Onko kivihiilen käytön kiellossa järkeä?

Eilisen HS:n mukaan Olli Rehn kertoo hallituksen suunnittelevan kivihiilen käytön kieltoa 2030 jälkeen. Otetaanpas pieni reality check tähän vahvasti kannatettuun (ja kritisoituun) ehdotukseen.

1) Kivihiilen käyttö on pudonnut järjestelmällisesti vuodesta 2007 ja on enää noin 8 prosenttia energiantuotannosta. 

Lähde: Tilastokeskus

2) Käytön vähentämistä ohjataan nykyään jo päättäväisesti päästökaupalla ja verotuksella. Nykykehityksellä vuonna 2030 kivihiiltä olisi jäljellä enää 1-2 % suomalaisessa energiapaletissa.

Lähde: työ -ja elinkeinoministeriö (06/2016)

3) EU:n kasvihuonekaasupäästöt eivät vähene Suomen päätöksellä yhtään, ellei samanaikaisesti vähennetä päästökaupassa olevien päästöoikeuksien määrää vastaavasti.

4) Hallituksen suunnitelmissa on lisätä merkittävästi puun ja turpeen käyttöä, joka on ominaispäästöiltään saastuttavampaa kuin kivihiili

Poliittisesti mehukas linjaus on siis lyhykäisyydessään: 

1) lähes tarpeeton, koska kivihiili poistuu jo päätetyillä toimilla joka tapauksessa lähes kokonaan vuoteen 2030 mennessä

2) ilmastovaikutuksiltaan jopa haitallinen, jos syntynyt energiavaje korvataan energiapuulla ja turpeella

3) kansantaloudellisesti järjetön, jos kielto pakottaa energia-alan toimijat räpiköimään kasaan pikaratkaisuja ja valtion korvausvelvolliseksi aiheutetusta tulonmenetyksestä.
 

Suomen tulisi keskittyä toimissaan aidosti koko talouden dekarbonisointiin ja järjestelmän ohjaamiseen hallitusti kohti kustannustehokkainta ja ilmastoystävällisintä tuotantopalettia. Todellisia haasteita voi alkaa etsimään vaikka ei-päästökauppasektorilta liikenteestä ja maataloudesta. Irtopisteiden kerääminen poliittisesti mehukkaista, mutta kokonaisuuden kannalta vähäpäätöisistä linjauksista vie aikaa ja resurseja oikeasti systeemisiltä ja kiperiltä päästövähennyskeskusteluilta, joita Pariisin hengessä tulisi käydä. Nämä keskustelut ovat tärkeitä myös, jos halutaan miettiä miten suomalaista clean tech - osaamista saadaan jatkossa kaupattua valtavasti kasvavilla vähähiilisillä markkinoilla.

Vähentävätkö sähköautot päästöjä ja öljynkulutusta?

ST1:n Mika Anttonen herätti viime viikolla vilkkaan keskustelun, kun hän YLE:n mukaan oli todennut öljy –ja biopolttoainealan seminaarissa että ”sähköautot eivät vähennä päästöjä yhtään”.

Väite ei sinänsä ollut uusi Anttosen suusta, sillä jo kesäkuussa Maaseudun tulevaisuudessa oli sisällöltään vastaava kommentti "[s]ähköautot yksinään eivät vähennä raakaöljyn kysyntää yhtään".

Twitter-keskusteluiden innoittama ajattelin tehdä pienen faktantarkistuksen äkkiseltään hyvin epäloogiselta kuulostavalle väitteelle. 

Aloitetaan  purkamalla väite ensin osiin. Yllämainittujen lähteiden pohjalta Anttosen väite on siis yksinkertaisuudessaan seuraava: sähköautojen lisääminen maaliikenteessä ei yksinään vähennä globaalia öljynkulutusta, koska 

1) öljyä käytetään muillakin sektoreilla 

2) raakaöljyn jalostuksessa syntyy koko joukko muita öljytuotteita, joilla on oma autoista erillinen kysyntänsä eikä jakeiden muuttaminen ole teollisesti mahdollista esimerkiksi lentopetroliksi

3) öljyä pitää jalostaa edelleen sama määrä ellei muiden sektoreiden kysyntä laske vastaavasti

Väite 1: öljyä käytetään muillakin sektoreilla

Aloitetaan ensin perusteista eli miten globaali öljynkulutus jakautuu sektoreittain? Alla olevasta kuvaajasta nähdään, että vuonna 2013 liikenne oli suurin öljynkuluttaja 63,8 % osuudella. Liikenteen osuus on kasvanut 1970-luvulta asti sekä maaliikenteen, kansainvälisen kaupan että meriliikenteen kasvaneen kysynnän johdosta. Maaliikenteen osuus on suurin, sillä se muodostaa yli 43 % kaikkien liikennemuotojen kulutuksesta. Öljyä käytetään merkittäviä määriä myös myös kemianteollisuudessa lannoitteiden ja muovien valmistamiseksi sekä maataloudessa ja rakennusten energiantuotannossa. Mutta liikenne on siis ylivoimaisesti suurin ja kasvava öljynkuluttaja maailmassa.

 

Pureudutaan  seuraavaksi öljyn kulutukseen eri liikennemuotojen välillä. Alla olevassa kuvaajassa globaali kulutus on jaettu aluettain ja liikennemuodoittain. Kuvaajasta nähdään selvästi, että henkilöautot kuluttavat Kiinaa ja Intiaa lukuun ottamatta lähes puolet tuotetusta öljystä. Maaliikenne ja siinä käytetyt polttoaineet - bensiini ja diesel - ovat suurimmat raakaöljyn kysyntää ajavat tekijät.

Alla olevassa piirakkakuvaajassa on puolestaan on jaettu öljyn kulutus jakeisiin eli osuus bensiinistä, dieselistä, lentopetrolista jne. Bensiini on eniten käytetty lopputuote (40%) ja sen jälkeen sitä seuraa diesel (37 %) ja lentopetroli (12 %).

Jos siis arvioidaan väitteen ensimmäistä osaa, niin voidaan todeta, että liikenteessä öljyn korvaaminen esimerkiksi sähköautoilla vähentää faktisesti globaalia öljyn kysyntää, koska se on suurin ja eniten kasvava raakaöljyn kysynnän lähde.

Väite 2: öljynjalostuksella on teknis-taloudelliset rajoitteensa

Otetaan sitten käsittelyyn väitteen toinen osa eli se, että öljynjalostus tuottaa muutakin kuin liikennepolttoaineita eikä suhteita ole mahdollista (ainakaan helposti) muuttaa. Tämä on itse asiassa Anttosen argumentin keskeinen osa. Mutta sekään ei täysin pidä paikkaansa. Riippuen öljylaadusta yksi barreli raakaöljyä tuottaa esimerkiksi Yhdysvalloissa noin 30-40 % bensiiniä. Koska bensiinistä on maailmalla suurin kysyntä on jalostuksessa kehitetty menetelmiä, joilla muita jakeita muutetaan bensiiniksi. 

Anttonen on oikeassa sen suhteen, että lentopetrolia tulee luontaisesti jalostuksessa pienempi osuus (riippuen käytetyn raakaöljyn luontaisista ominaisuuksista) eikä kevyempien jakeiden kuten bensiinin muuttaminen raskaammiksi kuten lentopetroliksi, ole tällä hetkellä teollisessa mittakaavassa (ja taloudellisesti kannattavasti) mahdollista. Väitteen toisessa osassa on siis vinha perä. Jos tieliikenteen kulutus laskee, tulee haasteeksi ainakin lentopetrolin edelleen kasvava kysyntä ja siihen vastaaminen. 

Väite 3: öljyn vähentäminen maaliikenteessä ei yksinään vähennä öljyn tuotantoa (jos muille jakeille on edelleen merkittävä kysyntä)

Väitteen kolmaosa liittyy edellisiin väitteisiin. Jos siis sähköautot vähentävät bensan ja dieselin kysyntää ja vastaavasti muut käyttömuodot eivät vähene, niin seurauksena on silloin tilanne, jossa raakaöljyä tarvitaan edelleen lähes samoja määriä kuin ennenkin. Tämä väite jättää kuitenkin huomioimatta sen, että muillakin sektoreilla pyritään sekä öljyn käytön vähentämiseen että niiden totaaliseen korvaamiseen (esim. lento -ja meriliikenteessä) eikä syy-seuraussuhde siten ole niin yksinkertainen kuin Anttonen sen väitteessään esittää. 

Anttosen huolenaihe siitä, että yhden sektorin öljyn vähentäminen ei välttämättä tuota kokonaiskysynnän vähentymistä pitää kuitenkin ottaa vakavasti. Riskinä on, että pelkästään sähköautoja lisäämällä öljyn kysyntä siirtyy ainakin osittain muihin käyttökohteisiin eikä jalostuksen kautta pystytä täysin vastaamaan syntyneeseen epätasapainoon markkinoilla. 

IEA:n ja OECD:n tulevaisuusskenaarioissa maaliikenteen osuuden kasvu on kuitenkin kaikkein suurinta ja myös tästä näkökulmasta öljyn käytön vähentäminen henkilö -ja tavaraliikenteessä näyttää vaikuttavan eniten globaaliin öljyn kysyntään.

Yhteenveto

Faktantarkistuksen näkökulmasta Anttosen väitteessä on totuuden siemen, mutta se jättää myös monia keskeisiä muuttujia huomioimatta. Tietysti on hieman epäreilu asetelma arvioida näin moniulotteisen väitteen totuuspohjaa yhden haastattelun pohjalta, koska osa näkökohdista on saattanut jäädä toimitusvaiheessa jutusta pois. 

Mutta joka tapauksessa fakta on, että maaliikenne on keskeisessä roolissa, kun mietitään öljyn käytön globaalia vähentämistä. Tavoite edellyttää kuitenkin laajaa näkökulmaa ja myös muiden sektoreiden kysynnän vähentämistä ja öljyn korvaamista. Lisäksi tavoitteeseen pääsy edellyttää mahdollisten rebound-vaikutusten ja öljynjalostuksen teknisten ja taloudellisten rajoitteiden huomioimista. Anttosen väite on provosoiva, mutta faktojen valossa osin epätosi eikä kuvaa kokonaisuutta kaikkine muuttujineen.

Optimistin ja pessimistin kädenvääntö ilmasto-ongelman ratkaisumahdollisuuksista.

Nykykehitys ja päästöjen vähentämispolku alle 2 C-asteen polulle.

Kansainvälisen ilmastopolitiikan päivittäinen seuraaminen on uuvuttavaa ja vahvaa tulevaisuudenuskoa vaativaa puuhaa. Harvassa asiassa on pöydällä on samanaikaisesti täysin vastakkaiset skenaariot ihmiskunnan nykymuotoisesta romahduksesta ja toisaalta valtavat mahdollisuudet, joita vähähiiliseen maailmaan siirtyminen toisi tullessaan.

Daniel Kahnemann ja Amos Tversky tekivät uraauurtavaa työtä erilaisten ajatusvirheiden ymmärtämisessä. Yksi niistä on sisäisen ja ulkoisen katsantokannan ongelma. Tiivistettynä ajatusvirheessä on kyse siitä, että kaikki ihmiset ajautuvat ajattelussaan helposti kuplaan, jonka sisällä tietyistä asioista tulee itseään vahvistavia totuuksia. Kuplaan ajautumisen riski on erityisen suuri politiikassa, jossa ideologiat ja mielipiteet sekoittuvat objektiivisuuteen ja faktoihin päivittäin. Asia on helppo havaita myös ilmasto -ja energiapolitiikan ympärillä käytävässä keskustelussa, jossa on karkeasti ottaen kaksi leiriä: teknologiauskovaiset ja fatalistit. 

Teknologiauskovaisille uusiutuvan energian nopea kehitys (erityisesti aurinko ja tuuli) ovat esimerkkejä siitä kuinka ihmiskunta siirtyy aivan pian kohti vihreää onnelaa, jossa ilmaista energiaa on loputtomasti kaikkien saatavilla. Fatalistit puolestaan katsovat luonnonlain tavalla lisääntyvää energiankäyttöä, fossiilisten polttoaineiden ylivaltaa ja päätyvät nopeasti johtopäätökseen, että tämän kehityksen muuttaminen on lähes mahdotonta ilmastotieteen edellyttämässä aikataulussa.

Kumpaankin katsontakantaan on helppo löytää vahvistusta päivittäisestä uutisvirrasta. Kumpaakin näkökulmaa voi pitää myös lähtöoletuksiltaan ongelmallisena. Teknologiauskovainen luottaa liikaa alhaalta ylös tapahtuvaan muutokseen ja unohtaa helposti järjestelmätason tarkastelun ja nykyjärjestelmään sisäänrakennetun inertian. Vaarana on, että toimet keskitetään sinne, missä ne ovat poliittisesti helppoja saavuttaa, mutta kokonaisuuden eli päästöjen nopean globaalin vähentämisen kannalta merkityksettömiä. Fatalistin viesti puolestaan lamauttaa ihmiset toimettomuuteen ja alistumaan nykytilanteeseen. Miksi edes yrittää, jos toivo on ilmasto-ongelman ratkaisemisesta on käytännössä jo menetetty?

Ilmastonmuutoksen ratkaiseminen vaatii valtavaa systeemistä muutosta tavoissamme tuottaa ja kuluttaa energiaa, liikkua ja ruokkia itsemme. Mikä siis avuksi tilanteessa, jossa suurin osa keskustelusta käydään yksittäisten ratkaisujen ympärillä ilman kokonaiskuvaa siitä mitä saasteita ilmakehään lopulta päätyy?

Kahnemannin ja Tverskyn neuvo on hakea perspektiiviä tilastoista, joilla pystytään välttämään sisäisen ja ulkoisen näkemyksen sudenkuopat. Mikä olisi realistinen ja objektiivinen arvio vaaditusta muutosnopeudesta? Miltä näyttävät energiasiirtymät (energy transitions) historian valossa? Onko mahdollista tehdä ilmastonmuutoksen edellyttämä nopea muutos fossiilisista ratkaisuista päästövapaseen tuotantoon ja kulutukseen? Mitä voimme oppia historiallisista esimerkeistä?

Tämän alan yksi tunnetuimmista tutkijoista tsekkiläis-kanadalainen Vaclav Smil, jonka tutkimukset piirtävät melko pessimistisen kuvan siitä voiko ilmastonmuutoksen edellyttämä muutos tapahtua tarpeeksi nopeasti.

"It is impossible to displace this [fossil fuel] supersystem in a decade or two—or five, for that matter. Replacing it with an equally extensive and reliable alternative based on renewable energy flows is a task that will require decades of expensive commitment. It is the work of generations of engineers."

Lähtökohtaisesti samoilla linjoilla, mutta hieman optimistisemmalla johtopäätöksellä on Cambridgen M.J. Kelly , joka toteaa:

"An examination of successful and failed introductions of technology over the last 200 years generates several lessons that should be kept in mind as we proceed to 80% decarbonize the world economy by 2050. I will argue that all the actions taken together until now to reduce our emissions of carbon dioxide will not achieve a serious reduction, and in some cases, they will actually make matters worse. In practice, the scale and the different specific engineering challenges of the decarbonization project are without precedent in human history. This means that any new technology introductions need to be able to meet the huge implied capabilities. An altogether more sophisticated public debate is urgently needed on appropriate actions that (i) considers the full range of threats to humanity, and (ii) weighs more carefully both the upsides and downsides of taking any action, and of not taking that action."

Benjamin Sovacool julkaisi 2016 alkupuolella tutkimuksen, joka kartoittaa aiemmin historiassa tapahtuneita energiasiirtymiä ja yrittää vetää yhteen niistä opittuja kokemuksia. Hyvä uutinen on, että energiasiirtymät eivät välttämättä kestä vuosikymmeniä tai –satoja. Puusta kivihiilen siirtyminen kesti 100–160 vuotta, sähkön kohdalla vastaava muutos kesti 40–70 vuotta. Toisaalta pienemmän mittakaavan esimerkit kertovat paljon nopeammista siirtymistä. Esimerkiksi Ontario siirtyi pois kivihiilestä 10 vuodessa, Ranska ajoi ydinvoiman ylös 12 vuodessa ja Brasilia siirtyi etanolin käyttöön liikenteessä kuudessa vuodessa.

Amerikkalainen David Roberts nostaa esiin mielenkiintoisia näkökulmia nykyihmisen käytössä olevan teknologian ja sen nopean kehityksen suhteen. Energiateknologiassa tapahtuu joka suunnalla pienenemistä ja hajautumista, joka siirtää kehitystä kohti uusia markkinoita, käyttäjiä ja rahoitusmahdollisuuksia. Tämä mahdollistaa puhtaiden energiaratkaisujen nopeamman leviämisen ja käyttöönoton ja siksi historiallisesti hitaat siirtymät eivät välttämättä tarkoita, että emme pystyisi parempaan.

Energia-ala on siirtymässä puhtaasti suuren mittaluokan infrastruktuurista kohti nopeammin kehittyvää teknologiamarkkinaa ja tämä kehitys on historiallisesti arvioituna poikkeuksellinen. Lisäksi sensori -ja informaatioteknologian kehitys mahdollistaa älykkäämmän  ja tehokkaamman energiajärjestelmän rakentamisen. Roberts on melkoinen teknologiaoptimisti, mutta toisaalta hän toteaa Smilin ja muiden energiajärjestelmätutkijoiden olevan liian pessimistisiä.

"We don’t really have a model for an energy transition that involves intelligent coordination of distributed resources rather than blunt-force deployment of centralized resources. We’ve never had the information technology to do it before. Even today, energy IT is in early development — we have only the faintest idea where it might go or what new capabilities it might unlock."

Sisäisen ja ulkoisen näkökannan yhdistyminen tuottaa selkeämmän, mutta silti sumuisen kuvan siitä onko meillä enää mahdollisuuksia estää lämpenemisen aiheuttama katastrofaalinen ympäristötuho. Ilmastonmuutos on globaalina ympäristöongelmana vailla historiallista vertailukohtaa. Toisaalta myös teknologinen kehitys mahdollistaa ratkaisut, joita ihmiskunnalla ei aikaisemmin ole tässä mittakaavassa ollut. Historialliset muutokset energiajärjestelmässä ovat olleet suuressa mittakaavassa erittäin hitaita. Toisaalta pienemmässä mittakaavassa ja kuluttajamarkkinoilla meillä on paljon esimerkkejä nopeasta muutoksesta.

Melko selvää on, että pelkkä alhaalta ylös ajettu teknologinen kehitys ei tule riittämään. Jo nykyinen energiainfrastruktuuri ja taloudellisesti hyödyntämiskelpoiset fossiiliset polttoainevarannot ylittävät kirkkaasti ilmastotieteen asettamat rajat niiden käytölle. Tällä hetkellä vähähiiliset energiaratkaisut toimivat pitkälti fossiilisten rinnalla ja niitä täydentäen, ei siten, että ne aidosti korvaisivat saastuttavaa tuotantoa. Nopea ja onnistunut siirtymä vähähiiliseen yhteiskuntaan vaatii taakseen vahvan julkisen ohjauksen yhdistettynä kuluttajien käytöksen muutokseen ja laajan arsenaalin kannustimia ohjaamaan koko järjestelmä oikeaan suuntaan riittävän nopeasti. Onnistunut energiasiirtymä onkin siten yhdistelmä kaikkia yhteiskunnallisia keinoja teknologiasta politiikkaan ja markkinoiden ja kuluttajien tehokkaaseen aktivoimiseen.

Tarvitsemme optimisteja ajamaan muutosta ja pessimistejä pitämään kokonaiskuva ja ehdotetut ratkaisut hallinnassa. Tämä on haastavaa ja edellyttää korkeita standardeja poliittisessa keskustelussa. Tehtävä ei ole nykyisessä keskusteluilmapiirissä helppoa tai vaivatonta, mutta se on ainoa kestävä keino saada aikaan pysyvä ja merkityksellinen päästöjen väheneminen ilmakehässä.

Öljy-yhtiöiden vaihtoehdot Pariisin jälkeen - sopeudu tai kuole.

Viisi suurinta yksityistä öljy-yhtiötä.

• Maailman suurimmat yksityiset öljy-yhtiöt ovat vaikeuksissa, koska niiden liiketoimintamalli on haavoittuvainen nopeasti muuttuvan toimintaympäristön sekä ilmasto -ja energiapolitiikan puristuksessa
• Yritysten huono tuloskehitys, puutteelliset riskiarviot ja haluttomuus vastata sijoittajien ilmastovaatimuksiin kertovat heikosta sopeutumiskyvystä
• Tilanne tulee ainoastaan vaikeutumaan tästä eteenpäin. Öljy-yhtiöiden vaihtoehtoina on sopeutua uuteen toimintaympäristöön tai kuihtua asteittain markkinoiden ja sääntelyn puristuksessa. 

Öljyn aikakausi on päättymässä - alhaiset hinnat ja ilmastopolitiikka vievät öljyteollisuuden perikatoon

• Öljyn valtakausi on  päättymässä, koska tarjonta on suurta ja kysyntä putoaa pysyvästi
• Teollisuusmaiden kysyntä kääntyi laskuun 10 vuotta sitten ja autoilun sähköistyminen tekee saman Kiinassa ja muissa kehitysmaissa
• Hintaromahduksen takia suuret öljy-yhtiöt ovat kriisissä ja öljyntuottajamaiden yhteiskunnallinen vakaus on uhattuna. 
• Öljy-yhtiöt kärsivät Pariisin ilmastosopimuksen jälkimainingeissa vakavista maine -ja sääntelyriskeistä, jotka pahentavat niiden syöksykierrettä
• Päästöjen vähentämisen kannalta tilanne on suotuisa, mutta poliitikkojen ja yritysten tehtävänä on hallita siirtymävaihetta siten, että globaalin talouden häiriöt ja yhteiskunnalliset ongelmat minimoituvat

Miksi öljy-yhtiöt kompuroivat?

Kuka olisi uskonut vielä muutama vuosi sitten, että ihmiskunnan historian tuottoisimmat yritysjättiläiset ovat kompuroimassa kohti tuhoa? Maailman suurimpien öljy-yhtiöiden viimeaikaiset tulosjulkistukset ovat yksinkertaisesti katastrofaalista katsottavaa. Exxon Mobilin tulos oli huonoin kymmeneen vuoteen, Chevron teki tappiota ensimmäistä kertaa 13 vuoteen, BP:n tulos putosi 91 %, Shellin 42 % ja PetroChinan 60 %. Öljystä on tullut niin halpaa, että edes merirosvojen ei ole enää kannattavaa varastaa sitä. 

Deloitten uuden raportin mukaan yli kolmasosa Yhdysvaltojen öljy -ja kaasuyhtiöistä saattaa ajautua konkurssiin tänä vuonna. Tämä siis tilanteessa, jossa viimeisen vuoden aikana yli 60 yhtiötä on jo ajautunut konkurssiin. Öljyteollisuuden ympärille on kehittymässä täydellinen myrsky, jossa sekä tarjonta että kysyntätekijät vievät tulevaisuuden näkymät. 

Korkeiden hintojen aikana öljy-yhtiöt laajensivat toimintojaan ja investoivat kalliisiin ja riskialttisiin kohteisiin avomerellä, arktisilla alueilla ja vaikeasti hyödynnettävissä kohteissa maalla. Hintaromahduksen jälkeen on tullut krapula. Yritykset ajavat alas toimintojaan, irtisanovat satojatuhansia työntekijöitä ja vetäytyvät kalliista ja riskialttiista hankkeista. Päätökset ovat kivuliaita, sillä jäädyttämällä investoinnit firmat leikkaavat omasta tulevaisuudestaan. Öljyntuottajien näkökulmasta tilanne ei ole helpottumassa. Maailman suurin öljyvälittäjä Vitol ennustaa, että hinta pysyy alhaisella tasolla ainakin kymmenen vuotta.

Globaali öljynkulutus on kasvanut tasaiseen tahtiin 1940-luvulta saakka. Öljy-yhtiöt yrittävät nyt selvitä matalan hintatason ylitse toimintakuntoisina. Ne jäädyttävät investoinnit paikalleen ja toivovat hintojen nousevan taas, kun markkinat tasapainottuvat.  Mutta entä jos globaali öljynkulutus ei enää kasva nopeampaa kuin tuotanto? Entä jos hinnat eivät enää ikinä nouse tasolle, jossa investoinnit tulevat jälleen kannattaviksi?  

Öljyn tarjonta on liian suurta - tuottajat eivät pysty toimimaan yhdessä

Miten tähän tilanteeseen on tultu? Aloitetaan tarjontapuolesta. Öljyntuottajamaat eivät enää kykene yhdessä sopimaan tuotantotasoista tavalla, joka nostaisi öljyn hintaa. Saudi-Arabian ja Venäjän viimeviikkoinen ilmoitus tuotantotasojen jäädyttämisestä ei vakuuttanut markkinoita. Kaikki suurimmat öljyntuottajat perustavat valtioidensa budjettinsa vähintään 60 dollarin barrelihinnalle. Yksikään maa ei kuitenkaan halua vähentää omaa tuotantoaan, koska se tarkoittaisi, että valtion kassaan jäisi myymätöntä öljyä vastaava vaje. Kaikki tuottajat kärsivät matalasta hinnasta, mutta tilanne on liian sekava tuotantorajoitusten tehokkaalle käyttöönotolle. OPECin suurin öljyntuottaja Saudi-Arabia on valmistautunut pitkään hintasotaan, koska se on aidosti huolissaan siitä, ettei sen öljylle ole tulevaisuudessa enää kysyntää.

Ylitarjonta on merkittävää (vihreä) ja varastot kasvavat (sininen). 

Kysyntä on pudonnut ja siirtymä pois öljystä kiihtyy

Öljyn myyminen edellyttää sitä, että joku on sitä halukas ostamaan. Kysyntäpuolella vaikuttaakin tällä hetkellä suuret muutostekijät, jotka vahvistavat arviota siitä, että öljyn hinta ei välttämättä nouse enää ikinä takaisin korkealle tasolle. Talouskasvu hidastuu kaikkialla maailmassa, erityisesti Kiinan agressiivisen kasvun vuodet näyttävät olevan ohi. Sama tilanne on Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Japanissa. OECD-maiden kysynnän kasvu pysähtyi ja kääntyi laskuun yli kymmenen vuotta sitten.

Lukuisat  energiajärjestöt (ml. IEA, OPEC, EIA) ovat laskeneet omia ennusteitaan öljyn kysynnästä. Korjausliike on merkittävä, koska pienetkin muutokset öljyn kysynnässä aiheuttavat suuria muutoksia sen hintaan. Vuosien 2014-2015 välillä tapahtunut hinnan romahdus johtui kysynnän putoamisesta noin kahdella prosentilla, joka vastaa karkeasti melko pienen tuottajamaan Norjan päivittäistä tuotantoa.

Ilmastopolitiikka ja kiristyvät ympäristöstandardit vähentävät öljyn kysyntää edelleen. Monissa maissa autojen polttoainetehokkuutta kiristetään jatkuvasti samalla, kun täysin öljyttömät sähköautot ovat alkaneet todella vallata markkinoita. Monet kehitysmaat purkavat tuhlailevaa käyttöä mahdollistavat hintatuet. Joulukuussa sovittu historiallinen Pariisin ilmastosopimus kiihdyttää ja kiristää ilmastotavoitteiden toimeenpanoa entisestään.

Öljy-yhtiöiden maine on pohjamudissa - ja tilanne vain pahenee

Öljy-yhtiöitä painaa kysynnän putoamisen lisäksi merkittävät maine -ja sääntelyriskit.  BP joutui maksamaan Meksikonlahden öljyvuodosta 18,7 miljardin dollarin korvaukset ja Shell vetäytyi Arktikselta käytettyään etsintään 7 miljardia dollaria. Näiden kustannusten lisäksi yritysten maine vastuullisina toimijoina on kärsinyt pysyvän kolauksen. Exxon Mobil on joutunut Yhdysvalloissa tutkinnan kohteeksi, koska sen epäillään vuosikymmeniä pimittäneen ja vääristelleen tutkimustuloksia fossiilisten polttoaineiden käytön vaikutuksista ilmaston lämpenemiseen. Oikeusjutut ovat vireillä sekä New Yorkissa ja Kaliforniassa, mutta jo nyt on selvää, että Exxonin tulevaisuuden yllä leijuu erittäin tummia pilviä. Pariisin ilmastosopimuksen jälkeisessä ajassa öljy-yhtiöt joutuvat sekä sijoittajien että ympäristöjärjestöjen suurennuslasin alle ja kritiikki niitä kohtaan on vain voimistumaan päin.

Hallittu muutos on kaikkien etu

Öljyteollisuuden romahdus, tuottajamaiden yhteiskunnallinen vakaus ja maailmantalouden näkymät nousivat puheenaiheeksi tänä vuonna myös Maailman Talousfoorumissa Davosissa. Maailman yhden suurimman pankkitoimijan HSBC:n Stuart Gulliver tiivisti tilanteen seuraavasti: 

"Start preparing early for an “orderly transition” [...] What could be dangerous to financial stability is some “binary moment where everybody effectively abandons the oil and gas and mining companies. It’s certainly not workable for a lot of the emerging economies"

Ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen edellyttää, että yli kolmasosa maapallon öljyvaroista jätetään käyttämättä. Siirtyminen pois öljyriippuvuudesta on etenemässä vauhdilla, jota harva on osannut ennustaa. Öljyn kansantaloudellisen merkityksen sekä öljyntuottajamaiden yhteiskunnallisen vakauden säilyttämiseksi siirtymä pitäisi kyetä tekemään hallitusti. Öljy-yhtiöiden tulisikin viimeistään nyt valmistautua tilanteeseen, jossa niiden liiketoiminta ei ole enää mahdollista tai kannattavaa. Öljyntuottajamaiden puolestaan tulisi kiireen vilkkaa valmistautua korvaamaan öljyn suhteettomaan suuri rooli kansantalouksiensa tukijalkana. Meidän kaikkien muiden etu on, että tämä muutos on mahdollisimman hallittu ja rauhanomainen. 

Pariisin ilmastosopimus on historiallinen läpimurto - kritiikki sen heikkouksia kohtaan on hampaatonta.

Isäntämaa Ranskan puheenjohtaja Laurent Fabius. 

• Pariisin sopimus on lähes millä tahansa kriteerillä arvioituna historiallinen läpimurto
• Pariisi on käännepiste vähähiilisen tulevaisuuden luomisessa
• Sopimus sisältää kaikki rakennuspalat kunnianhimoiselle, pitkäaikaiselle ja dynaamiselle ilmastopolitiikalle
• Pariisin antama signaali maailmalle on selkeä ja reaktiot ovat olleet toivotun mukaisia
• Sopimusta kohtaan esitetty kritiikki (mm. laillinen sitovuus) osoittautuu ilmastoneuvotteluiden historian valoissa hampaattomiksi

***

Lauantai 12.12.2015 tulee jäämään historiankirjoihin. Kaikki maailman maat sopivat tuolloin ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa kattavasta, kunnianhimoisesta  ja laillisesti sitovasta ilmastosopimuksesta. Sopimusta kuvattiin ensiarvioissa mm. läpimurroksi, käänteentekeväksi ja historialliseksi. Se saattaakin osoittautua lähihistoriamme merkittävimmäksi monenkeskiseksi neuvottelutulokseksi.  

Väite on tietenkin kova, mutta vahvasti perusteltavissa. Koskaan aiemmin ei ole pystytty saavuttamaan yhteisymmärrystä tämän mittaluokan globaalista ongelmasta sekä ennen kaikkea tavoitteesta ja keinoista sen ratkaisemiseksi. On tärkeää muistaa Pariisin sopimuksen taustalla oleva massiivinen haaste eli fossiilisten energiavarojen käyttö. Sopimukseen kirjatut tavoitteet tarkoittavat, että merkittävää osaa maailman valtioiden hallussa olevista fossiilivarannoista ei voida käyttää. Siinä mielessä Pariisin sopimus on merkittävä käännepiste vähähiilisen tulevaisuuden luomisessa. 

Pariisin sopimuksen sisältö yllätti monet kokeneetkin neuvottelijat. Reaktiot sopimukseen ovat olleet pääosin positiivisia. Soraääniä on toki myös kuultu. Sopimus ei tietenkään ole täydellinen. YK:n entisen pääsihteerin Dag Hammarskjöldin sanoin YK:ta ei luotu viemään ihmiskuntaa taivaaseen, vaan pelastamaan se helvetiltä. Tavoitteiden ja toimien välillä on ammottava kuilu. Jotkut maat saivat enemmän kuin toiset. Kyse on kompromissista 195 maan välillä, jossa jokainen kirjattu sana on ollut vuosien neuvottelun tulos.

Yleinen konsensus on kuitenkin, että Pariisin teksti sisältää vaadittavat palaset ilmasto-ongelman ratkaisemiseksi. Nyt ei ole enää kysymys siitä voidaanko ja pitääkö ongelma ratkaista, vaan siitä miten se ratkaistaan. 

Sopimuksen syntyminen on erittäin merkittävä asia monestakin syystä. Tärkein on varmasti se, että globaalin sopimuksen syntymisen jälkeen yksi suurimmista tekosyistä toimimattomuudelle on poissa. Yksikään maailman maa ei enää piiloudu jonkun toisen taakse. 

Tärkein ja monien esittämä kysymys on tietenkin se, että onko sopimus riittävä ilmasto-ongelman ratkaisemiseksi. Aloitetaan kuitenkin lähes itsestään selvän asian toistamisesta. Yksikään sopimus ei yksinään ratkaise ilmasto-ongelmaa. Yhdenkään sopimuksen poissaolo ei  kumoa jo saavutettua edistystä, jota eri maat,  yritykset, kunnat ja kaupungit ovat tehneet ja tulevat tekemään. 

Tämä fakta oli jo hyvin etukäteen useimpien tiedossa. Pariisista odotettiin selkeää signaalia siitä, mihin maailma on menossa ja mihin investoinnit kannattaa jatkossa suunnata. Nyt sellainen tuli päätellen sekä vähähiilistä tulevaisuutta edistävien että sitä vastustavien intressiryhmien reaktioista. 

Mitkä sitten ovat Pariisin sopimuksen keskeiset onnistumiset?

• Kattavuus: sopimuksen ovat hyväksyneet kaikki maailman maat ja sen yhteydessä annetut päästövähennyslupaukset kattavat 98 % globaaleista päästöistä. Aiemmat sopimukset ovat koskeneet vain pientä määrää teollisuusmaita ja niiden kattavuus on ollut vähäinen. 
• Kunnianhimo: Pariisin sopimuksessa ilmaston lämpeneminen pyritään rajoittamaan reilusti alle kahteen, jopa 1,5 Celsius-asteeseen. Tavoitetta kiristettiin loppumetreillä puolella asteella pienten saarivaltioiden vaatimuksesta. Maiden esittämät tavoitteet eivät riitä lämpenemisen rajoittamisessa sovittuihin rajoihin, mutta ne ovat merkittävä harppaus kohti sitä. 1,5 asteen tavoitteen saavuttaminen on erittäin haastavaa ja tulee vaatimaan ennennäkemätöntä poliittista tahtoa, massiivisia investointeja ja teknologista kehitystä. On kuitenkin parempi asettaa tavoite korkealle ja pyrkiä siihen kuin asettaa rima liian matalalle jo lähtökuopassa.
• Vaikuttavuuden parantaminen: sopimuksen laadinnassa on otettu oppia erityisesti Kööpenhaminen kokouksen epäonnistumisesta, ja siitä mikä on mahdollista kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa. Erityisesti Yhdysvaltojen vaatimuksesta päästövähennykset eivät ole osa itse sopimusta ja siten laillisesti sitovia. Jotkut ovat kritisoineet lähestymistapaa, mutta neuvottelujen historiaa tunteville kritiikki on hampaatonta. Yli 20 vuoden ajan laillisesti sitovaa päästövähennystä yritettiin ja joka kerta siinä epäonnistuttiin. Tärkein kriteeri on sopimuksen vaikuttavuus ja siinä suhteessa uusi lähestymistapa on jo nyt osoittautunut valovuosia tehokkaammaksi keinoksi kuin Kioton pöytäkirjassa valittu polku yrittää sopia etukäteen laillisesti sitovista ja kaikkia velvoittavista tavoitteista. On myös tärkeää muistaa, että Kioton laillisella velvoittavuudella ole ollut juuri merkitystä, koska mitään tehokasta rankaisumekanismia ei YK-tasolla ole olemassa. Porkkanat toimivat keppiä paremmin. 
• Maiden välisen yhteistyön mahdollistaminen ja siihen kannustaminen: sopimus itsessään mahdollistaa ja kannustaa maita toimimaan yhdessä rankaisemisen sijaan. Tämä koskee mm. teknologiaa, markkinamekanismeja, metsiä ja ilmastorahoitusta. 
• Pitkäaikaisuus ja dynaamisuus: sopimus on rakennettu pitkäaikaiseksi ja se sisältää mekanismin, jolla tavoitteita voidaan säännöllisesti tarkistaa ja kunnianhimoa nostaa. Neuvotteluissa voidaan keskittyä nyt toimeenpanoon, yhteistyöelementtien vahvistamiseen ja kunnianhimon nostoon historiallisen taakanjaon sekä sormilla osoittelun sijaan.

Pariisin ilmastosopimus on historiallinen ja lähes millä tahansa kriteerillä arvioituna parempi kuin ennalta odotettiin. Lopputuloksen aiheuttamat reaktiot maailmalla luovat uskoa sille, että Pariisin lähettämä viesti on kuultu. Se on vahvistanut vähähiilisen tulevaisuuden puolesta puhuvien tahojen itseluottamusta ja heikentänyt vastaavasti kehitystä jarruttavien äänenpainoja. Sopimus itsessään ei ratkaise tietenkään mitään, vaan todellinen työ päästöjen vähentämiselle on nyt edessä. Maailman maat ovat asettaneet tavoitteen ja suunnan. Nyt meidän jokaisen pitää tehdä kaikkemme, että ne myös saavutetaan. 

7 muutostekijää, jotka edesauttavat onnistumista Pariisin ilmastokokouksessa.

Pariisin ilmastokokous alkaa alle kuukauden päästä. Maailman mailla on historiallinen mahdollisuus ilmaston lämpenemisen hidastamiseen ja vähähiilisen tulevaisuuden vauhdittamiseen. Panokset ovat kovat, koska vääntöä nykypolulla jatkamisen ja vihreän tulevaisuuden välillä käydään päivittäin parlamenteissa, kaupunginvaltuustoissa, yritysten johtokunnissa ja sadoilla muilla areenoilla.

Alla on listaus seitsemästä muutostekijästä, jotka valavat uskoa siihen, että Pariisin lopputulos on todellinen käännepiste vähähiiliseen maailmaan siirtymisessä.

1. Päästöjen vähentäminen maailmalla etenee vahvasti

Yksi keskeisistä tekijöistä Pariisin kannalta on se millaisiin päästövähennyksiin maailman maat ovat valmiita. Tähän mennessä 156 maata on ilmoittanut tavoitteestaan Pariisin kokousta varten. Lupaukset (INDC:t, eli Intended Nationally Determined Contributions) kattavat yli 90 % globaaleista päästöistä ja tarkoittavat, että käytännössä kaikki maailman suurimmat saastuttajat aikovat merkittävästi vähentää omia päästöjään tulevina vuosina. Tilanne on muuttunut dramaattisesti. Vielä muutama vuosi sitten suuri osa maailman maista oli haluton asettamaan itselleen minkäänlaisia velvoitteita.   

2. Tavoitteiden kunnianhimo on noussut merkittävästi

Ilmastonmuutoksen kannalta merkittävin kysymys ei ole osallistuvien maiden määrä, vaan arvio siitä, kuinka paljon maapallo tulee nykykehityksellä lämpiämään. Nykyiset lupaukset eivät riitä pitämään lämpenemistä turvallisissa rajoissa, mutta ensimmäistä kertaa ilmastoneuvotteluiden historiassa globaali lämpenemisennuste on pudonnut alle 3 Celcius-asteen. Pudotusta edellisiin arvioihin tuli yli 30 % eli kokonainen aste! Suunta on oikea ja nyt asetetut tavoitteet muodostavat pohjan jatkotoimille. On tärkeää muistaa, että maiden asettama kunnianhimo on täysin kansallisesti päätetty ja siten niiden voidaan olettaa olevan alakanttiin siitä, mikä on tulevaisuudessa teknisesti ja taloudellisesti mahdollista. Hillintätavoitteiden saavuttaminen käy vuosi vuodelta helpommaksi, kun vähähiiliset teknologiat kehittyvät ja tulevat halvemmiksi.

3. Kehitysmaat ottavat johtoaseman teollisuusmaiden rinnalla

Lähes 20 vuotta ilmastoneuvotteluiden kohtalonkysymys on ollut se, kuinka teollisuus - ja kehitysmaiden pitäisi vähentää omia päästöjään. Pattitilanne on konkretisoitunut Yhdysvaltojen ja Kiinan välisenä kiistana siitä, onko yksipuolisissa toimissa järkeä, jos toinen ei tee mitään. Vyyhti lähti avautumaan viime vuonna, kun Kiina ja Yhdysvallat ilmoittivat löytäneensä yhteisymmärryksen siitä, että päästövähennykset ovat kummankin maan kansallinen etu. Tämä avasi lukon, jonka jälkeen teollisuusmaat ovat saaneet rinnalleen muutkin kehitysmaat. Tähän mennessä jo 114 kehitysmaata on asettanut itselleen päästövähennystavoitteen ja viime vuonna jo yli puolet uusiutuvien investoinneista tehtiin kehittyvissä talouksissa. Edelläkävijöitä löytyy joka mantereelta. Costa Rica, Brasilia, Etiopia, Marokko, Meksiko ja Intia ovat kaikki arvioitu vähintään EU:n tasoisiksi kunnianhimon suhteen. Teollisuusmaille tulee kohta kiire pysyä tämän kehityksen perässä.

4. Ilmastotoimien rahoitus ja hiilen hinnoittelu etenevät vahvasti

Päästövähennykset ja ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sopeutuminen vaativat rahaa. Ilmastoon liittyvät rahoitusvirrat sekä julkisista että yksityisistä lähteistä ovat alkaneet kasvaa merkittävästi viime vuosina. Muutos koskee sekä julkisia kehityspankkeja että yksityisiä rahoituslaitoksia. Samaan aikaan valtiot etsivät keinoja vähentää fossiilisten polttoaineiden tehottomia tukia ja lisätä saastuttamisen kustannuksia hiilen hinnoittelulla. Yhdessä nämä toimet auttavat siirtämään investointeja vanhoista saastuttavista toimista kohti puhtaampia ratkaisuja.

5. Kansalaiset äänestävät ilmastotoimien puolesta

Tänä syksynä sekä Australiassa että Kanadassa on pidetty vaalit, jossa ilmastotoimien kanssa viivyttelevät päättäjät on äänestetty paitsioon. Äänestystuloksilla on suuri positiivinen vaikutus Pariisin kannalta, koska maat ovat olleet teollisuusmaiden joukossa kaikkein vastahakoisimpia ilmastotoimien suhteen. Etenkin Kanadassa uusi pääministeri Justin Trudeau on ilmoittanut tarttuvansa päästövähennystoimiin päättäväisesti ja tuovansa tämän viestin mukanaan myös Pariisin ilmastokokoukseen. Myös Australian uusi pääministeri Malcolm Turnbullin on vihjattu ilmoittavan uusista aloitteista Pariisin kokouksen alussa. Neuvottelut tarvitsevat johtajuutta ja sitä on nyt tiedossa useammalta suunnalta.

6. Yritysten ja ei-valtiollisten toimijoiden rooli kasvaa dramaattisesti

Valtioiden lisäksi kaupungit, kunnat ja yritykset ovat tarttuneet ilmastohaasteeseen. Suuret amerikkalaisyritykset ilmoittivat lokakuussa ilmastotavoitteistaan, kansainväliset suuryritykset tavoittelevat 100 % uusiutuvaa energiantuotantoa, yritykset ja sijoittavat haluavat käynnistää vähähiilisen vallankumouksen, tuhannet eurooppalaiset kaupungit ja kunnat ovat sitoutuneet päästövähennyksiin. Listaa voisi jatkaa lähes loputtomiin. Ei-valtiolliset toimet tekevät valtioiden asettamien kansallisten päästötavoitteiden asettamisen helpommaksi ja samalla nostavat ilmastopolitiikan kunnianhimoa kokonaisuudessaan. Kun toimilla on yritysten ja kuntien tuki, on valtakunnallisella tasolla helpompi liikkua eteenpäin.

7. Fossiiliyhtiöt myöntävät, että niiden on muututtava

Energiajätit (E.ON, RWE, Enel) toinen toisensa jälkeen ovat tulleet samaan lopputulokseen: fossiilisiin polttoaineisiin investoiminen on tulossa kovaa vauhtia kannattamattomaksi. Syyskuussa Shell vetäytyi Arktiksen öljynetsinnästä käytettyään hankkeeseen lähes 7 miljardia dollaria. Lokakuussa BP:n johto myönsi, että kaikkea olemassa olevaa öljyä ei todennäköisesti tulla käyttämään. Eilen TransCanada päätti lyödä Kanadan öljyhiekkaa kuljettavan Keystone XL-suunnitelman jäihin. Päätös antaa Barack Obamalle mahdollisuuden haudata vuosikausia selvittelyssä ollut hanke lopullisesti. Tämä olisi myös ensimmäinen signaali siitä, että valtio päättäisi estää energiahankkeen toteutumisen sen negatiivisten ilmastovaikutusten takia. Tämä olisi merkittävä ennakkotapaus ilmastopolitiikan ja Pariisin kannalta. 

***

Ilmaston lämpenemisen hidastaminen on kestävyysjuoksua, joka jatkuu vuosisadan puoliväliin saakka. Onnistunut lopputulos tarvitsee sopivan yhdistelmän vauhtia ja kestävyyttä. Pariisin väliaika on merkittävä mittapylväs maalissa siintävän vähähiilisen tulevaisuuden kannalta. Liian hidas juoksu tässä vaiheessa tarkoittaa, että tavoite karkaa käsistä. Liian nopean tahdin vaarana on, että askelmerkit sekoavat ja koko suoritus kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Pariisissa maiden tehtävänä on etsiä kestävyysjuoksusta tuttua tasapainoa vauhdin ja kestävyyden suhteen. Neuvotteluja ei käydä tyhjiössä, vaan ulkopuolinen maailma on keskeinen vaikuttava tekijä. Monet palikat näyttävät loksahtavan kohdalleen Pariisin alla. Nyt tarvitaan yleisöltä lisäkannustusta. Sinä voit osallistua kannustamiseen aloittamalla vaikka täältä, täältä tai täältä.