Romahdus - osa 1. Pääsiäissaari ja historian opetukset.

Yhdysvaltalaista evoluutiobiologia ja kirjailijaa Jared Diamondia ei voi syyttää vaatimattomista tavoitteista. Vuonna 1997 hän julkaisi teoksen "Guns, Germs and Steel: A short history of everybody for the last 13,000 Years." Diamondin sanoin, kirjan tavoite oli vastata itsestään selvältä kuulostavaan, mutta tarkemmin ajateltuna perustavanlaatuiseen kysymykseen: miksi ihmisyhteisöjen kehitys eteni vuosituhansien aikana siten, että juuri Euraasian alueelta kotoisin olevat ihmiset laajenivat ja valloittivat maailman muut kolkat? Miksi esimerkiksi Mayat tai kiinalaiset eivät päätyneet valloittamaan Euraasian aluetta?  Paljastamatta liikaa sellaisille, jotka kirjaa eivät ole vielä lukeneet totean lyhyesti, että pääselittäjänä Diamond näkee erilaiset ympäristötekijät ja niiden mahdollistamat positiiviset palautekytkennät. Ihmisen historia on merkittäviltä osin ympäristöolosuhteiden historiaa, ja tässä korttien jaossa joillekin alueille jaettiin suotuisammat lähtökohdat yhteiskunnallisen kehityksen kannalta.

Luin kirjan viitisen vuotta ja olin todella vaikuttunut. Diamondin muodostama selkeä ja ajatuksia herättävä kokonaiskuva jätti haukkomaan henkeä. Harvalla tieteentekijällä on yhtä loistokasta kykyä luovia eri tieteenalojen viidakossa tavalla, jonka lopputuloksena on mielenkiintoinen ja keskivertolukijalle helposti avautuva paketti.

Kahdeksan vuotta myöhemmin Diamond julkaisi uuden tiiliskiven otsikolla "Collapse: How Societies Choose to Fail or Survive.". Kirja lähestyi samaa aihetta päinvastaisesta näkökulmasta. Miksi osa menneistä sivilisaatioista kaatui omaan mahdottomuuteensa ja lopulta romahti? Kirja on ollut lukulistallani jo pitkän aikaa ja muutama viikko sitten sain projektin vihdoin päätökseen. Jälleen kerran en voinut kuin ihastella Diamondin kyvykkyyttä tiedemiehenä ja kirjoittajana. Vajaaseen 600 sivuun on onnistuttu mahduttamaan hämmentävä määrä tietoa menneistä ihmisyhteisöistä ja niiden kohtaloista. Diamondin selkeä vahvuus on kirjoittaa tekstiä, joka parhaimmillaan lähentelee kaunokirjallisuutta. Hänen kykynsä liikkua ruohonjuuritason havaintojen ja kokonaiskuvan välillä sulavaliikkeisesti on kadehdittavaa. Historialliset tapahtumat avataan kerros kerrokselta, kuin parhaimmassakin rikosromaanissa. Lopputuloksena syntyvä analyysi on kattava, ja vaati paljon sulattelua.

Kirja herätti minussa niin paljon ajatuksia, että päädyin jakamaan sitä käsittelevän blogikirjoituksen kolmeen osaan. Nyt kirjoittamani ensimmäinen osa käsittelee yleisellä tasolla menneiden yhteiskuntien romahduksia ja taustalla vaikuttavia tekijöitä. Pyrin havainnollistamaan niiden vaikutuksia historiallisen esimerkin - Pääsiäissaaren kohtalon - kautta. Toisessa osassa syvennyn yhteiskuntien romahduksiin johtaviin syihin. Miksi yhteiskunnat päätyvät tekemään niiden selviämisen kannalta huonoja päätöksiä? Onko niissä kyse pelkistä virhearvioinneista? Viimeisessä osassa tarkoituksenani on pohtia edellisistä kysymyksistä nousevaa ja nykyihmiselle monella tavalla merkittävintä kysymystä: mitä me voisimme oppia historiasta, jotta välttäisimme menneisyyden yhteiskuntien tuhoisat virheet?

Aloitetaan vyyhdin purkaminen kuitenkin siirtymällä historiassa taaksepäin muutama sata vuotta.

Vuonna 1722, hollantilainen seikkailija Jacob Roggeveen lähti Chilestä purjehtimaan Tyynelle valtamerelle. 17 päivän matkanteon jälkeen hän törmäsi pienissä ja heikkorakenteisissa kanooteissa meloviin alkuasukkaisiin. Roggeveenille paljastui pian, että veneilijät olivat kotoisin lähellä sijaitsevalta saarelta. Oli pääsiäispäivä, joten Roggeveen nimesi paikan Pääsiäissaareksi.

Pääsiäissaari on yksi maailman eristyneimmistä paikoista. Lähin manner, Etelä-Amerikka, sijaitsee 4000 km päässä. Hollantilaista Roggeveeniä (ja myöhempiä tutkijoita) ymmärrettävästi hämmensi, kun hän tajusi, että saari oli asutettu. Miten nämä ihmiset olivat päätyneet keskelle Tyyntä valtamerta? Mistä he olivat tulleet? Toinen yhtä suuri hämmennys kohtasi maissa. Roggeveen huomasi saaren rannoille pystytetyt monumentaaliset, ihmisen torsoa jäljittelevät patsaat. Kuinka alkeellisissa oloissa asuva pieni yhteisö olisi koskaan pystynyt moiseen suoritukseen? Miksi ne oli pystytetty?  Satojen, useita tonneja painavien rakenteiden veistäminen, kuljettaminen ja pystyttäminen olisivat vaatineet kehittyneen ja väkirikkaan yhteiskunnan olemassaoloa. Roggeveen ei nähnyt saarella kuin muutamia satoja ihmisiä. Mitä saarella oli oikein tapahtunut?

Ennen kuin käsittelen Pääsiäissaaren tuhoa, on tarpeen ottaa hetkeksi pieni sivuhyppy tarinassa ja puhua yleisellä tasolla yhteiskuntien romahtamisen määrittelystä. Diamond toteaa, että tavassamme käsitellä historiaa ja menneitä ihmisyhteisöjä on yksi merkittävä ongelma. Keskustelu sortuu jossain vaiheessa kahteen ääripäähän: romanttiseen kaunisteluun tai katastrofimässäilyyn. Romantikot näkevät menneet ihmisyhteisöt harmonisina toimijoina, jotka elivät luonnossa ja luonnosta ymmärtäen oman rajallisuutensa ja haavoittuvuutensa. Katastrofiteoreetikot puolestaan pitävät menneisyyden ihmisiä alkeellisina, tyhminä ja tietämättöminä toimijoina, jotka olivat tuomittuja tuhoon. Oman aikamme ympäristöongelmista keskusteltaessa ensimmäiseen ääripäähän sortuvat helposti monet ns. ympäristöihmiset, jälkimmäiseen puolestaan teknologia -ja kehitysuskovaiset. Kumpikin näkemys on kuitenkin keskeisiltä osiltaan vääristynyt. Ihmisyhteisöillä kautta historian on ollut vaikeuksia sovittaa toimintaansa ympäristön asettamiin rajoihin. Resurssienhallintaan – ja käyttöön liittyvät kysymykset ovat olleet jossain muodossa aina yhteiskuntien haasteena. Toiset yhteiskunnat onnistuivat sovittamaan toimintansa luonnon asettamiin puitteisiin, toiset eivät. Pääsiäissaaren rannoilla seisovat yksinäiset patsaat ovat muistutus yhteiskunnasta, joka tähän ei kyennyt.

"This is the way the world ends, not with a bang but a whimper." – T.S. Eliot

On tärkeä huomata, että romahdus (societal collapse) ei tarkoita totaalista yhteiskunnan tuhoutumista. Romahdus ei välttämättä konkretisoidu horisontissa nousevana sienenmuotoisena pilvenä tai sammakoiden satamisena taivaalta. Romahdus on Diamondin sanoin:


"a drastic decrease in human population size and / or political / economic / social complexity, over a considerable area, for an extended time. The phenomenon of collapses is thus an extreme form of several milder types of decline, and it becomes arbitrary to decide how drastic the decline of a society must be before it qualifies to be labelled as a collapse." (lihavointi kirjoittajan.) 


Monet nykyihmiset ohittavat ympäristöongelmat toteamalla, että maapallolla on aina ollut lajikato käynnissä, eikä myöskään ihminen tulee kokonaan katoamaan planeetalta, vaikka pumppaisimme kaiken öljyn ja hakkaisimme kaikki sademetsät. Toiset taas ovat valmiita julistamaan koko Homo Sapiens - lajin kyvyttömäksi olemaan osa maapallon elämää. Tällainen argumentointi on valitettavan suurpiirteistä, ja siinä sorrutaan nimenomaan edellä mainittuun romantikko / katastrofi - vääristymiin. On ihan sama koostuuko yhteisö muutamasta sadasta metsästäjä-kerääjästä vai 7 miljardista ihmisestä, erilaisia ympäristöön liittyviä ongelmia on aina ollut, ja tulee aina myös olemaan. Yksikään maapallolla elävä laji ei voi ohittaa riippuvuuttaan luonnon toiminnasta. Luonnonsyklit ja yksittäiset tapahtumat aiheuttavat muutoksia, jotka voivat johtaa eliöiden tarvitsemien resurssien vähenemiseen, lisääntymiseen tai jopa katoamiseen. Lennämme lentokoneilla ja kulutamme vapaa-aikaa pelaamalla Angry Birdsiä, mutta meidän on silti saatava päivittäin luonnon tarjoamia resursseja - ravintoa, vettä ja happea.

Diamondin mukaan yhteisöjen historiallisissa romahduksissa vaikuttavat tekijät voidaan jakaa käsitteellisesti viiteen eri luokkaan. Ne ovat:

1. Yhteisön kohtaamat ympäristöongelmat

2. Yhteisön reaktio kohtaamiinsa ympäristöongelmiin

3. Ilmastossa tapahtuvat muutokset, jotka muuttavat ympäristöä (laajempi käsite kuin nykyinen, ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos)

4. Vihamieliset naapurit

5. Ystävällismieliset naapurit ja kauppakumppanit

Mielenkiintoisin kirjan havainto on, että kaikissa tutkituissa historiallisissa romahduksissa ainoastaan kohta 2., yhteisön reaktio ympäristöongelmiin, on havaittavissa yli ajan ja paikan selittävänä taustatekijänä. Merkittävimmäksi selviytymistä määrittäväksi tekijäksi näyttää toisin nousevan kysymys yhteisön kyvystä tunnistaa siihen vaikuttavat ympäristöongelmat, ja löytää (tai olla löytämättä) toimiva lähestymistapa niiden ratkaisemiseen.

Erilaiset yhteiskuntia vahingoittavat ympäristötekijät jakautuvat Diamondin mukaan kahdeksaan kategoriaan: metsien tuhoaminen ja metsäkato, muu elinympäristön tuhoaminen, maaperään liittyvät ongelmat (eroosio, suolaantuminen, maaperän hedelmällisyyden heikkeneminen), vesiresurssien hallintaan liittyvät ongelmat, liikametsästys, liikakalastus, tuhoisien vieraslajien levitys ja levittäytyminen, väestönkasvu sekä viimeisenä per capita kasvanut vaikutus ympäristöön (ns. ekologinen jalanjälki). Diamondin mukaan nykyihmisillä tähän luokitteluun täytyy vielä lisätä neljä tekijää (ihan niin kuin näissä ei olisi vielä tarpeeksi ratkottavaa): ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos, ympäristömyrkkyjen lisääntyminen luonnossa, energian riittävyys sekä maapallon fotosynteettisen tuotantokyvyn rajallisuus.

Edellä mainituilla tekijöillä on ollut erilainen merkitys sivilisaatioiden romahduksissa.  Lyhykäisyydessään yhden valtakunnan nousu ja tuho voisi kulkea seuraavalla tavalla. Yhteisön kehittyminen ja väestönkasvu lisää painetta tehostaa ruoantuotantoa viljelyalaa ja tuottavuutta kasvattamalla. Kestämätön toiminta aiheuttaa ennen pitkää ympäristöongelmia, jotka synnyttävät häiriöitä, ruokapulaa, nälkiintymistä ja lopulta yhteiskunnallisia konflikteja. Jollain aikavälillä nälkiintyminen, sodat, taudit ja ympäristöongelmat ruokkivat toisiaan ja yhteisö menettää poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen monimutkaisuutensa, jonka se oli kehittänyt aiemmin huippuunsa. Pääpiirteissään tämä prosessi on havaittavissa myös Pääsiäissaaren kehityksessä ja lopullisessa romahduksessa.  

Pääsiäissaaren yhteiskunnan kohtalo ja sen rannoille pystytetyt kivipatsaat ovat innoittaneet myöhempiä tutkijoita lukuisiin spekulaatioihin. Nykytiedon perusteella saarta asuttaneen yhteiskunnan romahduksessa ei ollut mitään mystistä. Pääsiäissaari oli yksi maailmanhistorian eristäytyneimmistä ihmisyhteisöistä. Se asutettiin ilmeisimmin joskus vuoden 900 tienoilla. Saari jakautui ajan myötä reiluun kymmeneen heimoon, jotka elivät vuosisatoja rauhanomaisesti keskenään. Klaaneilla oli yhteinen uskonnollinen pohja, ja heimoalueet olivat myös poliittis-sosiaalisesti integroituneita toisiinsa. Klaanit hyödynsivät saaren erilaisia resursseja ja kilpailivat rauhanomaisesti keskenään rakentamalla koristeellisia kivialustoja (ahu), joiden päälle pystytettiin niitä kuuluisia patsaita (moai). Patsaat olivat ilmeisestikin yhteisölle kulttuurillisesti merkittäviä, ja niiden arvellaan esittäneen yhteisön vaikutusvaltaisia esi-isiä. Saaren väkiluvun arvioidaan olleen huipussaan yli 15 000 ihmistä.

Jossain vaiheessa rauhanomainen kilpailu muuttui kuitenkin konfliktiksi. Konflikteja ruokkivat pahentuneet ympäristöongelmat, joista merkittävimmiksi nousivat erityisesti puunhakkuista johtunut totaalinen metsäkato, joka huipentui vuoden 1400 tienoilla (puista tehtiin kanootteja sekä köyttä ja rakenteita patsasprojekteihin) sekä eri ravintolähteiden kestämätön käyttö (viljelysmaat sekä riistanmetsästys). Nykytiedon mukaan pääsyynä Pääsiäissaaren ihmisyhteisön romahdukseen oli sen asukkaiden tekemät kestämättömät valinnat resurssien käytössä (kohta 2 Diamondin asteikolla).

Eristyneisyytensä takia Pääsiäissaaren tuhoon ei vaikuttanut saaren ulkopuoliset kauppakumppanit tai viholliset, eikä myöskään ilmastossa tapahtuneet muutokset. Välillisinä syinä romahduksessa olivat saaren herkkä ja eroosiolle altis luonto sekä kulttuuris-sosiaaliset tekijät, jotka asettivat patsaiden pystyttämisen korkeaksi yhteiskunnalliseksi prioriteetiksi. Tämä toiminta kärjisti ympäristöongelmat tasolle, joka romahdutti yhteisön. 1700-luvulla, ennen eurooppalaisten ja Roggeveenin tuloa, 70 % saaren väestöstä oli kuollut ja suuri osa patsaista kaadettu yhteenottojen tuoksinassa. Klaaneja yhdistänyt toiminta, patsaiden pystyttäminen, koitui lopulta koko saaren tuhoksi ja aiemmista vaurauden ja edistyksen symboleista tuli yhteisön kollektiivisen suuttumuksen ja halveksunnan kohde.

Pääsiäissaaren kohtalo on varmasti yksi tunnetuimmista historiallisista yhteiskunnan romahduksista. Saaren eristyneisyys ja rannoilla seisovat yksinäiset patsaat lisäävät tapahtumien mystisyyttä ja kiehtovuutta. Nykyihmiselle Pääsiäissaaren tapahtumat kuulostavat hämmentävän ajankohtaisilta. Aivan kuten saaren asukkaat, suuri osa ihmiskunnasta on elänyt jo pitkään rauhanomaisesti käyden kauppaa keskenään erilaisilla resursseilla. Aivan kuten saaren asukkaat, olemme integroituneet toisiimme sosiaalisesti ja poliittisesti. Aivan kuten saaren asukkaat, olemme tuhoamassa valinnoillamme ainoata paikkaa, jossa voimme elää. Pääsiäissaaren romahdus ei tapahtunut yhdessä yössä, vaan hyvin pitkällä aikavälillä. Saaren romahdus käynnistyi hyvin pian sen jälkeen, kun yhteisö oli saavuttanut kehityksen huipun. Varmasti saaren asukkaat huomasivat jollain tasolla metsien hakkuiden ja liikametsästyksen vaikutukset ympäristöön ja sitä kautta yhteisön toimintakyvyn ylläpitoon. Muutokset olivat kuitenkin hitaita ja asteittain ilmeneviä. Osin tästä syystä heimot varmasti jatkoivat jälkikäteen melkoisen järjettömältä tuntuvaa kivialustojen ja patsaiden pystyttämiskilpaansa. Aivan kuin me nykyihmiset, jotka rakennamme pilvenpiirtäjiä ja toinen toistaan suurempia loistoristeilijöitä. Emme ole tietojemme mukaan vielä peruuttamattomasti muuttaneet ilmastojärjestelmän tasapainoa, mutta ongelma onkin peruuttamattoman vahingon havaitseminen. Varmuudella emme tiedä asiaa ennen kuin romahtaminen alkaa, ja silloin voi olla jo liian myöhäistä.

Mitä ajatteli se Pääsiäissaaren asukas, joka hakkasi viimeiset puut alas? Oliko hän iloinen, surullinen, hämmentynyt vai tajusiko hän ylipäätään kaadon symbolista merkitystä ja edessä vaanivaa surullista kohtaloa? Oliko heimossa ihmisiä, jotka puhuivat edessä olevista ongelmista, mutta jotka leimattiin vain piruja seinille maalaileviksi alarmisteiksi? Halusiko osa jatkaa patsastehtailua ja kestämätöntä toimintaa, koska muutkin heimot tekivät niin? Miksi saaren asukkaat päätyivät tekemään huonoja valintoja?

Jatkan tästä aiheesta kirjoituksen 2.osassa...

Lisäys alkuperäiseen kirjoitukseen (14.8.2011)

Olen lueskellut lisää Pääsiäissaaresta, ja on käynyt ilmi, että Diamondin arvio saaren väestömäärästä ja romahduksen syystä saattaa olla väärä. Esimerkiksi Terry Hunt arvelee, että metsäkadon todellinen syy saattoikin olla ihmisen mukana tulleiden rottien räjähdysmäinen kasvu. Huntin arvion mukaan myöskään saaren väestömäärä ei ylittänyt koskaan 3000 ihmistä.


Hunt toteaa:


"[...] An ecological catastrophe did occur on Rapa Nui, but it was the result of a number of factors, not just human short-sightedness. I believe that the world faces today an unprecedented global environmental crisis, and I see the usefulness of historical examples of the pitfalls of environmental destruction. So it was with some unease that I concluded that Rapa Nui does not provide such a model. But as a scientist I cannot ignore the problems with the accepted narrative of the island's prehistory. Mistakes or exaggerations in arguments for protecting the environment only lead to oversimplified answers and hurt the cause of environmentalism. We will end up wondering why our simple answers were not enough to make a difference in confronting today's problems. Ecosystems are complex, and there is an urgent need to understand them better. Certainly the role of rats on Rapa Nui shows the potentially devastating, and often unexpected, impact of invasive species. I hope that we will continue to explore what happened on Rapa Nui, and to learn whatever other lessons this remote outpost has to teach us."

Voiko Pääsiäissaarta pitää enää varoittavavana esimerkkinä ympäristöongelmien vaikutuksista yhteiskuntien romahduksissa? Mielestäni kyllä. Mikäli oletus rotista metsäkadon takana osoittautuu lopulliseksi totuudeksi, oli metsäkadon syynä haitallisen vieraslajin tuominen saarelle. Väite ei kumoa alkuperäistä vaitettä ihmisen haitallisesta roolista metsäkadon taustalla. Maailmanlaajuisesti ihmisen mukana leviävät vieraslajit ovat toiseksi suurin uhka luonnon monimuotoisuudelle (elinympäristöjen tuhoutumisen jälkeen). Vaikka metsäkato olisikin aiheutunut epäsuoremmin rottien vaikutuksesta, on Pääsiäissaaren metafora silti relevantti ja voimakas. Olen samaa mieltä Huntin kanssa siitä, että liian yksinkertaistavat ja totuutta vääristävät argumentit kääntyvät nopeasti ympäristönsuojelua itseään vastaan. Luonnon mekanismit ja vuorovaikutussuhteet ovat usein narratiiveja monimutkaisempia.  Olisi silti älyllistä itsepetosta sivuuttaa historialliset esimerkit yhteiskunnallisista romahduksista omalla ajallemme epärelevantteina. Menneisyytemme on täynnä huonoja esimerkkejä ylimielisestä suhtautumisesta historiaa kohtaan. Keskustelu Pääsiäissaaren todellisen kohtalon ympärillä tulee varmasti jatkumaan.

Huntin alkuperäinen kirjoitus American Scientist-lehdessä:


http://www.americanscientist.org/issues/feature/rethinking-the-fall-of-easter-island/1

Takaisin luontoon.



Ympäristöystävällisestä teknologiasta, cleantechistä, on tullut kuuminta hottia Suomessa ja maailmalla. Cleantechillä tarkoitetaan tuotteita, palveluita, prosesseja ja teknologioita, jotka ehkäisevät tai vähentävät yritysten liiketoiminnasta aiheutuvia negatiivisia ympäristövaikutuksia. Cleantechiin on ladattu paljon odotuksia, monet näkevät sen mahdollisuutena ympäristön, rajallisten resurssien ja ihmistarpeiden välisten ristiriitojen sovittamiseen. Jotkut puhuvat jopa teolliseen vallankumoukseen verrattavasta paradigman muutoksesta, jossa siirrytään taantuvasta ja saastuttavasta kasvumallista uuteen vihreään ja vauraaseen tulevaisuuteen.

Cleantech ei ole pelkästään yrityskonsulttien käyttämä muotisana, vaan ala on konkreettisesti etabloitunut osaksi yritysmaailman kovaa ydintä. Pelkästään Suomessa toimialalla on 2000 yritystä ja kansallisen Cleantech Finland - brändin alla toimii yli 80 kansainvälistyvää suomalaista yritystoimijaa. Globaalisti aurinko -ja tuulivoimamarkkinat ovat kasvaneet 10 vuodessa 6,5 miljardista USD 131,6 miljardiin. Samassa ajassa autonvalmistajat ovat tuoneet markkinoille 30 hybridi-sähköajoneuvomallia, ja näitä vähän kuluttavia kulkuneuvoja on ilmestynyt pelkästään Yhdysvaltain teille yli 1,4 miljoonaa kappaletta. Lisäksi LEED - ympäristösertifioitujen rakennusten määrä on kasvanut maailmalla kahdesta (2!) 8000 kappaleeseen ja noin 23 % kaikesta riskipääomasta ohjautuu nykyään cleantech-investointeihin. (lähde: Clean Energy Trends 2011) Vaikuttavia lukuja, kun ajattelee, että 10 vuotta sitten koko cleantech oli käsitteenä lähes tuntematon yritysten, poliitikkojen ja tiedotusvälineiden piirissä.

Vihreä talous, vihreä muoti, vihreät autot, vihreä diesel, vihreä turismi. Kaikki on nykyään vihreää, ekologista, ympäristöystävällistä. Muutamassa vuodessa vihreys on siirtynyt marginaalista valtavirtaan eikä yksikään uskottavuuttansa ylläpitävä yritysjohtaja voi pitää PowerPoint-sulkeisia lisäämättä kalvoihin jotain oman yrityksensä toimista ja hankkeista ympäristöasioiden kehittämiseksi. Olemmeko siis vihdoin siirtymässä saastuttavasta ja luonnolle haitallisesta teollisesta toimintamallista uuteen vihreään ja ympäristöystävälliseen aikakauteen?  Voivatko ympäristöihmiset paukauttaa samppanjapullot auki ja onnitella itseään onnistuneesta paradigman muutoksesta? Mission accomplished?

"A thing is right when it tends to preserve the integrity, stability and the beauty of the biotic community. It is wrong when it tends otherwise." - Aldo Leopold

On kieltämättä hieno asia, että cleantech ympäristötietoisuuden ilmentymänä on noussut näinkin merkittävään rooliin yritysmaailmassa. Mutta kun tarkastelemme lähemmin cleantechin määritelmää huomaamme, että ilolle ei olekaan niin suurta aihetta, kuin ensireaktio antaisi luvan olettaa. Cleantechin tavoitteena on negatiivisten ympäristövaikutusten ehkäisy TAI vähentäminen. Eli siis esimerkiksi auton polttoainekulutuksen vähentäminen, tehtaan jätevesien tehokkaampi prosessointi, energiatehokkuus, ilmansaasteiden vähentäminen tai resurssien vähentynyt käyttö valmistuksen aikana. Less is more, vähemmällä saadaan enemmän aikaiseksi. Joka tapauksessa jossain vaiheessa tuotantoprosessia kuitenkin kaadetaan metsää, louhitaan metalleja, käytetään kemikaaleja, lämmitetään ilmakehää ja saastutetaan maaperää sekä vesistöjä. Mutta siis vähemmän kuin ennen. Aldo Leopoldin 1947 esittämä ajatus on yksinkertainen, mutta armottoman paljastava testi ihmiskunnan toimintamallien kestävyydestä luonnon näkökulmasta. Kuinka nykyinen cleantech - ja vihertyminen pärjää tässä testissä? Sanalla sanoen huonosti. Ainoastaan häviävän pieni osa tekemistämme ja valmistamistamme asioista selviää puhtain paperein leopoldilaisesta oikean ja väärän toiminnan erottavasta testistä.

Missä vika piilee? Less is more - filosofia voi toimia yksittäisen yrityksen ympäristövaikutusten vähentämisessä. Strategia ei ole kuitenkaan toimiva maailmanlaajuisessa mittakaavassa. Ihmiskunnan kokonaisvaikutus luontoon, ns. ekologinen jalanjälki, jatkaa kasvamistaan johtuen kulutuksen lisääntymisestä sekä yleisestä elintason ja väestömäärän tasaisesta nousemisesta. Vähemmän paikallisella tasolla ei riitä, jos kokonaisuus kasvaa koko ajan sitä nopeammin. Voisimmeko ottaa hieman oppia tuotantomallista, jossa vähemmän ei ole enemmän, vaan enemmän on itse asiassa enemmän? Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Katso ulos ikkunastasi, siellä tämä toimintamalli on ollut päivittäisessä käytössä jo viimeisen 3,8 miljardin vuoden ajan.

Amerikkalainen Janine Benyus on luonnontieteilijä, kirjailija ja yksi Biomimicry Instituten perustajista. Biomimicry eli luonnonmatkinta on tutkimusala, joka perustuu luonnon mallien, järjestelmien ja elementtien tutkimiseen tarkoituksena ottaa niistä mallia ihmiskunnan ongelmien ratkaisemiseen.

"Luonnonmatkinta edustaa paradigman muutosta pois käsityksestä, jossa ihmiset kuvittelevat olevansa luomakunnan fiksuimpia ja kehittyneimpiä. Kun ihmiset uskovat, että me olemme planeetan kehittynein laji, he saattavat kysyä: miksi minun pitäisi vaivautua oppimaan asioita luonnosta?[...] Toisin kuin teollinen vallankumous - joka keskittyi miettimään mitä voimme kiskoa irti luonnosta - luonnon matkinta keskittyy miettimään mitä voimme oppia siltä."

Benyus toteaa, että ihmiskunnan nykyinen tapa valmistaa asioita kiteytyy kolmeen sanaan: heat, beat and treat, eli kuumenna, hakkaa ja käsittele. Kun valmistamme jonkin tuotteen, keskimäärin 96 % tuotannonaikaisista resursseista menee hukkaan, ja ainoastaan 4 % on mukana lopullisessa tuotteessa. Loppuosa päätyy jätteenä ja saasteina kaatopaikalle, ilmakehään ja vesistöihin. Esimerkiksi tämän blogikirjoituksen tekemiseen vaadittavan keskivertokannettavan valmistamiseen kuluu satoja kiloja erilaisia resursseja kuten metalleja, vettä, fossiilista energiaa ja kemikaaleja. Pidämme itseämme tieteellisesti ja teknologisesti edistyneenä, poikkeuksellisen älykkäänä lajina. Mutta kun ajattelee mitä tahansa (länsimaisen) ihmiselämän osa-aluetta huomaa, että kaikissa niissä on vakava suunnitteluvika, jonka johdosta maapallon elämää ylläpitävä kyky kärsii.

Luonnonmatkinnassa esitetään kolme yksinkertaista, mutta vallankumouksellista kysymystä:

1. Kuinka luonto, eläimet ja kasvit valmistavat asioita?

2. Kuinka ne ottavat maksimaalisen hyödyn irti rajallisista resursseista?

3. Kuinka ne valmistavat asioita, jotka käyttöiän lopuksi katoavat takaisin luontojärjestelmään?

Nykyihminen ei ole ensimmäinen laji, joka joutuu rakentamaan asumuksia, hankkimaan ravintoa tai liikkumaan paikasta toiseen. Maapallo on täynnä lajeja, jotka ovat ratkoneet näihin kysymyksiin liittyviä haasteita miljoonia, tai jopa miljardeja vuosia. Puistossa Goretex-takkia, ja Fjällrävenin (törkeää piilomainontaa!) selkäreppua kantava lajimme edustaja ei välttämättä heti ajattele, että hän kuuluu pitkään ketjuun lajeja, jotka ovat pyrkineet eristämään kehonsa kylmyydeltä ja vedeltä sekä optimoimaan liikkumisen ja tavarankantokyvyn välistä ristiriitaa. 

Kysymyksistä kolmas on erityisen oleellinen nykyihmisen näkökulmasta. Tieteellisen ja teknologisen kehityksen ansiosta olemme onnistuneet saavuttamaan monia hienoja ja vallankumouksellisia asioita. Yksi - itse asiassa se merkittävin - asia, missä häviämme muille lajeille armotta, on valmistamiemme tuotteiden haitalliset sivuvaikutukset. Erilaiset ympäristöongelmat, otsonikato, ilmastonmuutos sekä maaperän ja vesistöjen saastuminen ovat kaikki muistutuksia toimintamalliemme perustavanlaatuisista vääristymistä. Vaikka Nokia valmistaa matkapuhelimia, ei yritys oikeasti tuota yhtään mitään. Sen tehtaat ainoastaan jalostavat luonnon miljoonien vuosien aikana tuottamia asioita. Ja tämäkin jalostaminen on tuhlailevaa, alkeellista, brutaalia ja haitallista luonnolle ja loppuen lopuksi myös itsellemme.

On pysäyttävää ajatella, että luonnossa ei ole olemassa jätteen käsitettä sellaisena kuin me ihmiset sen ymmärrämme. Meille jäte on mistä tahansa toiminnasta syntyvää tarpeetonta ja hyödyntämiskelvotonta materiaalia. En laske nykyään suosiossa olevaa jätteenpolttoa hyödyntämiseksi, sillä kuka tahansa humalainen idiootti tai pyromaani voi sytkärin avulla polttaa laatikon täynnä roskia.

"Poista koko jäteongelma - ei vähentämällä, mimimoimalla tai välttämällä sen syntymistä - vaan eliminoimalla koko käsitteen olemassaolo suunnittelun avulla." - Michael Braungart

Hiilidioksidi on ihmiskunnan jäteongelma numero yksi. Polttamalla fossiilisia energianlähteitä, tuotamme ilmakehää lämmittäviä kaasuja, joista hiilidioksidi on merkittävin. Ihmiskunnan vuodessa käyttämän öljymäärän valmistaminen on kestänyt luonnolta keskimäärin 3 000 000 vuotta. Luonnolta päivittäin ottamamme ekologisen velan mittakaavassa eläkepommit, Portugalin tukipaketit ja valtioiden kestävyysvajeet tuntuvat lähinnä huonolta vitsiltä. On aika paradoksaalista, että meille hiilidioksidi on jäte ja suuri ongelma, jonka vuoksi maailman viisaimmat ihmiset viettävät unettomia öitä tutkimuslaboratorioissaan. Luonnolle hiilidioksidi on rakennuspalikka. Kasvit ottavat sitä ilmakehästä, sekoittavat keitokseen hieman auringonvaloa ja vettä, ja tuloksena syntyy happea sekä sokeriyhdisteitä. Kasvien tuottama jäte, happi, taas on kaiken elollisen tarvitsema välttämätön kaasu. Jos tämä ei ole nerokas "enemmän on enemmän"-ajattelua noudattava tuotantomalli, niin mikä sitten on? Hiilidioksidi ei ole rakennuspalikka ainoastaan kasveille. Korallit, simpukat ja lukuisat muut merenelävät rakentavat hiilidioksidista ja kalsiumioneista kalsiumkarbonaattia, joka muodostaa näiden eliöiden suojakuoren - tai rangan. Luonnossa yhden eliön jäte on toisen eliön ruokaa ja näin järjestelmä jatkaa ikuista, elämää ylläpitävää tanssia. Voisiko ihmislajikin jonain päivänä olla mukana tässä prosessissa sen toimintaedellytyksiä parantavana osana, eikä vain tuhoavana tekijänä?

Benyus jatkaa:

"Muut organismit ovat miljoonien vuosien ajan tuottaneet ja rakentaneet asioita, ihan niin kuin ihminenkin, mutta yhdellä merkittävällä erotuksella: muut lajit tekevät sen viehkeästi ja sulavaliikkeisesti, lisäten ympäristön kykyä edistää elämää, ei tuhota sitä. [...] Miten tekisimme niitä asioita mitä teemme ilman, että aiheutamme tuhoa paikalle, jossa elämme?[...] Kuvittele suunnittelevasi ja organisoivasi jotain niin eleganttia kuin kevät, ilman ylhäältä alas-säädettyjä lakeja, sääntelyä tai protokollaa." 

Jätteiden ja saasteiden hallinta luo ylimääräisiä kustannuksia yrityksille sekä lisää lainsäädäntöä ja byrokratiaa valtioissa. Saasteiden hallinnan kustannukset kasvavat joka puolella, mutta silti luonnon monimuotoisuus vähenee huolestuttavaa vauhtia ja ilmakehä jatkaa lämpenemistään.  Kun seuraa 194 valtion pyrkimyksiä löytää ratkaisu ihmiskuntaa uhkaavaan ilmasto-ongelmaan, on vaikea olla hymyilemättä Benyuksen kevät - vertaukselle. Ei luonnon tarvitse kiistellä, lennättää eläinlajeja ympäri maailman istumaan päiväkausiksi kokoushuoneisiin, valmistella, selvittää ja sen jälkeen selvittää lisää, saadakseen kevään aikaiseksi. Miksi emme ottaisi oppia luonnosta sen sijaan, että jatkuvasti taistelemme sitä vastaan?

Luonnonmatkinta ei ole vain muutamien asiaan vihkiytyneiden utopia, vaan sen avulla on saavutettu jo lukuisia edistysaskeleita eri aloilla. Nämä esimerkit ovat Biomimicry Instituten eri projekteista ympäri maailmaa:

1. Kuningaskalastajan kyky iskeytyä veteen kovalla vauhdilla ilman vaurioita inspiroi luotijunavalmistajaa, joka kamppaili junan aerodynamiikan kanssa. Matkinnan tuloksena syntyi 10 % nopeampi juna, joka toimi 15 % pienemmällä sähkönkulutuksella.

2. Puiden ja luiden rakenteita tutkimalla on onnistuttu rakentamaan kevyempiä, kestävämpiä ja vähemmän raaka-aineita tarvitsevia rakenteita mm. siltoihin, rakennuksiin, autoihin ja lentokoneisiin.

3. Sairaalainfektioita vastaan on taisteltu pitkään antibiooteilla, jotka menettävät ajan myötä tehoaan. Tutkijat huomasivat, että Galapagoshain erityisen muotoiset suomut estivät bakteereja tarttumasta sen ruumiiseen. Sharklet Technologies ryhtyi tämän innoittama valmistamaan tuotteita sairaaloille ja laitoksille, joiden avulla estetään sekä bakteereiden siirtymistä että niiden selviämistä erilaisilla pinnoilla ja alustoilla.

4. Afrikassa tutkijat huomasivat, että termiitit onnistuvat säilyttämään kummuissaan lähes tasaisen lämpötilan ja kosteuden huolimatta ulkoisen lämpötilan radikaaleista muutoksista (1,5 C - 40 C). Tutkimalla rakennelman arkkitehtuuria ja hyödyntämällä sen ratkaisuja omissa suunnitelmissaan, Afrikassa on  rakennettu toimistotaloja, jotka eivät tarvitse ollenkaan ilmastointia ja kuluttavat osin siksi 90 % vähemmän energiaa kuin vastaavat, perinteisesti rakennetut talot.

5. Lotuskukan lehtien rakenteen pohjalta on luotu Lotusan-niminen maali, joka puhdistaa sadeveden avulla - ilman kemikaaleja - itse itsensä.

6. Yksi mielenkiintoisimmista hankkeista on projekti nimeltä OneSun, jonka tavoitteena on luoda synteettinen solu, joka matkii kasvien kykyä tuottaa energiaa auringonvalosta. Tuote voisi vallankumouksellisella tavalla muuttaa aurinkovoimateknologiaa ja mahdollistaa täydellisen siirtymisen uusiutuvaan energiaan. Nykyisiin aurinkopaneeleihin verrattuna OneSunilla on yksi merkittävä etu: valmistuksessa käytettävät materiaalit ovat täysin kierrätettäviä ja vaarattomia kaikille eliölajeille. Ihan niin kuin tuotteen esikuvana toimineet kasvitkin.

"Jos voit valmistaa tuotteita, jotka ovat täysin yhdistettävissä luontoon siten, että ne ovat joko biohajoavia tai loputtomasti kierrätettäviä, sen jälkeen voit luoda biologisen ja teknisen kierron, joka uudistaa ja ylläpitää itseään. Tämä on haaste, joka on meidän on nyt kohdattava." - Jochen Zeitz

Luonnonmatkinta ei pysähdy yksittäisiin tuotteisiin tai prosesseihin vaan tarkastelee kaikkea toimintaamme luonnon näkökulmasta. Kuinka ihmisen rakentama kaupunkiympäristö voisi toimia kuten ekosysteemi? Eikä kuten mikä tahansa ekosysteemi, vaan sellainen luontainen ekosysteemi, jonka se olemassaolollaan syrjäyttää? Luonnonmatkijoiden tavoitteena on rakentaa kaupunkeja, jotka toimivat samoilla ekologisilla standardeilla kuin metsä tai niitty, joka sitoo hiiltä, suodattaa vettä, luo uutta maaperää ja ylläpitää luonnon monimuotoisuutta. Monissa maailman kaupungeissa on jo käytössä kasveista muodostuvia viherkattoja -ja seiniä, aurinkopaneeleja ja vedenkeräimiä. Luonto toimii kuitenkin erilailla eri olosuhteissa. Kuivuudesta kärsivä kaupunki täytyy varustaa vettä säästävällä teknologialla, kun taas tulva-alueilla täytyy olla enemmän puita ja liiallista vettä sitovia elementtejä. Erilaiset ympäristölliset olosuhteet tulisi ottaa suunnittelussa voimavarana, hyödyntämismahdollisuutena, ei ainoastaan kustannuseränä.

"Ihmiset, jotka valmistavat tarvitsemiamme asioita nykymaailmassa, ovat insinöörejä ja arkkitehtejä. He eivät ole saaneet koulutusta biologiassa. He eivät oikein ymmärrä kuinka luonto suodattaa, prosessoi, luo värejä, valmistaa tai tuottaa energiaa."- Janine Benyus

Luonnonmatkinta on jotain, jonka jo tiedämme, mutta jonka olemme unohtaneet. Ajatus ei ole todellakaan uusi. Ei tarvitse kuin miettiä kuin Leonardo da Vincin piirustuksia lintujen siipien anatomiasta ja niiden pohjalta suunnitelluista lentolaitteista. Jossain kaikkien  monimutkaisten ongelmiemme ja eksistentiaalisten kysymystemme keskellä olemme unohtaneet, kuinka paljon luonto voi opettaa meille. Luonnonmatkinta on tämän kaiken uudelleenmuistamista, ja elämän nerokkuudesta oppimista.

Hyvää vappua!

Lähteet:
- Benyus, Janine M. (1997), Biomimicry : Innovation Inspired by Nature. Perennial.
- Braungart, Michael - William McDonough (2002), Cradle to Cradle: Remaking the Way We Make Things. North Point Press.

Lisätietoja:
http://www.biomimicryinstitute.org/
http://www.asknature.org/

Isku Mogadishuun - yksilö rakenteiden armoilla.



 Olin juoksemassa eräänä iltana Katajanokalla, kun näin horisontissa kiitävän armeijan kuljetushelikopterin. Roottorilapojen synnyttämä ääni toi jostain syystä mieliini Ridley Scottin vuonna 2001 julkaistun Isku Mogadishuun-sotaelokuvan. Elokuva kertoo Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukkojen vuonna 1993 Somaliassa suorittamasta epäonnistuneesta operaatiosta, jonka seurauksena kaksi armeijan sotilashelikopteria ammuttiin alas ja reilun sadan miehen sotilasjoukko joutui kiivaisiin tulitaisteluihin pääkaupungin kaduilla.
Näin elokuvan ensimmäisen kerran ollessani armeijassa vuonna 2002, jossa koko yksikkömme vietiin läheisen kaupungin elokuvateatteriin katsomaan sitä "koulutustarkoituksessa". Kouluttajamme pitivät elokuvaa hyvänä tapaustutkimuksena kaupunkisodankäynnistä ja siihen liittyvistä haasteista. Meille kaljupäisille rynnäkkökivääriä kantamaan opetetuille nuorille miehille elokuva oli piristävä poikkeus kasarmin rutiineihin. Jostain selittämättömästä syystä olen aina pitänyt sotaelokuvista, ja elokuvan sankarimaiset sotilaat ja visuaalisesti näyttävät taistelujaksot saivat minut innostuksen partaalle. Suuren vaikutuksen teki Eric Banan näyttelemä Delta-erikoisjoukkojen sotilas Hoot, josta on jäänyt erityisen vahva muistijälki aivoihini. Elokuvan loppupuolella on kohtaus, jossa kiivaista taisteluista ehjänä selvinneet miehet keskustelevat leirissä edellisen vuorokauden tapahtumista. Hoot istuu pöydässä ja varustautuu lähtemään takaisin Mogadishun kaduille. Josh Hartnettin näyttelemä kersantti Eversmann kysyy, miksi hän haluaa väkisin palata kuolemankentälle selvittyään juuri sieltä vahingoittumattomana pois. Hoot toteaa, että kaupungissa on vielä omia sotilaita, jotka pitää hakea sieltä pois. Hoot jatkaa sotimisen filosofista pohdintaa:

" - Kun menen takaisiin kotiin, ihmiset kysyvät minulta: hei Hoot, miksi teet sitä mitä teet? Oletko jonkinlainen sotanarkomaani?
- Arvaa mitä vastaan? En sano heille yhtään helvetin mitään. Miksi? He eivät voi ymmärtää. He eivät voi ymmärtää miksi teemme tätä. He eivät voi ymmärtää, että kaikessa tässä on kyse vain vieressä seisovista sotilastovereistasi, ja siinä kaikki. Siinä kaikki mitä on."

Elokuvateatterin pimeydessä nyökytin ymmärtävästi Hootin loppukaneetille. Tottahan se on, kaiken sodassa tapahtuvan mielettömyyden ja julmuuden keskellä ihmisenä oleminen palautuu takaisin alkeellisimmmalle mahdolliselle tasolle. Ainoa millä on merkitystä, on miehet, joiden vierellä olet. 

Kuitenkin myöhemmin samana iltana rupesin miettimään toteamusta uudelta kantilta. Miten sotaa ja ihmisten tappamista voi perustella tuolla tavalla? Miten Hoot voi pelkistää Somalian konfliktin ja Yhdysvaltain sotilaiden läsnäolon maassa pelkäksi taistelijaparin toveruudeksi? Miten niin siinä on kaikki mitä on? Entä konfliktin historia, siihen johtaneet moninaiset syyt, somalijohtajien ja kansainvälisen yhteisön rooli ja toimet, kaikki ne rakenteelliset tekijät, jotka johtivat tähän tilanteeseen? Voisihan Hoot kavereineen olla vaikka töissä autotehtaalla tai konttorissa, jossain missä palkan ansaitseminen ei vaadi toisen ihmisen tappamista.

Sisäpoliittisesta ongelmasta kansainväliseksi konfliktiksi laajentunut Somalian valtion hajoaminen on merkinnyt suurta inhimillistä tragediaa, joka jatkuu näihin päiviin saaakka. Hootin lausahdus yksinkertaisti kaikki nämä vaikeat ja laajat kysymykset yksittäisten sotilaiden toverillisuuden kokemukseksi. Olihan tilanteen eskaloituminen tuohon pisteeseen monien päätösten ja rakenteellisten tekijöiden takana.

Olin ärsyyntynyt kahdesta syystä. Ensinnäkin minua ärsytti elokuvan yksipuolinen, Yhdysvaltain armeijan ja sen sotilaiden toimia kritiikittömästi glorifioiva kuvaus. Somalitaistelijat olivat vain erilaisilla aseilla lahdattavia statisteja. Toisekseen olin ärsyyntynyt itseeni, koska en ollut heti tajunnut, millä tavalla minua katsojana harhautettiin tuntemaan sympatiaa  jenkkisotilaita kohtaan ja unohtamaan taustalla vaikuttavat rakenteet.

Nämä ajatukset aivolohkossani jatkoin juoksuani Katajanokalta kohti Kauppatoria, kun silmiini osui kyltti, jossa hauskannäköinen klovni nostaa silinteriään ja viereen on laitettu teksti, joka toteaa "Ole ympäristön ystävä!" Plakaatti on ruuvattu kiinni paikallisen jäätelökioskin kylkeen, mikä tuntui varsin loogiselta, kun huomasin jäätelöfirman logon klovnin vatsan kohdalla.

Haluan uskoa informoitujen ihmisten kykyyn tehdä vastuullisia valintoja, ja siksi olen pitkään uskonut tiedotuksen ja valistuksen voimaan ympäristötietoisuuden kasvattamisessa. Tästä syystä ensimmäinen reaktioni kylttiin olikin positiivinen.  "Onpa hienoa, että kuluttajia tällä tavalla muistutetaan päivittäisten valintojen merkityksestä luonnon hyvinvoinnille". Samalla takaraivossani aktivoitui yhdeksän vuoden takaisen elokuvakokemuksen  jättämä muistijälki. Loppulenkin ajaksi syvennyin miettimään Hootia, Somalian konfliktia ja nykyajan kuluttajasoturia konsumerismin taistelukentillä.

Nyky-yhteiskunnassa yksittäisen kuluttajan taisteluliiviin sysätään sekä omaan elämään että ympäröivään yhteiskuntaan liittyvää vastuunkantoa. Älä tupakoi, älä syö roskaruokaa, älä osta tavaroita, joita et tarvitse, käytä julkisia, kierrätä, suosi luomu -ja lähiruokaa, tee sitä, alä tee tätä. Muista samalla auttaa lähimmäisiäsi ja pelastaa maailman köyhät ja kärsivät! Älkää ymmärtäkö väärin,  tiedottaminen ja ihmisten valistaminen on tärkeää, mutta nykyjärjestelmän kaksinaismoralistinen luonne on yksinkertaisesti törkeää vastuun sysäämistä taholle, joka on usein ristiriitaisten  vaatimusten ja status quoa ylläpitävien sosiaalisten rakenteiden armoilla.

Kuluttaja-kansalaista muistutetaan jatkuvasti muuttuvan ilmaston ja rajallisten luonnonvarojen asettamista rajoitteista. Samaan aikaan talouskasvun ylläpitämisestä huolestunut valtio ja liiketoimintaansa kasvattavat yritykset pyrkivät tekemään kaikkensa ihmisten kulutuksen lisäämiseksi. Hallitus muistuttaa ihmisiä ostamisrituaalin tärkeydestä bruttokansantuotteen kasvattamisen kannalta. Ainoastaan talouskasvun avulla  ihmisillä riittää töitä ja valtiolla verotuloja, joilla maksaa koulutus, eläkkeet ja terveydenhuolto. John Maynard Keynes kirjoitti aikanaan säästäväisyyden paradoksista (paradox of thrift), jonka idea kaikessa yksinkertaisuudessaan on seuraava: laman aikana ihmisille syntyy halu säästää, ei kuluttaa. Kuitenkin kansantalouden näkökulmasta tämä toiminta nimenomaan pahentaa lamaa, joka aiheuttaa ihmisissä yhä suuremman säästämishalun, joka puolestaan edelleen syventää lamaa jne. Ratkaisuksi Keynes ehdottikin julkisen kulutuksen ja investointien lisäämistä taloudellisen laskusuhdanteen aikana, jotta kierre saadaan katkaistua ja ihmiset palaamaan kuluttamisen tielle.

 Säästäväisyyden paradoksi on erityisen ajankohtainen finanssikriisin ja sitä seuranneen globaalin laman jälkitunnelmissa. Valtiot, yritykset ja ihmiset elivät yli varojensa ja  lainasivat rahaa kuin huomista ei olisi, mutta kuplan puhjettua järjestelmään piti tunkea lisää rahaa, ettei se romahtaisi kokonaan. Olet elänyt yli varojesi, sen on loputtava nyt! Älä kuitenkaan säästä liikaa, koska sitten meillä on vielä kurjempaa! Niin ja sitten on vielä se ilmasto-ongelma mikä tarvitsisi myös ratkaista, mutta jutellaan siitä myöhemmin. Pari vuotta sitten Helsinki täyttyi "Älä ruoki lamaa"-julisteista, joissa muistutettiin "turhan säästämisen" vaarallisuudesta kansantaloudelle. Ei yhtään ihme, että valistuneemmallakin ihmisellä menee sormi suuhun siinä, mitä kulloinkin pitäisi tehdä.

Tiedotuksen lisäksi monet maat lanseerasivat talouden piristämiseksi kampanjoita, joilla pyrittiin kannustamaan ihmisiä kuluttamiseen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa oli käytössä "cash for clunkers"-ohjelma, jossa kuluttajat saivat hyvityksen liittovaltiolta heidän vaihtaessaan autonsa uuteen. Ohjelman tavoitteena oli ensisijaisesti stimuloida kulutusta ja saada teollisuudelle kysyntää. Se mikä oli hyväksi autoteollisuuden työpaikoille, ei välttämättä ollut sitä kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiselle tai vaihtoehtoisten ratkaisujen (julkinen liikenne, sähköautot) kehittämiselle. Yksittäinen kansalais-kuluttaja on vapaata riistaa konsumerismiin keskittyvässä yhteiskunnassa. Vuonna 2009 yritykset käyttivät globaalisti n. 450 miljardia Yhdysvaltain dollaria mainontaan. Merkittävä osuus näistä varoista kohdistuu nimenomaan erilaisia terveys -ja ympäristöhaittoja aiheuttavien tuotteiden myynnin lisäämiseen, kuten alkoholi, -tupakka, -auto -ja pikaruokateollisuuden tuotteiden kulutuksen lisäämiseen. Yhdysvalloissa on tehty tutkimuksia mainonnan vaikutuksista ihmisiin. Niissä on havaittu, että esimerkiksi pikaruokamainostamisen kieltämisellä on positiivisia vaikutuksia ylipaino-ongelmiin, eritoten lasten ja nuorten kohdalla.

Valistuksella ja tiedotuksella saavutettu kuluttajien ympäristötietoisuuden nousu on herättänyt yritykset hyödyntämään viherpesua tuotteidensa markkinoinnissa. Viherpesu on toimintaa, jossa kuluttajille pyritään markkinoimaan yrityksen tarjoamia tuotteita ekologisina tai eettisinä vaihtoehtoina, vaikka ne eivät sitä oikeasti ole. Viherpesua harjoittavat erityisesti sellaiset yritykset, joiden toiminnasta aiheutuvat negatiiviset ympäristövaikutukset ovat suuria. Esimerkiksi brittiläinen BP (lyhenne vaihtui muutama vuosi sitten British Petroleumista Beyond Petroleumiin) korostaa yhteiskuntavastuuraportissaan, kuinka heidän öljytankkereissaan on siirrytty maaliin, joka vähentää kuljetuksen hiilidioksipäästöjä pienentyneen virtausvastustuksen takia. Raportin kirjoittajilta oli unohtunut mainita ihan vertailun vuoksi Meksikonlahden öljykatastrofin vaikutukset yrityksen ekologiseen jalanjälkeen.

Filosofi Slavoj Zizek  toteaa, että nykyinen markkinatalousjärjestelmä on tehnyt kuluttamisesta rituaalin, jossa ihmiset eivät osta itselleen enää tuotetta johonkin tarpeeseen, vaan yhä enenevässä määrin oman tiedostavan ja luonnosta välittävän identiteetin pönkittämiseen. Hän nostaa esimerkiksi Starbucks-kahvilaketjun, joka on muuttanut sloganinsa muotoon "It´s not what you are buying, it´s what you are buying into." Kuppi kahvia piristää päivääsi ja tekee maailmasta hitusen paremman paikan elää. Zizekin mukaan yritykset mainostavat tuotteitaan maailmaa parantavina, vaikka tosiasiassa ne ylläpitävät ympäristöä saastuttavia ja epäoikeudenmukaisuutta vahvistavia rakenteita.  Esimerkiksi ruotsalainen halpavaateketju H&M myy kyseenalaisissa olosuhteissa tuotettuja vaatteitaan milloin aliravittujen AIDS-lasten, milloin sademetsien pelastamisen verukkeella.

Haluan korostaa, että mielestäni eettisiin ja ympäristöystävällisiin valintoihin kannustamisessa ei ole mitään vikaa. On hyvä, jos kuluttaja miettii ostamiensa asioiden vaikutuksia ympäristöön ja muihin ihmisiin. Luomun ja lähiruoan suosiminen on tutkitusti parempi vaihtoehto ympäristön kannalta, joka vähentää päästöjä, lannoitteiden ja torjunta-aineiden käyttöä ja parantaa eläinten hyvinvointia. Mutta on turha odottaa, että muutos tapahtuu ainoastaan tätä kautta. On olemassa yrityksiä, jotka aidosti pyrkivät parantamaan oman toimialansa kestävyyttä. On kuitenkin olemassa suuri määrä toimijoita, jotka toimivat ympäristöä ja ihmisiä kunnioittamattomalla tavalla. Kokonaisvaltainen ja rakenteellinen tarkastelu on ainoa vaihtoehto ympäristöongelmien ratkaisemisessa, sillä yksityiskohtiin on helppo hukkua. On yhdentekevää, jos valitset reilun kaupan kahvia kierrätettävässä pahvimukissa, jos kahvinhakureissu on taitettu bensaa nielevällä katumaasturilla. Ekoarkkitehti William Mcdonough on todennut osuvasti, että on turha kuvitella, että ihmisen luontoa tuhoava toiminta muuttuu yhtäkkiä päinvastaiseksi strategialla, jossa jatkuvasti kasvava määrä yrityksiä ja kuluttajia yrittää olla vähän vähemmän pahoja päivittäisessä toiminnassaan.

Yrityksien ja valtioiden kuluttaja-kansalaisen niskaan sysäämä vastuu itsestä, ympäristöstä ja  yhteiskunnasta on ongelmallinen ja ristiriitainen. Ihmisiä on turha vaatia toimimaan ympäristöystävällisesti, mikäli yhteiskunnan rakenteet ja vallitsevat normit samaan aikaan ovat konfliktissa näitä tavoitteita vastaan. Amerikkalaiset  Richard Thaler ja Cass Sunstein käyttävät vuonna 2008 ilmestyneessä Nudge-kirjassaan termiä valintojen arkkitehtuuri (choice architecture). Käsitteellä he tarkoittavat toimintaa, jolla valinnat tehdään mahdollisiksi ja tuodaan konkreettisella ja helpolla tavalla ihmisille punnittaviksi. On turha kannustaa ihmisiä julkisen liikenteen asiakkaiksi, jos järjestelmän toimivuuteen ja helppokäyttöisyyteen ei panosteta. Polkupyöräilyä ei voi edistää, ellei siitä tehdä helppoa ja kaikin puolin kannattavaa pyöräilijän näkökulmasta. 

Hootin tavoin kansalais-kuluttaja on pitkälti jo tehtyjen päätösten ja vallitsevien sosiaalisten rakenteiden armoilla. Juostessaan luotisateessa Mogadishun kaduilla, Hoot ei voinut pysähtyä, ottaa satelliittipuhelinta käteen ja soittaa Bill Clintonille kysyäkseen miksi helvetissä olen täällä ammuttavana? Varmasti asia oli käynyt Hootin mielessä aikaisemmin, mutta juuri sillä hetkellä hänen täytyi keskittyä oman ja taisteluparin hengissä pysymiseen. Yhtä lailla yksittäisen kansalais-kuluttajan on arjen ja työnteon taistelutantereella vaikea pysähtyä ja kyseenalaistaa niitä valtarakenteita, joita hän omilla valinnoillaan on ylläpitämässä. Varsinkin kun samaan aikaan hän on yritysten viherpesun ja valtion talouskasvun tärkeydestä muistuttavan propagandapommituksen kohteena. Varmasti kuluttaja-kansalainen on miettinyt lisääntyvän työnteon ja siitä aiheutuvan stressin järkevyyttä tilanteessa, jossa ainoa asia mitä hänellä ei vielä ole tarpeeksi, on aika. Ehkä voisin vähän downshiftata, lähteä reissuun tai hoitaa kasvimaata? Toisaalta asuntolainaa on maksettava ja lapsetkin tarvitsisivat uudet läppärit ja matkapuhelimet, koulussa kuulemma syrjäytyy porukasta helposti jos ei ole uusimpia ja viileimpiä laitteita.

Monimutkaisten yhteiskunnallisten kysymysten ja erilaisten ympäristöongelmien sysääminen yksin kuluttajan niskaan on epäoikeudenmukaista ja ja katseet todellisista ongelmista pois kääntävä harhautus. Ilman kokonaisvaltaista, nykytilannetta ylläpitävien sosiaalisten valtarakenteiden kriittistä tarkastelua ei voida tehdä suuria ja vaikuttavia muutoksia. Ilmastonmuutoksen kaltaisten globaalien ympäristöhaasteiden ratkaiseminen ei onnistu pelkästään kaupassa suoritettavan, lompakolla äänestämisen kautta.

Hyvää pääsiäistä! 

  

Ruokakriisi ja paluu peruskysymysten äärelle.

Ruokakriisin vaikutuksia maailmalla.

Ei iltaa ilman jonkinlaista ruoanlaitto-ohjelmaa. Tai ehkä trendikkäästi pitäisi puhua lifestyle-ohjelmista. Jamie Oliver, Gordon Ramsay, Anthony Bourdain, Nigella Lawson, Rachel Ray, Top chef, Master Chef…Ruoanlaitto-ohjelmat ovat uskomattoman suosittuja ja niissä esiintyvät kokit suurjulkkiksia, jotka julkaisevat kirjoja ja ovat mielipidevaikuttajia. Esimerkiksi Jamie Oliver on sivutyönään pyrkinyt muuttamaan Ison-Britannian kouluruokakulttuuria ja samalla ryhtynyt kansakunnan ylipaino-ongelman esitaistelijaksi. 

Lajina olemme varmasti poikkeuksellinen suhteessamme ravintoon. Ruoka voi olla yhtä aikaa välttämättömyys, intohimo, nautinto, sosiaalisten konfliktien kohde, pakkomielle tai kansanterveydellinen ongelma. Televisiossa ruokaa illasta toiseen laittavan ihmisen seuraaminen kertoo ruoan kulttuurillisesta merkityksestä paljon. Ruoan tuottaminen ja kuluttaminen on ollut sivilisaatioiden historiaa määrittäviä keskeisiä tekijöitä. Ihmiskunnan kehityksen sekä yksittäisten sivilisaatioiden onnistumiset ja epäonnistumiset kietoutuvat merkittävästi ruokakysymyksen ympärille. 

Olemme tulleet pitkän matkan Lähi-idässä Hedelmällisen puolikuun alueelta syntyneestä maanviljelystä nykyiseen pitkälle koneistettuun ja teolliseen ruoantuotantojärjestelmään. Maatalous, eli eläinten ja kasvien hyödyntäminen omiin ravinnollisiin tarpeisiimme, on ollut yksi merkittävimmistä tekijöistä monimutkaisten ihmisyhteisöjen nousussa. Tehostunut ruoantuotanto ja sitä kautta syntynyt ylijäämä mahdollistivat yhteisöjen jäsenten erikoistumisen muihin yhteiskunnallisiin toimintoihin. Yhteiskunnan byrokraattinen hallinta kehittyi alkujaan tuotetun ruoan ylijäämän hallinnointiin ja jakamiseen. Maatalouden teollistuminen ja koneistuminen on luonut tilanteen, ainakin teollisuusmaissa, jossa erittäin pieni osuus väestöstä ruokkii koko muun väestön. Suhteemme ruokaan on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana enemmän kuin koko lajimme olemassaolon aikana. Emme ole enää suoranaisesti tekemisissä ruoan alkulähteen kanssa, kaupoissamme ei ole havaittavissa vuodenaikojen syklejä, emmekä usein tiedä millaisissa olosuhteissa ruokamme loppuen lopuksi valmistetaan ja mitä se sisältää. Yli puolet ihmiskunnasta asuu nykyisellään kaupungeissa, ja useimmille meistä maaseutu on etäinen ideaali viljavista pelloista ja punaisista latorakennuksista. Elintarvikkeiden markkinoinnissa tätä mielikuvaa käytetään tehokkaasti hyväksi.

Viime vuosina on kuitenkin tapahtunut asioita, jotka ovat nostaneet ruoan, ja etenkin sen riittävyyden suureksi keskustelunaiheeksi ympäri maailmaa. Ruokakysymys on noussut takaisin merkittävien poliittisten kysymysten joukkoon. Jopa vauraissa länsimaissa, jossa ravintoa on saatavilla yllin kyllin kaikissa kuviteltavissa olevissa muodoissa, on ruoka lakannut olemasta itsestäänselvyys. Tosiasiassa ei ruoka ole ikinä lakannut olemasta merkittävä kysymys suurimmalle osalla maapallon väestöä. Länsimaisessa edistys – ja teknologiahuumassa me vain hetkeksi unohdimme kuinka perustavanlaatuisesta asiasta onkaan kyse. Väitetyn historian loppumisen sekä digitaalisen vallankumouksen huumassa luulimme, että jotkin ihmiskuntaa vuosituhansia askarruttaneet kysymykset olisivat pysyvästi ratkaistu liberaalin demokratian ja markkinatalouden ideologiaa noudattaen. Finanssikriisi yhdistettynä ruoka – ja ilmastokriisiin on viimeistään ravistellut meidät takaisin maanpinnalle.

Vuosina 2006–2008 useiden ravintolajikkeiden hinnat nousivat dramaattisesti. Useissa maissa ympäri maailman hinnannousut laukaisivat mellakoita ja mielenosoituksia. Hinnat taittuivat hetkeksi, kunnes taas viime vuonna nousu alkoi. YK:n elintarvike – ja maatalousjärjestön FAO:n mukaan ruoanhinta nousi globaalisti 25 % vuonna 2010. Viimeisten kuukausien aikana ruoan hinnan nousu on ollut osatekijänä kansannousuille ja mellakoille mm. Tunisiassa ja Egyptissä. Köyhät maat ovat usein ruoan nettotuojia ja pahimmillaan jopa puolet kansalaisten käytettävissä olevista tuloista kuluu ruokaan. Tästä syystä pienetkin hinnannousut voivat olla kohtalokkaita yhteiskunnalliselle vakaudelle.

Ruoan hinnannousulle on löydetty useita erilaisia selityksiä. Laaja-alaiset luonnontuhot, joista osa liittyy suoraan ilmastonmuutokseen, ovat aiheuttaneet merkittäviä satojenmenetyksiä ympäri maailmaa. Esimerkiksi Venäjällä kuivuus ja metsäpalot pienensivät viljasatoja niin paljon, että maa asetti viljalle osittaisen vientikiellon. Monet muut maat, kuten Kiina, Intia, Bangladesh, Sudan ja Argentiina ovat ottaneet käyttöön vientikieltoja – tai rajoituksia varmistaakseen riittävään kotimaisen tarjonnan viljalle. Kehitysmaiden kasvanut elintaso, etenkin väkirikkaassa Intiassa ja Kiinassa, on lisännyt lihankysyntää merkittävästi. Lihansyönti vaatii tunnetusti huomattavan paljon enemmän ravintoa per tuotettu kilo kuin kasviperäinen ruokavalio. 

Kysyntää on kasvattanut myös teollisuusmaiden tavoitteet vähentää öljyriippuvuutta ja pienentää kasvihuonekaasupäästöjä kasvattamalla biopolttoaineiden kulutusta. Sekä Yhdysvallat että Eurooppa käyttää yhä suuremman osuuden tuottamistaan ravintokasveista esimerkiksi etanolin valmistamiseen. Tämä kysyntä kilpailee suoraan ihmisravinnon kysynnän kanssa. Kärjistettynä vaihtoehtoina ovat amerikkalaisten ja eurooppalaisten autoilu tai köyhien ihmisten ruokkiminen. Yhdysvalloissa jopa 40 % maissisadosta käytetään biopolttoaineiden raaka-aineeksi. Maissi on liittovaltion vahvasti subventoima lajike, jonka kanssa monien maissia tuottavien kehitysmaiden on mahdoton kilpailla. Esimerkiksi Meksikossa Yhdysvaltojen subventoiman maissin on arvioitu jättäneen n. 1,5 miljoonaa maanviljelijää vaille elantoa yksinkertaisesti siitä syystä, ettei näillä viljelijöillä ole mahdollisuutta kilpailla halpamaissin kanssa maailmanmarkkinoilla. Työttömyysongelma ajaa monet meksikolaiset hakemaan töitä Yhdysvaltojen puolelta. Seurauksena on kasvava laiton siirtolaisuus ja siihen liittyvät lukuisat sosiaaliset ongelmat. On jotenkin kohtalon ivaa, että amerikkalaisen lihanjalostusteollisuuden on havaittu käyttävän tilannetta hyväkseen. Laittomat meksikolaissiirtolaiset ovat halpaa työvoimaa, jonka oikeuksista ja työturvallisuudesta ei tarvitse piitata. Amerikkalainen halpa liha ja siitä hyötyvä pikaruokateollisuus perustuu toisin sanoen sekä valtion tukemaan maissiin (maissi on yksi lihakarjan pääravinnon lähteistä) että meksikolaiseen laittomaan siirtolaisuuteen. Kun tähän yhdistää amerikkalaisten ylipaino-ongelman, on mielestäni oikeutettua kysyä, ketä nykymalli oikeastaan enää hyödyttää?

Ruoantuotanto kietoutuu myös globaalin ilmasto-ongelman ympärille. Ruoka on toisaalta taustavaikuttaja ilmaston lämpenemiseen, toisaalta ruoka-ongelma pahenee sen aiheuttamien seurausten vuoksi. Keinotekoisiin lannoitteisiin ja koneisiin perustuva, teollinen maatalous tuottaa merkittävän osan ilmastonmuutosta kiihdyttävistä kasvihuonekaasupäästöistä. Worldwatch-instituutin mukaan jopa 50 % kaikista kasvihuonekaasupäästöistä aiheutuu teollisesta lihantuotannosta (mm. metaanipäästöt, sademetsien hakkuut ja maankäytön muutokset). YK:n alaisen FAO:n vastaava arvio on 18–30 %. Haarukan alapäässäkin luku on suurempi kuin liikenteen maailmanlaajuisesti aiheuttamat päästöt (n.15 %). Samaan aikaan ruoantuotanto kärsii ilmastonmuutoksen aiheuttamista äärimmäisistä sääilmiöistä ja sääolojen muuttumisesta, mm. kuivuudesta ja tulvista. Australia on sinänsä surullinen esimerkki, että viime aikoina maa on kärsinyt yhtäaikaisesti kummastakin ongelmasta. Victorian osavaltiossa on kärsitty historiallisen pahoista tulvista, Maan länsiosassa ongelmana on ollut pitkäaikainen kuivuus. Ilmastonmuutoksen on arvioitu lisäävän globaalia kokonaissademäärää, mutta kysymys onkin mihin ja kuinka paljon kulloinkin vettä sataa. Liian vähäinen sademäärä aiheuttaa kuivuutta, liika sade puolestaan on sekin ongelma. Maaperän kasvamisen kannalta oleellinen hedelmällinen osuus on vain muutamia kymmeniä senttimetrejä. Pitkällisen prosessin seurauksena muodostunut hedelmällinen maaperä voi ihmisen toiminnan johdosta kärsiä merkittäviä tuhoja tai huuhtoutua kokonaan pois. Maaperän eroosio, suolaantuminen sekä hedelmällisyyden heikkeneminen aiheuttavat pitkäaikaisia ja vaikeasti korjattavia tuhoja.  

Ruoantuotanto on myös köyhyyteen ja nälänhätään liittyvä ongelma. On melko paradoksaalista, että nykyisellä ruokakriisillä on loppuen lopuksi vähän tekemistä ruoan saatavuuden kanssa. Esimerkiksi FAO:n mukaan nykyisellä ruoantuotannolla pystytään takaamaan riittävä kaloreidensaanti kaikille planeettamme 7 miljardille asukkaalle. Ongelma ei ole siis kysynnässä eikä tarjonnassa, vaan paikassa, jossa nämä tarpeet yhdistyvät, eli markkinoilla.

Maatalouspolitiikkaa ohjanneet prioriteetit ja tapamme jakaa hyödykkeitä markkinoiden kautta on nälkäongelman keskiössä. Entinen Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton on suoraan myöntänyt kuinka maailma on epäonnistunut ruokatuotannon kanssa asettamalla vääriä prioriteetteja. "Me mokasimme, mukaan lukien minä omalla presidenttikaudellani", Clinton totesi vuonna 2008 Maailman ruokapäivän tapahtumassa. Hän totesi, että vuosikymmeniä Maailmanpankin, IMF:n ja muiden instituutioiden ajama politiikka painosti etenkin afrikkalaisia viljelijöitä pudottamaan omat maataloustukensa pois. Tuet, joita maksettiin mm. lannoitteille ja lajikkeiden jalostamiselle. Tilalle ajettiin rakenteellisia sopeutusohjelmia, joita noudattamalla maat saivat teollisuusmaiden avustuksia. Toiminnan seurauksena Afrikan ruokaturva ja ruokaitsenäisyys väheni ja tuonti lisääntyi.

Nyt Afrikka on tilanteessa, jossa maapallon muut maat vuokraavat sen viljelysmaita omiin tarpeisiinsa. Madagascarilla Daewoo on vuokrannut 99 vuodeksi puolet maan viljelymaasta tuottaakseen maissia ja palmuöljyä Etelä-Korean omille markkinoille myytäväksi. Kiina on vuokrannut Mosambikista maata 800 miljoonan dollarin arvosta. Samaa toimintaa harjoittavat monet Lähi-idän maat sekä länsimaiset toimijat. Yhdistävänä selittäjänä viljelymaan hankinnassa on, että nämä maat eivät kykene tuottamaan tarpeeksi ruokaa tai teollisuuden tarvitsemia biopolttoaineita omilla viljelysmaillaan. Afrikka on ikävällä tavalla päätymässä uudestaan kolonialistisen toiminnan kohteeksi. Clinton jatkoi pohdintaansa toteamalla, että "[r]uoka ei ole kuin mikä tahansa muu hyödyke[…], meidän pitäisi palata ruokatuotannon omavaraisuutta maksimoivaan politiikkaan. On hullua ajatella, että me voimme kehittää köyhiä maita ilman, että parannamme [ensiksi] näiden maiden kykyä ruokkia omaa väestöään." Vastaavia kannanottoja on kuulunut muiltakin nykytilanteen kärjistymisen aiheuttaneilta tahoilta. Maailmanpankin Juergen Voegele myönsi epäsuorasti, että nykyinen markkinalähtöinen ideologia on epäonnistunut tavoitteessaan. "Maailmassa on tällä hetkellä jo lähes miljardi ihmistä, jotka kärsivät nälästä. Tämä ei johdu siitä ettei maailmassa olisi tarpeeksi ruokaa vaan siitä, että näillä ihmisillä ei ole varaa ostaa sitä [markkinahintaan]."

 

Afrikkalainen Mali on ehkä surullisin esimerkki siitä mitä valikoivasti vapaa markkinatalous aiheuttaa köyhälle maalle, joka yrittää olla osa maataloustuotannon näennäisesti vapaita maailmanmarkkinoita. Malin eteläosissa tuotetaan puuvillaa, joka ei pysty kilpailemaan Yhdysvaltojen ja Euroopan tuetun puuvillatuotannon kanssa. Pohjoisen karjanjalostus puolestaan ei pysty kilpailemaan samojen toimijoiden tukeman lihatuotannon kanssa. UNDP:n 2003 julkaistun raportin mukaan EU:ssa maksetaan jokaista lehmää kohti yli 900 dollaria maataloustukea vuodessa. Yhteisen maatalouspolitiikan (CAP) toimintaa on uudistettu merkittävästi tuosta ajankohdasta, mutta luku on silti edelleen useita satoja dollareita. Euroopan lehmien vuosittain saama avustus ylittää moninkertaisesti köyhän maan bruttokansantuotteen ja näiden maiden hallintojen käytettävissä olevien budjettien rajan. Ei ole kai ihme, että mailla ei ole mahdollisuuksia vapailla markkinoilla toimimiseen.

Ruokakriisi on konkreettinen ja satoihin miljooniin ihmisiin vaikuttava rakenteellinen ongelma. Ruoantuotantoon – ja kulutukseen liittyvät ongelmat vaikuttavat ihmisiin, ympäristöön ja talouksiin negatiivisella tavalla. Ruokaongelma on myös konkreettinen osoitus siitä miksi markkinatalous ei aina ole toimiva instrumentti tuotannon organisoimiseksi ja hyödykkeiden jakamiseksi. Ruokakriisi paljastaa armottomasti myös länsimaiden kannattaman vapaan globaalin kaupan kaksinaismoraalisuuden. Vaadimme kehitysmailta toimintamallia, jota emme edes itse noudata. Edes maailman rikkaimmat ja vauraimmat valtiot eivät halua jättää yhteiskunnan menestyksen kannalta keskeistä kysymystä yksin markkinoiden hoidettavaksi.

Kirjoituksen innoittajana toimi:

Zizek, Slavoj (2009), First as Tragedy, Then as Farce. W.W. Norton & Co Inc.

P.S. Viime aikoina on ilmestynyt suuri määrä ruokaongelmaa eri tavalla ruotivia dokumentteja ja kirjoja. Ajatus tästä merkinnästä lähti katsottuani mainion amerikkalaisen Food Inc. - dokumentin, joka on paljon ajatuksia herättävä puheenvuoro länsimaisen, teollisen ruoantuotannon ongelmista. Dokumentissa esiintyvät mm. Michael Pollan (The Omnivore´s Dilemma-kirjan kirjoittaja) sekä Eric Schlosser (Fast Food Nation-kirjan kirjoittaja). Dokumentin eniten ajatuksia herättävä puheenvuoro tulee kuitenkin Joel Salatinilta, amerikkalaiselta maanviljelijältä, joka kuvailee itseään sanoilla "Christian-libertarian-environmentalist-capitalist-lunatic Farmer". Salatinin Virginiassa sijaitseva Polyface-maatila pyrkii luontoa ja eläimiä kunnioittavaan luomuajattelua pidemmälle vievään lähituotantoon. Tapa, jolla hän ruotii nykyistä teollista maataloutta on humoristinen ja samalla uskomattoman syvällinen.

Ytimiä halkaisemalla kohti kestävää tulevaisuutta?

Toimii, muttei ratkaise perimmäistä ongelmaa.

Japanissa 11.maaliskuuta tapahtunut maanjäristys ja sitä seurannut tsunami ovat aiheuttaneet massiiviset tuhot maan itäisellä rannikolla. Luonnonkatastrofi on yksi Japanin historian pahimmista. Katastrofin seurauksena myös Japanin rannikolla sijaitsevat ydinvoimalat ovat kärsineet vakavia tuhoja ja vakavan ydinonnettomuuden uhka on todellinen. Keskustelu ydinvoiman turvallisuudesta ja laajemmin sen hyödyistä ja haitoista on noussut monessa maassa politiikan keskiöön.

Ydinvoima on kokenut viime vuosina eräänlaisen uuden nousun. Monissa julkaisuissa puhutaan jopa ydinvoimarenessanssista. Ydinvoima nähdään osittaisena ratkaisuna ilmastonmuutokseen. Ydinvoiman lisäämistä kannattavat tahot pitävät sitä puhtaana ja pitkäaikaisena vaihtoehtona päästöjen vähentämiselle. Osalle ydinvoiman rakentaminen olisi siirtymäkauden vaihtoehto, kunnes teknologinen kehitys mahdollistaisi esimerkiksi fuusiovoiman käyttöönoton. Suurena kiistakapulana ydinvoimakysymyksessä ovat lyhyen aikavälin hyödyt (energiansaatavuus, kasvihuonepäästöjen vähentäminen) pitkän aikavälin riskeihin verrattuna (ydinonnettomuuksien pitkäaikaiset seuraukset, radioaktiivisen jätteen säilyttäminen, mahdolliset ydinaseet, investointien kannattavuus). Onko ydinvoimasta apua ilmastonmuutosongelman kanssa? Omasta mielestäni ei.

Ydinvoima on ensisijaisesti energiaongelman seurauksiin, ei syihin puuttumista. Sijoittamalla samat rahat heti energiatehokkuuteen -tai säästöön ja uusiutuviin energialähteisiin voidaan saavuttaa täysin sama lopputulos. Ihmiskunnan energiankäytön suurin ongelma on kulutus, ei sen tuotanto. Esimerkiksi rakennuksissa menee pahimmillaan 50 % käytetystä energiasta täysin hukkaan. Samoin autoissa 95 % energiasta kuluu auton massan liikuttamiseen, ja loput 5 % itse tarkoitukseen, eli auton sisällä olevan ihmisen ja tavaroiden liikuttamiseen. Emme yksinkertaisesti tarvitse lisää energiantuotantoa, vaan sen järkevämpää hyödyntämistä.

Ydinvoima on vallitsevan ajattelumallin jatkamista toisin keinoin. Tämä ajattelumalli on johtanut meidät nykyiseen umpikujaan, jossa vastakkain ovat ihmisten energiantarve ja ympäristön tuhoutuminen.  Ydinvoima on kallis, massiivinen ja merkittäviä haittavaikutuksia sisältävä, pinnallisesti ratkaisulta kuulostava vaihtoehto. Se ei kuitenkaan ratkaise perimmäistä ongelmaa, vain ainoastaan pitkittää edessä olevia päätöksiä. Ydinvoimakysymyksen merkittävin ongelma on, se että vastaa ainoastaan "miten?"-kysymykseen. Miten voimme tuottaa juuri tässä hetkessä mahdollisimman paljon energiaa mahdollisimman vähäpäästöisesti. Tämän kysymyksen yläpuolella on kuitenkin merkittävämpi ja perustavanlaatuisempi "miksi?"-kysymys. Miksi nykyiset tapamme tuottaa ovat niin haitallisia, miksi tuhlaamme vaivalla tuotettua energiaa huonolla hyötysuhteella ja miksi pitäisi jakaa tällä samalla ajattelumallilla? Keskittyminen ainoastaan "miten?"-kysymyksiin on ongelmallista, koska sen kautta päädymme toistamaan tehtyjä virheitä, emmekä kykene oppimaan historiasta mitään.

"Edessämme olevia merkittäviä ongelmia ei voida ratkaista ajattelun tasolla, jolla olimme kuin ongelmat alun perin syntyivät" – Albert Einstein

Päästöjen vähentäminen ja ihmiskunnan kannalta riittävän energiamäärän tuottaminen on mahdollista ilman ydinvoimaa. Vaihtoehdot ovat jo olemassa ja ne ovat kaupallisesti kannattavia. Ihmiskunnan ei tarvitse tehdä valintaa pelkästään fossiilisten energialähteiden (öljy, kivihiili, maakaasu) ja fissioreaktioon perustuvan ydinvoiman välillä. Henkilökohtaisesti en näe ydinvoimaa lyhyen aikavälin vastauksena, koska se nimenomaan syö aikaa ja rahaa uusien ratkaisujen hakemisesta. Suomessa hyvänä esimerkkinä ovat nykyiset ydinvoimapäätökset. Olkiluoto 3-reaktorin rakentaminen alkoi vuonna 2005. Tämän hetken tiedon perusteella reaktorin käyttötestaukset alkavat 2013, sähköntuotto joskus myöhemmin. Voimala on tähän mennessä maksanut noin 4,7 miljardia. Lopulliset kustannukset tuskin tulevat jäämään tähän. Olkiluoto 3:n rakentamista perusteltiin aikoinaan osittain sillä, että sen avulla voitaisiin helpottaa Suomen Kioton pöytäkirjaan liittyvän ilmastotavoitteen saavuttamisessa. Tämä ei tule toteutumaan, koska Kioton sopimuskausi päättyy 2012. Toisin sanoen eduskunnan päätöksestä laskettuna ydinvoimalan rakentaminen on jo nyt kestänyt 11 vuotta ja hanke tulee maksamaan ainakin 5 miljardia. On mielestäni varsin aiheellista kysyä mitä tuolla summalla ja vastaavassa ajassa olisi voitu saavuttaa energiatehokkuutta, energian säästöä ja uusiutuvia energianlähteitä kehittämällä. Puhumattakaan kaikkeen tähän liittyvästä kansantaloudellisesti merkittävästä työllistävästä vaikutuksesta.

Suomessa on annettu luvat kahdelle uudelle ydinvoimalalle. Nämä tulevat tuottamaan sähköä aikaisintaan 2020-luvulla. Ydinvoiman käyttöönottoon liittyvä pitkä aikataulu luo merkittävän ongelman ilmastopolitiikan toteuttamisen kannalta. Kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu, että mitä aikaisemmin päästövähennykset aloitetaan ja mitä aikaisemmin globaalit päästöt saadaan laskuun, sitä helpompaa on pitkän aikavälin vähennystavoitteen saavuttaminen. Kääntäen tämä tarkoittaa, että mitä myöhemmin toimet aloitetaan, sitä suuremmat täytyvät leikkaukset olla tulevaisuudessa. Energiansäästö – ja energiatehokkuus vähentävät päästöjä heti. Tuulimyllyn tai aurinkovoimalan voi asentaa muutamassa kuukaudessa tuottamaan uusiutuvaa sähköä. Rakennuksia voidaan eristää muutamien kuukausien urakoinnilla. Ydinvoiman kohdalla puhutaan optimaalisissakin tapauksissa useista vuosista.

Lisäydinvoimaan investoitu raha voi yhtä lailla olla pois uusiutuvista, fossiilisista tai energiansäästöstä. Kulloisetkin sillä hetkellä vaikuttavat taloudelliset näkökohdat ratkaisevat asian. Samalla kuitenkin valittu energiapoliittinen suunta on pitkäaikainen toimi, joka rajoittaa liikkumavaraa kymmeniksi vuosiksi eteenpäin. Ydinvoiman lisärakentaminen sotii suoraan energiansäästöä vastaan. Esimerkiksi Suomessa kahden lisäreaktorin rakentaminen vie merkittävästi kannustimia pois energia – ja resurssitehokkaalta tuotannolta. Suomen ydinvoimapäätöstä on kritisoitu ylioptimistisista ennusteista esim. metsäteollisuuden energiatarpeesta Suomessa.  Ydinvoimapäätöksellä mahdollistetaan teollisuudelle halpa ja pitkäaikainen energialähde, joka vähentää merkittävästi yritystoimijoiden halua ajatella resurssitehokkuutta ja energiankäyttöä.

Käytöksemme muistuttaa huumeriippuvaisen itselleen hokemaa mantraa. Voin jatkaa vielä hetken aikaa, vaikka tiedän, että tämä addiktio koituu lopulta turmiokseni. Ydinvoima tarjoaa ilmasto – ja energiakysymykseen hyvin hetkellisen helpotuksen, mutta siitä ei ole ratkaisuksi. Meidän täytyy kriittisesti tarkastella nykyisen järjestelmämme ongelmia ja siirtyä ajattelussa uudelle tasolle. Kestävä, ympäristöystävällinen ja pitkäaikainen ratkaisu energiakysymykseen voi löytyä ainoastaan uusiutuvia ja saastuttamattomia energialähteitä hyödyntämällä. Ydinvoimaan turvautuminen ratkaisee hetkellisesti yhden kysymyksen, mutta luo samalla suuren määrän ongelmia, jotka löydämme edestämme joka tapauksessa jonain päivänä.

P.S. Lopuksi totean vielä, että olen ehdottomasti ydinvoiman kannattaja! Ihmiskunnan ei tarvitse tosin rakentaa yhtään fissioreaktoria maan päälle, koska n.150 miljoonan kilometrin päässä planeetastamme on jo olemassa mahtava, saasteeton fuusioreaktori, joka tulee tuottamaan kaikkien saatavilla olevaa energiaa vielä joitain miljardeja vuosia, täysin ilmaiseksi! Lisäksi tämä reaktori tarjoaa merkittäviä positiivisia sivuvaikutuksia. Mikään kun ei voita auringonsäteilyn tuottamaa hyvänolontunnetta kesäisellä aurinkorannalla. Samaa ei voi sanoa radioaktiivisesta ydinjätteestä.

Energia ja yhteiskuntien selviämismahdollisuudet.

"Minulla ei ole epäilystäkään siitä, että tulemme onnistumaan Auringon energian valjastamisessa käyttöömme – jos auringonsäteet olisivat sodankäynnin välineitä, me olisimme siirtyneet aurinkoenergiaan jo vuosisatoja sitten."

Sir George Porter

Ilmastonmuutokseen ja energiaan liittyvästä keskustelusta unohtuu yleensä yksi merkittävä tekijä: historia. Ihmiskunnan historiassa monimutkaiset ja energiaintensiiviset yhteiskunnat ovat anomalia, poikkeus. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että tälläiset yhteiskunnat tarvitsevat valtavat määrät energiaa tullakseen monimutkaisiksi. Samoin niiden monimutkaisuuden ylläpitäminen vaatii  suuren määrän jatkuvatuottoista energiaa. Nykyinen, fossiilisiin polttoaineisiin perustuva maailmantalous on sekä äärettömän energiaintensiivinen että monimutkainen.  Energia -ja ilmastokysymyksen ratkaiseminen asettaa ihmiskunnan vaikeiden kysymysten eteen. Kummatkin kysymykset ovat monimutkaisia ja vaikeita, ja meidän on ratkaistava ne samanaikaisesti ja toisiaan tukevalla tavalla.

Tapamme tuottaa energiaa fossiilisista polttoaineista yhteiskuntien käyttöön on merkittävin syy ilmaston lämpenemisen taustalla. Käytämme öljyä, kivihiiltä ja maakaasua asumusten lämmittämiseen, liikkumiseen, ruoan tuottamiseen ja tavaroiden valmistamiseen. Noin 85 % kaikesta käyttämästämme energiasta tuotetaan fossiililla polttoaineilla. Emme voi elää ilman fossiilisia, emmekä voi elää niiden kanssa. Jos jatkamme samalla polulla, ilmastonmuutos karkaa käsistä, toisaalta yhteiskunnat tarvitsevat energiaa kaikkiin toimintoihinsa, joten emme voi välittömästi lopettaa niiden käyttöäkään.

Luonnosta saatavan energian valjastaminen ihmisen käyttöön on mahdollistanut asteittaisen yhteiskuntien monimutkaisuuden kasvun. Energia on yksinkertaisesti fyysisen järjestelmän kykyä tehdä työtä. Aiemmin työ suoritettiin raakaa lihasvoimaa käyttäen. Jossain vaiheessa lajimme onnistui valjastamaan käyttöönsä muita eläinlajeja, kuten hevosen ja lehmän. Rajatummassa mittakaavassa ihmisyhteisöt oppivat myös luonnonvaroissa olevan energian muuttamisen käytettävään muotoon. Ihminen oppi polttamaan puuta sekä hyödyntämään tuulessa ja vedessä olevaa energiaa. Kuitenkin vasta teollisen ja teknologisen vallankumouksen myötä pystyimme hyödyntämään luonnonvaaroja suuressa mittakaavassa. Nykyisten yhteiskuntien monimuotoisuuden ja monimutkaisuuden saavuttaminen on vaatinut huikeat määrät energiaa, ja samalla tämän rakenteen ylläpitäminen on tehnyt meistä täysin riippuvaisia halvasta ja helposti saatavilla olevista energianlähteistä. Ongelmana on, että emme pysty tuottamaan ja hyödyntämään vaadittavaa energiaa kestävällä tavalla.  

Resurssien saatavuuteen ja käyttämiseen liittyvät ongelmat eivät ole ainoastaan nykyisten yhteiskuntiemme ongelma. Resurssikysymykset ovat olleet ihmisyhteisöjen menestyksen tai tuhoutumisen keskiössä siitä saakka, kun maanviljelyyn ja erikoistumiseen pohjautuvat mallit rupesivat leviämään n. 12 000 vuotta sitten. Menneinä aikoina yleinen ratkaisu resurssien riittämättömyyteen oli laajentua alueellisesti ja etsiä uusia hyödynnettäviä resurssikohteita. Viimeisin siirtymämme tällä polulla alkoi 1700-luvun Englannissa, jossa puunkäyttö resurssina saavutti lakipisteensä. Siirryttiin käyttämään kivihiiltä ja siihen liittyvää teknologiaa. Keksittiin höyrykone, kanaalit ja rautatiet tämän resurssin hyödyntämisen ympärille. Hiilenkäyttöön siirtymistä epäiltiin aluksi. Etenkin monarkiassa sen ulkomuoto ja louhinta syvältä kaivoksista herätti pelkoa, että aine oli itse asiassa itsensä paholaisen tuotoksia. Ajatellen nykyistä ilmasto-ongelmaa, näissä pelot olivat  tietyllä tavalla aiheellisia. Olemme 250 vuotta myöhemmin kohtaamassa tilanteen, jossa emme voi enää hyödyntää vanhaa strategiaa. Emme voi yksinkertaisesti siirtyä yhdestä rajallisesta resurssista seuraavaan. Olemme itse luoneet tilanteen, jossa tämä ei ole enää mahdollista. Lajimme on menestyksekkäästi lisääntynyt ja levinnyt jokaiseen maapallon asuttuun kolkkaan ja olemme tilanteessa, jossa ympäristö ei enää pysty vastaamaan kasvaneeseen kysyntään. Metsäkato, kalakantojen romahtaminen, makean veden riittämättömyys, öljyn ja muiden polttoaineiden ehtyminen kertovat kaikki samaa kieltä. Olemme tulleet nykymuotoisen, ekspansioon perustuvan mallin loppuun. Teollisuusmaiden kannalta kohtalonkysymykseksi nousee öljy, sillä se on yhteiskuntiemme kantava voima ruoantuotannosta liikkumiseen. 

Öljyn loppumisen tarkasta ajankohdasta voidaan kiistellä loputtomiin. Kukaan ei kiistä sitä, että kyseessä on rajallinen luonnonvara, joka tulee loppumaan joka tapauksessa joku päivä. Siihen nähden keskustelu siitä pitäisikö öljyaddiktiosta luopua nyt vai vasta vähän myöhemmin, on jotenkin absurdi. Ilmastonmuutos, ruoan hinnannousu, Pohjois-Afrikan levottomuudet ovat taas vain yksi lukuisista muistutuksista sille miksi, öljystä olisi parempi luopua mahdollisimman nopeasti. Yhdysvalloissa öljyriippuvuuteen ja sen aiheuttamiin ulkopoliittisiin ongelmiin liittyvää keskustelua on käyty vuosikymmeniä. 1970-luvun energiakriisien aikaan luopuminen öljystä oli jo varteenotettava vaihtoehto. Valitettavasti sillä kertaa muutos jäi poliittisten julistusten tilalle. Alkaisiko aika olla taas kypsä muutokselle? Tällä kertaa sellaiselle, joka tuottaisi pysyvän ajattelu –ja käyttäytymismallin muutoksen?

Viitteitä vanhakantaisen ajattelun pysyvyydestä saa edelleen päivittäin. Yhdysvallat on hyvä esimerkki siitä, mitä taantumuksellinen ajattelu ja pelko muutoksesta saavat aikaan. Yhdysvallat ostaa tällä hetkellä ulkomailta n. miljardilla dollarilla öljyä päivittäin. Kokonaisuudessaan tämä toiminta vastaa n. puolta maan kauppavajeesta. Noin 20 % tuonnista tulee nimenomaan poliittisesti ongelmalliselta ja epävakaalta Lähi-idän alueelta. Yhdysvallat kuluttaa keskimäärin 25 % kaikesta maapallolla jalostetusta öljystä. Maalla itsellään on vain 2 % tunnetuista öljyvaroista. Arkijärjellä ajateltuna nämä luvut kertovat aika yksiselitteistä tarinaa. Öljyriippuvuuden vähentäminen olisi taloudellisesti, ympäristöllisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti järkevää. Se vähentäisi kauppavajetta, pienentäisi energialaskuja, hillitsisi ilmastonmuutosta ja muita öljynkäyttöön liittyviä ympäristöongelmia, toisi helpotusta ulkopoliittisesti vaikeisiin Lähi-idän kysymyksiin jne. Kaikesta näistä faktoista, ja Meksikonlahden öljykatastrofista huolimatta, republikaanit ovat ajamassa offshore-porauksen lisäämistä, Alaskan luonnonsuojelualuiella olevien öljylähteiden hyödyntämistä ja muiden epätavallisten öljylähteiden hyödyntämistä. Öljyaddiktiosta irtautuminen ei varmasti ole helppoa. Joku on verrannut ihmiskunnan öljyriippuvuutta huumeriippuvuuteen. Hoemme itsellemme jatkuvasti "vielä muutama satsi, huomenna aloitan uuden elämän." Addiktiosta irtipääseminen ei kuitenkaan käy yhtään sen helpommaksi. Alussa George Porterilta esitetty lainaus on osuva. Kyse on ennen kaikkea motivaatiosta ja halusta löytää ratkaisu öljyongelmaan. On huono strategia odottaa päivää, jolloin jokin ulkoinen shokki pakottaa muutokseen. Strategiaksi ei voi kutsua toimintaa, jossa ollaan olosuhteiden uhrina sen sijaan, että itse pyrittäisiin luomaan olosuhteet ja mahdollisuuksia rajaava kehikko.

Ihmiskunnalla on historiallinen tilaisuus muutokselle. Olemme reilut 200 vuotta rakentaneet yhteiskuntiamme halvan ja helposti hyödynnettävien fossiilisten polttoaineiden varaan. Voimme ottaa oppia historiasta ja niistä varoittavista esimerkeistä, joissa sivilisaatiot eivät kyenneet sopeuttamaan toimintaansa resurssien asettamiin rajoihin. Olemme luoneet kompleksiset järjestelmät hiilenkäyttöön perustuvan järjestelmän ympärille. Nyt tuo järjestelmä on purettava pala palalta ja rakennettava uusi, kestävään ja kaikkien saatavilla olevaan energiamuotoon perustuvaksi. Muutos ei varmasti ole helppo eikä toteudu yhdessä yössä. Jotkut epäilijät sanovat, että ihmiskunnan energiatarpeita ei voida tyydyttää auringosta, tuulesta tai vedestä. Minusta on paljon realistisempaa tukeutua taivaalla vielä miljardeja vuosia loistavaan keltaiseen fuusioenergiaan kuin kuvitella, että voimme jatkaa edes muutamaa vuosikymmentä nykymallilla.  Uusiutuvista ja kestävistä energianlähteistä puhuminen on realismia puhtaimmillaan, koska olemme tulleet nykymuotoisen hiili-intensiivisen kehityksen päätökseen.

Kirjoitukseni inspiraationa toimi:

Tainter, Joseph A (1995), "Sustainability of Complex Societies", Futures Vol.27, No 4., 397-407.