Romahdus - osa 3. Onko meillä toivoa?

Kansainvälisistä meritutkijoista koostuva tutkijapaneeli IPSO (The International Programme on the State of the Ocean) kokoontui alkuvuodesta 2011 arvioimaan maailman merien tilaa. Kokoontuminen oli ensimmäinen poikkitieteellinen ja kokonaisvaltainen yritys arvioida ihmisen toiminnasta johtuvien ongelmien (ilmastonmuutos, liikakalastus, saasteet) kumulatiivista vaikutusta meriekosysteemien toimintaan.

Paneelin tuottaman väliraportin johtopäätös oli lyhyt ja tyly:

"[...] The combination of stressors on the ocean is creating the conditions associated with every previous major extinction of species in Earth's history. The speed and rate of degeneration in the ocean is far faster than anyone has predicted. Many of the negative impacts previously identified are greater than the worst predictions. " (lihavointi kirjoittajan)

Vuonna 2000 Paul Crutzen, hollantilainen Nobelin voittanut ilmastotieteilijä päätyi kollegansa Eugene Stoermerin kanssa merkittävään johtopäätökseen. Ihmisen vaikutus maapallolla on kasvanut niin suureksi, että geologian näkökulmasta aikaamme ei voida enää kutsua Holoseeniksi, aikakaudeksi joka alkoi viimeisimmän jääkauden päätyttyä n. 11 000 vuotta sitten. Vaatimattomista lähtökohdista ponnistanut ihmisrotu on kehittynyt teollistuneeksi, kohta 7 miljardin yksilön populaatioksi, joka on onnistunut mm. hakkaamaan puolet maailman alkuperäisistä metsistä, metsästämään monia lajeja sukupuuttoon sekä siinä sivussa järkyttämään maapallon ilmakehän tasapainoa kohtalokkaalla tavalla. Crutzen ja Stoermer ehdottivat, että tästä eteenpäin elettävää aikaa pitäisi kutsua itse asiassa Antroposeeniksi, eli hiljattain alkaneeksi ihmisen ajaksi.

Olisi vähättelevää sanoa, että elämme historiallisia aikoja. Ihmiskunnan historiassa ei ole koskaan ollut tilannetta, jossa yhden lajin kyky aiheuttaa ympäristötuhoja on saanut täysin globaalit mittasuhteet. Menneet yhteiskuntien romahdukset – esimerkiksi Pääsiäissaari, Anasazi-intiaanit tai Mayat -  ovat aina olleet rajoitetulla maantieteellisellä alueella kärjistyneitä, pienemmän mittaluokan tapahtumia. Monien ihmisyhteisöjen tuho on tapahtunut tavalla, jonka syyt ja seuraukset ovat olleet hyvin paikallisia. Käsistä karkaava ilmaston lämpeneminen tulee aiheuttamaan planeetanlaajuisen sukupuuttoaallon, ja pahimmassa tapauksessa aiheuttamaan ihmiskunnan sosiaalisen, poliittisen, taloudellisen ja väestöllisen romahduksen. Olen itse 28-vuotias, ja mikäli ikäviä yllätyksiä ei satu, tulen elämään pitkälle 2050-luvulle. Tämä tarkoittaa toisin sanoen sitä, että tulen todistamaan lähivuosikymmeninä tekemiemme kollektiivisten päätösten seuraukset, olivatpa ne sitten hyviä tai huonoja.

Jared Diamond muistuttaa meitä kahdesta ohittamattomasta tosiasiasta. Ensinnäkin, aikamme suurimmat ympäristöongelmat - ilmastonmuutos niistä kokonaisvaltaisimpana - tulevat joka tapauksessa ratkeamaan jollain tavalla. Luonto asettaa toiminnallemme rajat ja järjestelmä hakeutuu tasapainoon pitkällä aikavälillä. Kyse on lähinnä siitä haluammeko lopputuloksen olevan itsellemme mieluisa. Toisekseen, historiassa tapahtuneissa ihmisyhteisöjen romahduksissa vain yksi viidestä selittävästä tekijästä (ks. kirjoituksen 1.osa) on ollut kaikkien kirjassa tutkittujen romahdusten perimmäisenä syynä (ultimate cause). Tämä tekijä on ihmisyhteisön reaktio kohtaamiinsa ympäristöongelmiin, olivatpa ne sitten itse aiheutettuja tai luonnon omien mekanismien synnyttämiä. Onko ihmiskunnalla kollektiivina vaadittavaa tietoa, taitoa ja ennen kaikkea tahtoa ratkaista edessä olevat ympäristöongelmat ennen kuin on liian myöhäistä?

Tietoa ja ymmärrystä planeettamme huonosta tilasta on yllin kyllin. Olemme kivuliaan tietoisia omasta negatiivisesta vaikutuksestamme ympäristöön. Ihmiskunnasta uhkaakin tulla maapallon historian ensimmäinen eliölaji, joka tieteellisen tarkasti dokumentoi oman tuhonsa. Tieteellinen ja teknologinen edistyneisyys antaa meille työkalut analysoida ja seurata sademetsien metsäkatoa, sademäärien muutosta, ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta tai maaperän ravinnepitoisuuksien heikkenemistä. Tätä mahdollisuutta ei ollut käytännössä yhdelläkään menneisyydessä romahduksen kokeneella yhteisöllä. Kyky havainnoida ja dokumentoida ympäristössä tapahtuvia muutoksia on selkeästi meitä ja menneitä yhteiskuntia erottava tekijä. Toiminta edellyttää tietoisuutta ongelman olemassaolosta, mutta yksinään se ei kuitenkaan riitä.

Tiede ja teknologia ovat monella tapaa kaksiteräinen miekka. Ne antavat meille vankan pohjan päätöksenteolle, mutta toisaalta luovat vaarallisen illuusion ja uskon edistykseen ja teknologiseen kykyyn ratkaista ympäristöongelmia. Ilmastonmuutoksen hidastamiseksi on ehdotettu erilaisia "geoengineering" - käsitteen alle mahtuvia toimenpiteitä, kuten hiilen varastointia maan alle, jättimäisten peilien asentamista avaruuteen, pilvien keinotekoista luomista auringonsäteilyn heijastamiseksi takaisin avaruuteen tai vaikkapa merien lannoittamista raudalla planktonkasvun kiihdyttämiseksi. Monet ehdotuksista saavat fantasiakirjallisuuden näyttämään tylsältä ja arkiselta. Suurin ongelma kaikissa näissä ehdotuksissa on, että ne eivät puutu kestämättömien toimintatapojemme syihin, vaan ainoastaan seurauksiin. Länsimainen tiede on korvannut jumalolennot stetoskoopeilla ja mittatikuilla. Tulivuoren purkautuessa emme enää pyri lepyttelemään taruolentoja, vaan seuraamaan tapahtuman kehittymistä mittalaitteilla. Usein unohtuva tosiasia on, että tiede ja teknologia toimivat ainoastaan toteutuksenvälineinä. Ne eivät anna vastausta arvokysymyksiin, eivätkä ne aseta rajoja omalle jumalkompleksillemme. Ihmiskunta on kuin koira, jonka isännät ovat pysyvästi hylänneet ja jättäneet yksin vartioimaan taloa. Olemmeko henkisesti riittävän voimakkaita nousemaan isännän asemaan ja asettamaan rajat omalle lyhytnäköiselle ja usein haitalliselle toiminnalle?

Nature-lehdessä oli muutama vuosi sitten artikkeli, johon oli laskettu ihmiskunnan hiilibudjetti vuoteen 2050 mennessä perustuen tavoitteeseen rajoittaa maapallon lämpeneminen keskimäärin kahteen asteeseen. (Hiilibudjetti on verrattavissa pankkitilin saldoon, eli siihen kuinka paljon meillä on vielä varaa tehdä nostoja maaperän hiilivarastoista, ennen kuin ylitämme käytettävissä olevan budjetin.) Kahta astetta pidetään yleisesti rajana, jossa ilmastonmuutoksen kaikkein negatiivisimmat seuraukset eivät vielä toteutuisi. Tutkijat tulivat siihen lopputulokseen, että vuoteen 2050 mennessä voimme käyttää korkeintaan puolet tällä hetkellä tiedossa olevista ja kaupallisesti hyödynnettävistä fossiilisista energiavaroista. Käänteisesti tämä tarkoittaa, että puolet kaikesta jo löytämästämme öljystä, kivihiilestä ja maakaasusta pitäisi jättää maan uumeniin, eikä niitä saisi ikinä päästää ilmakehään hiilidioksidin muodossa.

Kun lukee uutisia Grönlannin tai Pohjoisnavan sulamisen tuomista taloudellisista mahdollisuuksista, on vaikea nähdä, että ihmiskunta pystyisi moiseen itsekuriin. Onko toisaalta olemassa mitään suurempaa testiä kyvystämme hillitä omia lyhytaikaisia halujamme? Varojen hyödyntämättä jättäminen olisi äärimmäinen osoitus lajimme kyvystä asettaa pitkän aikavälin hyöty lyhyen aikavälin hyödyn edelle. Se olisi myös osoitus sukupolvien välisestä solidaarisuudesta, altruismista ja kyvystä hallita alkukantaista halua saada kaikki heti ja nyt. En allekirjoita niitä pessimistisiä väitteitä, jotka sanovat kaikkien ihmisten olevan itsekkäitä ja toisista piittaamattomia, omaa etuaan ajavia koneita. Olemme tätä väitettä monimutkaisempia ja kerrostuneempia eläimiä. Kaikki ihmiset ovat jossain asioissa itsekkäitä, toisaalta altruisteja. Haluamme kokea uusia ja kiehtovia asioita, toisaalta meissä on vahvana halu säilyttää ja suojella tärkeinä pitämiämme asioita. Tekemämme päätökset ovat kuitenkin vahvasti kontekstisidonnaisia, vaikka taloustieteilijän tätä onkin vaikea myöntää. Omissa pohdinnoissani olen päätynyt siihen käsitykseen, että ympäristöongelmien ratkaisemisen suurimpana esteenä ovat taloudellis-yhteiskunnalliset rakenteet, jotka kannustavat ja palkitsevat meitä käyttäytymään sekä itsekkäästi että lyhytnäköisesti, haluamaan lisää asioita, hankkimaan hyödytöntä rojua ja käyttäytymään tietoisesti tuhoisalla tavalla. Miten voimme iloita talouden kasvusta ja lisääntyvästä tuotannosta, kun samalla tiedämme, että tämä toiminta vie meidät kauemmaksi tavoitteesta estää ympäristön tuhoutuminen ja siitä seuraava vääjäämätön omien yhteiskuntiemme romahdus? Onko meillä kykyä irtautua niistä kulttuurisista arvoista ja tavoitteista, jotka ovat olleet materiaalisen vaurautemme ja kehityksemme salaisuus useamman sadan vuoden ajan, mutta jotka nyt osoittautuvat kyseenalaisiksi ja kestämättömiksi?  

Diamond toteaa kirjoittaneensa kirjansa siksi, että hän toivoo, että historiallisia romahduksia tutkimalla voisimme ymmärtää ja sitä kautta välttää menneiden ihmisyhteisöjen synkät kohtalot. Kirjan loppupuolella hän esittää itselleen kysymyksen: onko meillä toivoa? Diamond käy läpi erilaisia yhteiskunnassa näkyviä positiivisia signaaleja, jotka puhuvat selviytymisemme puolesta. Hän puhuu ympäristövastuuseen heränneistä yrityksistä, ympäristösertifikaateista, tiedostavista kuluttajista, kunnianhimoisia päästötavoitteita asettavista poliitikoista ja muuttuneista asenteista. Kaiken tämän jälkeen hän päätyy kuvaamaan itseään tulevaisuuden suhteen varovaiseksi optimistiksi (a cautious optimist).

Optimismi on hieno ja arvostettava asia, mutta väärissä käsissä ja väärin ymmärrettynä hyvin vaarallinen. Optimisti voi aina ajatella, että kyllä me selviämme, olemme selvinneet ennenkin, kehitämme jonkin teknologisen ratkaisun, jolla pääsemme umpikujasta, ei meidän tarvitse tehdä valintaa ympäristön tai talouden välillä, ei tilanne ole oikeasti niin paha miltä se näyttää, huolimatta kaikista negatiivisista signaaleista ihmiskunta tulee jatkamaan voittokulkuaan. Ehkä meidän kuitenkin pitäisi olla pessimistejä, tavalla joka ei tee meistä passiivisia luovuttajia. Voi nimittäin olla, että sinä päivänä kun tieto ja tahto saavuttavat toimintaan vaadittavan kriittisen pisteen, on jo liian myöhäistä. Emme asu testilaboratoriossa, jossa voi tarvittaessa aloittaa kokeen uudestaan. Meillä on tasan yksi maapallo käytössämme, eikä luonnon kanssa voi neuvotella.

Joseph A Tainter on tutkinut monimutkaisten yhteiskuntien ongelmanratkaisuun liittyviä kysymyksiä. Hän toteaa Rooman valtakunnan hajoamisen johtuneen tilanteesta, jossa kollektiivinen päätöksenteko ei enää kyennyt ratkaisemaan yhteiskunnan monimutkaistumiseen liittyvää ongelmaa. Mitä suurempi ja kehittyneempi Roomasta tuli, sitä hankalammaksi kävi myös kehityksen sivutuotteena syntyneiden (ympäristö)ongelmien ratkaiseminen. Roomasta oli tullut yksinkertaisesti liian suuri, byrokraattinen ja monimutkainen hallittavaksi. Kirjan luettuani minusta tuntuu, että tämän lauseen voisi liittää lukuisiin menneisiin romahduksiin ja etenkin omaan aikaamme. Mitä enemmän kasvamme ja kehitymme hyödyntäen fossiilisia polttoaineita, sitä vaikeammaksi tulee ratkaista niiden käyttöön liittyvä perustavanlaatuinen ongelma. Joka päivä, jonka kulutamme pohtimiseen toiminnan sijasta, siirtää tavoitetta rajoittaa ilmaston lämpenemistä yhä kauemmaksi ulottuviltamme. Olisi kuitenkin aikamoinen älyllinen itsepetos oikeuttaa toimettomuus ja nykykäytäntöjen jatkaminen fatalistisella argumentilla ihmislajin vääjäämättömästä tuhosta. Kuten Diamond kirjassaan useasti muistuttaa: merkittävin tekijä, joka tulee määrittämään ihmislajin tulevaisuuden tällä planetaalla on oma reaktiomme ympäristöongelmiin.

Lähteet:

- IPSO-tutkijapaneelin raportti:

http://www.stateoftheocean.org/ipso-2011-workshop-summary.cfm

- Nature-lehden artikkeli ihmiskunnan hiilibudjetista:

http://www.nature.com/nature/journal/v458/n7242//pdf/nature08017.pdf

- Joseph A Tainterin artikkeli monimutkaisten yhteiskuntien ongelmanratkaisuun liittyvistä kysymyksistä:

Tainter, Joseph A (1995), "Sustainability of Complex Societies", Futures Vol.27, No 4., 397-407.

Romahdus - osa 2. Helpot, vaikeat päätökset.

Päätöksiin liiittyy aina epävarmuustekijöitä.

Päätösten tekeminen on helppoa, niiden seurausten kanssa eläminen ei aina niinkään.

Olemme päivittäin tilanteissa, joissa joudumme tekemään päätöksen kahden tai useamman vaihtoehdon välillä. Mitä syön, mitä sanon, mitä teen. Kaikki mitä teemme vaikuttaa jollain tavalla omaan ja usein myös muiden ihmisten elämään. Arkipäiväiset päätökset ovat kuitenkin useimmiten lyhyellä aikavälillä vaikuttavia, eikä niihin sisälly dramaattisia tai peruuttamattomia seurauksia. Henkilökohtaisten päätösten tekeminen on useimmiten myös kohtuullisen helppoa. Tiedämme (luulemme tietävämme) mitä haluamme, ja pystymme melko pienellä vaivalla hahmottelemaan eri päätösvaihtoehtojen mahdollisia seurauksia. Toisaalta monet tutkimukset ovat osoittaneet, että ihmisinä emme ole kovin eteviä arvioimaan riskejä, syy-seuraussuhteita tai välttämään erilaisia ongelmallisia houkutuksia. Kuvittelemme myös usein olevamme rationaalisempia kuin mitä todellisuudessa olemme.

Yksilön päätöksentekoon liittyvät kysymykset ovat mielenkiintoisia, mutta romahdusteemaa ajatellen keskeinen kysymys on kollektiivinen päätöksenteko ja siihen liittyvät monet ongelmat. Kun yhtälöön vaikuttaa lukuisten ihmisten toiminta, tulee asioista sekä mutkikkaampia että seurauksiltaan suurempia. Jared Diamondin mukaan yhteiskunnan romahtaminen on loppupeleissä seuraus kollektiivisen päätöksenteon epäonnistumisesta. Miksi yhteisöt päätyvät tekemään huonoja päätöksiä? Miksi Pääsiäissaaren asukkaat hakkasivat kaikki metsät? Jälkiviisaus on helppoa ja siksi olisi liian yksinkertaistavaa laittaa toiminta laveasti tyhmyyden tai tietämättömyyden piikkiin. Diamond hahmottelee päätöksentekoon liittyvät ongelmat karkeasti neljän eri luokan alle.

1. Kyvyttömyys ennakoida ongelman syntyminen

Merkittävimmät nykyajan ympäristöongelmat ovat seurausta kyvyttömyydestä ennakoida ihmisen toiminnan sivuvaikutuksia luonnossa. Kylmälaitteita varten kehitetyt CFC-yhdisteet olivat osoitus insinöörien kekseliäisyydestä, kunnes joku havaitsi, että yhdisteet tuhoavat otsonikerrosta. Öljyn ja kivihiilen käyttö energialähteenä mahdollisti teollisen vallankumouksen, kunnes huomattiin hiilidioksidin lisääntymisen vaikutus ilmastonmuutokseen. Erilaisia ympäristömyrkkyjä kylvettiin vuosikymmeniä surutta pelloille, vesistöihin ja metsiin tuholaisten kitkemiseksi, kunnes havahduttiin niiden aiheuttamiin sivuvaikutuksiin. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Yhteistä useimmille nykyajan ympäristöongelmille on teknologinen kehitys, joka tuo ratkaisun yhteen ongelmaan, mutta luo samalla joukon ei-toivottuja sivuvaikutuksia. Törmäsin muutama viikko sitten lentokoneessa istuessani mainokseen, jossa hehkutettiin lentoyhtiöiden toimintaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.  Keskellä mainosta oli lause, jota ei ollut mietitty mainostoimistolla ihan loppuun saakka. Se kuului näin: "Technology solves many of the problems it creates." Niin kauan kuin teknologia luo ongelmia, joista vain osa onnistutaan ratkaisemaan teknologian kehittämisellä, ei romahduksen välttämiselle voida antaa kovinkaan ruusuista ennustetta. Lause olisi vähintäänkin pitänyt vääntää muotoon “Technology solves more problems than it creates”, jotta sitä voitaisiin käyttää uskottavana puolustuksena strategialle, jossa uskomme teknologian kehityksen kaikkivoipaisuuteen ympäristöongelmien ratkaisemisessa.

2. Kyvyttömyys havaita ja ymmärtää ongelma

Kyvyttömyys havaita ja ymmärtää on mielenkiintoinen näkökohta ympäristöongelmiin. Tosiasiallisesti hyvinkin rajalliset resurssit vaikuttavat mittaamattoman suurilta, kun niitä aloitetaan hyödyntämään. Suuri osa nykyaikaisista resursseihin liittyvistä ongelmista voidaan selittää tällä havaitsemiseen liittyvällä harhalla.

Otetaan esimerkiksi kalakannat. Valtameret kattavat 70 % maapallon pinta-alasta, ja meret tuntuvat olevan pohjattomia aarreaittoja, jotka kuhisevat elämää. Ihmisyhteisöt ovat hyödyntäneet näitä uusiutuvia resursseja tuhansia vuosia, ja kehitysmaissa kala on edelleen merkittävin ihmisravinnon proteiinin lähde. Viimeisen 40 vuoden aikana globaalit kalansaaliit ovat kasvaneet 4-kertaisiksi, pääosin johtuen kalastusteknologian -ja menetelmien kehityksestä. Liikakalastuksen ongelmaan on herätty vasta, kun monet kalakannat ovat romahtaneet ja saaliit kuihtuneet olemattomiin. Kanadassa Newfoundlandin rannikolla oli 1500-luvulla niin paljon turskaa, että ihmiset saattoivat nostaa niitä käsin merestä, mikäli vain laivat saatiin tiheiden parvien keskellä liikkeelle. Vuosisatoja turskankalastus oli alueelle yksi merkittävimmistä elinkeinoista. Vuonna 1992 Kanadan hallitus joutui kieltämään kalastuksen turskakannan dramaattisen romahduksen johdosta. 40 000 ammattikalastajaa menetti yhdessä yössä työpaikkansa ja tähän päivään mennessä kannat eivät ole elpyneet tasolle, jossa kalastaminen voitaisiin aloittaa uudelleen. Kenelle Newfoundlandin asukkaalle olisi tullut mieleen, että ihminen voisi kalastaa kokonaisen lajin sukupuuttoon? Olihan kalaa ollut aina yllin kyllin.

Edellä kuvattu muutosten havaitsemiseen liittyvä ongelma pätee myös muihin edellisessä kirjoituksessa esiteltyihin ympäristöongelmiin, kuten maaperän hedelmällisyyden laskuun tai liiallisiin metsähakkuisiin. Tasaisesti laskeva trendi peittyy usein lyhytaikaisten, luonnollisten vaihteluiden alle. Tälle ilmiölle on olemassa oma terminsäkin, puhutaan hiipivästä normaaliudesta (creeping normalcy). Ihmisen on vaikea huomata asteittain ympäristössä tapahtuvia muutoksia. 1000 vuotta Pääsiäissaaren romahtamisen jälkeen alueella vierailevan turistin on helppo huomata saarella tapahtunut metsäkato, mutta hän näkeekin ainoastaan vuosisatojen aikana tapahtuineiden muutosten lopputuloksen. Saaren asukkaiden piti hakata metsät puu kerrallaan, ja edellisvuoden poikkeuksesta tuli seuraavan vuoden vertailutaso. Metsät vähenivät osassa saarta, jossain toisaalla ne saattoivat jopa kasvaa. Kokonaisuutta eivät ehkä nähneet kuin kaikkein vanhimmat yhteisön jäsenet, jotka muistivat miltä maisema oli näyttänyt vielä monta vuosikymmentä sitten. Jostain syystä tämä arvokas sukupolvien ylittyvä tieto ei välittynyt päätöksentekoon.

Muistamiseen ja sukupolvien yli välittyvään tietopohjaan liittyvä näkökulma on varmasti yksi tekijä, miksi historiallisesti yhteisön vanhimpia jäseniä on aina arvostettu ja kunnioitettu poikkeuksellisilla tavoilla. Vanhoilla jäsenillä oli iän tuomaa näkemystä ja viisautta, sellaista jota nuori sukupolvi ei voinut ymmärtää. Tämä on hyvä muistutus meille pleikkari -ja kännykkäsukupolven edustajille, jotka usein halveksumme vanhempia ihmisiä muutoksen kykenemättöminä jääräpäinä ja hidastelijoina. Monissa yhteisöissä tämä näkemyksellinen vastavoima on nimenomaan ollut yksi yhteisön ongelmanratkaisukykyyn ja resurssien kestävään käyttöön liittyvistä menestystekijöistä.

3. Haluttomuus ratkaista ongelma erinäisistä syistä

Haluttomuus ratkaista ongelma on ehkä ajankohtaisin ja samalla haastavin ongelma kollektiivisessa päätöksenteossa. Miksi yhteisö ei muka haluaisi ratkaista sen kohtaamia ongelmia? Eivätkö monimutkaiset ja kehittyneet yhteiskunnat nimenomaan ole erikoistuneet ongelmanratkaisuun?

Joskus haluttomuus ratkaista ongelma (koko yhteisön toiminnan kannalta) on rationaalisen toiminnan seurausta. Rationaalisuus ei nimittäin välttämättä tarkoita oikeata, moraalista tai hyväksyttävää vaan nimenomaan jonkun toimijan mielestä rationaalisin argumentein perusteltavaa mallia. Taloustieteet ovat täynnä tällaisia ristiriitaisia tavoitteita sisältäviä käsitteitä (moral hazard, yhteisomistajuuden tragedia, agency problem jne.).

Rikollisessa toiminnassa on usein kysymys pienen joukon saavuttamista suurista ja välittömistä eduista, ja rikoksen kustannukset puolestaan jakautuvat laajemman yhteisön kustannettaviksi. Rikoksesta hyötyville teko kannattaa, kun taas tekojen seurauksista kärsiville kyse on vähäisestä, epävarmasta korvauksesta tai epämääräisestä ”oikeuden toteutumisesta”. Esimerkkejä tällaisesta yhteisön kannalta haitallisesta toiminnasta voidaan löytää niin Napolin jätemafiasta kuin Vantaan Lokapojistakin. Kummatkin toimijat saavuttivat taloudellista hyötyä ympäristöä pilaavasta toiminnasta ja varsinaiset haitat ja vahingot  jäivät muun yhteiskunnan kannettaviksi. Yhdysvalloissa lukuisat kaivosyhtiöt ovat vuosikymmeniä käyttäneet hyväksi erilaisia yhteiskunnallisia porsaanreikiä maksimoidakseen voitot ja minimoidakseen tappiot. Yksi strategia on ollut lakkauttaa yhtiö välittömästi kaivostoiminnan loputtua. Näin kaivostoiminnasta saadut voitot on saatu siirrettyä muualle ennen kuin erilaisista ympäristöongelmista (maaperän tai vesistöjen saastuminen) on saatu kattavia todisteita.

Toinen esimerkki tässä kategoriassa on yhteisomistajuuden tragediana tunnettu ongelma, jossa yksittäisen ihmisen ja koko yhteisön intressit eivät kohtaa. Ongelma tiivistyy ajatukseen siitä, että jokaisen yhteisön jäsenen kannattaa maksimaalisesti hyödyntää yhteistä resurssia (esimerkiksi laidunmaata tai kalastusvesiä), vaikka jokainen tiedostaakin, että toimintamalli aiheuttaa lopulta koko yhteisölle suuria menetyksiä.

Yhteisön sisällä voi olla eroja myös eri ryhmittymien (eliitti/kansa) intressien välillä. Amerikkalainen Barbara Tuchman on kirjassaan "The March of Folly" todennut, että: ”Chief among the forces affecting political folly is lust for power, named by Tacitus as ’the most flagrant of all passions.’" Vallan tavoittelu ajoi Pääsiäissaaren heimojohtajat kiihdyttämään patsastehtailua ja metsäkatoa, ei hidastamaan siitä. Heidän johtava rooli yhteisössä perustui patsaiden pystyttämisen mobilisointiin liittyneeseen valtaan. Johtajien status oli toisin sanoen riippuvainen kyvystä pystyttää enemmän patsaita kuin naapurin heimon johtaja. Johtajan voi vallantavoittelun kannalta olla järkevää luvata kansalle voita, aseita, veronalennuksia, you name it, vaikka tiedossa olisikin, että niiden toteuttaminen tulisi romahduttamaan koko yhteisön.

Haluttomuus ratkaista ongelmia voi olla myös puhtaasti irrationaalista, eli toimintaa joka on haitallista kaikille. Yhteisön päätöksentekoon vaikuttavat taustatekijät (arvot, uskonto tai ideologia) voivat olla puhtaasti haitallisia. Mmutta koska ne ovat tärkeitä yhteisöllisyyttä rakentavina tekijöinä, ei niistä haluta luopua. Arvojen hyötyä tai haitallisuutta on mahdoton arvioidan vedenpitävästi. Ainoastaan ajankuluminen tulee osoittamaan mikä toimii ja mikä ei. Talouskasvun välttämättömyys on ehkä konkreettinen esimerkki tällaisesta ristiriidasta. Tiedämme, että talouskasvulla on paljon negatiivisia sivuvaikutuksia. Toisaalta olemme järjestäneet yhteiskunnan sen ympärille. Päätöksenteko tuntuu olevan mahdottomassa umpikujassa. Haluammeko romahduttaa kasvuideologian vai tuhota ympäristön? Valinta ei ole helppo, koska yhteisölle tärkeistä arvoista on vaikea luopua. Ne ovat aikanaan olleet kehityksen ja menestyksen perusta. Milloin tiedetään mistä arvoista kannattaa luopua, ja mistä taas kannattaa pitää kiinni? Moniin irrationaalisiin päätöksiin liittyy myös ns. upotettujen kustannusten efekti (sunk cost effect). Yhteisöjen on vaikea hylätä jotain, johon on uhrattu paljon aikaa ja resursseja. Öljyriippuvuuteen tai ydinvoimaan liittyvä poliittinen keskustelu ovat kumpikin melko osuvia esimerkkejä tästä efektistä. Kun sinulla on vasara kädessäsi, kaikki ongelmat alkavat näyttää nauloilta.

4. Epäonnistuminen ongelman ratkaisussa

Viimeisenä kohtana on epäonnistuminen itse ongelman ratkaisussa. Yhteisö voi  toisin sanoen epäonnistua ongelmanratkaisussa vaikka se haluaisikin pyrkiä ratkaisemaan kohtaamansa ongelman. Ongelma voi olla niin laaja, ettei yhteisöllä ole kykyä tai taitoa ratkaista sitä. Ratkaisu voi olla myös olemassa, mutta se vaatii niin paljon resursseja ja uhrauksia, ettei siihen kyetä. Viimeisenä epäonnistumiseen johtavana syynä voi olla yksinkertaisesti se, että valittu toimintamalli on liian vähän, liian myöhään.

 

Kuten nähdään kollektiiviseen päätöksentekoon ja sen eri vaiheisiin liittyy paljon ongelmia. Nykymaailman ympäristöongelmien ratkaisu ei myöskään onnistu pelkästään paikallisella tai alueellisella tasolla. Suomessa tai Brasiliassa ilmaan tuprutetut kasvihuonekaasupäästöt siirtyvät osaksi ilmakehän kaasuja, ja näin ollen on merkityksetöntä kuka päästöt aiheuttaa. Seuraus on kuitenkin sama. Eikä niiltä kukaan voi eristää itseään. Historiallisten romahdusten tarkastelussa voi huomata monia samankaltaisuuksia - ja toisaalta monia eroavaisuuksia - verrattuna tilanteeseen, jossa me nykyihmiset nyt olemme. Voisimmeko kuitenkin oppia jotain historiasta? Mitkä tekijät puhuvat selviytymisemme puolesta, mitkä taas sitä vastaan?

Jatkan näistä kysymyksistä kirjoituksen kolmannessa ja viimeisessä osassa...

Romahdus - osa 1. Pääsiäissaari ja historian opetukset.

Yhdysvaltalaista evoluutiobiologia ja kirjailijaa Jared Diamondia ei voi syyttää vaatimattomista tavoitteista. Vuonna 1997 hän julkaisi teoksen "Guns, Germs and Steel: A short history of everybody for the last 13,000 Years." Diamondin sanoin, kirjan tavoite oli vastata itsestään selvältä kuulostavaan, mutta tarkemmin ajateltuna perustavanlaatuiseen kysymykseen: miksi ihmisyhteisöjen kehitys eteni vuosituhansien aikana siten, että juuri Euraasian alueelta kotoisin olevat ihmiset laajenivat ja valloittivat maailman muut kolkat? Miksi esimerkiksi Mayat tai kiinalaiset eivät päätyneet valloittamaan Euraasian aluetta?  Paljastamatta liikaa sellaisille, jotka kirjaa eivät ole vielä lukeneet totean lyhyesti, että pääselittäjänä Diamond näkee erilaiset ympäristötekijät ja niiden mahdollistamat positiiviset palautekytkennät. Ihmisen historia on merkittäviltä osin ympäristöolosuhteiden historiaa, ja tässä korttien jaossa joillekin alueille jaettiin suotuisammat lähtökohdat yhteiskunnallisen kehityksen kannalta.

Luin kirjan viitisen vuotta ja olin todella vaikuttunut. Diamondin muodostama selkeä ja ajatuksia herättävä kokonaiskuva jätti haukkomaan henkeä. Harvalla tieteentekijällä on yhtä loistokasta kykyä luovia eri tieteenalojen viidakossa tavalla, jonka lopputuloksena on mielenkiintoinen ja keskivertolukijalle helposti avautuva paketti.

Kahdeksan vuotta myöhemmin Diamond julkaisi uuden tiiliskiven otsikolla "Collapse: How Societies Choose to Fail or Survive.". Kirja lähestyi samaa aihetta päinvastaisesta näkökulmasta. Miksi osa menneistä sivilisaatioista kaatui omaan mahdottomuuteensa ja lopulta romahti? Kirja on ollut lukulistallani jo pitkän aikaa ja muutama viikko sitten sain projektin vihdoin päätökseen. Jälleen kerran en voinut kuin ihastella Diamondin kyvykkyyttä tiedemiehenä ja kirjoittajana. Vajaaseen 600 sivuun on onnistuttu mahduttamaan hämmentävä määrä tietoa menneistä ihmisyhteisöistä ja niiden kohtaloista. Diamondin selkeä vahvuus on kirjoittaa tekstiä, joka parhaimmillaan lähentelee kaunokirjallisuutta. Hänen kykynsä liikkua ruohonjuuritason havaintojen ja kokonaiskuvan välillä sulavaliikkeisesti on kadehdittavaa. Historialliset tapahtumat avataan kerros kerrokselta, kuin parhaimmassakin rikosromaanissa. Lopputuloksena syntyvä analyysi on kattava, ja vaati paljon sulattelua.

Kirja herätti minussa niin paljon ajatuksia, että päädyin jakamaan sitä käsittelevän blogikirjoituksen kolmeen osaan. Nyt kirjoittamani ensimmäinen osa käsittelee yleisellä tasolla menneiden yhteiskuntien romahduksia ja taustalla vaikuttavia tekijöitä. Pyrin havainnollistamaan niiden vaikutuksia historiallisen esimerkin - Pääsiäissaaren kohtalon - kautta. Toisessa osassa syvennyn yhteiskuntien romahduksiin johtaviin syihin. Miksi yhteiskunnat päätyvät tekemään niiden selviämisen kannalta huonoja päätöksiä? Onko niissä kyse pelkistä virhearvioinneista? Viimeisessä osassa tarkoituksenani on pohtia edellisistä kysymyksistä nousevaa ja nykyihmiselle monella tavalla merkittävintä kysymystä: mitä me voisimme oppia historiasta, jotta välttäisimme menneisyyden yhteiskuntien tuhoisat virheet?

Aloitetaan vyyhdin purkaminen kuitenkin siirtymällä historiassa taaksepäin muutama sata vuotta.

Vuonna 1722, hollantilainen seikkailija Jacob Roggeveen lähti Chilestä purjehtimaan Tyynelle valtamerelle. 17 päivän matkanteon jälkeen hän törmäsi pienissä ja heikkorakenteisissa kanooteissa meloviin alkuasukkaisiin. Roggeveenille paljastui pian, että veneilijät olivat kotoisin lähellä sijaitsevalta saarelta. Oli pääsiäispäivä, joten Roggeveen nimesi paikan Pääsiäissaareksi.

Pääsiäissaari on yksi maailman eristyneimmistä paikoista. Lähin manner, Etelä-Amerikka, sijaitsee 4000 km päässä. Hollantilaista Roggeveeniä (ja myöhempiä tutkijoita) ymmärrettävästi hämmensi, kun hän tajusi, että saari oli asutettu. Miten nämä ihmiset olivat päätyneet keskelle Tyyntä valtamerta? Mistä he olivat tulleet? Toinen yhtä suuri hämmennys kohtasi maissa. Roggeveen huomasi saaren rannoille pystytetyt monumentaaliset, ihmisen torsoa jäljittelevät patsaat. Kuinka alkeellisissa oloissa asuva pieni yhteisö olisi koskaan pystynyt moiseen suoritukseen? Miksi ne oli pystytetty?  Satojen, useita tonneja painavien rakenteiden veistäminen, kuljettaminen ja pystyttäminen olisivat vaatineet kehittyneen ja väkirikkaan yhteiskunnan olemassaoloa. Roggeveen ei nähnyt saarella kuin muutamia satoja ihmisiä. Mitä saarella oli oikein tapahtunut?

Ennen kuin käsittelen Pääsiäissaaren tuhoa, on tarpeen ottaa hetkeksi pieni sivuhyppy tarinassa ja puhua yleisellä tasolla yhteiskuntien romahtamisen määrittelystä. Diamond toteaa, että tavassamme käsitellä historiaa ja menneitä ihmisyhteisöjä on yksi merkittävä ongelma. Keskustelu sortuu jossain vaiheessa kahteen ääripäähän: romanttiseen kaunisteluun tai katastrofimässäilyyn. Romantikot näkevät menneet ihmisyhteisöt harmonisina toimijoina, jotka elivät luonnossa ja luonnosta ymmärtäen oman rajallisuutensa ja haavoittuvuutensa. Katastrofiteoreetikot puolestaan pitävät menneisyyden ihmisiä alkeellisina, tyhminä ja tietämättöminä toimijoina, jotka olivat tuomittuja tuhoon. Oman aikamme ympäristöongelmista keskusteltaessa ensimmäiseen ääripäähän sortuvat helposti monet ns. ympäristöihmiset, jälkimmäiseen puolestaan teknologia -ja kehitysuskovaiset. Kumpikin näkemys on kuitenkin keskeisiltä osiltaan vääristynyt. Ihmisyhteisöillä kautta historian on ollut vaikeuksia sovittaa toimintaansa ympäristön asettamiin rajoihin. Resurssienhallintaan – ja käyttöön liittyvät kysymykset ovat olleet jossain muodossa aina yhteiskuntien haasteena. Toiset yhteiskunnat onnistuivat sovittamaan toimintansa luonnon asettamiin puitteisiin, toiset eivät. Pääsiäissaaren rannoilla seisovat yksinäiset patsaat ovat muistutus yhteiskunnasta, joka tähän ei kyennyt.

"This is the way the world ends, not with a bang but a whimper." – T.S. Eliot

On tärkeä huomata, että romahdus (societal collapse) ei tarkoita totaalista yhteiskunnan tuhoutumista. Romahdus ei välttämättä konkretisoidu horisontissa nousevana sienenmuotoisena pilvenä tai sammakoiden satamisena taivaalta. Romahdus on Diamondin sanoin:


"a drastic decrease in human population size and / or political / economic / social complexity, over a considerable area, for an extended time. The phenomenon of collapses is thus an extreme form of several milder types of decline, and it becomes arbitrary to decide how drastic the decline of a society must be before it qualifies to be labelled as a collapse." (lihavointi kirjoittajan.) 


Monet nykyihmiset ohittavat ympäristöongelmat toteamalla, että maapallolla on aina ollut lajikato käynnissä, eikä myöskään ihminen tulee kokonaan katoamaan planeetalta, vaikka pumppaisimme kaiken öljyn ja hakkaisimme kaikki sademetsät. Toiset taas ovat valmiita julistamaan koko Homo Sapiens - lajin kyvyttömäksi olemaan osa maapallon elämää. Tällainen argumentointi on valitettavan suurpiirteistä, ja siinä sorrutaan nimenomaan edellä mainittuun romantikko / katastrofi - vääristymiin. On ihan sama koostuuko yhteisö muutamasta sadasta metsästäjä-kerääjästä vai 7 miljardista ihmisestä, erilaisia ympäristöön liittyviä ongelmia on aina ollut, ja tulee aina myös olemaan. Yksikään maapallolla elävä laji ei voi ohittaa riippuvuuttaan luonnon toiminnasta. Luonnonsyklit ja yksittäiset tapahtumat aiheuttavat muutoksia, jotka voivat johtaa eliöiden tarvitsemien resurssien vähenemiseen, lisääntymiseen tai jopa katoamiseen. Lennämme lentokoneilla ja kulutamme vapaa-aikaa pelaamalla Angry Birdsiä, mutta meidän on silti saatava päivittäin luonnon tarjoamia resursseja - ravintoa, vettä ja happea.

Diamondin mukaan yhteisöjen historiallisissa romahduksissa vaikuttavat tekijät voidaan jakaa käsitteellisesti viiteen eri luokkaan. Ne ovat:

1. Yhteisön kohtaamat ympäristöongelmat

2. Yhteisön reaktio kohtaamiinsa ympäristöongelmiin

3. Ilmastossa tapahtuvat muutokset, jotka muuttavat ympäristöä (laajempi käsite kuin nykyinen, ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos)

4. Vihamieliset naapurit

5. Ystävällismieliset naapurit ja kauppakumppanit

Mielenkiintoisin kirjan havainto on, että kaikissa tutkituissa historiallisissa romahduksissa ainoastaan kohta 2., yhteisön reaktio ympäristöongelmiin, on havaittavissa yli ajan ja paikan selittävänä taustatekijänä. Merkittävimmäksi selviytymistä määrittäväksi tekijäksi näyttää toisin nousevan kysymys yhteisön kyvystä tunnistaa siihen vaikuttavat ympäristöongelmat, ja löytää (tai olla löytämättä) toimiva lähestymistapa niiden ratkaisemiseen.

Erilaiset yhteiskuntia vahingoittavat ympäristötekijät jakautuvat Diamondin mukaan kahdeksaan kategoriaan: metsien tuhoaminen ja metsäkato, muu elinympäristön tuhoaminen, maaperään liittyvät ongelmat (eroosio, suolaantuminen, maaperän hedelmällisyyden heikkeneminen), vesiresurssien hallintaan liittyvät ongelmat, liikametsästys, liikakalastus, tuhoisien vieraslajien levitys ja levittäytyminen, väestönkasvu sekä viimeisenä per capita kasvanut vaikutus ympäristöön (ns. ekologinen jalanjälki). Diamondin mukaan nykyihmisillä tähän luokitteluun täytyy vielä lisätä neljä tekijää (ihan niin kuin näissä ei olisi vielä tarpeeksi ratkottavaa): ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos, ympäristömyrkkyjen lisääntyminen luonnossa, energian riittävyys sekä maapallon fotosynteettisen tuotantokyvyn rajallisuus.

Edellä mainituilla tekijöillä on ollut erilainen merkitys sivilisaatioiden romahduksissa.  Lyhykäisyydessään yhden valtakunnan nousu ja tuho voisi kulkea seuraavalla tavalla. Yhteisön kehittyminen ja väestönkasvu lisää painetta tehostaa ruoantuotantoa viljelyalaa ja tuottavuutta kasvattamalla. Kestämätön toiminta aiheuttaa ennen pitkää ympäristöongelmia, jotka synnyttävät häiriöitä, ruokapulaa, nälkiintymistä ja lopulta yhteiskunnallisia konflikteja. Jollain aikavälillä nälkiintyminen, sodat, taudit ja ympäristöongelmat ruokkivat toisiaan ja yhteisö menettää poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen monimutkaisuutensa, jonka se oli kehittänyt aiemmin huippuunsa. Pääpiirteissään tämä prosessi on havaittavissa myös Pääsiäissaaren kehityksessä ja lopullisessa romahduksessa.  

Pääsiäissaaren yhteiskunnan kohtalo ja sen rannoille pystytetyt kivipatsaat ovat innoittaneet myöhempiä tutkijoita lukuisiin spekulaatioihin. Nykytiedon perusteella saarta asuttaneen yhteiskunnan romahduksessa ei ollut mitään mystistä. Pääsiäissaari oli yksi maailmanhistorian eristäytyneimmistä ihmisyhteisöistä. Se asutettiin ilmeisimmin joskus vuoden 900 tienoilla. Saari jakautui ajan myötä reiluun kymmeneen heimoon, jotka elivät vuosisatoja rauhanomaisesti keskenään. Klaaneilla oli yhteinen uskonnollinen pohja, ja heimoalueet olivat myös poliittis-sosiaalisesti integroituneita toisiinsa. Klaanit hyödynsivät saaren erilaisia resursseja ja kilpailivat rauhanomaisesti keskenään rakentamalla koristeellisia kivialustoja (ahu), joiden päälle pystytettiin niitä kuuluisia patsaita (moai). Patsaat olivat ilmeisestikin yhteisölle kulttuurillisesti merkittäviä, ja niiden arvellaan esittäneen yhteisön vaikutusvaltaisia esi-isiä. Saaren väkiluvun arvioidaan olleen huipussaan yli 15 000 ihmistä.

Jossain vaiheessa rauhanomainen kilpailu muuttui kuitenkin konfliktiksi. Konflikteja ruokkivat pahentuneet ympäristöongelmat, joista merkittävimmiksi nousivat erityisesti puunhakkuista johtunut totaalinen metsäkato, joka huipentui vuoden 1400 tienoilla (puista tehtiin kanootteja sekä köyttä ja rakenteita patsasprojekteihin) sekä eri ravintolähteiden kestämätön käyttö (viljelysmaat sekä riistanmetsästys). Nykytiedon mukaan pääsyynä Pääsiäissaaren ihmisyhteisön romahdukseen oli sen asukkaiden tekemät kestämättömät valinnat resurssien käytössä (kohta 2 Diamondin asteikolla).

Eristyneisyytensä takia Pääsiäissaaren tuhoon ei vaikuttanut saaren ulkopuoliset kauppakumppanit tai viholliset, eikä myöskään ilmastossa tapahtuneet muutokset. Välillisinä syinä romahduksessa olivat saaren herkkä ja eroosiolle altis luonto sekä kulttuuris-sosiaaliset tekijät, jotka asettivat patsaiden pystyttämisen korkeaksi yhteiskunnalliseksi prioriteetiksi. Tämä toiminta kärjisti ympäristöongelmat tasolle, joka romahdutti yhteisön. 1700-luvulla, ennen eurooppalaisten ja Roggeveenin tuloa, 70 % saaren väestöstä oli kuollut ja suuri osa patsaista kaadettu yhteenottojen tuoksinassa. Klaaneja yhdistänyt toiminta, patsaiden pystyttäminen, koitui lopulta koko saaren tuhoksi ja aiemmista vaurauden ja edistyksen symboleista tuli yhteisön kollektiivisen suuttumuksen ja halveksunnan kohde.

Pääsiäissaaren kohtalo on varmasti yksi tunnetuimmista historiallisista yhteiskunnan romahduksista. Saaren eristyneisyys ja rannoilla seisovat yksinäiset patsaat lisäävät tapahtumien mystisyyttä ja kiehtovuutta. Nykyihmiselle Pääsiäissaaren tapahtumat kuulostavat hämmentävän ajankohtaisilta. Aivan kuten saaren asukkaat, suuri osa ihmiskunnasta on elänyt jo pitkään rauhanomaisesti käyden kauppaa keskenään erilaisilla resursseilla. Aivan kuten saaren asukkaat, olemme integroituneet toisiimme sosiaalisesti ja poliittisesti. Aivan kuten saaren asukkaat, olemme tuhoamassa valinnoillamme ainoata paikkaa, jossa voimme elää. Pääsiäissaaren romahdus ei tapahtunut yhdessä yössä, vaan hyvin pitkällä aikavälillä. Saaren romahdus käynnistyi hyvin pian sen jälkeen, kun yhteisö oli saavuttanut kehityksen huipun. Varmasti saaren asukkaat huomasivat jollain tasolla metsien hakkuiden ja liikametsästyksen vaikutukset ympäristöön ja sitä kautta yhteisön toimintakyvyn ylläpitoon. Muutokset olivat kuitenkin hitaita ja asteittain ilmeneviä. Osin tästä syystä heimot varmasti jatkoivat jälkikäteen melkoisen järjettömältä tuntuvaa kivialustojen ja patsaiden pystyttämiskilpaansa. Aivan kuin me nykyihmiset, jotka rakennamme pilvenpiirtäjiä ja toinen toistaan suurempia loistoristeilijöitä. Emme ole tietojemme mukaan vielä peruuttamattomasti muuttaneet ilmastojärjestelmän tasapainoa, mutta ongelma onkin peruuttamattoman vahingon havaitseminen. Varmuudella emme tiedä asiaa ennen kuin romahtaminen alkaa, ja silloin voi olla jo liian myöhäistä.

Mitä ajatteli se Pääsiäissaaren asukas, joka hakkasi viimeiset puut alas? Oliko hän iloinen, surullinen, hämmentynyt vai tajusiko hän ylipäätään kaadon symbolista merkitystä ja edessä vaanivaa surullista kohtaloa? Oliko heimossa ihmisiä, jotka puhuivat edessä olevista ongelmista, mutta jotka leimattiin vain piruja seinille maalaileviksi alarmisteiksi? Halusiko osa jatkaa patsastehtailua ja kestämätöntä toimintaa, koska muutkin heimot tekivät niin? Miksi saaren asukkaat päätyivät tekemään huonoja valintoja?

Jatkan tästä aiheesta kirjoituksen 2.osassa...

Lisäys alkuperäiseen kirjoitukseen (14.8.2011)

Olen lueskellut lisää Pääsiäissaaresta, ja on käynyt ilmi, että Diamondin arvio saaren väestömäärästä ja romahduksen syystä saattaa olla väärä. Esimerkiksi Terry Hunt arvelee, että metsäkadon todellinen syy saattoikin olla ihmisen mukana tulleiden rottien räjähdysmäinen kasvu. Huntin arvion mukaan myöskään saaren väestömäärä ei ylittänyt koskaan 3000 ihmistä.


Hunt toteaa:


"[...] An ecological catastrophe did occur on Rapa Nui, but it was the result of a number of factors, not just human short-sightedness. I believe that the world faces today an unprecedented global environmental crisis, and I see the usefulness of historical examples of the pitfalls of environmental destruction. So it was with some unease that I concluded that Rapa Nui does not provide such a model. But as a scientist I cannot ignore the problems with the accepted narrative of the island's prehistory. Mistakes or exaggerations in arguments for protecting the environment only lead to oversimplified answers and hurt the cause of environmentalism. We will end up wondering why our simple answers were not enough to make a difference in confronting today's problems. Ecosystems are complex, and there is an urgent need to understand them better. Certainly the role of rats on Rapa Nui shows the potentially devastating, and often unexpected, impact of invasive species. I hope that we will continue to explore what happened on Rapa Nui, and to learn whatever other lessons this remote outpost has to teach us."

Voiko Pääsiäissaarta pitää enää varoittavavana esimerkkinä ympäristöongelmien vaikutuksista yhteiskuntien romahduksissa? Mielestäni kyllä. Mikäli oletus rotista metsäkadon takana osoittautuu lopulliseksi totuudeksi, oli metsäkadon syynä haitallisen vieraslajin tuominen saarelle. Väite ei kumoa alkuperäistä vaitettä ihmisen haitallisesta roolista metsäkadon taustalla. Maailmanlaajuisesti ihmisen mukana leviävät vieraslajit ovat toiseksi suurin uhka luonnon monimuotoisuudelle (elinympäristöjen tuhoutumisen jälkeen). Vaikka metsäkato olisikin aiheutunut epäsuoremmin rottien vaikutuksesta, on Pääsiäissaaren metafora silti relevantti ja voimakas. Olen samaa mieltä Huntin kanssa siitä, että liian yksinkertaistavat ja totuutta vääristävät argumentit kääntyvät nopeasti ympäristönsuojelua itseään vastaan. Luonnon mekanismit ja vuorovaikutussuhteet ovat usein narratiiveja monimutkaisempia.  Olisi silti älyllistä itsepetosta sivuuttaa historialliset esimerkit yhteiskunnallisista romahduksista omalla ajallemme epärelevantteina. Menneisyytemme on täynnä huonoja esimerkkejä ylimielisestä suhtautumisesta historiaa kohtaan. Keskustelu Pääsiäissaaren todellisen kohtalon ympärillä tulee varmasti jatkumaan.

Huntin alkuperäinen kirjoitus American Scientist-lehdessä:


http://www.americanscientist.org/issues/feature/rethinking-the-fall-of-easter-island/1