri analysoi päivällä tapahtunutta pommi-iskua kaupungissa X, sen vaikutusta terrorisminvastaiseen taisteluun, Lähi-idän tilanteeseen ja länsimaiden turvallisuuspolitiikkaan. Heti perään liituraitapukuinen ekonomisti selittää markkinoiden reaktiota velkakriisin uusimpiin käänteisiin ja talouskehitykseen. Ilta toisensa perään puhuvat päät analysoivat uutisia ja poliittisten päätöksentekijöiden toimintaa tarjoten samalla oman ennustuksensa siitä, mitä seurauksia tällä kaikella on meille yhteiskunnan muille jäsenille.

Maailma tuntuu muuttuvan päivä päivältä yhä monimutkaisemmaksi paikaksi. Valtioiden rajat menettävät merkitystään, kansantaloudet kietoutuvat kohtalokkaalla tavalla toisiinsa ja ympäristöongelmien ratkaiseminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Ihmiskunnan tieteellinen, teknologinen ja taloudellinen kyvykkyys kasvaa eksponentiaalisesti, mutta kyky nähdä tulevaisuuden savuverhon läpi pysyy auttamattoman huonona. Tämä ei kuitenkaan estä asiantuntijoita laukomasta analyyseja ja ennusteita pitkälle tulevaisuuteen. Talk is cheap, kuten Amerikassa sanotaan. Koska viimeksi olet kuullut asiantuntijan sanovan, että hän ei osaa sanoa mitä vaikutuksia tapahtumalla X tulee olemaan? Maailma kun on yksinkertaisesti liian kaoottinen ja monimutkainen, ja olisi melko hyödytöntä tai jopa haitallista lähteä ennustamaan kehityksen suuntaa hätiköidysti?

Onneksi en ole ainoa, jota asiantuntijoina esiintyvien ihmisten ylimieliseltä vaikuttava itsevarmuus on jäänyt vaivaamaan. Amerikkalainen psykologi Philip E. Tetlock seurasi hämmentyneenä, kuinka Yhdysvalloissa poliittiset kommentaattorit vasemmalla ja oikealla yrittivät selittää ja järkeillä tekemiään vääriä ennustuksia Mihail Gorbatsovista ja Neuvostoliiton lopullisesta hajoamisesta. Häntä vaivasi erityisesti poliittisia päätöksiä kommentoivien asiantuntijoiden ylimielisyys ja yksinkertaistukset. Tetlockista tuntui, että yksikään asiantuntija ei halunnut myöntää tekemiään virheitä eikä sitä kautta oppimaan mitään. Tärkeintä oli oman ideologian puolustaminen ja kasvojen pelastaminen, ei totuuteen pyrkiminen.

Tetlock käynnisti 20-vuotisen tutkimusprojektin, jonka tavoitteena oli selvittää kuinka hyvin asiantuntijoiden ennustukset oikeasti toteutuivat. Olivatko asiantuntijat oikeasti niin kyvykkäitä, kuin heidän hienot tittelinsä ja huolitellut ulkonäkönsä antoivat ymmärtää? Pystyisikö kuka tahansa samaan ennustustarkkuuteen? Tutkimushankkeeseen osallistui lähes 300 asiantuntijaa eri aloilta ympäri maailman. Heidän tehtävänään oli tehdä ennustuksia (yhteensä 28 000 kpl) erilaisten poliittisten tapahtumien todennäköisyyksistä. Lopputulokset olivat melko järisyttäviä.  Suuressa osassa ennustuksia asiantuntijat eivät pärjänneet sattumaa paremmin. Toisin sanoen sama tarkkuus olisi saavutettu kolikkoa heittämällä tai arpaa vetämällä. Osassa tapauksia paremman tuloksen antoivat tietokonealgoritmit, joiden analyysi perustui tapahtumien historiallisen toistuvuuteen. Kaiken kaikkiaan tutkimushanke osoitti, että asiantuntijoiden itse arvioimien kykyjen ja todellisten tulosten välillä oli valtava kuilu. Liiallinen itsevarmuus oman maailmankuvan oikeellisuuteen aiheutti kohtalokkaita vääristymiä asiantuntijan tekemiin ennustuksiin. 

Pitäisikö EU:n tehdä kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa, vaikka USA ja monet muut maat ovat siihen tällä hetkellä haluttomia? Pitäisikö euromaiden tukea Kreikkaa? Pitäisikö valtioiden elvyttää vai harjoittaa budjettikuria? Pitäisikö suojella ympäristöä, pyrkiä talouskasvuun vai jotain siltä väliltä? Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä vaikeista poliittisista päätöksistä, joita poliittiset johtajat kohtaavat päivittäin.

Tetlockin tutkimushankkeen tulokset ovat kuin märkä rätti vasten tietoa, byrokratisoitumista, erikoistumista ja asiantuntijuutta korostavan nykymaailman kasvoille. Meillä on vahva halu ja taipumus uskoa, että elämme ymmärrettävässä, hallittavassa ja ennustettavassa maailmassa, joka toimii kausaliteettiin pohjautuen. Ehkä meidän pitäisi suhtautua paljon kriittisemmin asiantuntijoihin, jotka sanovat, että Irakiin hyökkääminen on välttämätöntä, kehitysapu tehotonta, pankit on pakko pelastaa tai ilmastonmuutoksen torjuminen liian kallista?

"[...] although we often talk ourselves into believing we live in a predictable world, we delude ourselves: history is ultimately one damned thing after another, a random walk with upward and downward blips but devoid of thematic continuity. Politics is no more predictable than other games of chance. On any given spin of the roulette wheel of history, crackpots will claim vindication for superstitious schemes that posit patterns in randomness. But these schemes will fail in cross-validation. What works today will disappoint tomorrow. Here is a doctrine that runs against the grain of human nature, our shared need to believe that we live in a comprehensible world that we can master if we apply ourselves. Undiluted radical skepticism requires us to believe, really believe, that when the time comes to choose among controversial policy option -- to support Chinese entry into the World Trade Organization or to bomb Baghdad or Belgrade or to build a ballistic missile defense -- we could do as well by tossing coins as by consulting experts."

Tetlockin tuloksista löytyy myös muita mielenkiintoisia havaintoja. Toiset asiantuntijat nimittäin näyttivät pärjäävän järjestelmällisesti paremmin kuin toiset. Asiantuntijoiden osumatarkkuutta ei määrittänyt poliittinen suuntautuminen, koulutusala, kokemus tai mikään muukaan henkilökohtainen ominaisuus, vaan pikemminkin se miten he suhtautuivat tietoon ja ympäröivään maailmaan. Isaiah Berlinin 1953 julkaistua esseetä mukaillen Tetlock jakaa asiantuntijat siileihin ja kettuihin. Siilit tarkastelevat maailmaa yhden suuren selitysmallin kautta. Ketut puolestaan ovat henkilöitä, jotka 1) eivät tarkastele tapahtumia ideologisesti tai kaiken selittävän teorian kautta 2) suhtautuvat kriittisesti ja nöyrästi todellisuuden monimutkaisuuteen ja tekemiinsä ennustuksiin ja 3) ovat valmiita muokkaamaan ajatusmaailmaansa sitä mukaa, kun tapahtumat antavat siihen aihetta. Ketut pärjäsivät siilejä paremmin sekä lyhyen että pitkän aikavälin ennustuksissa. Siilit olivat usein omaksumansa maailmankatsomuksen ja suurten teorioidensa vankeja. He pakottivat tapahtumat oman ajatuslaatikkonsa sisälle. Ainoa missä siilit onnistuivat kettuja paremmin, oli suuren mittaluokan poliittisten tapahtumien - kuten Neuvostoliiton hajoamisen - ennakoiminen. Tämä onnistuminen oli kuitenkin kokonaisuuden kannalta merkityksetön, sillä yhtä oikeaa ennustusta kohden he olivat lukuisia kertoja pahasti väärässä.

Tetlock jatkaa:

"For, in key respects, political judgment is especially problematic. The root of the problem is not just the variety of viewpoints. It is the difficulty that advocates have pinning each other down in debate. When partisans disagree over free trade or arms control or foreign aid, the disagreements hinge on more than easily ascertained claims about trade deficits or missile counts or leaky transfer buckets. The disputes also hinge on hard-to-refute counterfactual claims about what would have happened if we had taken different policy paths and on impossible-to-refute moral claims about the types of people we should aspire to be--all claims that partisans can use to fortify their positions against falsification. Without retreating into full-blown relativism, we need to recognize that political belief systems are at continual risk of evolving into self-perpetuating worldviews, with their own self-serving criteria for judging judgment and keeping score, their own stocks of favorite historical analogies, and their own pantheons of heroes and villains. "

Monissa läntisissä demokratioissa käytävästä keskustelusta puuttuvat aidon dialogin elementit. Ensimmäisenä unohtuu vanha viisaus: pyri ensin ymmärtämään, sitten tulemaan ymmärretyksi. Kerta toisensa jälkeen ideologisten silmälasien läpi toisiaan tuijottavat osapuolet käyttävät yksipuolisesti tulkittua tietoa ja asiantuntijuutta oman agendansa läpirunnomiseen. Republikaanit hakevat vahvistusta Fox Newsistä, demokraatit New York Timesistä. Ilmastoskeptikot ja maahanmuuttokriitikot muodostavat omia foorumeita ja tiedotuskanavia, joissa oman mielipiteen pönkittämiselle löytyy tukea. Uhriksi joutuu harkinta, argumentointi, vaihtoehtojen pohdinta. Kansallismieliset oikeistopopulistit vastaan monikulttuurisuuden puolustajat, Nato-eliitti vastaan epäilevä kansan enemmistö, ympäristönsuojelijat vastaan taloususkovaiset, Israel-lobbaajat vastaan Palestiinan puolustajat. Kumpikin osapuoli vetäytyy oman ideologisen maailmankuvansa taakse, ja jokainen tiedonmuru ja uutinen tulkitaan uutena todisteena siitä, miksi vastapuoli on väärässä. Pääoma -tai rikkaiden verotusta ei voi nostaa, terveydenhuollosta ja koulutuksesta täytyy leikata, pankit on pelastettava, ympäristönsuojelu on liian kallista. Pitäisikö jatkossa näitä itsevarmasti esitettyjä ennustuksia kyseenalaistaa hanakammin? Murtuisiko asiantuntijan fasadi muutamalla yksinkertaisella kysymyksellä? Miten niin on mahdotonta tai liian kallista? Oletko aivan varma, että niin tulee tapahtumaan?

Tetlock toteaa: "this patterning of individual differences sheds light on a fundamental trade-off in all historical reasoning: the tension between defending our worldviews and adapting those views to dissonant evidence. [...] A balanced assessment here requires confronting a dilemma: if we only accept evidence that confirms our worldview, we will become prisoners of our preconceptions, but if we subject all evidence, agreeable or disagreeable, to the same scrutiny, we will be overwhelmed. As with reputational bets, the question becomes how much special treatment of favorite hypotheses is too much. And, as with reputational bets, the bigger the double standard, the greater are the grounds for concern.

Asiantuntijailmiötä vahvistaa myös osaltaan tiedotusvälineet. Ne suosivat itsevarmoja, sanavalmiita, yksinkertaistavia ja järkkymättömiä kannanottoja esittäviä tahoja. Kolmeen pääpointtiin viestin kiteyttävä markkina-analyytikko on helpompi ja mielenkiintoisempi haastateltava kuin tutkija, joka aloittaa puheenvuoronsa mainitsemalla asiaan liittyvistä epävarmuuksista. Tetlock ehdottaa kuitenkin, että oman ja yhteiskuntiemme hyvinvoinnin vuoksi meidän pitäisi alkaa järjestelmällisen kriittisesti arvioimaan asiantuntijoiden esittämiä väitteitä. Seuraukset voisivat olla häkellyttäviä.

Lähdin etsimään vastaavia tutkimuksia itseäni kiinnostavasta aiheesta eli ympäristöpolitiikasta. Ympäristöongelmiin puuttuminen pysähtyy lähes poikkeuksetta argumentteihin niiden valtavista kustannuksista. Päästöjen vähentäminen lisää teollisuuden kustannuksia, vääristää kilpailua, haittaa investointeja sekä aiheuttaa pääoman ja tuotannon pakenemista. Virsi on vanha tuttu, ja sitä saa kuulla lähes päivittäin uutisissa. Ketä sitten pitäisi uskoa? Suurin osa nostaa kätensä ilmaan ja valitsee puolensa ideologisesti.

On kuitenkin häkellyttävää huomata, kuinka vähän näiden väitteiden toteutumista jälkikäteen arvioidaan. Ovatko yritysmaailman pelot toteutuneet? Amerikkalaiset Eban Goodstein ja Hart Hodges lähtivät tutkimaan miten eri ympäristönsuojelutoimenpiteiden kustannukset vertautuivat ennen päätöstä esitettyjen väitteiden ja toteutuneiden kustannusten välillä. He tutkivat 12 tapausta Yhdysvalloissa, jossa teollisuus oli tiukasti vastustanut ympäristönsuojelua kustannussyistä. Tapaukset vaihtelivat asbestista CFC-kaasuihin, puuvillapölystä rikkipäästöihin. Tulokset olivat yhtä häkellyttäviä kuin Tetlockin hankkeessa. Yhtä tapausta lukuun ottamatta kustannukset yliarvioitiin etukäteen yli kaksinkertaiseksi lopullisista toteutuneista kustannuksista. Erikoisinta oli se, että yliarviointeihin sortuivat sekä teollisuus, riippumattomat tutkimuslaitokset että julkisen hallinnon toimijat.

Tutkijoiden mukaan syy ongelmaan on yksinkertainen. Kustannusarvioita lasketaan staattisesti olettaen, että saasteiden rajoittaminen tapahtuu olemassa olevan tuotantoprosessin puitteissa. Tämä tarkoittaa automaattisesti kulujen merkittävää kasvamista. Arvioinneissa kuitenkin jätetään huomioimatta yksi taloudellisen toiminnan peruskulmakivistä eli innovaatiot. Mielenkiintoista on, että innovaatioiden kannustaminen julkisen vallan tekemän sääntelyn kautta on itse asiassa toimiva malli muutoksille. Tätä harva yritysjohtaja haluaa myöntää. Lainsäädäntö ja rajoitukset kun nähdään vapaiden markkinoiden toimintaa vääristäväksi. Käytännössä sääntely kuitenkin pakottaa toimijat löytämään innovatiivisia teknologioita ja prosesseja ongelman ratkaisemiseksi. Sääntely ei vie rahaa tuottoisilta investoinneilta, vaan pikemminkin nopeuttaa innovaatioprosessia. Ratkaisut poistavat määritetyn ongelman ja lisäävät samalla teollisuuden tuottavuutta. Teollisuus puolustaa nykytilaa kynsin ja hampain eikä halua nähdä muutoksen luomaa mahdollisuutta. Poliittisena vaikutuskeinona se myös dramatisoi sääntelyn jyrkkyyttä ja negatiivisia vaikutuksia. Todellisuudessa valtiot antavat teollisuudelle usein joustoja, tukea ja poikkeuksia, jotka helpottavat sopeutumista uuteen tilanteeseen.

Ilmastopolitiikkaan liittyvänä mielenkiintoisena yksityiskohtana Goodstein ja Hodges käsittelevät myös alun perin Yhdysvalloissa kehitettyä ARP (Acid Rain Program) päästökauppajärjestelmää, jonka tarkoituksena oli vähentää happosateita aiheuttavia rikkidioksidipäästöjä. Ennen järjestelmän käyttöönottoa teollisuus arvioi, että hinta rikkipäästöjen vähentämiselle olisi ainakin 1500 USD / tonni. Yhdysvaltain ympäristövirasto EPA arvioi vastaavasti sääntelyn hinnaksi 750 USD / tonni. Vuonna 1997 (kaksi vuotta päästökaupan käynnistymisen jälkeen) päästöoikeuden hinta oli n. 100 USD / tonni. Osa matalasta hinnasta selittyy ylisuurista kiintiöistä, mutta Goodstein ja Hodges toteavat, että päästöjen vähentämisen todelliset kustannukset yliarvioitiin silti 2-8-kertaisesti.

Päästökauppamalli on käytössä nykyään myös EU:ssa ja Uudessa-Seelannissa, tällä kertaa sen tarkoituksena on rajoittaa ilmastonmuutosta kiihdyttävien kasvihuonekaasujen päästöjä. Pian myös Australia ja todennäköisesti Kiina aikovat ottaa järjestelmän käyttöön. Järjestelmän alkuperäisessä kodissa, Yhdysvalloissa on puolestaan hyvin vihamielinen ilmapiiri ilmastopolitiikalle. Jälleen kerran teollisuus uhkailee, että talouskasvu ja työpaikat kärsivät sääntelyn alla. Onko kansakunnan kollektiivinen muisti todella näin lyhyt? Vai kuuntelevatko poliitikot niitä samoja asiantuntijoita, jotka aikanaan ennustivat, kuinka ARP-ohjelma tulee kuristamaan teollisuuden hengiltä?

Goodstein ja Hodges toteavat:

"In the global warming debate, as when past environmental regulations have been proposed, there are the three compliance cost scenarios: apocalyptic (industry), doable but costly (academic and government), and profitable (a few visionaries). Our guess, based on the record of previous academic and government cost forecasts, is somewhere between doable and profitable."

Tarvitsemme vähemmän ylimielisiä, mutta huonosti todennettavia ennustuksia ja enemmän harkintaa, pohdiskelua ja epävarmuuden hyväksymistä. Suuri osa tekemistämme poliittisista päätöksistä ovat vaikeita ja seurauksiltaan epävarmoja. On oireellista, että politiikan maailmassa oman ideologian puolustaminen ja kasvojen menettämisen pelko on tärkeämpää kuin totuus.  Maailma tarvitsee enemmän epäileviä kettuja, ja vähemmän itsevarmoja siilejä.

Lähteet:

Tetlock, Philip E. (2005), Expert Political Judgment. How Good Is It? How Can We Know?. Princeton University Press.

Goodstein, Eban -  Hart Hodges (1997), "Behind The Numbers: Polluted Data", The American Prospect. November 1, 1997.

Saatavissa osoitteesta:

http://prospect.org/cs/articles?articleId=4757

Keskustelua kuninkaiden kanssa.

John Muir 1838-1914

Sanomalehtien lukeminen on ollut viime kuukausina harvinaisen turruttavaa. Talouskriisiä käsittelevässä uutistulvassa kahlatessa tulee epämiellyttävä hukkumisen tunne. Paradoksaalisesti joka puolelta tulviva informaatio ainoastaan lisää hämmennystä ja turhautumista. Luin jostain, että ihmisen luontainen reaktio on yrittää käsitteellistää ja etsiä lisätietoa asioista, joita hän ei ymmärrä eikä hallitse. Mitä enemmän meitä pommitetaan informaatiolla, sitä enemmän pyrimme etsimään lisää informaatiota, joka auttaisi näkemään maailman selkeämpänä. Viheliäinen kierre on valmis.

Nassim Nicholas Taleb kehottaa provokatiivisesti lopettamaan uutisten seuraamisen juuri tästä syystä. Ratkaisu informaatioähkyn ongelmaan on yksinkertainen: nosta pääsi uutisvirran yläpuolelle, sulje televisio, heitä sanomalehti paperinkeräykseen ja tartu näkemyksellisten ihmisten kirjoittamiin kirjoihin. Ajatuksesi kirkastuvat ja maailma asettuu taas ymmärrettävämpään muotoon. Tartuin tuumasta toiseen ja tilasin netistä amerikkalaisen ympäristökirjallisuuden klassikon, John Muirin My First Summer in the Sierra.

John Muir on Yhdysvaltojen vanhimman ja arvostetuimman ympäristönsuojelujärjestön, Sierra Clubin, toinen perustaja ja ensimmäinen puheenjohtaja. My First Summer in the Sierra kertoo Muirin vuonna 1869 Sierra Nevadan vuoristossa viettämästä kesästä. Päivisin Muir apureineen kaitsi lammaskatrasta ja iltaisin leirinuotiolla hän kirjoitti luonnosta tekemiään havaintoja siniseen muistikirjaan. Näiden päiväkirjamerkintöjen pohjalta syntyi kirja, joka julkaistiin loppuen lopuksin vasta monta vuosikymmentä myöhemmin.

Muirin perhe muutti vuonna 1849 Skotlannista Yhdysvaltoihin ja Muir eli koko nuoruutensa vaatimattomissa ja ankarissa olosuhteissa työskennellen perheen maatilalla Wisconsinissa. Maatilan töitä tehdessä Muirissa kehittyi syvä kiinnostus luontoa ja luonnontieteitä kohtaan. Kekseliäisyytensä takia Muirille tarjottiin 1860 opiskelupaikkaa Wisconsinin yliopistossa, jossa hän opiskeli geologiaa ja kasvitieteitä sekä löysi sen ajan suurten nimien Ralph Waldo Emersonin ja Henry David Thoreaun kirjoitukset. Hän ei ikinä saanut opintojaan päätökseen, mutta vahva pohja luonnon monimutkaisuuden ymmärtämiselle oli rakennettu.

Muirin päiväkirjamerkinnät ovat yhdistelmä ympäristöekologiaa, naturalistista romantiikkaa ja seikkailun riemua. Hämmästyttävintä kirjoituksissa on havaintojen tarkkuus ja luonnon kuvailun selkeys. Sierra Nevadan jylhät maisemat ja jättiläispunapuut (Sequioa) tarjosivat aika itsestään selvät lähtökohdat ihailulle, mutta Muirin katse kohdistuu myös pieniin ruohonjuuritason havaintoihin. Harva metsässä vaeltaja voisi heittäytyä runollisen puuskan valtaan jäkälän yksityiskohtaisesta kuvailusta, mutta Muir ei ollutkaan niin kuin muut Pohjois-Amerikan mantereen valloittaneet aikalaisensa, jotka näkivät luonnon ainoastaan hyödynnettävänä resurssina. Muirilla oli väsymätön tarmo tarkkailla kasveja ja eliöitä luonnon erilaisten vuorovaikutussuhteiden ymmärtämiseksi. Parasta kirjan antia on kuitenkin ihmisen ja ympäristön vuorovaikutussuhteen pohtiminen.

Muirin yli 140 vuotta sitten kirjaamat havainnot eivät ole menettäneet ajankohtaisuudestaan yhtään mitään. Hän muistelee, kuinka synnyinmaassaan Skotlannissa ihmisillä oli aikaa elämän tärkeille asioille, ystäville, perheelle ja kirjallisuudelle. Kaliforniassa luonnonrikkaudet olivat kuitenkin sumentaneet ihmisten päät ajattelemaan vain rahaa.

"The shepherd in Scotland seldom thinks of being anything but a shepherd. He has probably descended from a race of shepherds and inherited a love and aptitude for the business almost as marked as that of his collie. He has but a small flock to look after, sees his family and neighbours, has time for reading in fine weather, and often carries book to the fields with which he may converse with kings.[...] But whatever the blessings of sheep-culture in other times and countries, the California shepherd, as far as I have seen or heard, is never quite sane for any considerable time. Of all Nature's voices baa is about all he hears. Even the howls an ki-yis of coyotes might be blessings if well heard, but he hears them only through a blur of mutton and wool, and they do him no good."

Muir jatkaa pohdintaa siitä, miksi juuri "valkoisen miehen" suhde luontoon on etäinen, lyhytnäköinen ja välineellinen.

"How many centuries Indians have roamed these woods nobody knows, probably a great many, extending far beyond the time that Columbus touched our shores, and it seems strange that heavier marks have not been made. Indians walk softly and hurt the landscape hardly more than birds and squirrels, and their brush and bark huts last hardly longer than those of wood rats, while their more enduring monuments, excepting those wrought on the forests by the fires they made to improve their hunting grounds, vanish in a few centuries. How different are most of those of the white man, especially on the lower gold region - roads blasted in solid rock, wild streams dammed and tamed an turned out of their channels and led along the sides of cañons and valleys to work in mines like slaves. [...] These are the white man's marks made in a few feverish years, to say nothing of mills, fields, villages, scattered hundreds of miles along the flank of the Range. Long will it be ere these marks are effaced, though Nature is doing what she can, replanting, gardening, sweeping away old dams and flumes, levelling gravel and boulder piles, patiently trying to heal every scar."

Pohtiessaan ihmiselle hyödyttömältä näyttävän kasvin roolia luonnossa, Muir sivaltaa terävästi välineellisen luontokäsityksen sokeaa kohtaa.

"Like most other things not apparently useful to man, it has few friends, and the blind question, "Why was it made?" goes on and on with never a guess that first of all it might have been made for itself."

Muirin merkinnät eivät jääneet ainoastaan kirjalliseksi merkkiteokseksi. Kirjoitukset toivat hänelle mainetta ja auttoivat pyrkimyksissä suojella Sierra Nevadan arvokasta luontoa ihmisen vaikutukselta. Muirin ansiosta merkittävä osa Sierran alueesta muutettiin suojelualueiksi. Muirille tarjoutui myös mahdollisuus uralla etenemiseen. Ralph Waldo Emerson saapui Kaliforniaan tapaamaan Muiria, koska hänen maineensa ja kirjoituksensa olivat kiirineet itärannikolle saakka. Emerson tarjosi Muirille työtä Harvardista, mutta Muir kieltäytyi. Myöhemmin hän kirjoitti:

"I never for a moment thought of giving up God's big show for a mere profship!"

Kirjailija Mike Davis toteaa Muirin olevan yksi Yhdysvaltojen ympäristönsuojeluliikkeen merkkihenkilöistä. Tämän lisäksi hänen perintönsä näkyy sekä osavaltion ympäristönsuojelukeskustelussa että koko maassa Sierra Clubin kautta. Muir on innoittanut myöhempiä sukupolvia tutkimaan, nauttimaan ja suojelemaan luonnon loputtomia ihmeitä.  Davisin sanoin:

"This 1869 diary, then, remains an unexcelled introduction to California's mountain poetry of great trees, granite gorges, lupine meadows, and towering cloudlands. It offers modern generations a radical epistemology for encountering wildness in its own terms, and, through this, consoling ourselves. Indeed, My First Summer is a landmark in our cultural history: the Book of Common Prayer for an informal nature religion now embraced by millions of hikers, outdoor enthusiasts, and conservation voters. The American Eden, Muir announces to his readers, has been truly found in the Yosemite and High Sierra. His descendants still fight to preserve it."

"As more and more of us grow aghast at what we have done to the world we started with, Muir´s reverence and devotion will seem keenly germane, and our regret may be transmuted into a fight for the future" - Edward Hoagland

"Explore, enjoy and protect the planet" - Sierra Clubin motto

Vapaudesta markkinataloudessa.



Eugéne Delacroix: La Liberté guidant le peuple (1830)

Mitä tarkoittaa vapaus vuonna 2011? Piilolinssivalmistaja Ciba Visionin (yhtiö valmistaa mm. Dailies-piilolinssejä) kotisivuilta löytyy seuraavanlainen määrittely aiheeseen liittyen:

"Tuntuuko sinusta siltä, että haluat kokeilla piilolinssejä nähdäksesi tarkasti helpommin? Et ehkä halua käyttää silmälaseja koko ajan ja koet, että ne voivat olla tiellä arkisissa tilanteissa. Piilolinsseillä voit helposti muuttaa sen, miten sinä näet maailman ja maailma näkee sinut. Ja saat vapauden nauttia elämästä."

Mainos jatkuu listauksella (lihavointi alkuperäinen):

• Vapaus näyttää siltä mitä haluat… sanoa se silmilläsi
• Vapaus nähdä paremmin: Terävä ja kirkas näkö koko näkökentässä
• Vapaus liikkua: Piilolinssit eivät putoa eivätkä ole tiellä urheillessasi
• Vapaus valita asusteet: Voit käyttää trendikkäitä aurinkolaseja ja muuttaa ulkonäköäsi ilman ongelmia.
• Vapaus elää: Piilolinssit ovat helppokäyttöisiä ja voivat helpottaa elämääsi.

Vuonna 2011 näin paljon vapautta muutaman euron muovipaloilla. Mikä parasta oman vapauden voi käydä hankkimassa milloin vain lähimmän kaupan hyllyltä.

Muutama hetki taaksepäin Antiikin Roomassa vapaudella oli hieman eri merkitys. Roomalaisessa yhteiskunnassa ihmiset oli jaoteltu hierarkkisesti kolmelle eri tasolle: orjiin (servi), vapautettuihin (liberti) sekä ylimpänä vapaina syntyneisiin Rooman kansalaisiin (cives). Orjilla oli useita keinoja vapautua alistetusta asemastaan. Koulutetut orjat vapautuivat lähes aina, samoin monet isännät vapauttivat hyvin palvelleen orjan testamenttinsa kautta. Keisari Augustuksen aikana orjia vapautettiin niin suuria määriä, että jouduttiin säätämään laki, joka esti vapautumisen ennen 30 ikävuoden saavuttamista. Vapautetuille orjille sallittiin mm. oikeus omistaa maata, mutta heistä ei voinut tulla täysivaltaisia Rooman kansalaisia. Vuonna 2011 Dailies - piilolinssit hankkiva ihminen voi ostaa vapauden näyttää miltä haluaa, vapauden nähdä paremmin, vapauden liikkua, vapauden valita asusteet sekä vapauden elää. Rooman ajoista olemme edistyneet sen verran, että orjuus on nykyään laitonta kaikkialla maailmassa. Valitettavasti orjuus on kuitenkin todellisuutta miljoonille ihmisille myös nykymaailmassa. Mutta kuinka vapaita olemme loppuen lopuksi me kaikki muutkaan, jotka elämme "vapaassa markkinataloudessa"?

Vapaus on laaja käsite. Sillä voidaan tarkoittaa itsemääräämisoikeutta, vapaata tahtoa, mutta myös vastuuta omista teoista. John Stuart Mill erotti vapauden toimia (to act) ja vapauden pakkovallasta (absence of coercion). Isaiah Berlin käsitteellisti vapauden kahdeksi vastakkaiseksi kategoriaksi: positiivinen ja negatiivinen vapaus. Negatiivinen vapaus on vapautta jostakin (esim. valtion mielivaltaisesta hallinnasta), positiivinen vapaus puolestaan vapautta johonkin (esim. oikeus ilmaiseen koulutukseen). Vapaus rinnastetaan nyky-yhteiskunnassa usein oikeuksiin. Kansalaisella on oikeus päättää omaa elämää koskevista asioista, toisaalta hänellä on myös oikeus vaatia tiettyjä kaikille taattuja oikeuksia. 

Vapauskäsitettä käytetään surutta hyväksi niin politiikassa kuin markkinataloudessakin. Sen varjolla perustellaan ja oikeutetaan mitä kieroutuneimpia tarkoitusperiä. Samalla tämän arvokkaan ja hienon käsitteen sisältö muuttuu banaaliksi. Amerikkalaiselle konservatiiville vapaus on oikeus omistaa automaattiaseita. Helsingin Sanomien HS-raadille vapaus on oikeutta syödä lihaa. HS-raati on tieteen ja kulttuurin vaikuttajista koottu joukko, joka Hesarin sivuilla säännöllisesti käsittelee (tai kuten HS itse toteaa "lietsoo ja syventää") ajankohtaista aihetta. Tämän vuoden huhtikuussa raati keskusteli lihansyönnistä ja Tuomas Kyröä mukaillen pahoitin kyllä mieleni näiden "vaikuttajien" kommentteja lukiessani.

Historiantutkija Markku Ruotsila: "Viherpunainen liike on nopeasti muuttumassa uudeksi totalitarismiksi (mikä ei yllätä, ovathan sen juuret tukevasti vanhassa punaisessa totalitarismissa). Nyt aletaan unelmoida sen määräämisestä, kuka saa syödä mitä ja milloin. Jättäkää ihmiset rauhaan! Niin kauan kuin ihmisiä on ollut, ovat he syöneet lihaa – jos ovat halunneet. Vapaus on länsimaisista arvoista ensimmäinen!"

Kuvataiteilija Kaarina Kaikkonen "Me ihmiset olemme osa luontoa, jossa kaikkien elävien arvokkaana tehtävänä on joutua lopulta toisen elävän ravinnoksi, systeemin kierto on loistava. Ihmisellä on yhtä suuri oikeus syödä toisia eläviä kuin vaikka hyttysellä, sudella tai haukalla. Muurahaisetkin pitävät kotieläimiä. Olen jo täysin tympääntynyt vegaanien naiiviuteen ja kaksinaismoraaliin. Jos päämääränä on elämän säilyttäminen, miksi he sallivat abortit, joissa viattomia ihmislapsia murhataan Suomessakin 10 000 vuosittain, aivan itsekkäistä syistä? [...]Minä syön päivittäin iloisena lihaa ja kuljen lämpimänä pakkasella turkissa ja nahkasaappaissa esi-isieni tavoin. Toivon että yhteiskunta lainsäädännöllä huolehtii minun lajityypillisistä tarpeistani. "

Vegaanit ja viherpunainen liike ovat rajoittamassa kansalaisten oikeutta syödä rajattomasti kuolleita eläimiä. Markku ja Kaarina, jos olette oikeasti huolissaan totalitarismista niin eikö mieluummin kannattaisi olla huolissaan siitä, että meitä valvotaan julkisissa tiloissa tuhansilla videokameroilla, työnantajat voivat lukea sähköpostejamme ja kotona mainostauoilla vastaanottimiimme pakkosyötetään osto -ja kulutuspropagandaa itse ohjelmaa kovemmalla äänenvoimakkuudella?

Pohjat veti kuitenkin suomentaja Jukka Mallinen. Mallisen pohdinta alkoi kohtuullisen analyyttisesti:

"Suurin osa ihmiskuntaa ei pidä lihansyöntiä epäeettisenä. Mutta ehkä tässä suhteessa lännessä on alkanut kulttuurin muutos. Buddhalaisessa ja hindulaisessa kulttuurissa lihansyöntiin suhtaudutaan jo vanhastaan tuomitsevasti."

Hyvästä aloituksesta huolimatta argumentointi karkasi hyvin pian idiotismin puolelle.

"Teknologian kehitys pystyy ratkaisemaan lihantuotannon ekologiset ongelmat, jos vain eettistä tahtoa löytyy. Tiettävästi Homo sapiens ja sivilisaatio kehittyi ihmisapinan aivojen koon kasvamisen seurauksena. Näiden suurempien aivojen kehittymisen edellytys oli siirtyminen lihansyöntiin. Ainoastaan liha ja kala kykenivät antamaan Homo sapiensin aivoille niiden vaatiman suuremman energiamäärän."

Loppukommentti ei pysynyt enää edes idiotismin rajoissa.

"Jos siirrymme kasvisravintoon, tyhmistyykö ihmiskunta?"

(Olisin kovasti huolissani suomalaisen tieteen ja kulttuurin tilasta näiden kommenttien perusteella. Onneksi samassa jutussa kommentoineet Johanna Sinisalo, Antti Nylen, Ville Ranta, Yrjö Sotamaa sekä moni muu onnistuivat valamaan uskoa suomalaisen älymystöön.)

Jukka, ei tämä idiotismin aikakausi ja länsimaisen yhteiskunnan rappio tule olemaan eläinperäisistä valkuaisaineista kiinni. Käy tutustumassa lähimmän kuntosalisi lihapäihin, sivistys edellyttää jotain muutakin kuin suurta määrää proteiinia ruokavaliossa. Suomalainen lihankulutus on kolminkertaistunut 60 vuodessa, mutta ei se ole pelastanut meitä Big Brotherilta, Power Balance-rannekkeilta tai kielihammasharjoilta.

On jyrkikataismaisesti pelottavaa ajatella, että nykyaikana vapaus määritellään oikeutena syödä määrättömästi lihaa, lentää lentokoneella kolme kertaa vuodessa Thaimaahan ja omistaa kaksi autoa. Siis oikeutta kuluttaa rajattomasti luonnon resursseja kellon ympäri, juurin niin paljon kuin haluaa. Ihmiskunnan historiassa ei ole koskaan ollut tilannetta, jossa meillä on mahdollisuus liikkua rajattomasti mantereelta toiselle tai saada puhdasta vettä, sähköä, lämpöä ja ravintoa kellon ympäri tasan haluamamme määrä. Kyse ei ole enää perustarpeiden tyydyttämisestä, vaan nimenomaan oikeudesta sikailla ja rellestää juuri niin paljon kuin kulloinenkin mielihalumme sattuu houkuttamaan.

Missään tämä järjettömyys ei tule ehkä paremmin esille kuin "syö niin paljon kuin jaksat" - buffeteissa (vaikka suomeksi verbi onkin laimennettu alkuperäisestä ja vielä absurdimmasta niin paljon kuin pystyt, "all you can eat"-muodosta). Näissä paikoissa ei kehoteta syömään niin paljon kuin haluat tai tarvitset ruokaa, vaan nimenomaan niin paljon ja kauan kuin vain on fyysiset rajoitteet huomioon ottaen mahdollista tunkea ruokaa suuhun. Nousisiko kansa barrikadeille, jos Raxin liiketoiminta kiellettäisiin epäterveellisenä ja vaarallisena? Täytyyhän tätä mitattoman arvokasta länsimaista vapautta puolustaa! 

Ennen tuotanto -ja kulutusyhteiskunnan syntyä, ruoan eteen piti tehdä töitä. Sato oli korjattava, kalat kalastettava ja eläimet teurastettava. Ravinnon hankkiminen vaati työtä ja vaivaa, eikä vähänkään järkevä yksilö kuvitellut voivansa syödä kuormasta ensi vuoden satoa, ennen kuin se oli edes korjattu. Nyt me kuvittelemme, että meillä on nimenomaan oikeus saada kaikkea haluamaamme rajattomasti, eikä ympärillä oleva yhteisö saisi tätä millään tavalla kritisoida. Monet talousteoreetikot painottavat markkinataloutta vapauden mahdollistajana ja kaikki säännöt ja rajoitukset, jotka rajoittavat sen toimintaa ovat siten vapauden rajoittamista. Kuitenkin kuluttamiseen ja haluamiseen yllyttävää ja usein käskevää toimintaa (esim.mainonta) ei nähdä vapautta rajoittavana. Dailiesmäisesti meille uskotellaan, että ostaminen ja omistaminen tulee takaamaan meille kauan janoamamme vapauden.

Vapauden banalisointi ja harhaanjohtava tulkinta eivät koske ainoastaan kuluttamista. Todellisen vapauden tukahduttaminen on myös laajempi yhteiskunnallinen ongelma. Demokratiassa vapauden korvaamaton arvo konkretisoituu yhdessä melko itsestään selvässä asiassa, nimittäin sananvapaudessa. Sananvapaus on länsimaissa niin merkittävä arvo, että se on kirjattu yleensä perustuslain tasoiseksi oikeudeksi.

Markkinatalouden alle hukkuvien uhrien lista on pitkä ja surullinen. Finanssikriisi on kirjailija Dirk Kurbjuweitin mukaan tuhoamassa myös demokratioiden perustana olevan sananvapauden.

"Less than three years after the peak of the [financial] crisis, it seems as if it never happened. That is true of the economy, but it is also true of us as economic subjects. But is that all we are? No, we are also citizens and participants in a democratic society. As such, we have no reason to be celebrating. Instead, we ought to be sad and outraged. Democracy, after all, is not doing splendidly, or even well. It is gradually becoming a casualty of the financial crisis."

Kurbjuweitin mukaan finanssikriisi on nostanut pintaan kaikki ne vaimennetut äänet, jotka viime vuosina ovat jääneet kasvavan kansantalouden vyörymisen aiheuttaman metelin alle. Tällä viikolla olemme lukeneet Lontoon mellakoista, jossa ilmeisesti yhdistyvät puhdas huliganismi, tyytymättömyys yhteiskuntaa ja näköalattomuus omaa tulevaisuutta kohtaan. Espanjassa tulevaisuudentoivonsa heittäneet nuoret ovat marssineet kaduilla vaatien työpaikkoja leikkauksien sijasta. Ranskassa on myyty 1,4 miljoonaa kopiota Stephane Hesselin kirjoittamasta "Indignez vous!"-kirjasta.

Kuinka kansalaisilta voidaan vaatia yhteiskunnallisten pelisääntöjen noudattamista, kun samaan aikaan rahoitusmaailmassa (poliitikkojen hiljaisella siunauksella) ryövääminen, valehtelu ja sääntöjen rikkominen on arkipäivää? Voittojen kerääntyminen harvoihin käsiin, ja loppusiivouksen jättäminen yhteiskunnalle, on saanut monet ihmiset oikeutetusti tuntemaan raivoa ja pettymystä poliittisia järjestelmiä kohtaan. Euroopan poliitikot kokoontuvat Brysselissä hyväksymään laimeita päätöslauselmia, jonka todellisista merkityksistä aloitetaan kiistely jäsenmaissa ennen kuin valtionvarainministerien paluukoneen renkaat ovat koskettaneet kiitorataa. Poliitikot eivät ole ainoastaan voimattomia ja kyvyttömiä hallitsemaan tilannetta, monet sortuvat myös suoranaiseen valehteluun.

Kurbjuweit jatkaa:

"Jean-Claude Juncker, the prime minister of Luxembourg, had his spokesman deny that a meeting of European Union finance ministers on the Greek crisis was taking place, even though that meeting was in fact taking place. It wasn't the kind of lie that frequently crops up in politics: the broken campaign promise. Rather, it was more crass type of untruth: the denial of a reality. Juncker no longer had the courage to speak the truth. He was guided by fear of the financial markets. His lie was a capitulation of politics. [...] This is what is so disturbing about the current situation: the fact that politicians seem so helpless and powerless. They have been given a new master, and it's not us, the people, who tend to intervene in milder ways. Rather, it's the ruthless financial markets. The markets drive politicians even further into anxiety, weakness, incapacity and lies. Those who govern us are now being governed by the banks. That's the situation.

The economy has all the advantages. Financial companies are not obligated to serve the general good. They are under no pressure to legitimize their actions, they operate in a secretive way, and they pursue a clear goal that they are wildly determined to achieve: high yields. As a result, politicians are watching what they say. Pretty much everyone recognizes that it would be fair to involve the banks in the rehabilitation of Greece. But hardly any politicians dare to pursue such a course with any consistency.

Besides, democracy is based on the word. Without free speech and the open exchange of views and ideas, democracy is impossible. Secrecy is the domain of authoritarian states. But at the moment, European politicians cannot speak openly about one of their most important issues, the euro. All it takes is a few words uttered by a finance minister for the banks to react with the extreme sensitivity. They immediately shift billions in assets, often to the detriment of entire nations. Words have become expensive, and that makes them dangerous.

[...] The banks and investment firms now play the role once held by the gods. Hardly anyone dares to criticize them, and fear of their wrath guides the behaviour of politicians. Many are reluctant to speak frankly, while others seek refuge in lies. Under such conditions, democracy has lost its dignity. And that is dangerous. The foundation of any dictatorship is the tacit or open threat of violence against citizens. Their fear supports the system. The basis of democracy is respect among citizens. Their approval supports the system. If this approval disappears, democracy crumbles."

Onko ihme, että tällaisessa tilanteessa pääministeri Jyrki Kataisen kommentit euroalueen kriisistä typistyvät epämääräisiksi oman pelkotilan kuvailuksi?

"Tänä aamuna pystyimme lukemaan lehdistä, että Italian ja Espanjan valtionvelkojen korot ovat nousseet uuteen ennätykseensä. Se on äärettömän huolestuttava ja pelottava ajatus", sanoi Katainen Ylen haastattelussa.

Pääministerit eivät ole tilanteessa yhtään sen enempää kartalla, kuin tavalliset kansalaisetkaan. Tehtyään päätöksiä he Brysselissä, he joutuvat odottelemaan voimattomina, kuinka markkinat reagoivat niihin. Tukipaketit ja vakausvälineet ovat uhrilahjojen jättämistä temppelille. Täytyy vain toivoa, että markkinahirviö leppyisi demokratian teurastetuista lampaista.

Finanssikriisin jälkimainingeissa luvattu sääntelyn ja valvonnan lisääminen ei ole todellakaan onnistunut ottamaan niskalenkkiä markkinavoimista. Päinvastoin, markkinoiden kuristusote demokraattisista hallinnoista on vain kiristynyt. Jopa Yhdysvalloissa Valkoinen talo tärisee, kun yksittäinen luottoluokittaja päättää laskea liittovaltion velkaluokitusta yhdellä pykälällä. Kaikista vaarallisinta on, että markkinat vaimentavat poliitikkojen suut, eikä asioista voi keskustella enää avoimesti. Tämä jos mikä on oire totalitaristisesta yhteiskunnasta.

Viitteet:

HS-raadin lihansyöntikeskustelu:

http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/HS-raati+ei+luovu+lihasta+mutta+moittii+sen+tuotantoa/1135265069928

Dirk Kurbjuweitin essee Der Spiegelissä:

http://www.spiegel.de/international/europe/0,1518,766518,00.html

Jeremy Clarkson ja sähköautot.





BBC:n Top Gear - ohjelma on yksi planeettamme tunnetuimmista autoiluohjelmista, jota seuraa arviolta 350 miljoonaa katsojaa. Jeremy Clarksonin, Richard Hammondin ja James Mayn juontama ohjelma on sekoitus autoesittelyitä, julkkisvierailijoita ja kieli poskella suoritettuja testejä, joissa 'tahattomasti' syntyvät komedialliset elementit ovat usein faktoja tai totuutta tärkeämpiä. Ohjelma tunnetaan erityisesti nopeiden ja kalliiden superautojen fetisoimisesta sekä Clarksonin roolista keski-ikäisenä alkoholia ja punaista lihaa nauttivana valkoisena miehenä, jonka libertaristis-konservatiivisessa maailmankatsomuksessa kaikki yksilön sikailuvapautta rajoittavat aatesuunnat (ympäristö, tasa-arvo jne.) ovat säännöllisenä ivan kohteena. Vuosien varrella Top Gearia on kritisoitu rasistisista ja loukkaavista sekä yleisemmin piittaamattomasta asenteesta ympäristöasioita tai vastuullista liikennekulttuuria kohtaan. Vuonna 2008 autovalmistaja Tesla jopa haastoi ohjelman tuottajat oikeuteen valheellisista väittämistä liittyen yhtiön valmistaman sähköauton suorituskykyyn. Vuosien varrella olen seurannut Top Gearia säännöllisen epäsäännöllisesti. Katselukerrat ovat vähentyneet sitä mukaa, kun ala-arvoiset, huonosti käsikirjoitetut ja päälle liimatut vitsit ja juonenkäänteet ovat kasvaneet.

Tällä viikolla Top Gear on ollut taas otsikoissa Isossa-Britanniassa. Sunnuntaina lähetetyssä ohjelmassa Clarkson oli suorittamassa Nissanin uuden Leaf-sähköauton testiä. Koeajon aikana hän jäi tuntikausiksi jumiin pieneen kylään, koska autosta loppui akku kesken matkan. Clarksonin mielestä koe osoitti, että sähköautot eivät ole tulevaisuuden vaihtoehto johtuen autojen rajatusta toimintasäteestä ja huonosta suorituskyvystä. Clarksonin mielestä on paljon kivempaa kruisailla kunnon bensahirmulla, kuin alistua epävarman ompelukoneen vietäväksi.  Nissanilla oli kuitenkin osattu varautua (osin varmaan Tesla-tapauksesta johtuen) mahdollisiin ongelmiin, ja autoon oli asennettu seurantajärjestelmä ennen sen luovuttamista Top Gearin käsiin. Tiedoista kävi ilmi, että auton akkujen varaustaso oli tahallisesti ajettu alas ennen varsinaisen testin aloittamista. Joidenkin silminnäkijöiden mukaan autolla oli ajettu kilometritolkulla ympyrää, jotta akku oli saatu tyhjenemään. Koko testi oli lavastettu palvelemaan ennakkoon asetettua käsikirjoitusta, jossa Clarksonille avautui jälleen kerran mahdollisuus ivailla tälle viherpiipertäjien liikkumavälineelle. Clarkson on haastattelussa myöntänyt tietäneensä asiasta, todeten kuitenkin että "[t]hat´s how TV works". Joskus totuutta on hieman taivuteltava, jotta tarinasta tulee myyvempi.   

Muun muassa Guardian on ruotinut tapauksen eri ulottuvuuksia varsin perusteellisesti. On kieltämättä huolestuttavaa, että julkisesti rahoitetun ja korkeisiin eettisiin standardeihin sidotun BBC:n tuottamassa ohjelmassa lähdetään 'viihteen' nimissä tahallisesti vääristelemään tosiasioita. Totuudella ei ole niinkään väliä, kunhan kansa kotisohvilla saa viikoittaisen viihdeannoksen ja vahvistusta omille stereotypioilleen. On totta, että Top Gear on ensisijaisesti viihdeohjelma, mutta 350 miljoonan katsojan kautta se on väistämättä myös mielipidevaikuttaja. Ja tässä tapauksessa mielikuvilla ja mielipiteillä on laajempaakin yhteiskunnallista merkitystä. Nissan Leaf on ensimmäisiä varteenotettavia polttomoottoriauton korvaajia, ja siksi sota kuluttajien niihin liittämistä mielikuvista on merkityksellinen autojen yleistymisen kannalta. Kiista ei toisin sanoen ole ainoastaan Top Gearin ja Nissanin välinen myrsky vesilasissa, vaan kyseessä on laajempi taistelu vanhojen ja uusien paradigmojen välillä.

On vaikea löytää enää vakavasti otettavaa tahoa joka kiistäisi, ettei fossiilisten polttoaineiden käyttö autoissa ole kestämätöntä sekä ympäristön että ihmisen näkökulmasta. Öljy loppuu, ilmasto lämpenee ja kaupungeissa kärsitään ilmansaasteista. Miksi kiista sähköautojen ja polttomoottoriautojen välillä ei ole sitten kääntynyt lopullisesti ensimmäisen voitoksi? Eikö sähköautoihin siirtymisessä olisi kyse aikamoisesta win-win-tilanteesta? Mikä hidastaa ympäristöystävällisen liikkumisen sekä energian säästämistä ja energiatehokkuutta parantavien teknologisten ratkaisujen käyttöönottoa?

Useiden viime vuosina tehtyjen tutkimusten mukaan pelkästään rationaalisen valinnan näkökulmasta outoa tilannetta ei pystytä selittämään. Ainoastaan taloustieteilijälle tulee yllätyksenä, että ihmisten tekemiin valintoihin vaikuttavat myös sosiaaliset, kognitiiviset ja behavioralistiset tekijät. Päätöksenteon tarkastelu tästä näkökulmasta selittää myös paremmin sitä, miksi yksilöt eivät tee päätöksiä, jotka olisivat jopa taloudellisesta näkökulmasta järkeviä (esimerkiksi oman asunnon energiatehokkuuden parantaminen ja sitä kautta sähkölaskujen pieneneminen).

Sähköautojen yleistymistä hidastaa usein esitetty argumentti siitä, että ne eivät kykene samoihin asioihin kuin nykyiset polttomoottoriautot. Yleisin argumentti sähköautoja vastaan on niiden rajallinen toimintasäde sekä puutteellinen latausverkosto. Kuitenkin tutkimuksissa on havaittu, että suurin osa ihmisten päivittäisistä ajoista onnistuisi jo nyt sähköautolla (lukuun ottamatta ehkä niitä kerran vuodessa tehtäviä Lapin reissuja). Sähköautojen latausverkosto puolestaan kehittyisi varsin nopeasti kattavaksi, kunhan niiden myynti lähtisi kunnolla vetämään. Kyseessä on jonkinasteinen muna vai -kana dilemma. Toisaalta jo nyt markkinoilla on olemassa teknologisia ratkaisuja, joiden avulla lähes mikä tahansa sähköverkon ulottuvissa oleva paikka voidaan muuttaa sähköauton latauspisteeksi. Pienellä investoinnilla kuka tahansa voisi perustaa latauspisteen esimerkiksi omalle kotipihalleen. Positiivisena sivuvaikutuksena näin ei tarvitsisi myöskään käydä enää juomassa kolme päivää vanhaa kahvia syövän lailla ympäri Suomea levittäytyneillä ABC-huoltoasemilla.

 Kuinka relevanttia on ylipäätään verrata öljy -ja sähkökäyttöisiä kuljetusmuotoja keskenään? (Tämä kysymys on relevantti kiisteltäessä minkä tahansa saastuttavan ja ympäristöystävällisen teknologian välisistä eroista.) Öljyllä kulkevia autoja ja niiden tarvitsemaa infrastruktuuria on kehitelty reilu 100 vuotta. Auto-sanan käyttö luo harhan vertailtavuudesta vanhan ja uuden kulkuvälineen välillä. Sähköauto ja polttomoottoriauto eivät nimittäin kuulu samaan käsitekategoriaan. Sähköautot edustavat uutta ajattelutapaa, jossa koko yhteiskunta toimii uudella, entisestä poikkeavalla tavalla. Sähköauton kehittämisen taustalla on nimenomaan ollut ajatus irtautua niistä haitallisiksi todetuista käytännöistä, joita polttomoottoriauto edustaa. Sähköauton ja polttomoottoriautojen keskinäinen vertailu on kuin vertailisi lankapuhelinta ja kännykkää keskenään. Kummatkin ovat yhteydenpitovälineitä, mutta silti täysin eri tarkoitukseen valmistettuja laitteita. Sähköauton tehtävä ei ole olla teknisesti parempi versio autosta, vaan uudenlainen tapa ajatella liikkumista ja sen edellytyksiä.

Top Gearissa Clarkson ajaa usein superautoja, joiden kiihtyvyyttä, hevosvoimia ja käsintehtyjä nahkaistuimia hän jaksaa ylistää loputtomiin. On kuitenkin syy, miksi autoja ajetaan aina testiradalla. Huolimatta kaikista autoihin liitetyistä superlatiiveista ne ovat vielä sähköautojakin hyödyttömämpiä normaalissa liikenteessä.

P.S. Juttua kirjoittaessani ajattelin, että Clarkson ansaitsisi viikon idiootti-palkinnon toiminnastaan ja kommenteistaan. Perjantain Guardianissa oli kuitenkin juttu Donald Trumpista, joka on rakentamassa golfkenttää Skotlannin Aberdeenshireen. Trump on harkitsemassa oikeustoimia golfkentän edustan rannikolle rakennettavaa tuulivoimalapuistoa vastaan. Trumpin mukaan tuulivoimalat pilaisivat hänen golfkenttänsä merinäkymät ja aiheuttaisivat siten myös taloudellista vahinkoa. Golfkentän naapurissa asuva David Milne totesi Guardianissa, että tämä "New Yorkin klovni" on itse tuhoamassa 500 hehtaaria luonnonkaunista dyynimaisemaa, joten hänen olisi suotavaa olla valittamatta muutaman merelle pystytetyn tornin maisemaa pilaavasta vaikutuksesta. Idiotismi yhdistettynä arroganssiin ei ole ainoastaan huolestuttavaa, vaan myös ympäristölle vaarallista. Ehkä tällä viikolla palkinto menee jakoon Clarksonin ja Trumpin kesken.

Romahdus - osa 3. Onko meillä toivoa?

Kansainvälisistä meritutkijoista koostuva tutkijapaneeli IPSO (The International Programme on the State of the Ocean) kokoontui alkuvuodesta 2011 arvioimaan maailman merien tilaa. Kokoontuminen oli ensimmäinen poikkitieteellinen ja kokonaisvaltainen yritys arvioida ihmisen toiminnasta johtuvien ongelmien (ilmastonmuutos, liikakalastus, saasteet) kumulatiivista vaikutusta meriekosysteemien toimintaan.

Paneelin tuottaman väliraportin johtopäätös oli lyhyt ja tyly:

"[...] The combination of stressors on the ocean is creating the conditions associated with every previous major extinction of species in Earth's history. The speed and rate of degeneration in the ocean is far faster than anyone has predicted. Many of the negative impacts previously identified are greater than the worst predictions. " (lihavointi kirjoittajan)

Vuonna 2000 Paul Crutzen, hollantilainen Nobelin voittanut ilmastotieteilijä päätyi kollegansa Eugene Stoermerin kanssa merkittävään johtopäätökseen. Ihmisen vaikutus maapallolla on kasvanut niin suureksi, että geologian näkökulmasta aikaamme ei voida enää kutsua Holoseeniksi, aikakaudeksi joka alkoi viimeisimmän jääkauden päätyttyä n. 11 000 vuotta sitten. Vaatimattomista lähtökohdista ponnistanut ihmisrotu on kehittynyt teollistuneeksi, kohta 7 miljardin yksilön populaatioksi, joka on onnistunut mm. hakkaamaan puolet maailman alkuperäisistä metsistä, metsästämään monia lajeja sukupuuttoon sekä siinä sivussa järkyttämään maapallon ilmakehän tasapainoa kohtalokkaalla tavalla. Crutzen ja Stoermer ehdottivat, että tästä eteenpäin elettävää aikaa pitäisi kutsua itse asiassa Antroposeeniksi, eli hiljattain alkaneeksi ihmisen ajaksi.

Olisi vähättelevää sanoa, että elämme historiallisia aikoja. Ihmiskunnan historiassa ei ole koskaan ollut tilannetta, jossa yhden lajin kyky aiheuttaa ympäristötuhoja on saanut täysin globaalit mittasuhteet. Menneet yhteiskuntien romahdukset – esimerkiksi Pääsiäissaari, Anasazi-intiaanit tai Mayat -  ovat aina olleet rajoitetulla maantieteellisellä alueella kärjistyneitä, pienemmän mittaluokan tapahtumia. Monien ihmisyhteisöjen tuho on tapahtunut tavalla, jonka syyt ja seuraukset ovat olleet hyvin paikallisia. Käsistä karkaava ilmaston lämpeneminen tulee aiheuttamaan planeetanlaajuisen sukupuuttoaallon, ja pahimmassa tapauksessa aiheuttamaan ihmiskunnan sosiaalisen, poliittisen, taloudellisen ja väestöllisen romahduksen. Olen itse 28-vuotias, ja mikäli ikäviä yllätyksiä ei satu, tulen elämään pitkälle 2050-luvulle. Tämä tarkoittaa toisin sanoen sitä, että tulen todistamaan lähivuosikymmeninä tekemiemme kollektiivisten päätösten seuraukset, olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja.

Jared Diamond muistuttaa meitä kahdesta ohittamattomasta tosiasiasta. Ensinnäkin, aikamme suurimmat ympäristöongelmat - ilmastonmuutos niistä kokonaisvaltaisimpana - tulevat joka tapauksessa ratkeamaan jollain tavalla. Luonto asettaa toiminnallemme rajat ja järjestelmä hakeutuu tasapainoon pitkällä aikavälillä. Kyse on lähinnä siitä haluammeko lopputuloksen olevan itsellemme mieluisa. Toisekseen, historiassa tapahtuneissa ihmisyhteisöjen romahduksissa vain yksi viidestä selittävästä tekijästä (ks. kirjoituksen 1.osa) on ollut kaikkien kirjassa tutkittujen romahdusten perimmäisenä syynä (ultimate cause). Tämä tekijä on ihmisyhteisön reaktio kohtaamiinsa ympäristöongelmiin, olivatpa ne sitten itse aiheutettuja tai luonnon omien mekanismien synnyttämiä. Onko ihmiskunnalla kollektiivina vaadittavaa tietoa, taitoa ja ennen kaikkea tahtoa ratkaista edessä olevat ympäristöongelmat ennen kuin on liian myöhäistä?

Tietoa ja ymmärrystä planeettamme huonosta tilasta on yllin kyllin. Olemme kivuliaan tietoisia omasta negatiivisesta vaikutuksestamme ympäristöön. Ihmiskunnasta uhkaakin tulla maapallon historian ensimmäinen eliölaji, joka tieteellisen tarkasti dokumentoi oman tuhonsa. Tieteellinen ja teknologinen edistyneisyys antaa meille työkalut analysoida ja seurata sademetsien metsäkatoa, sademäärien muutosta, ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta tai maaperän ravinnepitoisuuksien heikkenemistä. Tätä mahdollisuutta ei ollut käytännössä yhdelläkään menneisyydessä romahduksen kokeneella yhteisöllä. Kyky havainnoida ja dokumentoida ympäristössä tapahtuvia muutoksia on selkeästi meitä ja menneitä yhteiskuntia erottava tekijä. Toiminta edellyttää tietoisuutta ongelman olemassaolosta, mutta yksinään se ei kuitenkaan riitä.

Tiede ja teknologia ovat monella tapaa kaksiteräinen miekka. Ne antavat meille vankan pohjan päätöksenteolle, mutta toisaalta luovat vaarallisen illuusion ja uskon edistykseen ja teknologiseen kykyyn ratkaista ympäristöongelmia. Ilmastonmuutoksen hidastamiseksi on ehdotettu erilaisia "geoengineering" - käsitteen alle mahtuvia toimenpiteitä, kuten hiilen varastointia maan alle, jättimäisten peilien asentamista avaruuteen, pilvien keinotekoista luomista auringonsäteilyn heijastamiseksi takaisin avaruuteen tai vaikkapa merien lannoittamista raudalla planktonkasvun kiihdyttämiseksi. Monet ehdotuksista saavat fantasiakirjallisuuden näyttämään tylsältä ja arkiselta. Suurin ongelma kaikissa näissä ehdotuksissa on, että ne eivät puutu kestämättömien toimintatapojemme syihin, vaan ainoastaan seurauksiin. Länsimainen tiede on korvannut jumalolennot stetoskoopeilla ja mittatikuilla. Tulivuoren purkautuessa emme enää pyri lepyttelemään taruolentoja, vaan seuraamaan tapahtuman kehittymistä mittalaitteilla. Usein unohtuva tosiasia on, että tiede ja teknologia toimivat ainoastaan toteutuksenvälineinä. Ne eivät anna vastausta arvokysymyksiin, eivätkä ne aseta rajoja omalle jumalkompleksillemme. Ihmiskunta on kuin koira, jonka isännät ovat pysyvästi hylänneet ja jättäneet yksin vartioimaan taloa. Olemmeko henkisesti riittävän voimakkaita nousemaan isännän asemaan ja asettamaan rajat omalle lyhytnäköiselle ja usein haitalliselle toiminnalle?

Nature-lehdessä oli muutama vuosi sitten artikkeli, johon oli laskettu ihmiskunnan hiilibudjetti vuoteen 2050 mennessä perustuen tavoitteeseen rajoittaa maapallon lämpeneminen keskimäärin kahteen asteeseen. (Hiilibudjetti on verrattavissa pankkitilin saldoon, eli siihen kuinka paljon meillä on vielä varaa tehdä nostoja maaperän hiilivarastoista, ennen kuin ylitämme käytettävissä olevan budjetin.) Kahta astetta pidetään yleisesti rajana, jossa ilmastonmuutoksen kaikkein negatiivisimmat seuraukset eivät vielä toteutuisi. Tutkijat tulivat siihen lopputulokseen, että vuoteen 2050 mennessä voimme käyttää korkeintaan puolet tällä hetkellä tiedossa olevista ja kaupallisesti hyödynnettävistä fossiilisista energiavaroista. Käänteisesti tämä tarkoittaa, että puolet kaikesta jo löytämästämme öljystä, kivihiilestä ja maakaasusta pitäisi jättää maan uumeniin, eikä niitä saisi ikinä päästää ilmakehään hiilidioksidin muodossa.

Kun lukee uutisia Grönlannin tai Pohjoisnavan sulamisen tuomista taloudellisista mahdollisuuksista, on vaikea nähdä, että ihmiskunta pystyisi moiseen itsekuriin. Onko toisaalta olemassa mitään suurempaa testiä kyvystämme hillitä omia lyhytaikaisia halujamme? Varojen hyödyntämättä jättäminen olisi äärimmäinen osoitus lajimme kyvystä asettaa pitkän aikavälin hyöty lyhyen aikavälin hyödyn edelle. Se olisi myös osoitus sukupolvien välisestä solidaarisuudesta, altruismista ja kyvystä hallita alkukantaista halua saada kaikki heti ja nyt. En allekirjoita niitä pessimistisiä väitteitä, jotka sanovat kaikkien ihmisten olevan itsekkäitä ja toisista piittaamattomia, omaa etuaan ajavia koneita. Olemme tätä väitettä monimutkaisempia ja kerrostuneempia eläimiä. Kaikki ihmiset ovat jossain asioissa itsekkäitä, toisaalta altruisteja. Haluamme kokea uusia ja kiehtovia asioita, toisaalta meissä on vahvana halu säilyttää ja suojella tärkeinä pitämiämme asioita. Tekemämme päätökset ovat kuitenkin vahvasti kontekstisidonnaisia, vaikka taloustieteilijän tätä onkin vaikea myöntää. Omissa pohdinnoissani olen päätynyt siihen käsitykseen, että ympäristöongelmien ratkaisemisen suurimpana esteenä ovat taloudellis-yhteiskunnalliset rakenteet, jotka kannustavat ja palkitsevat meitä käyttäytymään sekä itsekkäästi että lyhytnäköisesti, haluamaan lisää asioita, hankkimaan hyödytöntä rojua ja käyttäytymään tietoisesti tuhoisalla tavalla. Miten voimme iloita talouden kasvusta ja lisääntyvästä tuotannosta, kun samalla tiedämme, että tämä toiminta vie meidät kauemmaksi tavoitteesta estää ympäristön tuhoutuminen ja siitä seuraava vääjäämätön omien yhteiskuntiemme romahdus? Onko meillä kykyä irtautua niistä kulttuurisista arvoista ja tavoitteista, jotka ovat olleet materiaalisen vaurautemme ja kehityksemme salaisuus useamman sadan vuoden ajan, mutta jotka nyt osoittautuvat kyseenalaisiksi ja kestämättömiksi?  

Diamond toteaa kirjoittaneensa kirjansa siksi, että hän toivoo, että historiallisia romahduksia tutkimalla voisimme ymmärtää ja sitä kautta välttää menneiden ihmisyhteisöjen synkät kohtalot. Kirjan loppupuolella hän esittää itselleen kysymyksen: onko meillä toivoa? Diamond käy läpi erilaisia yhteiskunnassa näkyviä positiivisia signaaleja, jotka puhuvat selviytymisemme puolesta. Hän puhuu ympäristövastuuseen heränneistä yrityksistä, ympäristösertifikaateista, tiedostavista kuluttajista, kunnianhimoisia päästötavoitteita asettavista poliitikoista ja muuttuneista asenteista. Kaiken tämän jälkeen hän päätyy kuvaamaan itseään tulevaisuuden suhteen varovaiseksi optimistiksi (a cautious optimist).

Optimismi on hieno ja arvostettava asia, mutta väärissä käsissä ja väärin ymmärrettynä hyvin vaarallinen. Optimisti voi aina ajatella, että kyllä me selviämme, olemme selvinneet ennenkin, kehitämme jonkin teknologisen ratkaisun, jolla pääsemme umpikujasta, ei meidän tarvitse tehdä valintaa ympäristön tai talouden välillä, ei tilanne ole oikeasti niin paha miltä se näyttää, huolimatta kaikista negatiivisista signaaleista ihmiskunta tulee jatkamaan voittokulkuaan. Ehkä meidän kuitenkin pitäisi olla pessimistejä, tavalla joka ei tee meistä passiivisia luovuttajia. Voi nimittäin olla, että sinä päivänä kun tieto ja tahto saavuttavat toimintaan vaadittavan kriittisen pisteen, on jo liian myöhäistä. Emme asu testilaboratoriossa, jossa voi tarvittaessa aloittaa kokeen uudestaan. Meillä on tasan yksi maapallo käytössämme, eikä luonnon kanssa voi neuvotella.

Joseph A Tainter on tutkinut monimutkaisten yhteiskuntien ongelmanratkaisuun liittyviä kysymyksiä. Hän toteaa Rooman valtakunnan hajoamisen johtuneen tilanteesta, jossa kollektiivinen päätöksenteko ei enää kyennyt ratkaisemaan yhteiskunnan monimutkaistumiseen liittyvää ongelmaa. Mitä suurempi ja kehittyneempi Roomasta tuli, sitä hankalammaksi kävi myös kehityksen sivutuotteena syntyneiden (ympäristö)ongelmien ratkaiseminen. Roomasta oli tullut yksinkertaisesti liian suuri, byrokraattinen ja monimutkainen hallittavaksi. Kirjan luettuani minusta tuntuu, että tämän lauseen voisi liittää lukuisiin menneisiin romahduksiin ja etenkin omaan aikaamme. Mitä enemmän kasvamme ja kehitymme hyödyntäen fossiilisia polttoaineita, sitä vaikeammaksi tulee ratkaista niiden käyttöön liittyvä perustavanlaatuinen ongelma. Joka päivä, jonka kulutamme pohtimiseen toiminnan sijasta, siirtää tavoitetta rajoittaa ilmaston lämpenemistä yhä kauemmaksi ulottuviltamme. Olisi kuitenkin aikamoinen älyllinen itsepetos oikeuttaa toimettomuus ja nykykäytäntöjen jatkaminen fatalistisella argumentilla ihmislajin vääjäämättömästä tuhosta. Kuten Diamond kirjassaan useasti muistuttaa: merkittävin tekijä, joka tulee määrittämään ihmislajin tulevaisuuden tällä planetaalla on oma reaktiomme ympäristöongelmiin.

Lähteet:

- IPSO-tutkijapaneelin raportti:

http://www.stateoftheocean.org/ipso-2011-workshop-summary.cfm

- Nature-lehden artikkeli ihmiskunnan hiilibudjetista:

http://www.nature.com/nature/journal/v458/n7242//pdf/nature08017.pdf

- Joseph A Tainterin artikkeli monimutkaisten yhteiskuntien ongelmanratkaisuun liittyvistä kysymyksistä:

Tainter, Joseph A (1995), "Sustainability of Complex Societies", Futures Vol.27, No 4., 397-407.

Romahdus - osa 2. Helpot, vaikeat päätökset.

Päätöksiin liiittyy aina epävarmuustekijöitä.

Päätösten tekeminen on helppoa, niiden seurausten kanssa eläminen ei aina niinkään.

Olemme päivittäin tilanteissa, joissa joudumme tekemään päätöksen kahden tai useamman vaihtoehdon välillä. Mitä syön, mitä sanon, mitä teen. Kaikki mitä teemme vaikuttaa jollain tavalla omaan ja usein myös muiden ihmisten elämään. Arkipäiväiset päätökset ovat kuitenkin useimmiten lyhyellä aikavälillä vaikuttavia, eikä niihin sisälly dramaattisia tai peruuttamattomia seurauksia. Henkilökohtaisten päätösten tekeminen on useimmiten myös kohtuullisen helppoa. Tiedämme (luulemme tietävämme) mitä haluamme, ja pystymme melko pienellä vaivalla hahmottelemaan eri päätösvaihtoehtojen mahdollisia seurauksia. Toisaalta monet tutkimukset ovat osoittaneet, että ihmisinä emme ole kovin eteviä arvioimaan riskejä, syy-seuraussuhteita tai välttämään erilaisia ongelmallisia houkutuksia. Kuvittelemme myös usein olevamme rationaalisempia kuin mitä todellisuudessa olemme.

Yksilön päätöksentekoon liittyvät kysymykset ovat mielenkiintoisia, mutta romahdusteemaa ajatellen keskeinen kysymys on kollektiivinen päätöksenteko ja siihen liittyvät monet ongelmat. Kun yhtälöön vaikuttaa lukuisten ihmisten toiminta, tulee asioista sekä mutkikkaampia että seurauksiltaan suurempia. Jared Diamondin mukaan yhteiskunnan romahtaminen on loppupeleissä seuraus kollektiivisen päätöksenteon epäonnistumisesta. Miksi yhteisöt päätyvät tekemään huonoja päätöksiä? Miksi Pääsiäissaaren asukkaat hakkasivat kaikki metsät? Jälkiviisaus on helppoa ja siksi olisi liian yksinkertaistavaa laittaa toiminta laveasti tyhmyyden tai tietämättömyyden piikkiin. Diamond hahmottelee päätöksentekoon liittyvät ongelmat karkeasti neljän eri luokan alle.

1. Kyvyttömyys ennakoida ongelman syntyminen

Merkittävimmät nykyajan ympäristöongelmat ovat seurausta kyvyttömyydestä ennakoida ihmisen toiminnan sivuvaikutuksia luonnossa. Kylmälaitteita varten kehitetyt CFC-yhdisteet olivat osoitus insinöörien kekseliäisyydestä, kunnes joku havaitsi, että yhdisteet tuhoavat otsonikerrosta. Öljyn ja kivihiilen käyttö energialähteenä mahdollisti teollisen vallankumouksen, kunnes huomattiin hiilidioksidin lisääntymisen vaikutus ilmastonmuutokseen. Erilaisia ympäristömyrkkyjä kylvettiin vuosikymmeniä surutta pelloille, vesistöihin ja metsiin tuholaisten kitkemiseksi, kunnes havahduttiin niiden aiheuttamiin sivuvaikutuksiin. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Yhteistä useimmille nykyajan ympäristöongelmille on teknologinen kehitys, joka tuo ratkaisun yhteen ongelmaan, mutta luo samalla joukon ei-toivottuja sivuvaikutuksia. Törmäsin muutama viikko sitten lentokoneessa istuessani mainokseen, jossa hehkutettiin lentoyhtiöiden toimintaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.  Keskellä mainosta oli lause, jota ei ollut mietitty mainostoimistolla ihan loppuun saakka. Se kuului näin: "Technology solves many of the problems it creates." Niin kauan kuin teknologia luo ongelmia, joista vain osa onnistutaan ratkaisemaan teknologian kehittämisellä, ei romahduksen välttämiselle voida antaa kovinkaan ruusuista ennustetta. Lause olisi vähintäänkin pitänyt vääntää muotoon “Technology solves more problems than it creates”, jotta sitä voitaisiin käyttää uskottavana puolustuksena strategialle, jossa uskomme teknologian kehityksen kaikkivoipaisuuteen ympäristöongelmien ratkaisemisessa.

2. Kyvyttömyys havaita ja ymmärtää ongelma

Kyvyttömyys havaita ja ymmärtää on mielenkiintoinen näkökohta ympäristöongelmiin. Tosiasiallisesti hyvinkin rajalliset resurssit vaikuttavat mittaamattoman suurilta, kun niitä aloitetaan hyödyntämään. Suuri osa nykyaikaisista resursseihin liittyvistä ongelmista voidaan selittää tällä havaitsemiseen liittyvällä harhalla.

Otetaan esimerkiksi kalakannat. Valtameret kattavat 70 % maapallon pinta-alasta, ja meret tuntuvat olevan pohjattomia aarreaittoja, jotka kuhisevat elämää. Ihmisyhteisöt ovat hyödyntäneet näitä uusiutuvia resursseja tuhansia vuosia, ja kehitysmaissa kala on edelleen merkittävin ihmisravinnon proteiinin lähde. Viimeisen 40 vuoden aikana globaalit kalansaaliit ovat kasvaneet 4-kertaisiksi, pääosin johtuen kalastusteknologian -ja menetelmien kehityksestä. Liikakalastuksen ongelmaan on herätty vasta, kun monet kalakannat ovat romahtaneet ja saaliit kuihtuneet olemattomiin. Kanadassa Newfoundlandin rannikolla oli 1500-luvulla niin paljon turskaa, että ihmiset saattoivat nostaa niitä käsin merestä, mikäli vain laivat saatiin tiheiden parvien keskellä liikkeelle. Vuosisatoja turskankalastus oli alueelle yksi merkittävimmistä elinkeinoista. Vuonna 1992 Kanadan hallitus joutui kieltämään kalastuksen turskakannan dramaattisen romahduksen johdosta. 40 000 ammattikalastajaa menetti yhdessä yössä työpaikkansa ja tähän päivään mennessä kannat eivät ole elpyneet tasolle, jossa kalastaminen voitaisiin aloittaa uudelleen. Kenelle Newfoundlandin asukkaalle olisi tullut mieleen, että ihminen voisi kalastaa kokonaisen lajin sukupuuttoon? Olihan kalaa ollut aina yllin kyllin.

Edellä kuvattu muutosten havaitsemiseen liittyvä ongelma pätee myös muihin edellisessä kirjoituksessa esiteltyihin ympäristöongelmiin, kuten maaperän hedelmällisyyden laskuun tai liiallisiin metsähakkuisiin. Tasaisesti laskeva trendi peittyy usein lyhytaikaisten, luonnollisten vaihteluiden alle. Tälle ilmiölle on olemassa oma terminsäkin, puhutaan hiipivästä normaaliudesta (creeping normalcy). Ihmisen on vaikea huomata asteittain ympäristössä tapahtuvia muutoksia. 1000 vuotta Pääsiäissaaren romahtamisen jälkeen alueella vierailevan turistin on helppo huomata saarella tapahtunut metsäkato, mutta hän näkeekin ainoastaan vuosisatojen aikana tapahtuineiden muutosten lopputuloksen. Saaren asukkaiden piti hakata metsät puu kerrallaan, ja edellisvuoden poikkeuksesta tuli seuraavan vuoden vertailutaso. Metsät vähenivät osassa saarta, jossain toisaalla ne saattoivat jopa kasvaa. Kokonaisuutta eivät ehkä nähneet kuin kaikkein vanhimmat yhteisön jäsenet, jotka muistivat miltä maisema oli näyttänyt vielä monta vuosikymmentä sitten. Jostain syystä tämä arvokas sukupolvien ylittyvä tieto ei välittynyt päätöksentekoon.

Muistamiseen ja sukupolvien yli välittyvään tietopohjaan liittyvä näkökulma on varmasti yksi tekijä, miksi historiallisesti yhteisön vanhimpia jäseniä on aina arvostettu ja kunnioitettu poikkeuksellisilla tavoilla. Vanhoilla jäsenillä oli iän tuomaa näkemystä ja viisautta, sellaista jota nuori sukupolvi ei voinut ymmärtää. Tämä on hyvä muistutus meille pleikkari -ja kännykkäsukupolven edustajille, jotka usein halveksumme vanhempia ihmisiä muutoksen kykenemättöminä jääräpäinä ja hidastelijoina. Monissa yhteisöissä tämä näkemyksellinen vastavoima on nimenomaan ollut yksi yhteisön ongelmanratkaisukykyyn ja resurssien kestävään käyttöön liittyvistä menestystekijöistä.

3. Haluttomuus ratkaista ongelma erinäisistä syistä

Haluttomuus ratkaista ongelma on ehkä ajankohtaisin ja samalla haastavin ongelma kollektiivisessa päätöksenteossa. Miksi yhteisö ei muka haluaisi ratkaista sen kohtaamia ongelmia? Eivätkö monimutkaiset ja kehittyneet yhteiskunnat nimenomaan ole erikoistuneet ongelmanratkaisuun?

Joskus haluttomuus ratkaista ongelma (koko yhteisön toiminnan kannalta) on rationaalisen toiminnan seurausta. Rationaalisuus ei nimittäin välttämättä tarkoita oikeata, moraalista tai hyväksyttävää vaan nimenomaan jonkun toimijan mielestä rationaalisin argumentein perusteltavaa mallia. Taloustieteet ovat täynnä tällaisia ristiriitaisia tavoitteita sisältäviä käsitteitä (moral hazard, yhteisomistajuuden tragedia, agency problem jne.).

Rikollisessa toiminnassa on usein kysymys pienen joukon saavuttamista suurista ja välittömistä eduista, ja rikoksen kustannukset puolestaan jakautuvat laajemman yhteisön kustannettaviksi. Rikoksesta hyötyville teko kannattaa, kun taas tekojen seurauksista kärsiville kyse on vähäisestä, epävarmasta korvauksesta tai epämääräisestä ”oikeuden toteutumisesta”. Esimerkkejä tällaisesta yhteisön kannalta haitallisesta toiminnasta voidaan löytää niin Napolin jätemafiasta kuin Vantaan Lokapojistakin. Kummatkin toimijat saavuttivat taloudellista hyötyä ympäristöä pilaavasta toiminnasta ja varsinaiset haitat ja vahingot  jäivät muun yhteiskunnan kannettaviksi. Yhdysvalloissa lukuisat kaivosyhtiöt ovat vuosikymmeniä käyttäneet hyväksi erilaisia yhteiskunnallisia porsaanreikiä maksimoidakseen voitot ja minimoidakseen tappiot. Yksi strategia on ollut lakkauttaa yhtiö välittömästi kaivostoiminnan loputtua. Näin kaivostoiminnasta saadut voitot on saatu siirrettyä muualle ennen kuin erilaisista ympäristöongelmista (maaperän tai vesistöjen saastuminen) on saatu kattavia todisteita.

Toinen esimerkki tässä kategoriassa on yhteisomistajuuden tragediana tunnettu ongelma, jossa yksittäisen ihmisen ja koko yhteisön intressit eivät kohtaa. Ongelma tiivistyy ajatukseen siitä, että jokaisen yhteisön jäsenen kannattaa maksimaalisesti hyödyntää yhteistä resurssia (esimerkiksi laidunmaata tai kalastusvesiä), vaikka jokainen tiedostaakin, että toimintamalli aiheuttaa lopulta koko yhteisölle suuria menetyksiä.

Yhteisön sisällä voi olla eroja myös eri ryhmittymien (eliitti/kansa) intressien välillä. Amerikkalainen Barbara Tuchman on kirjassaan "The March of Folly" todennut, että: ”Chief among the forces affecting political folly is lust for power, named by Tacitus as ’the most flagrant of all passions.’" Vallan tavoittelu ajoi Pääsiäissaaren heimojohtajat kiihdyttämään patsastehtailua ja metsäkatoa, ei hidastamaan siitä. Heidän johtava rooli yhteisössä perustui patsaiden pystyttämisen mobilisointiin liittyneeseen valtaan. Johtajien status oli toisin sanoen riippuvainen kyvystä pystyttää enemmän patsaita kuin naapurin heimon johtaja. Johtajan voi vallantavoittelun kannalta olla järkevää luvata kansalle voita, aseita, veronalennuksia, you name it, vaikka tiedossa olisikin, että niiden toteuttaminen tulisi romahduttamaan koko yhteisön.

Haluttomuus ratkaista ongelmia voi olla myös puhtaasti irrationaalista, eli toimintaa joka on haitallista kaikille. Yhteisön päätöksentekoon vaikuttavat taustatekijät (arvot, uskonto tai ideologia) voivat olla puhtaasti haitallisia. Mmutta koska ne ovat tärkeitä yhteisöllisyyttä rakentavina tekijöinä, ei niistä haluta luopua. Arvojen hyötyä tai haitallisuutta on mahdoton arvioidan vedenpitävästi. Ainoastaan ajankuluminen tulee osoittamaan mikä toimii ja mikä ei. Talouskasvun välttämättömyys on ehkä konkreettinen esimerkki tällaisesta ristiriidasta. Tiedämme, että talouskasvulla on paljon negatiivisia sivuvaikutuksia. Toisaalta olemme järjestäneet yhteiskunnan sen ympärille. Päätöksenteko tuntuu olevan mahdottomassa umpikujassa. Haluammeko romahduttaa kasvuideologian vai tuhota ympäristön? Valinta ei ole helppo, koska yhteisölle tärkeistä arvoista on vaikea luopua. Ne ovat aikanaan olleet kehityksen ja menestyksen perusta. Milloin tiedetään mistä arvoista kannattaa luopua, ja mistä taas kannattaa pitää kiinni? Moniin irrationaalisiin päätöksiin liittyy myös ns. upotettujen kustannusten efekti (sunk cost effect). Yhteisöjen on vaikea hylätä jotain, johon on uhrattu paljon aikaa ja resursseja. Öljyriippuvuuteen tai ydinvoimaan liittyvä poliittinen keskustelu ovat kumpikin melko osuvia esimerkkejä tästä efektistä. Kun sinulla on vasara kädessäsi, kaikki ongelmat alkavat näyttää nauloilta.

4. Epäonnistuminen ongelman ratkaisussa

Viimeisenä kohtana on epäonnistuminen itse ongelman ratkaisussa. Yhteisö voi  toisin sanoen epäonnistua ongelmanratkaisussa vaikka se haluaisikin pyrkiä ratkaisemaan kohtaamansa ongelman. Ongelma voi olla niin laaja, ettei yhteisöllä ole kykyä tai taitoa ratkaista sitä. Ratkaisu voi olla myös olemassa, mutta se vaatii niin paljon resursseja ja uhrauksia, ettei siihen kyetä. Viimeisenä epäonnistumiseen johtavana syynä voi olla yksinkertaisesti se, että valittu toimintamalli on liian vähän, liian myöhään.

 

Kuten nähdään kollektiiviseen päätöksentekoon ja sen eri vaiheisiin liittyy paljon ongelmia. Nykymaailman ympäristöongelmien ratkaisu ei myöskään onnistu pelkästään paikallisella tai alueellisella tasolla. Suomessa tai Brasiliassa ilmaan tuprutetut kasvihuonekaasupäästöt siirtyvät osaksi ilmakehän kaasuja, ja näin ollen on merkityksetöntä kuka päästöt aiheuttaa. Seuraus on kuitenkin sama. Eikä niiltä kukaan voi eristää itseään. Historiallisten romahdusten tarkastelussa voi huomata monia samankaltaisuuksia - ja toisaalta monia eroavaisuuksia - verrattuna tilanteeseen, jossa me nykyihmiset nyt olemme. Voisimmeko kuitenkin oppia jotain historiasta? Mitkä tekijät puhuvat selviytymisemme puolesta, mitkä taas sitä vastaan?

Jatkan näistä kysymyksistä kirjoituksen kolmannessa ja viimeisessä osassa...